perjantai 28. syyskuuta 2018

Golfvuoden 2018 yhteenvetoa

Maailman golfhuiput ratkovat parhaillaan paremmuutta Ryder Cupissa, joka pelataan ensimmäisen kerran Ranskassa. Suomalaispelaajia ei vieläkään saatu mukaan joukkueeseen, vaikka Mikko Korhonen voitti ensimmäisen Euroopan kiertueen kilpailunsa, ja pääsi ensimmäisen kerran mukaan Major-turnaukseen, PGA Championshipiin.
Mikko Ilonen on pelannut kahdesti tuossa PGA Championshipissä. Hänkin karsiutui Korhosen tavoin ensimmäisellä yrittämällään, mutta toisella kerralla vuonna 2014 Ilonen sijoittui seitsemänneksi. Siinä on hyvä ajatusmalli Mikko Korhoselle, joka oli vuosien ajan tasainen puurtaja, jonka tasaisuus kostautui alkuvuosina Euroopan kiertueella. Tasaisuudesta ei ollut hyötyä, jos karsiutui viikonlopun rahakierroksilta. Nyt hän on nostanut tekemisensä tasoa kauttaaltaan ja onnistunut nostamaan sen tasaisuutensa todelliseksi vahvuudekseen.
Mikko Korhonen on ottanut Iloselta Suomen ykköspelaajan aseman. Suuri kysymys golfpiireissä kuuluu, mihin suuntaan Mikko Ilosen peli nyt kääntyy. Saako hän takaisin sen varmuuden, jolla hän vuonna 2014 haastoi maanosan parhaita pelaajia Henrik Stensonista alkaen, vai mitä tässä tapahtuu?
Siinä mielessä, että Ilosta neljä vuotta vanhempi Tiger Woods onnistui viiden vuoden tauon jälkeen voittamaan PGA-kiertueen kilpailun ja nousemaan takaisin huipulle, ei iän pitäisi vielä rajoittaa ensi vuonna 40 vuotta täyttävän Ilosenkaan peliä. Aika tietysti näyttää, mitä tapahtuu.

Golf, suuret turnaukset, suuret voittajat.
Ennakoin vuonna 2015 ilmestyneen
kirjan alkusanoissa, että Tigerilla
on mahdollisuus palata huipulle.

Tätä kirjoittaessa piti ottaa hyllystä kolme vuotta sitten ilmestynyt ensimmäinen golfkirjani Golf, suuret turnaukset, suuret voittajat. Kirjoitin kirjan alkusanoissa, että Tigerilla on edelleen mahdollisuudet palata maailman ykköseksi. Nyt hän on noussut 13:nneksi. Matkaa sinne kärkeen vielä on, mutta nyt eipä se enää ketään yllättäisi, jos Tiger hilaisi itsensä aivan sinne kärkeen. Kirja ilmestyi siihen asti kaikkien aikojen parhaan suomalaiskauden eli 2014 jälkeen. Mikko Ilonen oli voittanut tuona vuonna kaksi Euroopan kiertueen kilpailua ja noussut niiden ansiosta maailmantilastossa 37:nneksi. Siinä on tekemistä muille suomalaisille vielä joksikin aikaa. Mutta ei se tekemätön paikka ole.
Suomalaisen golfin tämän kauden suurin sensaatio on Korhosen hyvistä esityksistä huolimatta Kim Koivun menestys. Rookie-vuosi Challenge Tourilla jäi lyhyeksi, kun Koivu nousi kolmen voiton jälkeen suoraan Euroopan pääkiertueelle. Näistä kolmesta voitosta ”makein” oli tietenkin Vierumäen voitto kotiyleisön edessä. Voitto ratkesi kaiken lisäksi vasta uusinnassa, joten se tarjosi paikalla olleille golfin ystäville ikimuistoisen elämyksen.
Kirjoitin yhdessä Riina Haran kanssa Vierumäen golfin 30-vuotishistoriikin, jonka nimeksi tuli Golfia kaikille. Kirjan virallinen julkistus tapahtui vasta viikko sitten Vierumäen Golfseuran 30-vuotisjuhlien yhteydessä. Mutta kirja valmistui jo Vierumäen Challenge Tourin kilpailun aikaan ja sain olla ylpeänä todistamassa, kun historiaprojektin aikanaan käynnistänyt Jyrki Aaltonen luovutti kirjan lämpiäiskappaleen Vierumäen CT-kisan juuri voittaneelle Kim Koivulle.
Vierumäellä oli onnistuneet 30-vuotisjuhlat. Juhlapäivänä pelattiin Martin Ebertin ohjeilla uudistettu Classic-kenttä, ja illalla juhlittiin Country Clubilla. Kenttien nimet ovat mitä ovat, mutta Vierumäen kannattaisi markkinoida Classicia nimellä ”New Classic”. Jos olet joskus pelannut vanhan Classicin, sinun voi olla vaikea ymmärtää, kuinka siitä on saatu muokattua nykyisenlainen helmi. Se haastaa jopa Cooke-kentän.

Vierumäki on noussut määrätietoisella työllä suomalaisen golfin veturiksi. Kansainvälinen juniorikilpailu pelattiin Vierumäellä ensimmäisen kerran vuonna 2012. Se on viitoittanut Vierumäen aseman huippupelaajien ponnahduslautana. Tuon junnukisan voittajista ovat ponnistaneet kansainväliseen menestykseen Ruotsin Julia Engström ja oma Oliver Lindellimme, joka on väläytellyt jo Euroopan kiertueellakin.
Elämme toiveissa, että Vierumäki saa paketin kasaan ja pystyy jatkamaan Challenge Tourin osakilpailun järjestäjänä myös ensi vuonna ja pystyy rakentamaan tietään kohti tavoitteena olevaa Euroopan pääkiertueen tasoa. Vierumäki tarjoaa ainutlaatuisen ympäristön suurten golftapahtumien järjestämiseen, kun majoitustilat löytyvät aivan kenttien vierestä. Ja tällä hetkellä Vierumäen molemmat kentät kuuluvat Suomen kiinnostavimpiin.

torstai 6. syyskuuta 2018

Ampumaurheilulla on satojen vuosien historia

Havahduin jonain keväisenä päivänä siihen, että ampumaurheilulla on aivan käsittämättömän pitkä historia. Päätin lähteä Ruotsiin lajin alkujuurille. Olaus Magnus kirjoitti jo vuonna 1555 pitkät pätkät ampumisesta teoksessaan Historia om de Nordiska folken. Tuohon aikaan, 1500-luvulla, Suomi oli luontevasti osa Ruotsia, joten ne ilmiöt, joista Olaus Magnus Roomassa ilmestyneessä latinankielisessä teoksessaan kirjoitti, olivat myös osa sen aikakauden suomalaisten elämää. Ainakin joidenkin suomalaisten. Olaus Magnukselle suomalaiset olivat Ruotsin kansoja siinä missä lappalaiset, götanmaalaiset ja svealaisetkin.
Olaus Magnuksen kuvaukset ruotsalaisista ja suomalaisista ovat käytännössä vuodelta 1523 tai sitäkin vanhempia, sillä hän lähti tuolloin 33-vuotiaana Ruotsista etelään eikä enää koskaan palannut.

