Helsingin historiaa ja sankareita

Olen tänä keväänä perehtynyt Helsingin kaupungin historiaan poikkeuksellisen intensiivisesti muun muassa lukemalla parikymmentä vuotta sitten ilmestynyttä 6-osaista massiivista kirjasarjaa Helsingin historia vuodesta 1945 (Edita). Se on Helsingin kaupungin historiatoimikunnan vahva käsialanäyte.

Helsingin kartat ovat tulleet kevään
 aikana tutuiksi.

Helsinki on vanha koulukaupunkini. Olen edustanut Norssin Turnareita ja Helsingin Kisa-Veikkoja. Tässä yhtenä päivänä laskin, että minulla on toistakymmentä piirinmestaruusmitalia lähinnä nuorten mutta myös aikuisten sarjoista Helsingin piirinmestaruuskilpailuista. Tunnen Helsinkiä jo vanhastaan jossain määrin, mutta tänä keväänä olen suorastaan ahminut kirjoja Helsingin historiasta. Suosittelen, ”stadin” tarina on todella mielenkiintoinen!

Norssin Turnarit oli Ivar Wilskmanin perustama seura. Silloin seuran perustamisen aikoihin 1870-luvun lopulla ruotsinkieliset olivat suurin kieliryhmä Helsingissä. Turnarit jäi historiaan siitä, että Ivar alkoi antaa voimistelukomentojaan suomeksi!

Helsingin Kisa-Veikot oli puolestaan leimallisesti Juho Halmeen seura. Luin keväällä Seppo Martiskaisen kirjoittaman uunituoreen elämäkerran Halmeesta, joka oli Lauri Pihkalan ikätoveri ja aateveli HKV:ssä. He tekivät siitä Suomen johtavan yleisurheiluseuran. Kun punaiset ampuivat aiemmin vangitsemansa Halmeen Suurkirkon portaille, Lauri Pihkala oli ehtinyt lähteä pois punaisten hallussa olleesta Helsingistä. Myöhemmin Pihkala muisteli ystäväänsä muistokirjoituksissa, joissa oli arvoituksellisesti myös itsesyytöksen sävyjä.

 

Helsingin historiaa tutkiessaan törmää ennen pitkää kolmeen monarkkiin, Kustaa Vaasaan ja kahteen Romanov-suvun Aleksanteriin. Kaupunki perustettiin vuonna 1550 Ruotsin kuninkaan Kustaa Vaasan visioiden perusteella. Hän halusi horjuttaa Hansa-kauppiaita ja etenkin Räävelin eli Tallinnan keskeistä asemaa Itämeren keskeisenä kauppapaikkana ja päätti perustaa kilpailevan kauppapaikan Suomenlahden vastarannalle. Helsingistä siis haluttiin heti alusta alkaen tehdä kansainvälisen kaupan keskus.

Loikataan seuraavaksi 1800-luvulle, sillä tuolloin Helsingin luonne kauppa- ja sotilaskaupunkina sai uusia ulottuvuuksia, kun siitä tuli pääkaupunkina maan johtava hallintokaupunki ja yliopistokaupunki. Vuosisadan loppuun mennessä Helsingistä oli tullut myös merkittävä teollisuuskaupunki.

Kuten tunnettua, Turku oli ollut Suomen hallintokeskus Ruotsin vallan aikana. Venäjän hallitsija ja Suomen suuriruhtinas keisari Aleksanteri I halusi uuden suuriruhtinaskuntansa pääkaupungin sijaitsevan vähän kauempana Ruotsista tulevista vaikutuksista. Niinpä hän teki Helsingistä pääkaupungin vuonna 1812. Tämän jälkeen pikkukaupunkia alettiin suunnitella keisarillisen tahdon mukaisesti eurooppalaisen mittakaavan pääkaupungiksi. Helsingin historiassa alkoi ennennäkemätön kehityksen aika.

Yliopistokaupunkina Helsingistä tuli isänmaallisten ja vähitellen vallankumouksellistenkin aatteiden tyyssija. 1800-luvulla Suomi kuitenkin vahvisti autonomiaansa vakuuttamalla uskollisuuttaan keisarille. Tästä tuli muun muassa perustuslaillisten ja vanhasuomalaisten linja, joka toi hyviä tuloksia.

