Juuso Walden oli kova urheilumies ja viimeinen patruuna

Helsingin kirjamessuviikonloppu on omalta osaltani takana. Monta mukavaa tapaamista. Oli muun muassa kustantajia, toimittajatuttuja ja vanhoja urheiluystäviä. Poikkesin juomassa kupin teetä Tietokirjailijoiden osastolla ja treffasin kirjailijoiden tekijänoikeusjärjestö Sanaston toiminnanjohtaja Anne Salomaan, joka kertoi niistä toimenpiteistä, joilla kirjailijoiden tekijänoikeuslain uudistukseen yritetään vaikuttaa. Lakiluonnos on epäonnistunut, sillä se ei ota huomioon kirjallisuuden vahvinta kasvutrendiä eli äänikirjoja. Salomaa oli sitä mieltä, että lakiluonnos on kirjoitettava kokonaan uudelleen.

Tässä suhteessa eduskunnan sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Paula Risikko on nyt tärkeä avainhenkilö. Pidetään peukkuja.

 

Kävin WSOY/ReadMe:n osastolla signeeraamassa ja esittelemässä kirjaani Juuso Walden, urheilumies ja viimeinen patruuna, jonka julkistamiskiertue toteutettiin elokuun lopussa. Aloitimme kiertueen Urheilumuseolta ja hirveän vesisateen hakatessa asfalttia ajoimme Jalkapallomuseolle Valkeakoskelle.

Me, eli vuorineuvos Juuso Waldenin poika Lauri, kirjan kustantaja Jussi Kiilamo ja minä, tapasimme Valkeakoskella muun muassa Laurin isosiskon Eeva-Liisan ja Valkeakoskella kasvaneen ja Hakassa jalkapalloa pelanneen toimittaja Matti Pitkon.

Aamusta iltaan kestänyt kiertue oli niin onnistunut, että muistelimme sitä Jussi Kiilamon kanssa lämmöllä Helsingin kirjamessujen hälinässä.

Jussi Kiilamon kanssa muisteltiin 
elokuista julkistamiskiertuetta.

Juuso Waldenista kertovan kirjan urheiluhistoriallisten tietojen tarkistuksesta saan kiittää Vesa-Matti Peltolaa, joka on Suomen Urheilutietäjien puheenjohtaja, ja Markku Kasilaa, jonka erityisalaa on varsinkin Valkeakosken jalkapallo. Vesa-Matti oli elokuussa mukana Urheilumuseon julkistamistilaisudessa, ja Markku oli mukana Valkeakosken tilaisuudessa.

Kiertue jatkui minuuttiaikataululla kohti Jämsänkoskea. Kangasalla huomasimme, että sää selkenee, tie kuivaa ja mieliala nousee. Poikkesimme kahvilla, ja sen jälkeen huristelimme entistäkin iloisemmalla ilmeellä Jämsänkoskelle. Saman päivän kolmas julkistamistilaisuus oli Kauko Sorjosen säätiön omistamassa Pässinmäessä, joka on Jämsänkosken tehtaan isännöitsijälle vuonna 1957 rakennettu edustuskoti. Säätiö oli rahoittanut kirjan kirjoittamista ja antanut minulle residenssikäyttöön taidekiinteistöksi muutetun Pässinmäen.

Kun nyt tuli Kauko Sorjonen puheeksi, niin laitan tähän linkin Ylen tuoreeseen uutiseen, jossa kotiseutuneuvos kertoo aikovansa muuttaa pois Jyväskylästä ja myydä Wivi Lönnin kotitalon: 

Lue Ylen uutinen Kauko Sorjosesta. 

 

Kauko Sorjonen on hyvää tarkoittavana kulttuurimesenaattina vähän samanlainen patruunahenkinen toimija kuin vuonna 1972 kuollut vuorineuvos Juuso Walden. Juuso loi Yhtyneet Paperitehtaat Osakeyhtiön urheiluohjelmasta suoranaisen taideteoksen. Yhtiö, eli oikeastaan Juuso, lähetti urheilijoita firman rahoilla ulkomaille kilpailemaan ja saamaan uusia kokemuksia. 

