Urho Kekkonen ja Paavo Karikko

Urheilumuseon uutiskirjeessä kerrottiin, että Panu Kontio on lahjoittanut hallussaan olleen Paavo Karikon (1903–1978)  kokoelman Suomen Urheiluarkistolle. Karikolla ei ollut omia lapsia, mutta paperit olivat säilyneet suhteellisen hyvin suvun hallussa. Urheiluarkisto on oikea paikka näille papereille.

Keuruulta pääkaupunkiseudulle aktiivieläkeläiseksi muuttanut opettaja Jarmo Ruhanen ohjasi minut kaksi vuotta sitten ystävällisesti Sipooseen tähän Panu Kontion yksityisarkistoon. Olen kiitollinen, että sain hyödyntää Kontion Karikko-papereita viime vuonna ilmestyneessä Paavo Nurmen elämäkerrassa Mies josta tehtiin patsas ja tässä kuussa ilmestyneessä Urho Kekkosen urheiluelämäkerrassa Kekkonen urheilumiehenä.

Karikko tunsi nämä molemmat suurmiehet, mutta suhde oli hyvin erilainen. Paavo Nurmen kanssa Karikko ei ollut väleissä. Arvioni mukaan Karikko on kritisoinut Paavo Nurmen harjoitusmenetelmiä ja nimenomaan kävelyharjoittelua. Tätä Nurmi ei antanut anteeksi.

Paavo Karikko (oik.) kertoo radiotoimittaja T.  Määtälle
Karhumäen kisauutisia vuonna 1942.
(Kuva: Erkki Viitasalo, SA-kuva)

Sen sijaan Urho Kekkosen kanssa Karikko oli hyvin läheisissä, suorastaan luottamuksellisissa, väleissä. Molemmat opiskelivat oikeustiedettä 1920-luvulla, kuuluivat Akateemiseen Karjala-Seuraan, olivat taistelleet valkoisten puolella sisällissodassa, ja kaiken lisäksi he asuivat naapureina Kampissa Hämäläisten talossa. Karikolla ja Kekkosella oli yhteistä sekin, että molemmat olivat olleet jo ennen opintojensa alkua oman paikkakuntansa urheiluseuran johdossa.

Kekkonen oli kolme vuotta Karikkoa vanhempi. Suomen Urheiluliiton puheenjohtajana Kekkonen lähetti Karikon Italiaan valmentajaksi 1930-luvulla. Kun Karikon pesti päättyi ja oli aika palata kotimaahan, hänellä oli kaksi vaihtoehtoa. Turun kaupunki ja Viipuri olivat kiinnostuneet palkkaamaan kunnallisen liikuntaneuvojan. Kekkonen suositteli Viipuria, mutta Karikko meni Turkuun.

Kekkonen myönsi harvoin olleensa väärässä. Karikolle hän kuitenkin sanoi myöhemmin, että Turku oli oikea ratkaisu. Viipuri jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle jopa kahteen kertaan. Turussa oli paljon rauhallisempaa.

 Karhumäen kisat

Paavo Karikko antoi sota-aikana hienon näytteen organisointitaidostaan järjestämällä legendaariset Karhumäen kisat asemasotaa käyville sotilaille. Karhumäen kisat saivat sodan varjossa tarunhohtoisen maineen. Ne olivat kuin pienoisolympialaiset. Yleisurheilu oli päälajina, mutta myös painissa ja nyrkkeilyssä käytiin kovia kilpailuja. Lisäksi sunnuntaina yleisurheilukisojen päätyttyä pelattiin jalkapallo-ottelu Äänislinnan ja Karhumäen joukkueiden kesken. Tiukka ottelu päättyi lopulta tasanumeroihin 0–0.

Oma tunnelmansa Karhumäen kisoille tuli siitä, että koska vain saattoi tulla hälytys, sillä Äänisen pohjoisrannalla sijaitseva Karhumäki olisi voinut hyvinkin joutua vihollisen sotatoimien kohteeksi.

