Kirjoitusrauha Pässinmäessä

Sain tänä syksynä kotiseutuneuvos Kauko Sorjoselta ainutlaatuisen tarjouksen, josta olen valtavan kiitollinen. Pääsen työskentelemään Jämsänkosken Pässinmäkeen, jonne Kauko Sorjosen säätiö on sijoittanut merkittävän osan taidekokoelmastaan.

Tällä hetkellä viimeistelen Keravan Urheilijoiden 100-vuotishistoriikkia. Sen ilmestymispäiväksi on kaavailtu Keravan päivää kesäkuussa. Katsotaan nyt, syntyykö tästä kirja… Tämä loppuvaihe on aina jollain tavalla hermoja raastavaa. Se liittyy siihen, kun yrittää pitää suurta kokonaisuutta hallussaan ja mielessään.

Jämsänkosken Pässinmäki lokakuussa 2019.

Seuraava kirjani käsittelee Juuso Waldenia ja hänen ylläpitämäänsä tehdasurheilua. Walden oli Suomen urheilun merkittävin rahoittaja sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Olen kiinnostunut Juusoon liittyvistä urheilutarinoista. Suuren avun olen saanut jo tässä vaiheessa Ari Siréniltä, joka hoitaa UPM:n arkistoa ja on kirjoittanut Juuso Waldenista pätevän elämäkerran vuonna 2007.

Juuso Waldenin ensimmäinen harjoittelupaikka hänen isänsä Rudolf Waldenin johtamassa Yhtyneet Paperitehtaat Oy:ssä oli juurikin Jämsänkoski kesällä 1927. Tämä Pässinmäen rakennus, jossa nyt kirjoitan, valmistui 30 vuotta myöhemmin. Arkkitehti Pekka Saarema suunnitteli tämän rakennuksen Lauri Tiilikalle, joka oli Jämsänkosken tehtaan isännöitsijä ja merkittävä paikallisvaikuttaja monellakin tavalla. Hän harrasti muun muassa kilpa-ampumista.

Kävelin tästä Pässinmäestä yhtenä päivänä tuohon ylös hautausmaalle. Sattumalta osuin pitäjänneuvos Veikko Kilven haudalle. Veikko Kilpi oli 37 vuotta Yhtyneillä Paperitehtailla muun muassa käyttöpäällikkönä.
Hänen kolme tytärtään tekivät vuonna 1958 historiallisen urheiluteon. Eija, Liisa ja Hilkka Kilpi ottivat Suomen mestaruuskilpailuissa kolmoisvoiton selkäuinnissa.

Se on äärimmäisen harvinainen saavutus. En tiedä muita sisarusten kolmoisvoittoja SM-kisoista kuin Hannes, Tatu ja Viljami Kolehmaisen kolmoisvoiton 10 000 metrin juoksussa vuonna 1908.

Juuso Waldenista kertovan kirjan ohella alan valmistella Tahko Pihkalasta kertovan kirjan kirjoittamista. Siinä teen yhteistyötä mainion Tuomo Jantusen kanssa, joka on Tahko Pihkala-seuran pitkäaikainen puheenjohtaja.

Minulla on myös pari muuta teemaa, joita koko ajan työstän. Tietokirjailijalla voi olla useampia aiheita, jos ne osaa rytmittää eri vaiheisiin. Juuri nyt minulla on loppukiri Keravan Urheilijoiden historiikin kanssa, Juuso Waldenin tarinan kirjoittaminen on jo alkanut, ja Tahko Pihkalan tarina on alkamassa.

Onneksi minulla on hyvä kirjoitusrauha Pässinmäessä, jossa olen jo ”kotiutunut”. Ja kotiudun ensi vuoden aikana vielä paremmin.

Painitunnelmia itsenäisyyspäivänä 1956

Heikki Lehmusto koki yhden elämänsä suurimmista täyttymyksistä itsenäisyyspäivänä 6.12.1956. Hän oli jäänyt Turun suomalaisen klassillisen lyseon historian vanhemman lehtorin virasta eläkkeelle pari vuotta aikaisemmin 70-vuotiaana.

Lehmusto oli jo siirtynyt syrjään painin johtotehtävistäkin. Hän oli painin kultaisten vuosien avainhenkilöitä, SVUL:n painijaoston neljäs puheenjohtaja 1918–1920. Puheenjohtajan paikka vapautui, kun edellinen puheenjohtaja John Lindberg, Helsingin Jyryn sihteeri, passitettiin Tammisaaren vankileirille.

Heikki Lehmuston "Painin historia" kertoo
innostavasti painin kehityksestä antiikin
ajoista lähtien.