Englantilaisen Reed-yhtiön kanssa vuonna 1947 käynnistetty ottelusarja oli aivan omassa mittaluokassaan. Toistasataa Yhtyneiden Paperitehtaiden työntekijää lähetettiin vuosien saatossa Englantiin kilpailumatkalle, joka tarjosi uskomattomia elämyksiä. Paperitehtaan työntekijät pääsivät näiden matkojen ansiosta esimerkiksi katsomaan televisiota kauan ennen kuin Suomessa oli nähty ensimmäistäkään televisioapparaattia.

Reed-ottelut järjestettiin avajaisineen ja kunniakäynteineen
vähintään yhtä juhlavasti kuin tavalliset maaottelut.
Lähde: UPM:n arkisto.

Kirjamessuilla jäi erityisesti mieleen, kun yksi kirjan ostaja kysyi minulta, oletko itse tyytyväinen Juuso-kirjaan. Oli helppo vastata, että olen. Se vastaus ratkaisi ostopäätöksen sillä kertaa.

Koen, että Juuson luomasta urheiluimperiumista oli tärkeä kirjoittaa. Haastattelin kirjaan esimerkiksi Olavi ”Tankki” Salosta ja Jouko Kuhaa. Molemmat pääsivät nauttimaan Yhtyneiden Paperitehtaiden urheiluohjelmasta ja molemmat edustivat parhaina vuosinaan Kaipolan Virettä eli Kaipolan tallia.

Minut yllätti se, että Kaipolan tallilla ei varsinaisesti ollut omaa valmentajaa. Juoksijoiden neuvojaksi pestattiin kyllä toisinaan joitakin tunnettuja vaikuttajia, kuten esimerkiksi turkulainen olympiamaileri Denis Johansson. Deniksen valmennukseen pääsi varusmiesaikanaan Turussa myös Veli Lehtelä, soudun kaksinkertainen olympiamitalisti.

Vaikka Veli Lehtelä oli töissä Säterin tehtaalla Valkeakoskella, hänkin pääsi nauttimaan Juuson urheiluohjelmasta. Paras työnäyte tästä yhteistyöstä saatiin vuonna 1961 kun Veli Lehtelä ja Toimi Pitkänen voittivat Henleyn regatan, joka soudetaan Thames-joella. Se on edelleen ainoa suomalaisvoitto Henleyn regatassa.

Toimi Pitkänen ja Veli Lehtelä Henleyn regatan voittajina.
Kuva: UPM:n arkisto.

Vuorineuvos Juuso Waldenin tarina on täynnä sellaista latausta, ja arvoitusta, että se kestää vuodesta toiseen. Hyvä tarina liittyy Valkeakoskella järjestettyyn painonnostomaaotteluun. Painonnostoliiton kunniapuheenjohtaja Pekka Kare muisteli, kuinka kilpailun aikataulua venytettiin ja venytettiin, että Lontoosta palannut vuorineuvos ehtisi seuraamaan edes viimeiset nostot. Ja kyllä muuten ehti!

Ensi vuonna tulee 50 vuotta Juuson kuolemasta. Suomalaisessa urheilussa ei ole toista mesenaattia, joka olisi rakennuttanut viidelle paikkakunnalle yhteensä kymmeniä, ehkä jopa satakunta urheilun suorituspaikkaa. Ampumaradat, jalkapallokentät, yleisurheilun suorituspaikat, hiihtoladut, hyppyrimäet, uimalat ja soutukeskukset, ja niin edelleen ja niin edelleen. 

Kaikki suorituspaikat eivät kuitenkaan olleet suuria menestyksiä. Kaipolan betoninen hyppyrimäki töröttää yhdenlaisena rapautuvana muistona Juuso Waldenin valtavasta urheiluinnostuksesta. Hannu Teider vei minut sinne Kaipolan hyppyrimäelle, kun olin tekemässä kirjaa. Jylhä maisema herätti kunnioitukseni niitä mäkikotkia kohtaan, jotka siitä betonista ovat joskus laskeneet ja ponnistaneet sen nokalta liitoon. Samalla ajattelin myös Juusoa, joka halusi antaa suomalaisille mahdollisuuden pysyä maailman parhaiden mäkimaiden kehityksessä mukana.