Olaus Magnuksen kirjassa vuodelta 1555
on piirroskuva ampumakilpailuista.
Olaus Magnuksen kirjaa elävöittää muun muassa piirroskuva ampumakilpailuista. Kilpailijoilla oli varsijousia ja alkeellisia ruutipyssyjä. Maalitaulu oli pyöreä. Kuvassa näkyy myös tuohon aikaan etenkin Keski-Euroopan ampumakilpailuissa suosittu papukaija, joka nököttää kepin päässä. Papukaija-ammunnat saivat nimensä siitä, että maalitauluksi tehty lintu oli maalattu värikkäästi. Voittaja oli se, joka ampui papukaijan viimeisen osan alas. Tukholmassa tiedetään varmasti järjestetyn papukaija-ampujaiset pääsiäisenä (annandag pingst)  29.4.1489. Myös Linköpingissä, mistä Olaus Magnus oli kotoisin, on historiallisen nimistön perusteella harrastettu papukaija-ampujaisia.
Ampumaseuroja ja -kiltoja perustettiin varhain ainakin Saksan hansakaupungeissa ja Hollannissa. Sveitsi on ollut myös ampumatoiminnan organisoitumisen pioneeri satojen vuosien perinteellään.
Nordisk Familjeboks Sportlexikonin osassa 6 (Stockholm 1946) kerrotaan laajasti ampumaurheilusta. Sen mukaan ”moderni” ampumaurheilu tuli Ruotsiin Englannista 1800-luvun alkupuolella. Napoleonin sodat olivat luonnollisesti nostaneet ampumataidon arvostuksen korkealle.
Göteborgissa julkaistiin jo vuonna 1851 Skarpskytten-lehteä. Göteborgilaiset olivat jonkun verran aikaansa edellä. Lehden viimeisessä numerossa kritisoitiin hallitusta, joka veljeili venäläisten kanssa. Luulen, että Ruotsi ei ollut siihen aikaan niin liberaali, että viranomaiset olisivat hyväksyneet sellaista räävittömyyttä. Olen nyt vain nopeasti lukenut lehden numerot Kungliga Bibliotekin erikoislukusalissa. En ole perehtynyt lehden lopettamisen syihin, mutta luulen arvaukseni olevan kohtuullisen kohdillaan. 
Monet tietävät minua paremmin, että Kungliga Biblioteket sijaitsee Tukholmassa Humlegårdin puistossa, joka on 400 vuotta vanha puisto Tukholman ytimessä. Muistelen, että teimme Kouvolasta luokkaretken Tukholmaan ja meille olisi ainakin linja-auton ikkunasta näytetty tuo komea rakennus. Siitä on kulunut kuitenkin jo noin 35 vuotta, joten voin muistaa väärinkin. Nyt kävin aamukahdeksalta lyhyellä juoksulenkillä puistossa. Oli mukava havaita, että en ollut suinkaan ainoa lenkkeilijä. Tukholmalaiset elävät terveesti, päättelen.

Ruotsissa julkaistiin samaan aikaan Skarpsykken-lehteä,
kun Suomessa perustettiin ensimmäinen ampumaseura,
Suomen Metsästysyhdistys.
Göteborgilaisten lehti jäi siis hyvin lyhytaikaiseksi. Gevlessä innostuttiin julkaisemaan samannimistä lehteä kymmenisen vuotta myöhemmin. Skarpskytten-lehden koenumero ilmestyi Gevlessä vuonna 1862 ja sen jälkeen lehti ilmestyi vuoden 1863 alusta lähtien kolmen vuoden ajan. Lehdessä oli runsaasti kirjoituksia Suomen sodan 1808–1809ajoilta. Esimerkiksi von Döbelniä muisteltiin useammassakin numerossa.
Ruotsin ampumaurheilun virallinen historia tavataan laskea vuodesta 1860 lähtien. Ruotsissa kehittyi Skarpskytterörelsen, tarkk’ampujaliike, jolla oli vahvasti maanpuolustuksellisia tavoitteita. Edellä mainittu Gevlessä ilmestynyt Skarpskytten antaa hyvän esimerkin siitä, kuinka Euroopan kansallisvaltioiden kehittyminen ja sodat olivat vauhdittamassa ruotsalaisten ampumaharrastuksen kasvua.
Tämä gevleläinen ampujainlehti ilmestyi samoihin aikoihin kuin Suomessa perustettiin ensimmäinen ampumaurheilua ohjelmassaan pitänyt yhdistys, Suomen Metsästysyhdistys (vuonna 1865). 

Olaus Magnuksen viidennessätoista kirjassa kerrotaan
urheiluista ja leikeistä.
Yhtäältä voidaan sanoa, että ruotsalaisten ampumaharrastuksen kasvu leimautui kiinteästi maanpuolustuksellisiin tarpeisiin, kun taas Suomessa oli tarvetta kehittää kansalaisten ampumataitoa suurpetojen lisääntymisen vuoksi. Mutta tutustuminen Ruotsin ampumaharrastuksen alkuvaiheisiin vahvistaa käsitystäni, että myös SMY:n perustamiseen on kätkeytynyt isänmaallinen henki. Nouseva patriotismi oli tuon ajan tärkein -ismi. Suomessa ampumatoiminnan käynnistämiseen ei olisi saatu keisarin lupaa, jos sitä olisi perusteltu samalla tavalla maanpuolustuksen tarpeita korostaen.