Kerkkoossa Porvoon lähellä vuonna 1884 syntynyt Lehmusto oli itse voimistelun joukkuekilpailun pronssimitalisti Lontoon olympiakisoista 1908. Painissa hän oli nimenomaan propagandisti. Hänen mestariteoksensa ”Painin historia” valmistui vuonna 1920. Hän väitteli J.V. Snellmanista tohtoriksi vuonna 1923. 

Lehmuston toinen puheenjohtajuusjakso painijaostossa ajoittuu vuosiin 1925–1928. Hän oli Amsterdamin 1928 olympiakisojen painituomaristossa todistamassa, kuinka turkulainen Kaarlo Mäkinen, helsinkiläinen Väinö Kokkinen ja ilmajokinen Arvo Haavisto väänsivät olympiakultaa.

Paini oli yleisurheilun kanssa samassa rintamassa, kun suurten lajien erikoisliitot syntyivät vuonna 1931. Kun yleisurheiluväki valitsi Suomen Urheiluliiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi Urho Kekkosen, painijat valitsivat Heikki Lehmuston. Hän johti Suomen Painiliittoa vuoteen 1941 asti.

Vuosi 1935 oli Lehmuston elämässä monellakin tavalla merkityksellinen. Hän kuului siihen joukkoon, joka halusi eriyttää Helsingin Kisa-Veikkojen painijaoston omaksi seurakseen. Syntyi Helsingin Paini-Miehet, jonka ensimmäiseksi puheenjohtajaksi Lehmusto valittiin.

Samana vuonna Helsingin suomalaisen yksityislyseon filosofian ja suomen kielen lehtorina pitkään työskennellyt Lehmusto valittiin Turkuun historian vanhemmaksi lehtoriksi, joten Lehmusto muutti Turkuun.

Rotuoppi tuki erikoisella tavalla suomalaisten urheilumenestystä. Suomalaista rotua pidettiin muita kestävämpänä, kun Hannes Kolehmainen, Paavo Nurmi ja Ville Ritola juoksivat kasapäin olympiakultamitaleita.

Sama rotuoppi selitti 1920- ja 1930-luvun painimenestystä. Tälle asialle ei pidä 2000-luvulla nauraa. Se oli sen ajan todellisuutta. Lehmusto kirjoitti vuonna 1920, että suomalaisugrilaisilla kansoilla on voimain mittely ja eritoten painiskelu veressään. Lehmuston mukaan ne ruumiin ja sielun lahjat, joilla painimenestys on hankittu, ovat rotuominaisuuksia. Hänellä oli vankkumattomat todisteet: unkarilaiset, virolaiset ja suomalaiset olivat osoittaneet olevansa voimakkaimmat, kestävimmät ja painitaitoisimmat kansat. Hän kutsui tätä sukutalentiksi, rodulliseksi taitolahjaksi. 

Lehmusto oli selvittänyt, että suomensukuisille kansoille, ostjakeille, syrjääneille, votjakeille ja muille painiskelu oli mieluinen ja vuosituhantinen harrastus. Lehmusto löysi todisteita muun muassa Kalevalasta, jossa Väinämöinen saattoi tokaista: ”Käykämme käsirysyhyn, ruvetkamme miekkasille!”

Todisteita löytyi myös Aleksis Kiven romaanista Seitsemän veljestä, jossa veljekset ryhtyvät rytyyttämään ”ristipainia”. Lehmusto kuitenkin huomauttaa, että Aleksis Kivi teki virheen. Hän sekoitti housunkauluspainin, jota romaanissa todellisuudessa kuvataan, ristipainiin. Ristipaini tarkoitti sylipainia, jota pidettiin arvostetuimpana painitapana. Mutta suuressa kuvassa romaani toimi siis hyvänä todisteena suomalaisten kansallisominaisuudesta, painikyvykkyydestä.

Itsenäisyyspäivän aamuna 6.12.1956 Lehmusto sai ensin tiedon, että Rauno Mäkinen on paininut Melbournessa olympiakultaa. Voiko itsenäisyyspäivä alkaa hienommalla uutisella! Tunnemyrsky ei ehtinyt laskea, kun Melbournesta tuli jo lisää tietoa. Myös Kyösti Lehtonen on paininut olympiakultaa!

Voi vain kuvitella Lehmuston tunnelmia. Werner Weckmanista alkanut painin olympiavoittajien katkeamaton ketju jatkui edelleen! Vuonna 1920 Lehmusto oli itsekin ollut Antwerpenissa painijohtajana todistamassa, kuinka Suomi sai painimolskilla peräti viisi olympiakultaa. Itsenäisyyspäivän kultamitalit vuonna 1956 olivat hieno jatke suomalaisen painin menestystarinaan.