Daniel Nyblin kuvasi Aleksanteri II:n patsaan
luultavasti vuonna 1894. Museovirasto, Musketti. 

Keisari Aleksanteri II kutsui valtiopäivät koolle vuonna 1863 ensimmäisen kerran yli puoleen vuosisataan. Se on merkkivuosi, josta Suomen kehitys sai vauhtia. Kansallisen oikeustaistelun johtajana profiloitui Leo Mechelin, joka oli valtiopäivämies, senaattori ja muun muassa Helsingin kaupunginvaltuuston ensimmäinen puheenjohtaja. Hän teki töitä saadakseen kansainvälistä tunnustusta Suomen suuriruhtinaskunnan asemalle suvereenina valtiona, jolla oli hänen oppinsa mukaan tasaveroinen unionisuhde Venäjän kanssa. Hänen ranskankielinen julkaisunsa Precis du droit public du Grand-Duché de Finlande (1886) tukeutui siihen, että keisari Aleksanteri I oli sitoutunut Porvoon valtiopäivillä 1809 Ruotsin vallan ajalta periytyneisiin perustuslakeihin. Aleksanteri I oli Mechelinin teorian mukaan tunnustanut Suomen valtioksi, ja tämä sitoi myös keisarin seuraajia. Keisarilla oli näin ollen mahdollisuus hallita suuriruhtinaskuntaansa vain Suomen perustuslakien rajoissa.

Aleksanteri II:n patsas pystytettiin Senaatintorille hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1894. Patsaalla on ollut kansalaisten silmissä eri aikoina erilaisia merkityksiä. Tänä päivänä se muistuttaa ainakin minua Suomen autonomiaa kunnioittaneesta hallitsijasta, joka laittoi merkittävällä tavalla vauhtia Suomen valtiolliseen elämään vuoden 1863 valtiopäivien ansiosta.

 

Ja nyt pitkän johdannon jälkeen yritän kääntää tätä tarinaa takaisin urheiluun. Mutta ensin on vielä koukattava 1800-luvun yliopistomaailmaan. Hannes Kolehmainen, Paavo Nurmi tai Gunnar Bärlund eivät suinkaan olleet ensimmäisiä suomalaisia kansallissankareita. 1800-luvulla, osin jo aikaisemminkin, suomalaiset tutkimusmatkailijat tekivät eksoottisiin kaukomaihin jännittäviä matkoja ja palasivat niiltä kuin urheilusankarit konsanaan. Tunnetuin suomalaisista tutkimusmatkailijoista on A.E. Nordenskiöld, Koillisväylän löytäjä. Hänen pitkää matkaansa kunnioitettiin nimeämällä Helsingissä poikkeuksellisen pitkä katu hänen mukaansa. Myöhemmin kadusta erotettiin Töölön halki kulkeva läntinen osuus, joka nimettiin senaattori Mechelinin mukaan.

 

On mielenkiintoinen paradoksi, että suomalaisten identiteetti vahvistuu, kun suomalainen matkustaa toiselle puolelle maapalloa ja tekee siellä tutkimusta vieraissa oloissa vieraiden kansojen keskuudessa Näin todellakin kävi. 

Tutkimusmatkailijoiden jälkeen suomalaista identiteettiä vahvistivat taitelijat, jotka maalauksillaan ja sävelmillään vahvistivat suomalaista identiteettiä merkittävällä tavalla. Myös taiteilijoiden nauttimaan arvostukseen liittyi ulkomailta saadut kokemukset ja tunnustus.

Taiteilijoiden ”sankaruuteen” liittyivät myös kosteat illat Kappelissa ja muissa Helsingin keskeisissä ravintoloissa. Hyvin tunnettu on säveltäjämestari Jean Sibeliuksen vastaus vaimolleen, kun tämä tiedusteli, koska rakas puoliso aikoisi palata kotiin: ”En ole ennustaja, olen säveltäjä!”

Ja sitten 1900-luvulla tulivat urheilijat, jotka vahvistivat suomalaista identiteettiä omilla areenoillaan. Myös urheilijoiden kohdalla käy toteen, että sitä kansallista identiteettiä vahvistettiin nimenomaan ulkomailla. Tieto siitä, että Suomen poika on menestynyt vieraan maan pelottavia urhoja vastaan, antoi aivan ihmeellisen itsevarmuuden tunteen suomalaisille. Sitä tunnetta piti vahvistaa kaikin keinoin, sillä Suomen saavuttama itsenäisyys ei vielä 1920-luvulle tultaessakaan ollut mitenkään kiveen hakattu.