sunnuntai 26. elokuuta 2018

Kim Koivun kilpailuohjelma uusiksi

Golfin Challenge Tourilla sensaatiomaisesti kolme kertaa voittanut Kim Koivu, 27, antoi tuoreeltaan Sveitsin Rolex Trophyn voiton jälkeen haastattelun, jossa hän ei osannut tarkkaan sanoa tulevaa kilpailuohjelmaansa, vaikka kolme CT-voittoa samalla kaudella avaavat välittömästi oven Euroopan pääkiertueelle. 
Kaksi asiaa tuli selväksi. Viisi viikkoa peräkkäin kilpaillut pelaaja tarvitsee jo ainakin yhden palautumisviikon, eli Tanskassa alkavalla viikolla järjestettävä Euroopan kiertueen kilpailu jää väliin. Toinen asia, jonka Koivu sanoi selvästi, oli päätöksen tekeminen tulevista kilpailuista yhdessä tiimin kanssa.
Tämä on mielenkiintoinen tilanne, joten päätin tutkia sitä vähän tarkemmin.
Suomalainen pelaaja ei ole koskaan aikaisemmin ollut vastaavassa tilanteessa, jossa kesken kauden pitäisi alkaa valikoida pääkiertueen kilpailuja omaan kilpailuohjelmaansa. Miksi Koivu ei siis vain mene pelaamaan niitä pääkiertueen kisoja, kun kerran kortti on jo taskussa tälle ja ensi kaudelle?
Vaikeaksi tilanteen tekee Euroopan kiertueen kilpailuohjelman rakenne. Loppukaudella palkintorahat kasvavat, ja kilpailujen osanottokynnys vastaavasti nousee. Isoimmat turnaukset, joihin Challenge Tourin kolminkertainen voittaja käsittääkseni pääsee, ovat lokakuun alussa Skotlannissa pelattava Alfred Dunhill Links Championship ja sen jälkeen seuraavalla viikolla Walton Heathin golfkentällä pelattava Sky Sports British Masters. Ainakin viime vuonna kolme CT-voittoa saalistanut britti Aaron Rai oli mukana näissä kisoissa.
Euroopan kiertueen neljä viimeistä superkisaa ovat vielä tänä vuonna käsittääkseni Koivun ulottumattomissa.
Koivu on pelannut tällä kaudella pääkiertueella viisi kisaa ja läpäissyt kolme kertaa cutin, mutta karsiutunut kahdesti viikonlopun kierroksilta. Hän on saanut pääkiertueelta kokoon toistaiseksi 12 800 euroa, joilla hän on 300 parhaan pelaajan joukossa. Siinä on aika monta pelaajaa edellä.
Koivun kannalta tärkeintä onkin nyt päästä kartuttamaan rutiinia Euroopan pääkiertueelta. Vierumäen voittoisan Challenge Tour -kilpailun jälkeen Koivu kertoi pelaavansa Ruotsin ET-kisan Nordea Mastersin, joka siis pelattiin jo, ja Portugal Mastersin 20.–23. syyskuuta. Hänellä on kolminkertaisena CT-voittajana mahdollisuus päästä myös Sveitsin ET-kisaan Omega European Mastersiin, joka pelataan 6.–9. syyskuuta ja Hollannin ET-kisaan KLM Openiin 13.–16. syyskuuta.
Luulen, että nämä kolme ET-kisaa (Sveitsi, Hollanti ja Portugali) tulevat nyt Koivun ohjelmaan. Sen jälkeen hän pelannee lokakuussa Skotlannissa ja Englannissa aiemmin mainitsemani isot turnaukset. Mutta kauden päätteeksi hän palannee Challenge Tourille. Kiinassa jo kerran voittaneen Koivun kannalta voi olla mielenkiintoista, että CT:n kolmanneksi ja toiseksi viimeiset kisat pelataan Kiinassa. Jos Kiinan kisat jäisivätkin pois ohjelmasta, tämän kauden kiistaton sankari halutaan varmasti nähdä Challenge Tourin päätösosakilpailussa, loka-marraskuun vaihteessa pelattavassa Ras Al Khaimah Challenge Tour Grand Final -turnauksessa.

Kim Koivu antoi Vierumäellä haastatteluja kuin kokenut tekijä.

Olin kuuntelemassa Kim Koivun lehdistötilaisuutta Vierumäellä pari viikkoa sitten voittoon päättyneen Challenge Tourin osakilpailun jälkeen sen jälkeen, kun hän oli antanut ensimmäiset kommenttinsa Challenge Tourin tv-ryhmälle ja Yleisradiolle. Jo silloin oli varmaa, että toisen CT-voittonsa myötä Koivu nousee ensi kaudeksi Euroopan kiertueelle. Vierumäen kommentteihin ja ajatuksiin on nyt mukava palata.
Tunnelma tuossa Janne Tarmion johtamassa lehdistötilaisuudessa oli maaginen. Suuresta tuntemattomuudesta tunnetuimpien suomalaisten golftoimittajien tenttiin lennähtänyt Kim Koivu oli siinä hetkessä kuin kala vedessä. Täytyi oikein muistuttaa itseään, että tämä sujuvasanainen kaveri on kuitenkin vasta Challenge Tourin rookie.
Esimerkkinä Koivun kommentti kaudelle 2019 varmistuneesta Euroopan kiertueen paikasta: ”Iso merkitys, tästä lähtien pystyn pelaamaan rennompaa peliä, kun käytännössä kortti on jo varma. Kaikki pelaajat joilla ei ole 80 000 pistettä tässä kohtaa kaudesta, heillä on takaraivossaan, että hyvin pitäisi pelata.”
Lehdistötilaisuutta vetänyt Janne Tarmio kysyi, että Koivun tähtäimessä on tietysti kolmas voitto, joka toisi suoran pelioikeuden pääkiertueelle, eikö niin?
”Ilman muuta! Itse pelaan nyt muutaman pääkiertueen kilpailun, Ruotsissa ja Portugalissa sitten myöhemmin syksyllä. Ruotsiin pääsen CT-voittajakategorialla. Tietenkin jos sattuisi äkkiä tuleen kolmaskin voitto, pääsisin pelaamaan pääkiertueen kisoja. Sitten taitaisi päästä pelaan ne isommatkin kisat loppukaudesta”, Koivu arveli tuolloin.
Tässä luulen, että hän arveli väärin. En usko, että hänen kategoriansa riittää niihin päätöskisoihin. Mutta Kim Koivu ei tehnyt tästä ongelmaa, vaan jutteli luontevasti.
”En ole päättänyt kisoja. Valmentaja päättää minun kalenterin, David (da Silva) päättää”, Kim Koivu sanoi.
Vierumäen kisaa seuranneessa Ruotsin ET-kisassa Koivu sijoittui 68:nneksi. Hän hävisi kahdeksan lyöntiä uransa parhaan ET-kisan pelanneelle Oliver Lindellille (T21.) ja viisi lyöntiä Tapio Pulkkaselle. Ruotsin kisaviikon tärkeimpiä anteja oli putterin fittaus (Scotty Cameron).