Heikki Lehmusto kuoli Turussa 74-vuotiaana syyskuussa 1958.

Ilkka ja Pohjalainen, traagista lehdistöhistoriaa

Pohjanmaan suurten lehtien Ilkan ja Pohjalaisen yhdistyminen on kipeä asia. Se on synnyttänyt paljon huolta ja murhetta. Moni ”tietää”, kuinka lehtiä olisi pitänyt johtaa. En itse ryhdy tältä rannalta huutelemaan neuvoja, miten olisi kannattanut tehdä. Jokainen lehti elää aikansa.

Tunnustan olevani sanomalehtiromantikko. Lehtien historiaan tutustuminen on valtavan kiinnostavaa, ja se avaa mielenkiintoisia näkökulmia myös tätä päivää peilaten. Kerronpa nyt muutaman herkullisen ja kenties opettavankin tarinan.

Sanomalehti Pohjalainen perustettiin Seinäjoella. Helppo sanoa heti, että olisi kannattanut pysyä siellä rautatieaseman risteyksessä. Lehdestä tehtiin kuitenkin maakunnan suurkaupungin Vaasan lehti. Kun ajatusmaailmaltaan nuorsuomalainen Santeri Alkio perusti Vaasaan Ilkka-nimisen uuden sanomalehden kolme vuotta myöhemmin, alkoi klassinen levikkitaistelu. Yksi erä siinä taistelussa päättyi, kun Ilkka siirtyi verissäpäin täysin lyötynä 1960-luvun alussa Seinäjoelle. Häviössä oli kuitenkin uuden alku. Ja Ilkka pääsi seuraavassa taistelussa niskanpäälle.

Odotan suurella mielenkiinnolla, että pääsen lukemaan tietokirjailija Ossi Viidan kirjoittamaa maanviljelysneuvos Juhani Rinnan pian julkaistavaa elämäkertaa. Rinta nousi raadellun Ilkan hallituksen puheenjohtajaksi suurimman ahdingon keskellä 1960-luvulla. Hän johti lehteä hallituksen puheenjohtajana kolme vuosikymmentä. Niiden aikana Ilkka ajoi uskomattomalla tavalla Pohjalaisen etumatkan kiinni ja paineli samaa vauhtia ohitse.

O.E. Könni (Digitaalinen sanomalehtiarkisto)

Tarkastellaan vähän Pohjalaisen, alkujaan Vaasa-lehden, alkutaivalta. Totta se on, Vaasan perustaminen käynnistyi vuonna 1901 nimenomaan Seinäjoen rautatieaseman liepeillä. Lehden perustaminen oli pitkä prosessi, jossa oli politiikkakin vahvasti mukana. Otto Edvard Könni, armoitettu nuorisoseuramies, oli lehtiasiassa aktiivinen. Liikkeelle lähdettiin vuonna 1901. Könnin johdolla 14 pohjalaisvaikuttajaa kirjoitti Suomen suurimpaan sanomalehteen Uuteen Suomettareen, että Ossian Ansaksen toimittaman lehden, joka oli hämmentävästi myös nimeltään Pohjalainen, taso oli laskenut liikaa. Emeritusprofessori Raimo Salokangas on luonnehtinut perustuslaillista Ansasta henkilöksi, jonka kohdalla suoraselkäisyys muuttui jo jäykkäniskaisuudeksi. Mutta Ansas lisäsi höyryä, ja lopulta hänen Vaasassa ilmestynyt lehtensä lakkautettiin kesäkuussa 1901. Tässä vaiheessa Ansas pyysi apua vanhasuomalaisten veteraanijohtajalta Agathon Meurmanilta. Meurman oli yhteydessä Yrjö-Koskiseen, joka puhui asiasta senaatin talousosaston varapuheenjohtajan eli käytännössä pääministerin kanssa. Vanhaa lehteä ei enää voinut pelastaa, mutta uuden lehden perustamiseen tuli ohjeita. Meurmanin tiedossa oli, että valtiopäivämies O.E. Könni oli myös virittelemässä lehtihanketta. ”Kangasalan Karhuksi” kutsuttu Agathon Meurman vierasti Könnin uudistushenkisyyttä, ja sen vuoksi hän sympatiseerasi ääriperustuslaillista Ansasta. Tässä vaiheessa aika oli kuitenkin ajanut Ansaksen ja Meurmanin ohi.