Mutta urheilu ei ollut vain kansallisen identiteetin rakentaja. Sen avulla vahvistettiin myös kieli-identiteettiä, ammatti-identiteettiä ja yhteiskunnallista asemaa samoin kuin manifestoitiin uskontoa tai asuinpaikkaa. 

 

Purjehdus ja ampumaurheilu kehittyivät Helsingin tuulissa ensimmäisten kilpailulajien joukossa. Ja vaikka ne mielletäänkin leimallisesti porvarillisiksi lajeiksi, niitä kyllä harrastettiin jonkun verran myös työväestön keskuudessa.

Yksi ensimmäisistä järjestäytyneistä urheilulajeista oli luistelu. Helsingfors Skridskoklubb eli Helsingin Luistinklubi alkoi toimia vuonna 1875. Innostus oli valtava, sillä heti ensimmäisen toimintavuoden lopulla seurassa oli jo 70 jäsentä, joista 20 oli naisia, kuten Uusi Suometar kertoi 31.12.1875. HSK:n piirissä alkoi sittemmin myös Clas Thunbergin menestyksekäs pikaluistelu-ura, joskin huippuvuosinaan hän edusti Helsingin Luistelijoita, joka on yli 30 vuotta nuorempi seura kuin HSK.

Mielenkiintoista on, että talviurheilulla näyttää olleen erityisen suuri merkitys Helsingissä, vaikka kaupungin lumiolosuhteet eivät 1800-luvullakaan aina olleet suotuisia. Esimerkiksi Sporttiklubin hiihtokilpailut jouduttiin lumen vähyyden vuoksi peruuttamaan vuonna 1884. Suomalainen Virallinen Lehti tiesi kuitenkin kertoa 7.3.1884, että Sporttiklubin hiihtojen tultua peruutetuiksi pannaan Kaisaniemen keilaradalla toimeen ampumaharjoituksia kahdesti viikossa. Varsin mielenkiintoinen sijaistoiminto!

Maantieteellisesti Pitkänsillan pohjoispuoli profiloitui työläisseurojen tyyssijaksi. Ruotsinkieliset HIFK ja KIF tukeutuivat kaupungin keskustan ruotsinkieliseen väestöön. Venäläisillä oli oma urheiluseuransa, samoin juutalaisilla ja tataareilla.

 

Alussa mainitsin Helsingin historia vuodesta 1945 -kirjasarjan. Palaan nyt vihdoinkin siihen. Erityisen paljon ilahduin, kun löysin kirjasarjan toisesta osasta dosentti Seppo Aallon kirjoittaman vahvan esityksen Helsingin urheilun sotien jälkeisestä kehityksestä (ss. 338–485). Kannattaa tutustua, jos Helsingin urheiluhistoria kiinnostaa!

Aalto kertoo esimerkiksi sivulla 378 vuoden 1918 tapahtumista, kuinka Helsingin Jyryn punakaartilaiset olivat legendoja Pitkänsillan pohjoispuolella, ja HIFK:lla oli puolestaan oma suojeluskuntakomppaniansa. Mielenkiintoinen on myös Helsingin Kullervon syntyhistoria. Se syntyi Kallion kaupunginosassa sisällissodan jälkimainingeissa sen jälkeen, kun Hermannin Kiista erotti SVUL:n käskystä ja Tahko Pihkalan johdolla punaiset jäsenensä. Erotetut perustivat Kullervon, jonka nimi symboloi kostoa janoavaa ja kaltoin kohdeltua miestä. Eri keskusliittoihin kuuluneet urheilijat eivät enää kilpailleet samoilla kentillä. Railo työväestön ja porvariliittojen urheilijoiden välillä repesi 1920-luvulla järkyttävän suureksi.