Kim Koivu sai uunituoreen Vierumäen
golfhistoriikin. Hänen hieno voittonsa
olisi ansainnut oman lukunsa kirjaan.
Voittamista Koivu kommentoi Vierumäellä seuraavasti: ”Minulla on niin hirveä tahto voittaa. Jos pelaan voitosta, olen yleensä voittanut. Se on mukava havaita.”
Uusinnassa Koivun voittoon päättyneen Vierumäen kilpailun ratkaisukohtiin ei kannata enää palata, mutta hänen kommenttinsa pelistä ovat mielenkiintoisia: ”Tekniikkani on tosi hyvää. Harvemmin missaan. Useimmiten niillä pelaajilla, jotka tekevät vähiten bogeja, niillä on paras mahdollisuus.”
Kokenut Golfpisteen toimittaja Teemu Tyry kysyi, mikä on valmentaja David da Silvan tiimin merkitys Koivulle.
”Kyllähän se on tosi magee , että ne on mukana. Meillä on hyvä ryhmä, hyviä sällejä, ja Nuutisen Sannakin, tällä hetkellä meidän ainoa naispelaaja.”
”Etenkin silloin kun ei pelaa hyvin, vaikeina aikoina, on tärkeä, että on sellainen ryhmä.”
Kim Koivun ensimmäinen juniorivalmentaja oli Tommi Stude. David da Silvan kanssa yhteistyö on jatkunut jo useamman vuoden. Lisäksi hän on tehnyt yhteistyötä mentaalivalmentaja Panu Kuhlbergin kanssa.
”Varmaan kahdeksan kertaa viimeisen kahden vuoden aikana on tavattu (Kuhlbergin kanssa). Henkiset jutut on tosi vaikea mitata millään, mutta varmasti siitä on ollut hyötyä.”
Mediatilaisuutta johtanut Janne Tarmio kysyi Koivulta Game Planistä ja Course Managementista.
”Ennen kisaa luodaan sellainen suunnitelma, joka sopii itselleni. Täällä ei voi räiskiä draiverilla joka väylällä, pitää pysyä pelisuunnitelmassa.”
Vierumäen viimeisellä kierroksella Koivu teki virheen 14. väylällä lähtiessään ”seitsemästä metristä säkittämään”. Se oli voittajan ”ainoa typerä virhe kahteen vikaan rundiin”.
Tavallisesti Kim Koivun caddiena toimii David da Silvan poika Daniel da Silva, joka on käytännössä joka viikko mukana. Teemu Tyry kysyi tästä hyvästä yhteistyöstä caddien kanssa.
”Daniel on tosi hyvä kaveri ja tietää paljon golfista. Hän tuntee kaikki mun lyönnit.”
Helsingin Sanomien Jussi-Pekka Reponen kysyi tarkemmin ajatuksia suorasta ET-noususta. Koivu vastasi, että kyse on prosessista.
”En tiedä. Minä näen tämän niin prosessina, ei se (nousu ET:lle) ehkä päällimmäisenä ole mielessä. Ennemmin, että kehityt joka päivä, että susta tulee parempi pelaaja, sitten opit tällaisista hetkistä, ja muistat niitä kun upotat jonkun putin sisään, tai lyöt hyvän lyönnin, opit joka päivä uutta, ja ne on sellaisia positiivisia voimavaroja, joita tarvitset sitten myöhemmin. Tavoite on voittaa PGA Tourilla eikä pelkästään näissä kisoissa.”
GoGolfin Jussi Miettinen muistutti, että vuoden 2017 lopulla Koivu ei olisi ollut omien sanojensa mukaan valmis lähtemään vielä Euroopan kiertueelle. Nyt olet lähdössä ”intoo piukrrna”, Miettinen ihmetteli. Mitä siis on tapahtunut?
”En vieläkään tällä hetkellä. Odotan ensi kauteen. Tässä on vieläkin juttuja joita pitää kehittää. En halua lähteä pääkiertueelle pelaamaan, jos taidot ei riitä sinne. En ole vielä yhtään hyvää sijoitusta saanut siellä (Euroopan kiertueella). Se on kuitenkin realiteetti. Pitää kehittyä pelaajana. Nämä 2–3 kisaa, mitä aion pelata siellä, hakee kokemusta, mutta jos sattuu hyvä viikko, ei sitä ikinä tiedä. Mutta kyllä siellä on eri taso, ne parhaat on tosi hyviä. Se on haaste.”
HS:n JP Reponen kysyi, kuinka Kim Koivu aikoo päästä PGA Tourille, kun se muille eurooppalaisille on ollut niin vaikeaa?
”Top50:iin maailmanlistalla pitää päästä, sittenhän aukeaa ovet joka paikkaan.”
”Se on sitten kun on yli 30 vee, ei mikään lähiajan tavoite. Mennään sellaisella ajatusmallilla, miten sanoisi, What´s important now, eli teet niitä asioita, jotka on tärkeitä nyt. Pitää nähdä isossa kuvassa.”
GoGolfin Jussi Miettinen kysyi, mitä Koivun pitää kehittää, että hän olisi valmis ET:lle?
”Mitäs tällä viikolla... Valmentaja sanoi Tomahawk drive, eli otettiin matalammalta kiinni driverista, tehtiin sitten spinnitön lyönti.”
”Ja etäisyyksiin keskityttiin rautamailoilla. Sitä ajettiin sisään tällä viikolla.”
”Uusien juttujen tuomista peliin. Opitaan pelaamaan fiksummin. Ja yritetään oppia parhailta pelaajilta.”
”Näin kun Patrick Reed chippaili kolmisen viikkoa sitten Hampurissa. Kyllä siitä oppii, kun katsoo maailman parhaita. Se on iso syy, miksi haluaa pelaamaan pääkiertueen kisoja”, Kim Koivu kertoili Vierumäellä toisen CT-voittonsa tunnelmissa.
Nyt hänellä on Sveitsin kisan jälkeen kolme CT-voittoa. Jatkossa on todella mielenkiintoista seurata, kuinka prosessi nyt etenee.
P.S. Lehdistötilaisuuden lopussa Jyrki Aaltonen antoi Kim Koivulle uunituoreen Vierumäen golfhistoriikin "Golfia kaikille", jonka kirjoittamiseen sain osallistua yhdessä YTM, oik.yo Riina Haran kanssa.