Urho Kekkonen kävi heinäkuussa 1942 seuraamassa näitä ystävänsä järjestämiä kilpailuja. 800 kilometrin matka Helsingistä Karhumäkeen ei ollut aivan leikintekoa, sillä vieraat joutuivat menemään sotatoimialueelle. Matka tehtiin Helsingistä ensin junalla Äänislinnaan, ja sieltä jatkettiin loppumatka autolla.

Kekkonen oli tuolloin Suomen olympiakomitean ja Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja. Arvovaltaiseen siviilivierasseurueeseen kuuluivat myös opetusministeri Antti Kukkonen ja TUL:n puheenjohtaja Urpo Rinne sekä neljäntenä SVUL:n toimistopäällikkö Lauri Santala.

Kirjoittamani Kekkonen urheilumiehenä. Kilpakenttien Känästä Suomen presidentiksi voi tilata vaikka Docendon verkkokaupasta eli täältä.

Orimattilan haulikkoampujien vieraana

Kävin tutustumassa Orimattilan Seudun Urheiluampujien toimintaan. Vuonna 1996 perustettu OSU on Suomen viimeisimmän kesälajien olympiavoittajan Satu Mäkelä-Nummelan seura. Satu mietti Pekingissä 2008, tulevatko kotipuolessa marjat poimituiksi ja paukutti siinä ohessa savikiekkoja alas sellaisella tarkkuudella, että kaulaan pujotettiin kultamitali.

Satu Mäkelä-Nummelan nimmari lipassa.

Minä sain Orimattilassa päähäni Satun nimikirjoituksella varustetun lippalakin, jota en kuitenkaan malta käyttää, vaan laitan sen kirjahyllyn ylähyllylle muiden aarteiden joukkoon.

Orimattila on suomalaisen trap-ammunnan mekka. Bakun EM-kisoihin (20.7.–3.8.2017) nimetyistä 11 trap-ampujasta kahdeksan edustaa Orimattilan Seudun Urheiluampujia. Kaksoistrapin Suomen mestariksi juuri ampunut Miki Ylönen teki hirsimökin yläkerrassa viisumianomustaan. Ja Satu Mäkelä-Nummela ampui muutaman valmistavan laukauksen ennen torstaina alkavaa Italian-kilpailumatkaansa. Viikonloppuna ammutaan Lonatossa Daniele Perazzi Challenge, suuren luokan ampumakilpailu, tai -tapahtuma. Sen jälkeen onkin jo vuorossa matka kuumaan Azerbaidzhaniin.

Tällä kertaa Orimattilan ampumaurheilukeskuksen pöhinä johtui siitä, että siellä alkaa torstaina nuorten 9. kansainvälinen haulikkokisa, Shotgun Cup. Cupin edellinen kilpailu ammuttiin Suhlissa Saksassa, ja finaali ammutaan Porpettossa Italiassa.

Orimattilan kilpailu on yksi Suomi 100-juhlavuoden tapahtumista. Siihen osallistuu nuoria ampujia yhdeksästä maasta, muiden muassa Italiasta, Intiasta, Englannista, Ruotsista ja Norjasta.

Mikäli ulkomaiset nuoret vieraat tulevat kymmenen vuoden päästä uudelleen Orimattilaan kisoihin, heille aukeaa aivan erilainen maisema, sillä paikalliset koululaiset istuttivat toukokuussa ampumaradan takaa nousevan meluvallin päälle 720 kuusentainta itsenäisyyden juhlavuoden muistometsiköksi. Istuttajina oli 46 oppilasta Luhtikylän koulusta. Tempauksessa olivat mukana OSU:n ja Luhtikylän koulun lisäksi Lions Club Orimattila, Uudenmaan metsänhoitoyhdistys ja Ampun 4H-yhdistys.

OSU:n toiminnasta kertoilivat kunniapuheenjohtaja Olavi Malminen, puheenjohtaja Pertti Könönen ja varapuheenjohtaja Raine Keskipasma. He vakuuttivat, että OSU antaa kaiken tukensa Lahden Ampumaseuralle, joka on saanut järjestettäväkseen haulikkolajien maailmancupin vuonna 2019. Se on Suomen Ampumaurheiluliiton 100-vuotisjuhlavuoden pääkilpailu.