Aalto (s. 432) kertoo myös muun muassa Helsingin Kisa-Veikkojen toimiston ovella olleesta kyltistä. Ennen kuin kerron, mitä kyltissä luki, haluan valmistaa sinua rakas lukijani: Naisten yleisurheiluun alettiin suhtautua jotensakin vakavasti vasta 1950-luvulla, ehkä Helsingin olympiakisojen vaikutuksesta. HKV:n piirissä ei kuitenkaan katsottu naisten urheilulla olevan juuri mitään merkitystä. Vasta, kun naisten suorituksia alettiin 1970-luvun alussa ottaa huomioon Kalevan Maljan pistekilpailussa, tuli ajankohtaiseksi poistaa seuran ovelta kyltti: ”Kielletty naisilta!”

 

Seppo Aallon osuus Helsingin historia vuodesta 1945 -kirjasarjan toisessa osassa alkaa suurella valokuvalla, johon on ikuistettu yksi Helsingin historian merkittävimmistä hetkistä:

Paavo tuo soihtua Urheilumuseon valokuvassa.

Harvahiuksinen 55-vuotias Paavo Nurmi tuo olympiatulta Olympiastadionille Helsingin olympiakisojen avajaisissa 19. heinäkuuta 1952. Koskaan aikaisemmin Helsinki ei ollut saanut niin suurta, maailmanlaajuista, positiivista huomiota. Keskipisteenä oli helsinkiläinen liikemies, rakennusurakoitsija ja paitakauppias, joka oli 20 vuotta aikaisemmin ollut urheilumaailman suurimman huomion kohteena, kun Los Angelesissa kiisteltiin, saako 9-kertainen olympiavoittaja juosta vielä yhden maratonin ja päättää kansainvälisen uransa siihen. Ei saanut. Niinpä hän tuli Helsingin olympiakisojen avajaisissa maratonportista lentävällä askeleellaan olympiatulta kantaen kuin historian haamu ja nosti kymmenien tuhansien katsojien peput penkistä ja tunteet pintaan.

 

Helsinki nousi tänä keväänä ja alkukesän aikana voimakkaasti omalle agendalleni sen vuoksi, että osallistuin määräaikaisena päätoimittajana Helsingin kaupungin historiaportaalin rakentamiseen. Onnistuimme täydellisesti siinä alustavassa työssä, jota kevään aikana teimme. Muut jatkavat nyt sitä projektia.

Kekkosen lenkki 19.5.2019. 

Minä puolestani jatkan itselleni tärkeää Helsinki-teemaa syksyllä, kun vedän taas Seurasaaressa hyvän suosion saavuttaneita Kekkosen lenkkejä viime vuoden tapaan. 

Olen kirjoittamassa myös helsinkiläisiä kuntoilijoita varten pientä opasta, jossa kerron Helsingin liikuntareittien ja urheilupaikkojen tarinoita: Missä Gunnar Bärlund nyrkkeili? Missä Mannerheim ratsasti? Missä Paavo Nurmi lenkkeili? Missä Eljas Erkko golfasi? Missä Juhani Järvinen luisteli?

 

Ota ihmeessä yhteyttä, jos sinulla on lisää ideoita tähän teemaan!

Keravan Urheilijat, mainio seura, mainio projekti

En ole vielä niin pitkällä napanöyhdän kaivelussani, että alkaisin kirjoittaa arviota omasta kirjastani. Vaikka ei sekään kaukana ole. Keravan Urheilijoiden historiikista tuli nimittäin palautteenkin perusteella oikein onnistunut. 

Ja varsinkin siitä kirjan tekemisestä, historiikkiprojektista, tuli kokonaisuus, joka toimi A:sta Ö:hön kuin junan vessa. Vertaus on tietenkin mauton, ja tämän päivän pendelöijistä useimmat eivät edes oivalla, että tarkoitus on sanoa projektin onnistuneen kuin valssi vaan.

Minäpä kerron. Kunniapuheenjohtaja Reino Ruotsalainen veti projektin alusta loppuun kiitettävästi. Hän oli skannannut tarpeelliset asiakirjat nettiin. Kun minä tulin kuvaan mukaan, ei tarvinnut kuin alkaa kirjoittaa. Helppoa! Ohjausryhmä antoi sopivat raamit ja vinkit haastateltaviin henkilöihin.

Kirjoittaja ja kirja. Kuva: Anton Soinne / Keski-Uusimaa.