maanantai 6. elokuuta 2018

Jukka Rislakki kirjoitti muistelmat, joista syntyisi elokuva

 Luin palkitun toimittajan Jukka Rislakin, 73, muistelmateoksen ”Mullistusten mies. Elämää ja kohtaloita historian aallokossa.” Otava julkaisi tämän 416-sivuisen teoksen keväällä. Kirjassa on omat kiistattomat ansionsa.
Kirjan huumori kumpuaa osin tunnustuksellisesta itsekriittisyydestä, osin hykerryttävästä kirjallisesta ilmaisusta. Sanon tähän alkuun, että Rislakki siteeraa kirjassaan (s. 304) Peter Ackroydia oivaltavasti: ”Jos haluat valehdella, kirjoita elämäkerta. Jos haluat kertoa totuuden, kirjoita romaani.” Toisin sanoen, kun itse kirjoittaa omat muistelmansa, voi harjoittaa valikoivaa muistamista.
Sattumalta edellinen kirja, jonka luin loppuun, oli Keskisuomalaisen päätoimittajan Erkki Laatikaisen (1946–2013) elämäkerta ”Kivikkopellon poika. Erkki Laatikaisen tarina” (Teos, 2017), jonka kirjoitti dosentti Olli Matilainen. Vaimoni lukee Laatikaisen elämäntarinaa tällä hetkellä, joten pidättäydyn nyt kommentoimasta sitä. Molemmat teokset, Laatikaisen elämäkerta ja Rislakin muistelmat, ovat suhteellisen tuoreita kirjoja, jotka kertovat menestyneistä toimittajista.
Jukka Rislakki on kulkenut
mullistusten keskellä ja
kirjoittanut hauskat muistelmat.