Pertti ”Pepsi” Paloheimo (1930-2017)

Presidentti Urho Kekkosen lähipiiriin kuulunut varatuomari Pertti "Pepsi" Paloheimo on kuollut. Arvostettu toimittajaveteraani Matti Pitko oli kirjoittanut Pepsistä kauniin muistokirjoituksen Aamulehteen.

Pertti Paloheimo 1930-2017.

Tapasin Paloheimon monta kertaa, milloin urheiluyhteyksissä, milloin kesäteatterissa. Viimeisen kerran kävin tapaamassa häntä Tampereen Viola-kodissa reilu vuosi sitten, 27. lokakuuta 2015. Halusin kuulla Pepsin kertovan presidentti Kekkosen hiihtoretkistä. Rollaattorilla liikkuneen Pepsin ajatus oli edelleen kirkas. Hän oli hiljattain lahjoittanut urheilukirjansa Tampereella perusteilla olleeseen urheilukirjastoon. Pepsi sanoi minulle, että ota yhteys Tampereen Pyrinnön Jarmo Hakaseen, hän ottaa varmasti sinunkin kirjojasi.

Näin teinkin. Ja olin siinä pienen hetken urani huipulla, sillä itse asiassa Jarmo Hakanen järjesti asian jotenkin niin, että Suomen Urheiluliiton toimitusjohtaja Jarmo Mäkelä kuljetti kirjani Helsingistä Tampereelle. 

Eipä ihan joka päivä ole mahdollista käyttää tuon tason kuriiria!

Mutta takaisin Paloheimoon. Hän toimi kuutisen vuotta Yleisradion johtajana 1970-luvun alussa ja vastasi muun muassa Itse asiassa kuultuna –sarjasta. Annan Pepsin itse kertoa:

”Yritimme saada Itse asiassa kuultuna -sarjaan turhaan Paavo Nurmen haastattelua. Ja toinen oli Kalle Kaihari, hänkään ei suostunut haastatteluun. Paavo Nurmi sanoi jatkuvasti ei, ei, kun pyysimme häneltä Yleisradioon haastattelua. Kutsuin hänet sitten ravintola Lehtovaaraan syömään pehmittääkseni häntä haastatteluun. Hän vastasi kieltävästi, en ota lahjusta!”

”Pyysin hänet sitten siihen vieressä olevaan Sibelius-puistoon kävelylle. Se sopi hänelle”, Pepsi muisteli, ja lisäsi: ”Paavolla oli antipatia toimittajia kohtaan.”

Pepsi oli hyvä kaveri muun  muassa Turun Sanomien toimituspäällikön Aki Tammiston kanssa.

”Aki kertoi paljon Paavo Nurmesta, he olivat molemmat aikamoisia persoonia. Ja Aki oli aidosti kiinnostunut Nurmesta.”

”Kaiharin vein kaksi kertaa syömään ravintola Hämeensiltaan Tampereella saadakseni häneltä suostumuksen Itse asiassa kuultuna –ohjelmaan. Ei suostunut.”

Paloheimolla oli harvinaisen läheinen suhde Kekkosen kanssa. Se perustui pitkälti kaveruuteen Kalle Kaiharin kanssa.

”Kaihari oli Kekkosen kanssa ”Bästa bror”, päivittäin tekemisissä”, Paloheimo selvitti.

Sitten Paloheimo alkoi kertoa Tampereen olympiahankkeesta, jota hän seurasi lähietäisyydeltä.

”Kaihari oli Tampereen 1970-luvun olympiahankkeessa kaupunginjohtaja Pekka Paavolan adjutanttina. Paavola veti, sitten siinä oli Kaihari, Leena Lindfors, Erkki Napoleon Lindfors ja urheilutoimittaja Usko Teromaa.”

”Vuonna 1972 menin olympiakomitean varapuheenjohtajana Sapporoon ja Pekka Paavola tuli sinne jotenkin mukaan tutustumaan kisajärjestelyihin.”

”Tampereen kisajärjestelyt menivät aika pitkälle. Kisoja suunniteltiin lähinnä Lamminpään ja Ylöjärven suunnalle. KOK ei kuitenkaan innostunut Tampereesta. Tämä on nyt vain mielipiteeni, mutta kansainvälinen urheiluliike ei innostunut Tampereesta”, sanoi Pepsi.

