Paavo Nurmi Norjassa ja Ruotsissa 1923

Paavo Nurmen maine tunnettiin Norjassa.

Kestävyysjuoksun 9-kertainen olympiavoittaja Paavo Nurmi kilpaili vain yhden kerran Norjassa. Se tapahtui Ørnulf-seuran 30-vuotiskilpailuissa vuonna 1923. Myöhemmin samana kesänä hän juoksi Tukholmassa maililla uuden maailmanennätyksen.

Paavo Nurmi voitti ensimmäiset kolme olympiakultaansa Antwerpenin olympiakisoissa vuonna 1920. Suomen yleisurheilujoukkueen kokonaissaalis oli yhdeksän kultamitalia. Myös Yhdysvallat saavutti yhtä monta olympiakultaa, joten Suomi ja USA olivat maailman johtavat yleisurheilumaat.

Ensimmäisen maailmanennätyksensä Paavo Nurmi juoksi Tukholmassa 10 000 metrillä vuonna 1921. Seuraavana vuonna otti nimiinsä maailmanennätykset myös 2 000 ja 3 000 metrillä. Vuoden kolmas virallinen maailmanennätys oli Paavolle itselleen merkityksellisin. Hän alitti Tukholman olympiastadionilla Hannes Kolehmaisen ennätysajan 5 000 metrin juoksussa.

Tukholmasta alkoi vähitellen muodostua Paavo Nurmen ennätysten suosiollisin tekopaikka.

Paavo Nurmen nimi oli maailmalla nyt niin kiinnostava, että hänelle lähetettiin myös ulkomaisia kilpailukutsuja. Yksi tuli Norjasta, missä Ørnulf-seura valmistautui 30-vuotiskilpailuihinsa, jotka järjestettiin 16.–18.6.1923.

Paavo ilmeisestikin suunnitteli, että hän menisi ensin Tukholmaan ja sieltä Norjaan. Ruotsalaiset nimittäin intoilivat keväällä, että Paavo tulisi Tukholmaan harjoittelemaan ja edustamaan sikäläistä Linneaa katuviestissä. Ruotsalaislehdet kirjoittivat tästä monia juttuja, mutta luultavasti Paavolta kiellettiin kotimaassa tällainen ulkomaisen seuran edustaminen, sillä suunnitelma raukesi.

Vuoden 1923 suurimmat yleisurheilukilpailut olivat Göteborgin Pohjoismaiset kisat. Ne muistuttivat Malmössä vuonna 1914 järjestettyjä Balttilaisia kilpailuja, missä suomalaiset olivat menestyneet erinomaisesti.

Mutta Göteborgin kilpailuihin suhtauduttiin kotimaassa ristiriitaisin tuntein. Harvardin yliopiston valmentajaksi valittu Suomen 1920 olympiajoukkueen valmentaja Jaakko Mikkola kirjoitti johtavalle urheilutoimittajalle ja valmennuksen asiantuntijalle Lauri ”Tahko” Pihkalalle, että liikemiespiirit suunnittelivat kiekonheiton olympiavoittajan Armas Taipaleen lähettämistä Amerikkaan kilpailemaan. Mikkola painotti, että Taipaleesta tehtäisiin Amerikassa heti ammattilainen ja Suomi menettäisi Pariisin olympiakisoissa 1924 yhden kultamitalin.

Yhdysvallat oli siinäkin mielessä arveluttava maa, että suomalaiset pelkäsivät, että meidän parhaita urheilijoita värvättäisiin siellä Yhdysvaltain kansalaisiksi. Pariisin tulevan olympiamenestyksen kannalta kansalaisuuden vaihto oli yhtä kohtalokas visio kuin ammattilaiseksi julistaminenkin.

Lisäksi Mikkola ehdotti Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton (SVUL) puheenjohtajalle Aksel Ekille Bostonista lähettämässään kirjeessä, että urheilijoiden tuloksia ei pitäisi julkaista sanomalehdissä, sillä hänen mukaansa amerikkalaiset käänsivät kaiken englanniksi ja vertasivat, missä lajeissa heidän olisi tehtävä eniten töitä saavuttaakseen Suomen etumatkan.