Rislakki ja Laatikainen olivat, tai ovat olleet, käytännössä saman ikäisiä, molemmat ovat valtakunnallisesti tunnettuja toimittajia, ja heillä oli yhteistä maantiedettäkin: Jämsänkoski. Rislakin koulukaupunki kuului sitten myöhemmin päätoimittaja Laatikaisen mielikuvatasolla hallinnoimaan Keski-Suomeen.
Onkin pakko ihmetellä, että keskisuomalaisuuden ylimmän apostolin elämäkertakirjassa Rislakki ei saanut mitään roolia. Toisaalta, Rislakkikaan ei sitten mainitse muistelmateoksessaan Laatikaista. Valistunut arvaukseni on, että Laatikainen, jonka siis tunsin, kirjoitti niin pisteliäästi Rislakin vuonna 1995 ilmestyneestä kirjasta ”Kauhun aika. Neljä väkivallan kuukautta keskisuomalaisessa jokilaaksossa”, että Rislakki ei ole halunnut Laatikaista muistella. Parikymmentä vuotta sitten ensimmäisen kerran ilmestyneessä kirjassa käsiteltiin ensimmäisen kerran dokumentoiden ja haastatteluihin perustuen niitä veritöitä, joita valkoiset Jämsänkoskella, varsinaisen rintaman takana, tekivät vuonna 1918.
Jätetään arvailut. En ole koskaan tavannut Rislakkia, mutta olen tietysti lukenut Helsingin Sanomista monia hänen kirjoituksiaan. Tuon edellä mainitsemani Kauhun ajan lisäksi olen lukenut häneltä vuonna 1982 ilmestyneen yli 500-sivuisen teoksen ”Erittäin salainen. Vakoilu Suomessa” (Love Kirjat). Se on ymmärtääkseni jonkinlainen vakoilukirjallisuuden klassikko Suomessa, puutteineenkin.
Rislakin uusi kirja kertoo Suomen historiasta vuodesta 1945 eli Rislakin syntymästä alkaen. Mutta se kertoo myös Helsingin Sanomista, toimittajan työstä, kirjailijan työstä ja vuodesta 1991 alkaen myös Baltian ja etenkin Latvian historiasta.
Kirjan nimi Mullistusten mies kertoo siitä, että Rislakki on ollut todistamassa hämmästyttävän monia Euroopan lähihistorian merkittäviä tapahtumia, suoranaisia mullistuksia. Hän on haastatellut johtavia poliitikkoja ja tavannut valtiomiehiä. Hän on todistanut muutosta koko aikuisikänsä. 
Jäin miettimään, onkohan hän pohtinut kirjalle myös toista nimeä, Tunnustuksia. Ainakin hän mainitsee jossakin yhteydessä tämän kirkkoisä Augustinuksen 1600 vuotta vanhan teoksen, Confessiones.
Rislakki kuvaa omakohtaisten kokemustensa kautta suomalaisen yhteiskunnan vasemmistosuuntautuneisuuden 1960- ja 1970-luvuilla. Vasemmistolaisuus ulottui myös Helsingin Sanomien toimitukseen, vaikka Helsingin Sanomissa mieluiten vaietaan noista vuosista. Rislakki joutui muun muassa Yhdysvaltain suurlähetystön seurantaan ja häntä epäiltiin jopa KGB:n kätyriksi.
Muistelmateos on hauskasti, älykästä huumoria viljellen kirjoitettu lukunautinto. Nauroin useamman kerran jopa ääneen. Tyyli hajoaa vain siinä kohdassa, kun Rislakki yrittää tehdä pesäeroa Neuvostoliittoon ja todistelee, että hän ei ollut mikään Moskovan etäpääte tai KGB:n tiedonantaja. No, hänellä oli paljon vasemmistolaisia yhteyksiä ja näkemyksiä ja ainakin 1990-luvulla hän käytti avustajanaan miestä, joka työskenteli KGB:lle, joten niillä epäilyillä oli pohjaa ainakin epäluulojen hetteiköissä, vaikkakin kirjoittaja todistelee riippumattomuuttaan Neuvostoliiton ohjauksesta. Tässä kohdin muistelmateos etääntyykin ”tunnustusten” tunnelmasta ja muuttuu jollain tavalla valikoivaksi. Tämä on selvästi kirjoittajalle kipeä aihe, luultavasti lukuisien perusteettomien syytösten vuoksi.
Rislakki tunnetaan edelleen yhtenä Suomen johtavista vakoilua ja tiedustelua tuntevista asiantuntijoista. Luulisi, että hänen tietomäärällään olisi tullut tehneeksi enemmänkin havaintoja KGB:n toiminnasta vuosien varrella. Joitain hotellikuunteluita ym. tässä teoksessa kyllä avataankin.
Kirjoitustyylin hajoaminen rikkoo kokonaan sen lumouksen, jonka valtaan lukija on alussa uponnut. Tyylin muutoksen ymmärtää myös sitä taustaa vasten, että Rislakki alkoi 1990-luvulla pukeutua yhä useammin pikkutakkiin ja solmioon. Hän perusti perheen latvialaisen Anna Ziguren kanssa, ja tämä oli se järisyttävä mullistus, joka muutti toimittaja Rislakin oman elämän.
Sitten myöhemmin on taas herkullista lukea Latvian ensimmäiseksi suurlähettilääksi Helsinkiin nimitetyn Ziguren ja Rislakin suurlähettiläsvuosien arjesta ja etenkin niiden jälkeisestä ajasta Latviassa.
Rislakki luettelee kirjan lopussa valikoidusti yli 300 kirjoittamaansa lehtiartikkelia. Useimmat lukijat luultavasti loikkivat näiden listojen yli ja toteavat, että onpas ahkera toimittaja. Luettelo olisi ollut luettavampi, jos listaus olisi kohdistettu tiukemmin johonkin teemaan, esimerkiksi vakoiluartikkeleihin. Tai Baltia-artikkeleihin. Nämähän ovat olleet leimallisesti Rislakin vahvinta osaamisaluetta, parasta A-luokkaa.
Kriittisesti suhtaudun myös listaan 25 kirjasta, joita ilman Rislakki ei voisi olla. Toisaalta, onhan sieltä hauska bongata muun muassa Waltarin Sinuhe ja Linnan Tuntematon, mutta muuten saa potea henkistä pienuutta, kun itse on lukenut niin vähän, tai toisenlaisia kirjoja. Missä ovat Remekset?
Waltariin liittyen tuntuu absurdilta lukea, kuinka latvialaismies joutui Neuvostoliiton tyrannian vuosina Siperiaan kielletystä kirjasta, siis Waltarin kirjoittamasta ”Antero ei enää palaa”.
Mainio oivallus on kriittisesti laadittu luettelo omista kirjoista. Rislakki kommentoi kirjojaan nyt yli 70-vuotiaan kirjailijan elämänkokemuksellaan ja etenkin Latvian kokemustensa perspektiivistä.
Rislakin teos nousee uudelle tasolle esitellessään tämän päivän Latviaa, jota itse tunnen huonosti. Tämä vaihe on hyvin traaginen, mutta siitä ei puutu humoristisiakaan käänteitä. Tai sanotaan mieluummin, että Rislakki käyttää taitavasti nautittavan humoristista kirjoitustyyliään esitellessään itsenäistyneen Latvian tapahtumia.
Suurlähettiläs Mikko Pyhälä on Rislakin serkku, ja sivumennen sanoen mainio kokki, joka toi muutama vuosi sitten elokuvaohjaaja Michael Mooren vierailulle Suomeen. Mullistusten mies on kirja, joka voisi hyvin toimia pilapiirroksia harrastavan toimittaja Rislakin elämästä kertovan englanninkielisen elokuvan alustavana käsikirjoituksena. J.F. Kennedy, Fidel Castro, Nikita Hrushtshov, Mihail Gorbatshov, Vladimir Putin, Aatos Erkko ja Mauno Koivisto solahtavat luontevasti tarinaan, jonka ehdoton punainen (sic!) lanka nousee kylmän sodan vakoilumaailmasta alkaen Vanhan valtauksesta ja huipentuen Latvian itsenäistymiseen. Alkuteksteissä voisi käyttää Rislakin piirtämiä koomisia hahmoja ja lämminhenkisessä komediassa olisi mukana myös ripaus jännitystä ja vakoojia, mullistuksia ja korruptiota sekä tietenkin vallankumouksia ja kuolemaa, eli tällä olisi kaikki mahdollisuudet päätyä kansainväliseen levitykseen. Jukan ja Annan rakkaustarinan ympärille rakentuvan perhe-elokuvan nimeksi sopisi ”Latvia, my love”.

P.S. Kirjoitan parhaillaan Suomen Ampumaurheiluliiton historiaa. Jukka Rislakin sukulainen Helsingin ylipormestari Eero Rydman (1889–1963) oli aikanaan SAL:n perustajia. Näihin vaiheisiin kirja ei tuonut lisävaloa.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Paavo Nurmen säätiö 50 vuotta

Pidin viime viikolla neljä päivää lomaa. Oltiin Kemiönsaarella, uitiin, luettiin dekkaria ja niin, oikeastaan parhaiten niitä päiviä kuvaavat sanat ”oltiin lomalla”. Olen kirjoittanut pari-kolme vuotta putkeen ja liukunut aina uuteen projektiin vanhan valmistuessa. Nyt jätin tietsikan kotiin ja ”unohdin” kaikki projektini vähäksi aikaa. Teki muuten hyvää.
Sydäntutkimuksen kultainen syke.