Kaipolan betoni parhaina päivinään.
Kuva: UPM:n arkisto.

Kalenterissani on vielä syksyn ja talven aikana monta merkintää Juuso Waldenin kirjan tiimoilta. Yksi niistä on Koskin kirjamessut Valkeakoskella 20. päivä marraskuuta. Olen messuilla haastateltavana klo 12.00. Messujen ohjelma on täällä: Katso Koskin kirjamessujen ohjelma täältä.

 

Otan Valkeakoskelle laatikollisen Juuso-kirjoja mukaan myytäväksi. Jos päivä sopii ohjelmaasi, tule ostamaan Koskin kirjamessuilta signeeratut joululahjakirjat tai vaikka vaan jakamaan omia muistojasi Juusosta!

Kunnianosoitus keihäänheitolle

Keskiviikkona julkistettiin Urheilumuseolla vaikuttava keihäänheiton historiakirja Sinivalkoinen keihäskaari. Kirjasta näkee, että kustantaja Docendo on ollut vakavissaan asialla, sillä ulkoasuun on panostettu poikkeuksellisen paljon. Kirjan kirjoittajat Tapani Salo ja Pasi Rein ovat kokeneita urheilutoimittajia, jotka ovat seuraanneet keihäänheittoa jo viidellä vuosikymmenellä. Tarina etenee sujuvasti, ja lukijalle tarjoillaan sopivassa suhteessa tuloksia ja tarinoita. 

Kirjassa kerrotaan myös 50-vuotiaan Pihtiputaan keihäskarnevaalien tarina. Leo Pusa oli Urheilumuseolla kertomassa keihäskarnevaalien alkuvaiheista. Jorma Kinnunen oli maailmanennätysmiehenä Pihtiputaalla syntyneiden keihäänheittäjien ykkösnimi, mutta itse asiassa Putaalta oli lähtöisin niin monta huippuluokan heittäjää, että jonkinlainen yhteiskisa oli pakko järjestää. Idea kehittyi, ja ensimmäiset karnevaalit järjestettiin vuonna 1971.

Leo Pusa karsiutui seuraavana vuonna Münchenin olympiakisojen loppukilpailusta. Matti Järvinen, kymmenen maailmanennätyksen heittäjä ja olympiavoittaja, tuli Leksan luokse sanoi, että ei sinusta keihäänheittäjää tule. Mutta sinusta tulee hyvä valmentaja. Leksa ei lopettanut kerrasta. Hän jäähdytteli vielä muutaman vuoden ja päätti uransa Keravan Urheilijoissa. Hän pitää edelleen hallussaan seuran ennätystä 77,64 vuodelta 1977. 

Tarinaan kuuluu, että Matti Järvinenkin edusti hetken aikaa Keravan Urheilijoita voittaen Euroopan mestaruuden 1938 seuran edustajana. 

Leo Pusalla on todellakin ollut valmentajana sellainen ote, että hän on leiponut tai hionut Suomelle monta arvokisamitalistia. 

Oli mukava tavata Urheilumuseolla pitkästä aikaa myös keihäslegenda Kimmo Kinnunen, jonka heittouraa seurasin urheilutoimittajana hyvinkin tarkasti. Suomen joukkueen MM-kisaleirillä ennen Tokion maailmanmestaruuskisoja ei ollut paikalla Kimmon valmentajaisä Jorma Kinnunen vaan Leo Pusa, jonka ihmistuntemus, tarkka valmentajan silmä ja rauhallinen olemus olivat sellainen yhdistelmä, että Kimmo kypsyi voittamaan maailmanmestaruuden. 

Samana vuonna urheilutoimittajat äänestivät Kimmon vuoden urheilijaksi. Sitä valintaa ei kukaan kyseenalaistanut. Hienoja aikoja, mutta niistäkin on kulunut jo 30 vuotta. 