Nyt Vaasassa ei ollut suomenkielistä sanomalehteä. Raittiusmies Könni oli jo 15 vuotta aikaisemmin perustanut Vaasaan ”Kansan Lehden”, joka kuitenkin kuihtui nopeasti omaan kuivuuteensa. Könni, joka oli sydänjuuriaan myöten lehtimies, oli vahva toimija, kun Etelä-Pohjanmaan Sanomalehtiosakeyhtiö perustettiin Seinäjoella palindromipäivänä 10.11.01.

Maanviljelijä Könni oli monien toimiensa ohella Keskinäisen Henkivakuutusyhtiö Suomen asiamies Seinäjoella. Hänen kollegansa Vaasassa oli pankinjohtaja Kaarle H. Majander. Mahdollisesti juuri Könni on pyytänyt Kansallis-Osake-Pankin johtajan mukaan tähän uuteen lehtihankkeeseen. Ehkä vireillä oli kaksi lehtihanketta, joita tässä yritettiin yhdistää.

Johtokuntaan varajäseneksi valittu Majander (Majantie) on tässä yhteydessä sivupolku. Rakastan sivupolkuja. Majantie on urheiluhistoriassa paljon merkittävämpi hahmo kuin lehdistöhistoriassa. Hänet valittiin vuonna 1906 SVUL:n toimitusvaliokuntaan. Seuraavana vuonna hän suomensi nimensä Majantieksi ja perusti kotikaupunkiinsa Vaasaan suomenkielisen urheiluseuran, Vaasan Vasaman. Hänestä tuli Henkivakuutusyhtiö Suomen apulaisjohtaja, ja siinä roolissa hän saattoi tarjota parhaille urheilijoille työpaikkojakin. Kerrotaan, että työläishenkinen Hannes Kolehmainen olisi kieltäytynyt vahtimestarin paikasta, koska hänellä oli liian jäykkä niska. Urheilumuseon Ossi Viidan mukaan varmaa on se, että Hannes on kieltäytynyt tarjotusta työpaikasta. Mutta siitä ei tietääkseni ole täyttä varmuutta, mitä on puhuttu tai mistä oikeasti on neuvoteltu.

Majantie oli SVUL:n puheenjohtaja 1914–1919, ja juuri hän sai aikaan aikamoisen skisman Suomen Urheilulehden kanssa. Lyhyesti: Ivar Wilskman oli perustanut sekä Suomen Urheilulehden että Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton, tässä järjestyksessä. Suomen Urheilulehti olikin luontevasti Wilskmanin aikana SVUL:n äänenkannattaja. Mutta kun urheilujärjestön puheenjohtaja vaihtui, Urheilulehti päätti vaatia Majantien johtamalta SVUL:ltä 1000 markkaa (3400 euroa) tästä äänenkannattajastatuksesta. Majantien johtama SVUL haistoi rahastuksen, eikä lähtenyt maksamaan. Sen vuoksi Urheilulehdestä tuli vuonna 1915 ensin Suomen Uimaliiton ja myöhemmin keväällä myös Suomen Palloliiton äänenkannattaja. SVUL putosi tässä vaiheessa pois.

Takaisin Pohjanmaalle: Tammikuussa 1902 valittiin Etelä-Pohjanmaan Sanomalehtiosakeyhtiön johtokuntaan hovioikeudenasessori Oskar Julius Rewell, kaksi Vaasan reaalilyseon opettajaa Pesonen ja Hammarström, sekä maanviljelijät O.E. Könni ja Mikko Iipponen. Iipponen oli laihialainen vaikuttaja, joka toimi myöhemmin kansanedustajanakin.

Suuntalinjoja hierottiin oman joukon keskuudessa. Ja ilmoituksista käytiin armotonta taistelua.

Ruotsinkielisen Vaasan liikemiehet eivät kaivanneet uutta suomenkielistä sanomalehteä kaupunkiinsa. Väännettiin myös kirjapainosta. Uuden lehden tekeminen onnistui vasta Antti Hautalan siirrettyä kirjapainolupansa Kokkolasta Vaasaan.

Kun mietitään niitä sortovuosien tunnelmia, ei voi kuin ihmetellä, kuinka lehti onnistuttiin perustamaan Vaasa-nimisenä. Vaasan virallinen nimihän oli Nikolainkaupunki. Ottamalla Ruotsin vallan aikaan viittaavan lähes kapinallisen nimen uudelle perustettavalle lehdelle tekijät kokeilivat kepillä jäätä. Se kesti. Polku menestykseen oli avattu.

Vaasan näytenumero ilmestyi 30.1.1903. Vastaava toimittaja F.W. Pesonen ja toinen toimittaja Hammarström olivat nuorsuomalaisia. Lehti vaikutti olevan selvästi radikaalimpi ja uudistushenkisempi kuin edellisvuonna lakkautettu Ossian Ansaan lehti.