Viimeksi olen saanut valmiiksi ja kansiin Paavo Nurmen Säätiön 50-vuotishistoriikin nimeltä ”Sydäntutkimuksen kultainen syke. Paavo Nurmen säätiön 50 vuotta”. Kirjan kannen suunnitteli nuori lahjakkuus Aleksi Mustonen. Hän on suorastaan visuaalinen taikuri. Kannessa on vahva viittaus Paavo Nurmeen, kun juoksuradat on taivutettu kahteen numeroon, 5 ja 0. Lisäksi se nolla on sydämen muotoinen, koska säätiö on erikoistunut sydän- ja verisuonisairauksien tutkimiseen.
Paavo Nurmi lahjoitti vuonna 1968 kaksi kivitaloa ja miljoona markkaa säätiölle. Ne olivat se alkupääoma, jota säätiö on vaalinut huolella. Säätiö on jakanut historiansa aikana jo 5 miljoonaa euroa sydän- ja verisuonitautien tutkimukseen. Norssista ylioppilaaksi kirjoittanut Vesa Manninen, mainitsen tämän koulun aina mielelläni, kuului ensimmäisiin stipendin saajiin. Nykyisin hän on säätiön hallituksen varapuheenjohtaja. Ja hänellä on kyllä niitä ansioita sen verran paljon, että tuo ylioppilaaksi kirjoittaminen tulee kenties vasta ansioluettelon kolmannella sivulla vastaan. Manninen on muun muassa johtanut Wihurin tutkimuslaitosta.
Säätiön hallituksessa vaikuttaa edelleen myös varatuomari Pekka Kare, joka oli aikanaan perustamassa Diakonissalaitoksen tiloissa säätiötä yhdessä Paavo Nurmen ja Diakonissalaitosta johtaneen Lauri Kalajan kanssa. Presidentti Urho Kekkosen henkilääkäri Pentti I. Halonen toi myös oman lääketieteellisen asiantuntemuksensa säätiöön heti alkumetreistä lähtien.
Paavo Nurmen säätiön hallituksen jäsen Pekka Kare (oik.)
kävi heinäkuun alussa säätiön asiamiehen Petri Mannisen
kanssa tarkistamassa Kalliossa olevan remontointikohteen.
Mauri Ratilainen oli mukana valokuvaajana.

Säätiön hallituksen puheenjohtajana toimii Mika Nurmi, Paavo Nurmen pojanpoika. Hän on ottanut isänsä Matti Nurmen kehittämän yritysryppään johtoonsa. Jos kuvailisin Mika Nurmen tapaa toimia yrittäjänä, sanoisin hänen rakentaneen monesta laatikosta rakentuneen tornin tai paremminkin muurin, ”Nurmen muurin”, jossa luotetut toimijat tekevät tulosta. Säätiön asioissa tärkeä toimija ja yhteistyökumppani, tietenkin hallitusjäsenten lisäksi, on säätiön asiamies Petri Manninen. Säätiö on kuitenkin vain yksi ”laatikko” monen laatikon kokonaisuudessa, tässä ”Nurmen muurissa”, ja sitä kokonaisuutta Mika Nurmi siis johtaa.
Säätiön historiikissa on Wihurin tutkimuslaitoksen Ateroskleroosilaboratoriota johtavan professori Petri Kovasen artikkeli säätiön lääketieteellisistä linjoista. Kovanen piti myös samanhenkisen kuulijoita inspiroineen puheen Turussa hotelli Marinassa järjestetyssä säätiön 50-vuotisjuhlatilaisuudessa kesäkuussa.
"Kallion katolla" - Paavo Nurmen säätiön remontoiman
talon ylimmistä kerroksista voi nähdä esimerkiksi
Kallion kirkon yllättävästä suunnasta.

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

J.K. Paasikivi – Keravan ensimmäinen pääministeri

J.K. Paasikivi osti Keravalta talon kesällä 1917. Anna-vaimo oli samaan aikaan Naantalin kylpylässä. Juho Kusti kirjoitti Annalle, että kauppasopimuskin on jo tehty tuosta Jukolan tilasta, joka oli aikanaan perustettu Ylikeravan Skogsterin rusthollin ja Alikeravan Inkilän maakirjatalon maille. Tulee mieleen entinen mies, joka osti hevosen rakkaan muorinsa rahoilla, kun tämä sattui olemaan poissa kotoa.
Mutta Juho kirjoitti Annalle, että tilaa oli katsomassa muun muassa Mauri Honkajuuri ja muitakin KOP:n herroja. He kyllä ostaisivat tilan, jos se ei Annaa miellyttäisi.
Tila sijaitsi hyvien kulkuyhteyksien varrella. Maantie vei Porvooseen, ja rautatie Helsinkiin.
Paasikivi oli nuorempana toiminut Uuden Suomettaren toimittajana, joten hän kirjoitti suhteellisen paljon muistiinpanoja. Hän opiskeli aluksi venäjän kieltä ja opintojensa vuoksi hän oleskeli puolen vuoden ajan Novgorodissa. Siellä hän tutustui venäläiseen sielunmaisemaan.
Juho Kusti oivalsi, että varattoman nuorukaisen olisi hankittava hyvätuloinen ammatti, joten hän vaihtoi alaa ja lähti lakimiesuralle. Tämä johti hänet valtiokonttorin ylitirehtöörin virkaan vuonna 1903. Hän oli myös kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja ajoi agraaripoliitikkona torppariuudistusta. Yhteiskunnan etu vaati vähäosaisten olojen parantamista. Paasikivi kannatti yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta myös kunnalliselle tasolle. Valtiollisissa vaaleissa uudistus toteutui jo vuonna 1906, mutta kunnallisvaaleissa sama periaate saatiin läpi vasta 1917.

Veikko Leppäsen tekemä patsas paljastettiin Keravalla J.K. Paasikiven
syntymän 100-vuotisjuhlien yhteydessä vuonna 1970. Taiteilija
oli itse kuollut vuoden 1969 lopulla.
Vuonna 1914 tapahtui suuria asioita. Juho Kusti siirtyi KOP:n palvelukseen, ensimmäisen maailmansota syttyi ja saman vuoden lopulla Paasikivestä tuli KOP:n pääjohtaja.
Nämä kaikki tiedot löytyvät Tuomo Polvisen kirjoittamasta teoksesta J.K. Paasikivi, valtiomiehen elämäntyö I, 1870–1918. Polvinen kertoo vuonna 1898 julkaistussa teoksessa, että hänen opettajansa historian professori Arvi Korhonen oli aikanaan kahdesti kieltäytynyt Paasikiven elämäkerran kirjoittamisesta. Näin suurtyö jäi professori Polviselle.
Paasikivi oli vanhasuomalainen ja isänmaallinen, mutta hän ei kannattanut vastakkainasettelua Venäjän Keisarikunnan kanssa. Talousmiehenä hän ymmärsi täydellisesti, mitä Pietarin markkinat Suomelle merkitsivät.
Vuonna 1917 Paasikivelle tarjottiin mahdollisuutta ryhtyä valtionhoitajaksi, mutta asia jäi keskusteluihin. Sen sijaan on mielenkiintoista, että Svinhufvud lähetti Paasikiven Pohjoismaihin eli Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan tekemään propagandaa Suomen itsenäistymisen puolesta joulukuun alussa jo ennen Suomen itsenäisyysjulistusta. Paasikivellä oli siis hyvin arvostettu luottoasema politiikan sisäpiireissä suuriruhtinaskunnan viime vaiheissa.
Sisällissodan aika oli Paasikivelle ikävä kokemus. Hän ei voinut näyttäytyä punaisessa Helsingissä, eikä hän voinut mennä kotiin Keravalle. Hänet olisi lynkattu KOP:n pääjohtajana, kuten  monelle KOP:n konttorinjohtajalle kävi. Niinpä hän piileskeli ystäviensä luona kuin karkuri tai pahantekijä.
Paasikivi olikin erittäin poliittinen henkilö. Hänestä tuli ensimmäinen keravalainen pääministeri 100 vuotta sitten, 27. toukokuuta 1918. Hän kuului siihen joukkoon, jotka kannattivat monarkiaa. Muutaman kuukauden ajan näytti siltä, että Suomesta olisi tullut kuningaskunta.
Nyt, kun olen lukenut Polvisen ensimmäistä nidettä Paasikivestä, huomaan hämmästyväni, kuinka suurissa saappaissa J.K. Paasikivi oli jo Suomen suuriruhtinaskunnan loppuaikoina ja Suomen itsenäistymisprosessissa.
Paasikivi ei ollut sotasankari, vaikka hänet muistetaan kiukkuisena ja äkkipikaisena miehenä. Hän oli oikeasti rauhantekijä. Kun presidentti Mannerheimin terveys petti, tehtiin venäläistä mentaliteettia ymmärtävästä Paasikivestä presidentti.