Samassa kirjeessään Jaakko Mikkola vaati, että parhaita urheilijoita ei pitäisi lähettää edes Göteborgin Pohjoismaisiin kilpailuihin: ”Tulokset on pidettävä salassa. Jo siitäkin syystä on aivan välttämätöntä, että Ruotsin joukkue on mahdollisimman pieni… sillä matkalla kuluu ainoastaan varoja, joita tarvitaan 1924”, Mikkola ehdotteli SVUL:n puheenjohtaja Ekille.

Tässä Jaakko Mikkola oli eri linjoilla kuin valmentajakollegansa Lauri Pihkala, joka oli johtanut Suomen joukkueen menestykseen Malmössä 1914. Pihkala kannatti Göteborgiin lähtemistä.

Tästä nousi suuri myrsky niin Ruotsissa kuin Suomessakin. Lopulta Suomen Tukholman suurlähetystö oli kotimaahan yhteydessä, kun Ruotsissa paheksuttiin suomalaisten laihaa kiinnostusta Göteborgin Pohjoismaisiin kisoihin.

 

Paavoa painostettiin

 

On mahdollista, että juuri Jaakko Mikkola oli vaikuttanut siihen, että Paavo Nurmen mielenkiinto Göteborgin kilpailuihin oli olematon. Ja mielenkiintoa vähensi mahdollisuus osallistua kesäkuussa Kristianiassa (Oslo) Ørnulfin juhlakilpailuihin, missä Paavolle oli tarjolla kolme starttia kolmena päivänä peräkkäin.

Tahko Pihkalan valitsema linja pääsi Suomessa voitolle, ja myös eturivin yleisurheilijoita päätettiin lähettää Göteborgiin. Nyt Nurmeakin yllättäen vaadittiin mukaan joukkueeseen, mutta hän oli jo luvannut juosta Norjassa. Ja sen jälkeen hän halusi keskittyä heinäkuussa kuntonsa hiomiseen.

Vastoin Nurmen tahtoa hänet kuitenkin ilmoitettiin varamieheksi Göteborgin kisoihin. Ilmeisesti Suomen urheilujohto laski, että Nurmi olisi tämän jälkeen ylipuhuttavissa matkalle.

Mutta Nurmi ei hyväksynyt sitä, että häntä yritettiin painostaa juoksemaan. Siitä tuli valta- ja auktoriteettikiista. Nurmi ei pitänyt siitä, että häntä määräiltiin.

Paavo Nurmi juoksi kesäkuun puolivälissä Ørnulfin juhlakilpailuissa Kristianiassa ja voitti vaivattomasti 5 000, 3 000 m ja 1 500 metrin matkat. Erikoista on, että hän ei sen jälkeen enää koskaan kilpaillut Norjassa. Hänen kilpailumatkastaan kotimaassa syntyneet riidat voivat jossain määrin selittää Norjan kilpailujen jäämistä vain tähän yhteen kertaan. 

 

Paavo Nurmi TUL:iin?

 

Kiistat jatkuivat sen jälkeen, kun Paavo Nurmi palasi Norjasta kotimaahan. Häntä yritettiin vielä ylipuhua lähtemään Göteborgiin.

Riitely meni jo niin pitkälle, että Paavo harkitsi siirtymistä SVUL:n alaisesta Turun Urheiluliitosta Työväen Urheiluliittoon (TUL), joka oli perustettu sisällissodan jälkeen vuonna 1919. Se piti omasta tahdostaan etäisyyttä SVUL:iin eikä sallinut urheilijoidensa kilpailevan samoissa kilpailuissa SVUL:n urheilijoiden kanssa. TUL:n urheilijat esiintyivät ensimmäisen kerran Suomen olympiajoukkueessa vasta vuonna 1948.