Tein silloin paljon yhteistyötä valokuvaaja Juha Sorrin kanssa. Saimme loistavan ajatuksen, että tehdäänpä Kimmosta kirja. Ajatus hyväksyttiin Kinnusten kotona ja otin yhteyttä kustantajiin. Ilman tulosta. Kustannustaloissa ajateltiin silloin, että jaaha, taas yksi maailmanmestari keihäänheitossa, mitä sitten? Silloin oli aivan normaalia, että suomalainen voittaa keihäänheiton arvokisoissa. 

Kyse oli varmaan myös siitä, että Kimmon MM-kisoissa hopealle jättämä Seppo Räty oli niinä vuosina Suomen valovoimaisin urheilija. Vaikka Kimmon mestaruus olikin huikea saavutus, Seppo Räty oli vuoden 1987 maailmanmestarina ja urheilujohtajien painajaisena ehkä vielä kiinnostavampi persoona. 

Rädyn ja Kinnusen jälkeen tuli lyhyt katkos miesten keihäänheittomenestyksessä, kunnes Tero Pitkämäki voitti Osakassa 2007 maailmanmestaruuden ja palautti marssijärjestyksen maailman keihäskartalle. Tero sai sitten Antti Ruuskasesta hyvän adjutantin, ja he pitivät kahdestaan yllä suomalaisten mainetta keihäskansana oikeastaan viime vuoteen asti. 

Nyt, kun on saatu kansien väliin suomalaisten keihässaavutukset, herää kysymys jatkosta. Menestyvätkö suomalaiset enää niin repivässä lajissa kuin keihäänheitto? Aikaisemmin vahvat tyypit tulivat maatiloilta ja olivat metsätöiden karaisemia, kun taas nykyisin keihäänheittoa kokeilevien nuorten kokemuspiiri rakentuu tietokonepeleistä. 

Mutta ei kannata vaipua epätoivoon. Kimmo Kinnusen poika Jami Kinnunen heitti viime kesänä 81 metriä ja HKV:n Topias Laine voitti alle 23-vuotiaiden Euroopan mestaruuden. Potentiaalia Suomesta löytyy edelleen vaikka mihin.

Kun Mika Waltari unohti Agathon Meurmanin

Kirjailija Mika Waltari kirjoitti vuonna 1937 ilmestyneeseen Helsingin Suomalaisen Normaalilyseon 50-vuotisjuhlajulkaisuun historiikkiosuuden. Laadukas teksti kertoo Waltarin kyvystä keskittyä suuriin linjoihin. Ratakadun Norssina tunnetun koulun syntyyn liittyy kielitaistelu, jonka kaikkiin yksityiskohtiin ja kiemuroihin Waltari ei sotkeudu. Hän mainitsee kunnallisneuvos Agathon Meurmanin käynnistämän suuren kansalaiskeräyksen, jonka ansiosta pääkaupunkiin saatiin perustettua suomenkielinen mallikoulu, Helsingin Suomalaisen Normaalilyseo. 

Mutta Waltari ei mainitse kuitenkaan Agathonia nimeltä keräyksen käynnistäjänä.

Agathon Meurman. Kuva: Museovirasto.

Historiatoimikuntaa johti Jalmari Finne, joka tunsi kyllä erinomaisesti Agathon Meurmanin ansiot. Agathonin poika Jalmari Meurman, kuten muutkin Agathonin pojat, kävivät Helsingin Suomalaista Alkeiskoulua, joka muuttui Normaalilyseoksi. Jalmari Meurman ja Jalmari Finne olivat puolestaan parhaita ystäviä keskenään. 

Juuri tänään on hyvä nostaa kunnallisneuvos Agathon Meurmania esiin, sillä hän syntyi tällä päivämäärällä 195 vuotta sitten. Agathon Meurman teki töitä suomenkielisten koulujen ja tasa-arvoisen yhteiskunnallisen kehityksen eteen. Hän kiinnitti huomiota muun muassa epäkohtiin lainajyvästöjen toiminnassa, ja hän piti raittiusasiaa niin tärkeänä, että häntä ei valittu vuoden 1863 valtiopäiville, vaikka Liuksialan kartano viiden manttaalin tilana olisi ilman muuta oikeuttanut hänelle paikan talonpoikaissäädyn edusmiehenä. Agathon piti itseään kuitenkin vielä sen verran kokemattomana, ettei hänellä ollut pyrkyä valtiopäivämieheksi. Toisaalta monet suurtilalliset tienasivat kotiviinanpoltolla hyvät rahat, joten raittiusmiehen näkemykset uhkasivat perinteisiä tapoja. Agathon oli puolestaan oivaltanut raittiuden merkityksen takapajuisen kansan sivistystason nostamisessa. 