Menimme haastattelun jälkeen syömään Viola-kodin ruokalaan. Pepsi halusi tarjota. Kuinka ollakaan, vähän myöhemmin sinne tuli sattumalta myös entinen kaupunginjohtaja Pekka Paavola, jolla oli tapana käydä jossakin kerhossa siellä. Niinpä vanha sotaratsu Pepsin sisällä heräsi ja hän viittoili Paavolan syömään meidän kanssa samaan pöytään.

Paavola kertoi, että Tampereen olympiahankkeeseen 1976 pyydettiin ensin Lahtea mukaan, koska Lahdessa oli hyppyrimäet. Lahti ajatteli kuitenkin omia kisojaan tai jotain. Ei tullut kimppaan. Sen vuoksi Tampere liittoutui Kuopion kanssa.

”Kansainväliset urheilujohtajat eivät innostuneet Tampereesta. Ja Suomessa ei ole riittävän korkeita vuoria”, Paavola kiteytti, ja kertoi myös mielenkiintoisen linkin Kekkoseen.

”Kekkonen ei ollut avoimesti Tampereen olympiahankkeessa mukana. Mutta Kaihari oli. Ja Kaihari ei koskaan tehnyt mitään kysymättä ensin Päämiehen mielipidettä”, Paavola painotti.

  

Perässähiihtäjänä

Yleisradiosta Paloheimo siirtyi vakuutusyhtiö Auran toimitusjohtajaksi ja fuusion jälkeen Tapiola-Yhtiöihin.  Paloheimo oli keväällä 1981 isäntänä Kekkosen viimeiseksi jääneellä hiihtoretkellä, josta ei olisi tullut mitään ilman moottorikelkan apua. Tasavallan presidentti alkoi olla huonossa kunnossa, vaikka sitä ei julkisuuteen kerrottukaan.

”Olin isäntänä Kekkosen viimeisellä hiihtoretkellä, joka jäi sitten olemattomaksi, kun siellä ei enää hiihdetty”, Pepsi Paloheimo vahvisti.

”Mutta aikaisemmin Kekkonen oli aktiivinen hiihtäjä. Joka aamu hän lähti hiihtämään ja saattoi hiihtää 30–40 kilometriä. Rajamiehet voiteli sukset ja teki ladut. Minä hiihdin Kekkosen perässä. Vakiohiihtoporukkaan kuuluivat lääkäri Rikhard Sotamaa, maaherra Asko Oinas, ja sitten oli niitä rajakenraaleja. Kekkonen piti kenraaleista, koska he olivat erähenkisiä kavereita.”

Paloheimolla on selvä käsitys siitä, miksi Kekkonen hiihti: ”Kekkonen rakasti erä-elämää!"

Varatuomari Pepsi Paloheimo oli monessa mukana. Pispalan Tarmossa hän voitti TUL:n mestaruuden koripallossa. Sittemmin hänestä tuli Koripalloliiton puheenjohtaja ja olympiakomitean varapuheenjohtaja. Hän oli olympiajoukkueen johtajana 1976 ja 1980. Paloheimo toimi myös UKK-seuran hallituksessa ja tilintarkastajana. Kaiken kaikkiaan hän oli erityisesti urheiluvaikuttaja, jonka mielipiteet pääsivät esille muun muassa Keskisuomalaisen ja Turun Sanomien kolumneissa.

Urho Kekkonen oli Karhun miehiä

Tasavallan presidentti Urho Kekkonen hiihti Karhun tallissa. Tosin presidentillä oli elämänsä aikana kymmeniä eri suksipareja. Mutta viimeiset sukset, joihin Kekkonen luotti, oli Karhut.

Nopea vilkaisu kertoo, mitä suksia Urho Kekkonen on
käyttänyt. Kekkonen oli Karhun miehiä.

Kekkonen sai kokea sen suuren kulttuurimuutoksen, joka Suomessa nähtiin 1900-luvun aikana. Hän hiihti alkuun pitkillä, jopa 2,5-metrisillä puusuksilla. Sellaisia hänen on täytynyt käyttää esimerkiksi vapaussodan tiedusteluretkillään.