torstai 22. maaliskuuta 2018

Urho Kekkonen ja Paavo Karikko


Urheilumuseon uutiskirjeessä kerrottiin, että Panu Kontio on lahjoittanut hallussaan olleen Paavo Karikon (1903–1978)  kokoelman Suomen Urheiluarkistolle. Karikolla ei ollut omia lapsia, mutta paperit olivat säilyneet suhteellisen hyvin suvun hallussa. Urheiluarkisto on oikea paikka näille papereille.
Keuruulta pääkaupunkiseudulle aktiivieläkeläiseksi muuttanut opettaja Jarmo Ruhanen ohjasi minut kaksi vuotta sitten ystävällisesti Sipooseen tähän Panu Kontion yksityisarkistoon. Olen kiitollinen, että sain hyödyntää Kontion Karikko-papereita viime vuonna ilmestyneessä Paavo Nurmen elämäkerrassa Mies josta tehtiin patsas ja tässä kuussa ilmestyneessä Urho Kekkosen urheiluelämäkerrassa Kekkonen urheilumiehenä.
Karikko tunsi nämä molemmat suurmiehet, mutta suhde oli hyvin erilainen. Paavo Nurmen kanssa Karikko ei ollut väleissä. Arvioni mukaan Karikko on kritisoinut Paavo Nurmen harjoitusmenetelmiä ja nimenomaan kävelyharjoittelua. Tätä Nurmi ei antanut anteeksi.

Paavo Karikko (oik.) kertoo radiotoimittaja T.  Määtälle
Karhumäen kisauutisia vuonna 1942.
(Kuva: Erkki Viitasalo, SA-kuva)
Sen sijaan Urho Kekkosen kanssa Karikko oli hyvin läheisissä, suorastaan luottamuksellisissa, väleissä. Molemmat opiskelivat oikeustiedettä 1920-luvulla, kuuluivat Akateemiseen Karjala-Seuraan, olivat taistelleet valkoisten puolella sisällissodassa, ja kaiken lisäksi he asuivat naapureina Kampissa Hämäläisten talossa. Karikolla ja Kekkosella oli yhteistä sekin, että molemmat olivat olleet jo ennen opintojensa alkua oman paikkakuntansa urheiluseuran johdossa.
Kekkonen oli kolme vuotta Karikkoa vanhempi. Suomen Urheiluliiton puheenjohtajana Kekkonen lähetti Karikon Italiaan valmentajaksi 1930-luvulla. Kun Karikon pesti päättyi ja oli aika palata kotimaahan, hänellä oli kaksi vaihtoehtoa. Turun kaupunki ja Viipuri olivat kiinnostuneet palkkaamaan kunnallisen liikuntaneuvojan. Kekkonen suositteli Viipuria, mutta Karikko meni Turkuun.
Kekkonen myönsi harvoin olleensa väärässä. Karikolle hän kuitenkin sanoi myöhemmin, että Turku oli oikea ratkaisu. Viipuri jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle jopa kahteen kertaan. Turussa oli paljon rauhallisempaa.

 Karhumäen kisat

Paavo Karikko antoi sota-aikana hienon näytteen organisointitaidostaan järjestämällä legendaariset Karhumäen kisat asemasotaa käyville sotilaille. Karhumäen kisat saivat sodan varjossa tarunhohtoisen maineen. Ne olivat kuin pienoisolympialaiset. Yleisurheilu oli päälajina, mutta myös painissa ja nyrkkeilyssä käytiin kovia kilpailuja. Lisäksi sunnuntaina yleisurheilukisojen päätyttyä pelattiin jalkapallo-ottelu Äänislinnan ja Karhumäen joukkueiden kesken. Tiukka ottelu päättyi lopulta tasanumeroihin 0–0.
Oma tunnelmansa Karhumäen kisoille tuli siitä, että koska vain saattoi tulla hälytys, sillä Äänisen pohjoisrannalla sijaitseva Karhumäki olisi voinut hyvinkin joutua vihollisen sotatoimien kohteeksi.
Urho Kekkonen kävi heinäkuussa 1942 seuraamassa näitä ystävänsä järjestämiä kilpailuja. 800 kilometrin matka Helsingistä Karhumäkeen ei ollut aivan leikintekoa, sillä vieraat joutuivat menemään sotatoimialueelle. Matka tehtiin Helsingistä ensin junalla Äänislinnaan, ja sieltä jatkettiin loppumatka autolla.
Kekkonen oli tuolloin Suomen olympiakomitean ja Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja. Arvovaltaiseen siviilivierasseurueeseen kuuluivat myös opetusministeri Antti Kukkonen ja TUL:n puheenjohtaja Urpo Rinne sekä neljäntenä SVUL:n toimistopäällikkö Lauri Santala.

Kirjoittamani Kekkonen urheilumiehenä. Kilpakenttien Känästä Suomen presidentiksi voi tilata vaikka Docendon verkkokaupasta eli täältä.