Agathon valittiinkin vasta vuoden 1871 valtiopäiville. Sen jälkeen hän oli kolmen vuosikymmenen ajan suomenkielisen puolueen tukipilareita. Hänellä oli kirkas ajatuksenjuoksu, ja hän piti kiinni periaatteistaan. 

Suomen ja suomen kielen asiat olivat hänelle niin tärkeitä, että hän oli perustamassa ruotsinkielistä Finland-lehteä ja toimi sen päätoimittajanakin. Se oli ruotsinkielisille lukijoille suunnattu fennomaanien lehti. Käytännössä kaikki avainasemat suomalaisessa yhteiskunnassa olivat vielä silloin ruotsinkielisillä. Finland-lehti oli tietenkin jo syntyessään tuhoon tuomittu, mutta niinä muutamina vuosina, jolloin se ilmestyi, se teki tärkeää pellonmuokkaustyötä umpiruotsalaisen sivistyneistön keskuudessa. 

Tutustuin Meurman-suvun vaiheisiin kirjoittaessani tänä syksynä ilmestyneen kirjan ”Liuksialan kartano Kangasalla. Meurmanit 200 vuotta isäntinä ja suomalaisen yhteiskunnan rakentajina.” Otavan kirjapainossa Keuruulla painetun kirjan on onnistuneesti taittanut Eija Kuusela.

Voin nähdä sieluni silmin, kun tuo Norssin historiatoimikunta on 1930-luvulla kokoontunut. Finne oli suuri teatteripersoona. Hän on varmasti kertonut mielikuvitusta kutkuttavia tarinoita Meurmaneiden Liuksialasta Mika Waltarille, jonka äidinkielen opettajana Norssissa oli toiminut yksi Agathonin pojista, Werner Liuksiala. 

Siihen aikaan Mika Waltari oli vasta siirtymässä novelleista romaanikirjailijaksi. Olen varma, että Jalmari Finnen tarinat Liuksialan kartanon tunnetuimmasta asukkaasta kuningatar Kaarina Maununtyttärestä jättivät Mika Waltariin pysyvän jäljen. Tätä täytyisi joskus oikein kunnolla tutkia, mutta näkisin jonkinlaisen velvoittavan kohtalonyhteyden siinä, että Jalmari Finne kuoli vuonna 1938. Neljä vuotta myöhemmin ilmestyi Mika Waltarin tutkimuksiin, ehkä jopa osittain Jalmari Finnen tutkimuksiin, pohjautuva historiallinen romaani Kaarina Maununtytär. Mika Waltari löysi siinä oman vahvan alueensa, historiallisen romaanin. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi maailmankirjallisuuden suurteoksiin luettava Sinuhe egyptiläinen. 

Jos haluat hankkia Liuksialan Meurmanien omakustanteena ilmestyneen 304-sivuisen teoksen ”Liuksialan kartano Kangasalla. Meurmanit 200 vuotta isäntinä ja suomalaisen yhteiskunnan rakentajina”, sitä voi tiedustella Kangasalta Korpolan kellosepänliikkeestä: https://www.korpola.fi 

Kirjasta on otettu vain pieni painos, joten kannattaa toimia ripeästi, jos haluat hankkia sen itsellesi tai lahjaksi. 

Jos haluat lukea lisää tämän kirjan tekemisestä, löydät tästä linkin Liikearkistoyhdistyksen Faili-lehden (2/2021) artikkeliini, joka alkaa sivulta seitsemän: https://www.liikearkistoyhdistys.fi/wp-content/uploads/2021/05/Faili_2_2021.pdf 

Olen suuresti kiitollinen Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahastolle ja Jalmari Finnen säätiölle tämän kirjan kirjoittamiseen saamistani apurahoista.