Uhkaus TUL:n riveihin siirtymisestä olisi tarkoittanut, että Nurmi ei olisi voinut edustaa Suomea Pariisin olympiakisoissa 1924.

Uhkaus tehosi ja lopulta tehtiin kompromissi. Göteborgin kilpailuihin matkusti Suomesta vahva suomalaisjoukkue, mutta ei Nurmea.

Widen ja Nurmen kohtaamista markkinoitiin
 Ruotsissa näyttävästi.

Paavo käytti sitten heinäkuun harjoitteluun ja matkusti elokuun lopulla Tukholmaan ja juoksi maililla uuden maailmanennätyksen 4.10,4. Amerikkalaisen Norman Taberin ME-aika parani yli kaksi sekuntia ja Ruotsin suurin tähti Edvin Wide jäi Paavosta lähes kolme sekuntia.

Tämä artikkeli julkaistiin Paavo Nurmi Gamesin käsiohjelmassa 13. kesäkuuta 2023. Kirjoitus pohjautuu Bergenin yliopiston mediatutkimuksen professorin Peter Dahlénin kanssa kirjoittamaani laajempaan ruotsinkieliseen artikkeliin Idrottsforum.org-sivustolle. Siihen voi tutustua tästä linkistä.

 

Jos haluat lukea lisää Paavo Nurmen kilpailuista, minulla on myynnissä muutama kappale kirjaani Mies josta tehtiin patsas. Paavo Nurmen ennätykset, maine ja perintö (Docendo 2017).

Dagens Nyheter julkaisi kuvan
 ennätysjuoksun lähdöstä.

Retu Kukkosen saavutuksia

Enson Kisailijain lipun naulaus toukokuussa 1934.
Retu Kukkonen on oikealla. Kuva: Museovirasto.

Haluan esitellä harvinaisen toimeliaan urheilumiehen Retu (Reino Aleksander) Kukkosen (1903–1979), jonka syntymästä tuli muutama päivä sitten kuluneeksi 120 vuotta. Retun maine on jäänyt hänen poikansa, Jääskessä vuonna 1934 syntyneen Anssi Kukkosen maineen varjoon. Vaikka Anssista tuli television ensimmäinen urheilutoimittaja, hänen isänsä ansiot urheilussa olivat omana aikanaan vielä pojan ansioita merkittävämpiä, jos niitä nyt tekisi mieli jotenkin vertailla.

Retu Kukkonen kävi viisi luokkaa Imatran keskikoulua ja Kotkan kauppaopiston. Kesällä 1918 hän meni konttoriapulaiseksi metsäteollisuusyhtiö Tornatorille. Sieltä hän siirtyi maaliskuussa 1920 vastaaviin tehtäviin Enson tehtaiden pääkonttoriin. Gutzeitin metsäkonttorissa hän toimi konttoristina vuoteen 1934. Sen vuoden marraskuussa hän siirtyi Enson tehtaiden lähetysosastolle osastopäällikön apulaiseksi. Nämä tehtävät päättyivät talvisodan syttyessä eikä paluuta ollut, sillä Enson tehtaat jäivät rajalinjan väärälle puolelle.

Talvisodasta kotiuduttuaan Retu Kukkonen siirtyi Helsinkiin Metsähallituksen hiilivaraston päällikön apulaiseksi kesällä 1940.

Jo varhain pikajuoksuharrastus johdatti hänet urheilutoimittajaksi ja urheilun järjestötehtäviin. Hän oli perustamassa Enson Kisailijoita vuonna 1922 ja hän osallistui seuran lipun juhlavaan naulaukseen vuonna 1934. Neljä vuotta myöhemmin hänet kutsuttiin seuran kunniajäseneksi.

Retu oli SVUL:n Viipurin piirin ja Suomen Hiihtoliiton johtokuntien jäsen useamman vuoden ajan.