Teimme aikataulun, jonka mukaan tekstiä valmistui. Tai minähän sen paketin aikataulutin, ja ohjausryhmä hyväksyi. En tiedä miten sellaiset historiaprojektit onnistuvat, joita ei sopivan tiukasti aikatauluteta. Kai nekin valmistuvat, joskus.

Kirjan mainio taittaja Mikael Manninen sai pääosan ellei juurikin kaikki kuvat netin tai pilven kautta. Hän oli muistaakseni lokakuun tietämillä taiton aloituspalaverissa Keravan Urheilijoiden toimistopöydän ääressä. Ja tänään hän oli toisen kerran läsnä, kun istuimme samalla porukalla Keravan vehreässä keskustassa Volmari Iso-Hollon patsaan vieressä sijaitsevassa Provencalessa päättäjäisbanketissa.

En toivo, että mitään kirjaani enää koskaan  julkistettaisiin  yhteiskunnan pysäyttävän pandemian aikana. Mutta nyt tuntui sitäkin nautinnollisemmalta päästä syömään viikko sitten uudelleen avattuun ravintolaan pitkän, pitkän tauon jälkeen. Midaksen kuha oli oikein maukasta.

Keski-Uusimaa teki kirjan valmistumisesta mukavan jutun vajaa kuukausi sitten (13.5.2020), ja se juttu oli luonnollisesti yhtenä puheenaiheena ”banketissa”. Jutun kirjoitti urheilutoimittaja Robert Monstovics ja hauskan valokuvan otti valokuvaaja Anton Soinne. Seuran kannalta on myös mukavaa, että paikalliset kirjastot (Kerava ja Tuusula) ovat hankkineet kirjan kokoelmiinsa. Eli jos et halua ostaa kirjaa esimerkiksi Keravan Suomalaisesta Kirjakaupasta tai Keravan Urheilijoiden toimistolta, voit lainata sen kirjastosta. Tärkeintä on, että lukijat löytäisivät kirjan. Se kertoo paitsi urheiluseurasta ja sen toimijoista, myös Keravasta paikkakuntana.

Jotta Keravan Urheilijoiden satavuotinen historia ei nousisi päähän, Sampsa Haarasilta pudotti minut banketissa maanpinnalle kertomalla mielenkiintoisen tarinan kivikautisesta taltasta. Ja Reino puolestaan kertoi, kuinka hän oli 1980-luvulla kartoittamassa muumioiden maata. Siis oikeasti, hiekanmuru hiekanmurulta, pyramidi pyramidilta!

Mauri Airila piti laulajana yllä hyvää tunnelmaa, vaikka ei laulanutkaan, ja puheenjohtaja Timo Sirola yllätti lopuksi antamalla Mikaelille ja minulle muistolahjat. Sekin oli niin osuva! Mikael oli prässännyt kirjaan hienon kuvan Anu Ekin taiteilemasta Keravan Urheilijoiden 100-vuotisjuhlakorusta. Nyt oli hauska nähdä, kun hän pääsi itse omassa kourassaan tutkimaan sitä aitoa korua, ei vain käsittelemään digitaalista kuvaa korusta. Näytin varmaan samanlaiselta jalometalliasiantuntijalta tutkiessani omaa hopeakoruani.

Ja juhlakorun mukana seurasi myös pakettiin kuuluva Keravan Väinämöisen Kalevi Koskelan kalevalamittainen runo. Kahden kauniin Kalevala-kirjan omistajana arvostan Kalevin aktiivista runoharrastusta. Olipa hän tehnyt jopa tästä Keravan Urheilijoiden kirjaprojektistakin mainion kalevalamittaisen runon!

Jari Hemmilän juoksukirja täydentää Urheilun kriisejä -vuosikirjaa

En tunne kirjallisuustutkimusta kovin hyvin, mutta varmaan joku on tutkinut sitä, kuinka yhden kirjan lukeminen vaikuttaa toisen kirjan lukemiseen. Tässä on nyt hyvä erikoistapaus.

Luin ensin kirjan Urheilukriisejä, joka on Suomen Urheiluhistoriallisen seuran (SUHS) vuosikirja 2019–2020. Kirjan ovat toimittaneet Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksen aktiiviset tutkijat apulaisprofessori Antero Holmila ja dosentti Heikki Roiko-Jokela. Jälkimmäinen on myös Suomen Urheiluhistoriallisen seuran puheenjohtaja.