Kun pitkällä suksella oli maastossa omat rajoituksensa, suksen pituus alkoi lyhentyä. Ja sukset alkoivat kaventua, kun ei enää tarvinnut painaa umpihangessa. Lisäksi kapeampi suksi liukui latu-urassa paremmin.

Presidentti Kekkoselle suksi ei kuitenkaan ollut vain kulkupeli. Koska hänet tunnettiin intohimoiseksi hiihtäjäksi, hän sai suksia myös lahjaksi. Puolasta ja Neuvostoliitosta saamiaan suksia hän ei kuitenkaan käyttänyt. Varmaan yksi ajatus on ollut, että olisi epäkohteliasta mennä seisomaan saamansa lahjan päälle. Voi olla, että Kekkonen olisi jopa itsekin sanonut jotain tämän suuntaista. En nyt vain muista tarkasti lähdettä. Mutta toisaalta Kekkosella oli käytössään hyviä kotimaisia suksia, joten ulkomaisille lylyille ei ollut käyttöä.

Kotimaisista suksista Kekkonen on käyttänyt paljon myös Järvisen suksia. Järvinen oli mukana siinä kehityksessä, kun puusuksea alettiin pinnoittaa jonkinlaisella lasikuidulla. Siis ennen hiilikuitukautta.

Kannattaa muuten hankkia Timo Siukosen suksikirja, ”Puusuksia Suomesta”, jos haluat tarkempaa tietoa suomalaisista suksista.

Urho Kekkosella oli Kansallismuseon kokoelmien perusteella käytössään Karhujen, Järvisten lisäksi myös Peltosen, Lampisen ja Harjun suksia.

Valmistelen parhaillaan esitelmää Kekkosen hiihtämisestä. Pidän sen Jyväskylässä maaliskuun alussa. Ja kun sanotaan oikein juhlallisesti, niin esitelmä on kansainvälisessä Ski-Congressissa itsenäisyyden juhlavuonna maaliskuun alussa.

Olisipa hauska tietää, ovatko muut suksivalmistajat lahjoittaneet Kekkoselle suksia kuin tässä mainitut? Varmasti monilla olisi myös hauskoja tarinoita siitä, kun pääministerin tai presidentin hiihtoletka on osunut samoille laduille, tai Päämies seurueineen on tupsahtanut yllättäen samalle rakovalkealle. Tai keitä mahtoivat olla Pirkko ja Irja-Liisa, jotka ovat lahjoittaneet Kekkoselle ikivanhat puusukset merkinnällä ”Sympatia kohteina kehitysmaat ja kotimaa”?

Ja loppuun pieni vinkki, jos haluat esitellä vaikka ulkomaalaiselle vieraalle perisuomalaista kulttuuria: Suomessa on tietääkseni kaksi laajaa suksikokoelmaa. Toinen on Lahden hiihtomuseossa, ja toinen on Loimaalla.

Paavo Nurmi kiersi voittoon myös Montrealissa

4.4.1925 Kilpailu numero 40, voitto numero 37

Paavo Nurmi voitti Montrealissa 13/4 mailin kilpailun ajalla 8.09,2. Nurmen lähin vastustaja oli lauantainakin, perjantain tapaan, Georgetownin Jimmy Connolly. Nurmen aika jäi yli kymmenen sekuntia hänen ennätyksestään.

Ottawa Journal kertoi lauantain kilpailuista vasta maanantaina.

Kierroksen pituus oli vain 134 metriä. Yleisölle kilpailun viehätys oli siinä, että Nurmi ohitteli joitakin vastustajiaan kierroksella ilmeisesti useampaankin kertaan.

Kyseessä oli Quebecin aluemestaruuskilpailut. Ottawa Journal kertoi, että kanadalaiskävelijä Phil Granville pisti olympiavoittaja Ugo Frigerion lopussa ahtaalle, mutta italialainen voitti kuitenkin viiden mailin kilpailun ajalla 35.52,8.

Ville Ritola oli puolestaan paras kolmen mailin erikoiskilpailussa.

Ennätyslaskuri

Kilpailuja 40, ennätyksiä 29.