Toimittajatehtävät alkoivat päivälehtien kirjeenvaihtajan tehtävistä. Vuodesta 1932 lähtien hän oli toimittajana Imatralla ilmestyneessä sanomalehti Ylä-Vuoksessa. Samana vuonna hänestä tuli Helsingin Sanomien Ylä-Vuoksen kirjeenvaihtaja. Yleisradiolle hän teki jo 1930-luvulla lyhyitä selostuksia kotimaasta ja ulkomailta. Sanomalehtimiesten liittoon Kukkonen liittyi vuonna 1937 ja Urheilutoimittajien Kerhoon vuonna 1941.

Retu Kukkosen ura käy ilmi Kulttuurikeskus Tahdon eli entisen Urheilumuseon arkistokokoelmissa säilytettävästä kirjeestä, jolla Retu Kukkonen haki Suomen Ampujainliiton yhdistettyä sihteerin ja liiton lehden toimittajan tehtävää heinäkuussa 1940. Siihen häntä ei kuitenkaan valittu. Sen sijaan Suomen Urheiluliiton puheenjohtajana Urho Kekkonen huolehti, että Kukkosesta tuli marraskuussa Urheiluliiton sihteeri, joka oli siis siihen aikaan pääsihteerin tehtävänimike.

Olympiavuonna 1952 Retu Kukkonen siirtyi SVUL:n osastopäälliköksi ja samalla Suomen Urheilulehden talouspäälliköksi.

Vanhat urheilumiehet saattavat muistaa vielä hauskan anekdootin 100 metrin kilpailuista 1920-luvulta. Kuuluttaja kuulutti alkuerien jälkeen loppukilpailuun selvinneet: ”Kekkonen, Kokkonen ja Kukkonen sekä paras kakkonen.” En ole aivan varma, onko juuri noilla sanoilla koskaan kuulutettu missään kilpailuissa, mutta se olisi ollut mahdollista lähinnä Kajaanin uudistetulla urheilukentällä järjestetyissä Kajaanin Kipinän toisissa kansallisissa kilpailuissa heinäkuussa 1927. Tietysti on mahdollista, että tuo sanonta on syntynyt vasta myöhemmin tähän kilpailuun liittyen. Kilpailun voitti Urho Kekkonen, Retu Kukkonen oli toinen, Iisalmen Visan Jukka Matilainen oli kolmas ja hänen seurakaverinsa Heino Kukkonen oli neljäs. Matilainen olisi siis ollut se erien ”paras kakkonen”.

Retu Kukkosen yksi taidonnäyte oli kesällä 1938 toteutetut yleisurheilun Ylä-Vuoksi–Riika-ottelut. Alkukesällä koottiin viidestä Ylä-Vuoksen seurasta joukkue, joka matkusti Riikaan ja otteli yleisurheilussa paikallisten juoksijoiden, hyppääjien ja heittäjien kanssa. Ylä-Vuoksi hävisi ensimmäisen kaksipäiväisen ottelun 66–74. Ottelun yhteispisteet laskettiin vasta Vuoksenniskalla ja Ensossa elokuussa kilpailtujen lajien jälkeen. Vuoksenniskalle tuli tuhatkunta katsojaa ja toisena päivänä Ensossa oli yli 2000 katsojaa. Yleisön kannustus auttoi, mutta ei tarpeeksi. Vaikka Ylä-Vuoksi onnistui olemaan kotikentillään parempi, se ei aivan tavoittanut Riian kahdeksan pisteen etumatkaa. Voitto matkasi vieraiden mukana Latviaan numeroin 139–141.

Matti Mikkola oli tuolloin nouseva keihäänheittokyky. Hän voitti lajinsa niin vieraskentällä kuin kotiyleisön edessäkin ylittäen elokuussa 70 metrin rajan (70,40). Hänen tähtensä oli nousussa vielä kesäkuussa 1941, jolloin hän voitti Berliinissä kutsukilpailun maailman kärkituloksella. Hän osallistui jatkosotaan lentäjänä, mutta se sota jäi hänen osaltaan lyhyeksi. Hänen pommituslentokoneensa syöksyi maahan Onttolan kentän lähellä saman vuoden lopulla, eikä hän selvinnyt maahansyöksystä.