Toimituksen ja johdon sisäinen linjataistelu jatkui vielä tässä vaiheessa. Kun lehden ilmestyminen alkoi kolme viikkoa myöhemmin, vastaavana toimittajana olikin vanhasuomalaiseksi luokiteltava raittiusmies Otto Edvard Könni. Hän on siis tämän Vaasa-lehden ensimmäinen päätoimittaja.

Takaisin tähän päivään: Vaasan ja Ilkan välinen levikkitaistelu on vaikuttava osa suomalaista lehdistöhistoriaa. Seinäjoen kaupungin kasvun siivittämänä Ilkka ajoi Vaasan (Pohjalaisen) levikkitaistelussa kiinni. Vaasa yritti puolustautua ja muutti 1980-luvun puolivälissä nimensä Pohjalaiseksi. Se oli markkinamiesten päätös. He kokivat Vaasa-nimen estävän lehden myymisen Seinäjoen seudulla. Kukin voi miettiä, mitä menetettiin nimen muutoksen yhteydessä. Vai menetettiinkö mitään? Tämä Vaasan ja Pohjalaisen satavuotias lehtitarina päättyy tämän vuoden lopussa Toni Viljanmaan päätoimittajakauteen. Uusi päätoimittaja Markku Mantila ryhtyy johtamaan uutta lehteä nimeltä Ilkka-Pohjalainen.

Tellervo Könnin kaunis Ex Libris.

Nyt rakas lukija odottaa jo malttamattomasti lisää tietoja Vaasan ensimmäisestä päätoimittajasta Otto Edvard Könnistä. Hän oli Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran ensimmäinen puheenjohtaja vuonna 1882. Hänen isänsä oli viimeinen Könnin mestari, Yli-Könnin isäntä Juho Juhonpoika Könni, joka valmisti könninkelloja jo neljännessä polvessa. 

Otto Edvardin tyttärestä Tellervo Könnistä tuli vuodesta 1920 lähtien yksi Savonlinnan vaikutusvaltaisimmista naisista ensin Savonlinnan tyttölyseon voimistelun, urheilun ja terveysopin lehtorina ja vuodesta 1946 tyttölyseon rehtorina. Hän toimi pitkään sivutoimisesti Varalan voimistelunopettajien johtamiskurssien johtajana, partiojohtajana ja SNLL:n alueellisissa johtotehtävissä. Hän johti esimerkiksi suuria nuorisoseurojen voimisteluesityksiä.

Tellervo Könnillä oli kaunis Ex Libris. Siinä on tähän kirjoitukseeni täydellisesti osuva latinankielinen teksti: Tempora mutantur, nos et mutantur in illis. Eli ajat muuttuvat, ja me muutumme niiden mukana.

Otto Edvardin pojasta Kosti Esa Könnistä tuli aikanaan Vaasa-lehden toimituspäällikkö ja Yleisradion Vaasan ohjelmapäällikkö. Hänen pojastaan Ukko Könnistä tuli Yhtyneiden Paperitehtaiden Simpeleen tehtaiden henkilöstö- ja sosiaalipäällikkö. Hän oli siis vuorineuvos Juuso Waldenin oikea käsi Simpeleellä. Ukko Könni perusti paikallislehti Kaakkoisseudun ja toimi sen sivutoimisena päätoimittajana ja vastaavana toimittajana. Hänestä tuli myös SVUL:n Nuorten pitkäaikainen puheenjohtaja 1964–1973. Lisäksi hän toimi sotien jälkeen toistakymmentä vuotta sivutoimisena liikunnan- ja laulunopettajana. Miten ihmeessä hän on ehtinyt siihen kaikkeen?

Nykyisin Simpele on sulautunut Rautjärveen, ja Kaakkoisseutu yhdistyi Parikkalan Sanomien kanssa vuonna 2007. Lehden nimi on nykyään Parikkalan-Rautjärven Sanomat.

Olen käyttänyt tässä kirjoituksessa tärkeimpänä lähteenä Raimo Salokankaan vuonna 2003 ilmestynyttä Pohjalaisen historiaa käsittelevää ”Ankarat käskyt kohtalon”-kirjaa ja Helsingin Sanomissa vuonna 1999 ilmestynyttä Ukko Könnin muistokirjoitusta sekä Ossi Viidan kirjaa Hymyilevä Hannes. Lisäksi olen tarkistellut yksityiskohtia ministeri Jaakko Nummisen massiivisesta nuorisoseuraliikkeen historiakirjasarjasta Yhteisön voima 1–5 (Edita 2011).