Perässähiihtäjien jälkeen tulivat perässähyppääjät

Urho Kekkonen on tehnyt tänä syksynä paluun. Monilla tahoilla on muisteltu pitkäaikaista tasavallan presidenttiä, joka joutui luopumaan kruunustaan 40 vuotta sitten syksyllä 1981. Kruunusta? Kekkosen aikana valtion päämiehellä oli vielä sitä valtaa, joka aikanaan suunniteltiin kuningasta varten. 

Kuva: Helge Heinonen. Museovirasto.

Oheisen valokuvan tasavallan presidentti Urho Kekkosesta otti valokuvaaja Helge Heinonen Kultarannassa Apu-lehden haastattelussa. Toimittajana oli Kekkosen hovitoimittaja Maarit Tyrkkö. Heinäkuun alkupuolella 1981 tehty haastattelu jäi Kekkosen viimeiseksi.

Ennen valtakunnan politiikkaan siirtymistä Kekkonen haaveili olevansa diktaattori. 1930-luvun urheilujohtajana häntä verrattiinkin Mussoliiniin.

Tahko Pihkala aloitti laturetket sopivasti ennen kuin Kekkonen valittiin presidentiksi. Urkki teki hiihtämisestä niin suosittua, että hänen perässään suksineet seurueet kasvoivat ja  alkoivat muistuttaa kuninkaan laahusviittaa. Ne, jotka eivät saaneet kutsua näille retkille, alkoivat puhua perässähiihtäjistä. 

Helsingin Sanomien toimittaja Teppo Sillantaus otti tästä perässähiihtoajatuksesta ilon irti ja vei tänä syksynä poliitikot hyppimään Seurasaaren portaita tavoitteena hypätä paremmin kuin itse Kekkonen. Kekkonen hyppäsi Seurasaaren kuudennelle portaalle, mutta ei koskaan päässyt sinne ylimmälle portaalle hyväksytyissä olosuhteissa. Kaiteesta ei nimittäin saanut ottaa tukea. Näillä mausteilla syntyi Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen lokakuun numeroon herkullinen lukujuttu "Perässähyppääjät".

Juttu löytynee tämän linkin takaa, mutta lukeminen edellyttää lehden tilaamista: Perässähyppääjät.

Jutun ehkä paras anti oli se, että meillä on hyväkuntoisia poliitikkoja, niin miehiä kuin naisiakin. Kun seuraavan kerran vedän Seurasaaressa Kekkosen lenkkiä, täytyy muistaa mainita tämä Kuukausiliitteen juttu. 

Tänä vuonna olen kuitenkin perehtynyt Kekkoseen uudesta näkökulmasta. Olen lukenut hänen kirjallisen tuotantonsa parhaimmistoon kuuluvia jatkosodan aikana julkaistuja kolumneja. Eli kyseessä on tietysti nimimerkki Pekka Peitsen tuotanto. Pekka Peitsi kirjoitti yli sata kolumnia Suomen Kuvalehteen vuosina 1942–1944. Kirjoitin niistä artikkelin Tiedetoimittaja-lehteen. 

Voit lukea Tiedetoimittajan jutun täältä: Pekka Peitsen karmea kankkunen

Eikä yksi lehtijuttu riittänyt. Kävin lisäksi puhumassa Pekka Peitsestä Hämeenlinnan Historiallisen Seuran tilaisuudessa, joka järjestettiin Hämeen linnassa. Koronan jälkeen tuntui taivaalliselta päästä puhumaan oikeille ihmisille.

Ihmettelen suuresti, että Pekka Peitsen hyllyttäminen kesällä 1944 on jätetty mediahistoriassa hämärän peittoon. Suomettumisen aika, jolloin hankalia kysymyksiä ei saanut esittää, päättyi viimeistään Neuvostoliiton romahtaessa. Kuka hermostui niin paljon, että Pekka Peitseltä otettiin kynä pois?  En ole löytänyt siihen selvää vastausta. Se on yksi syy, miksi aihe kiinnostaa edelleen.