Ylä-Vuoksen joukkue Latviassa kesäkuussa 1938. Riian lähetystövirkailija Leo Tuominen (takana vas.), Torsti Lahti, V. Virolainen, U. Kaskinen, Väinö Huomo, Iivari Pentikäinen, H. Sihtola, Oiva Mentula, Eero Riikonen, korkeushyppääjä Leo Räkköläinen, keihäänheittäjä Matti Mikkola, 400 m juoksija Aku Räkköläinen, Tauno Raskinen, F. Jakobsson, ja retken johtaja Retu Kukkonen. Edessä Ossi Renvall, Latvian suomalaisvalmentaja Veikko Rinne, A. Simpanen, Yrjö Nieminen ja E. Suikkari (kisaturisti). Kuva: Museovirasto.

Retu Kukkonen kilpaili Urho Kekkosen kanssa Imatran Jyskeen 35-vuotisjuhlakisoissa syksyllä 1939. Sisäministeri Kekkonen, 39 v., voitti 100 metrin kilpailun mukavalla ministeriajalla 12,5. Kukkosen aika oli yhden lehtitiedon mukaan 12,7, toisen 13,0. Olennaista oli, että Kekkonen voitti.

Urho Kekkonen oli parhaimmillaan korkeushyppääjänä. Hän voitti korkeudessa kaikkiaan neljä SM-mitalia, joista Suomen mestaruus Lahdessa 1924 oli arvokkain saavutus.

Iisalmen Visan Heino Kokkonen oli myös korkeushyppääjä, joka kilpaili Kekkosen kanssa samoihin aikoihin. Molemmat olivat syntyneet Pielavedellä. SM-kisoissa Kekkonen oli parempi vuonna 1923 (3. vs. 4.), vuonna 1924 (1. vs. 3.) ja vuonna 1927 (3. vs. 4.). Kokkonen oli Kekkosta parempi vuonna 1928 (2. vs. 3.).

Heino Kokkonen siirtyi vuonna 1928 Helsingin Kisa-Veikkoihin ja saavutti uudessa seurassaan kolme SM-hopeaa vuosina 1928, 1929 ja 1931. Vuonna 1930 hän sijoittui korkeudessa neljänneksi. Kolmiloikassa hän sijoittui vuonna 1927 viidenneksi ja vuonna 1931 kuudenneksi. Lisäksi hän oli kahdesti pikaviestissä SM-pronssilla HKV:n kakkosjoukkueessa.

Heino Kokkonen oli neljä vuotta nuorempi kuin Urho Kekkonen. Kokkonen hyppäsi Suomenjoella vuonna 1930 ennätyksensä 186. Se oli sentin parempi kuin Kekkosen Lahdessa kuusi vuotta aikaisemmin hyppäämä henkilökohtainen ennätys. Kokkonen nousi näin yhden sentin turvin parhaaksi Pielavedellä syntyneeksi korkeushyppääjäksi.

Jukka Matilainen, joka oli Kajaanin satasen loppukilpailussa kolmas, kuului tunnettuun Matilaisten veljessarjaan. Hän oli 400 metrin aitajuoksijana mukana Amsterdamin olympiakisoissa 1928. Seuraavana vuonna hän voitti siinä lajissa Suomen mestaruuden. Hänen veljensä Kalle Matilainen oli Amsterdamin olympiakisoissa 10 000 metrin juoksussa kahdeksas.

Veljeksistä parhaiten olympiatasolla menestyi Martti Matilainen, joka oli muuten mukana vuonna 1938 Retu Kukkosen junailemissa Ylä-Vuoksi–Riika-otteluissa halliten keskimatkojen juoksuja. Hän sijoittui 3000 metrin estejuoksussa neljänneksi niin Los Angelesissa 1932 kuin Berliinissäkin vuonna 1936.

Jukan, Kallen ja Martin veli Erkki Matilainen oli myös urheilija. Hän ylsi pikajuoksijana SM-mitalitasolle, mutta moni tuntee hänet myös taidemaalarina.