Vuosikirjan lukeminen vaikutti luultavasti siihen tapaan, jolla seuraavaksi luin Jari Hemmilän kirjan Juoksen, siis olen (Basam Books 2020, 164 s.). Palaan siihen lopuksi.

SUHS:n vuosikirja oli tällä kertaa poikkeuksellisen ajankohtainen. Antero Holmila kirjoitti olympialiikkeen kriiseistä kattavan analyysin. Kun hän on artikkeliaan viime vuonna kirjoittanut, ei Tokion olympiakisojen siirtämisestä ollut mitään aavistusta.

Raskaan sarjan urheilu- ja liikuntatutkijat Jari Lämsä, Arto Nevala, Outi Aarresola ja Hannu Itkonen kirjoittavat joukkueurheilun ammattilaisuudesta perinteisen amatörismin kriisiyttäjänä. Aihe saa jatkoa Kimmo Isotalon, Hannu Itkosen ja Arto Nevalan analyysistä suomalaisen jääkiekon yhteiskunnallisista kytkennöistä.

Täytyy tähän väliin sanoa, että jos urheilujournalismissa olisikin tällä hetkellä näennäisesti pulaa uutisista, niin jo nämä mainitsemani artikkelit antaisivat valmiit lähtökohdat todella kiinnostaville jatkoartikkeleille myös päivä- ja viikkolehtiin. Ongelmana voi olla se, että urheilutoimituksissa ei ole aikaa lukea esimerkiksi SUHS:n vuosikirjaa.

Dosentti Esa Mangeloja on kirjoittanut e-urheilusta erittäin kattavan artikkelin. Se on hyvin ajankohtainen, mutta siinä on jo vanhentunuttakin tietoa. Mangeloja taustoittaa Tokion olympiakisojen esikisaksi kaavailtua Intel World Open -turnausta, jota olivat järjestämässä yhteistyössä Intel ja Kansainvälinen olympiakomitea. Palkintopottiin oli jo varattu 500 000 dollaria. Turnaus on koronaviruksen vuoksi kuitenkin siirretty ensi vuoteen, kuten Tokion olympiakisatkin.

Lahden lyseon rehtorin Tero Matkaniemen artikkeli tuo urheilun kriisit ihmisläheiselle tasolle käsitellessään kuopiolaisen uinnin vinkkelistä SVUL:n ja TUL:n välisiä kiistoja ja jännitteitä lähinnä 1960- ja 1970-luvuilla.

Dosentti Sofia Kotilainen on tutkinut Keski-Suomen Suojeluskuntalainen -lehteä. Artikkelissa kuvataan muun muassa, millainen rooli naisille luotiin. 

Vuosikirjan lopussa, ennen katsauksia ja kirja-arvioita, on kaksi Tapio ja Heikki Roiko-Jokelan kriisiartikkelia, joista jälkimmäisessä käsitellään katsauksenomaisesti sukupuolista häirintää urheilussa. Isän ja pojan syvällisempi artikkeli käsittelee äärimmäisen herkkää tabu-aihetta, itsemurhia urheilussa. Artikkeliin on poimittu mediassa esiin nostettuja itsemurhia, mutta tekijät toteavat, että ne ovat vain murto-osa karua todellisuutta, jossa urheilijasta tuleekin urheilun uhri, umpikujaan ahdettu ja itsemurhaa hautova irvikuva siitä juhlapuheiden urheilijasta, jonka urheiluyhteisö on nostanut kasvavien nuorten malliksi.

Tämän harvoin käsitellyn tärkeän teeman löysin myös Jari Hemmilän uutuuskirjasta Juoksen, siis olen. Juoksukirjana Hemmilän kirja rinnastuu Karo Hämäläisen kirjaan Miksi Juoksen (2019) ja Tarja Virolaisen kirjaan Juoksijan sielu (2018). Hemmilän kirjassa annetaan jonkun verran esimerkkejä harjoittelusta, esimerkin voimasta, ja tavoitteista.

Jari Hemmilä oli 1980-luvulla maajoukkuejuoksija, jolle toinen pettynyt kaveri tokaisi pukukopissa Ruotsi-maaottelun jälkeen, että nyt me ollaan maanpettureita. Miesten maailmassa asia jää siihen. Heikkouksia ei ole, ja jos on, niistä vaietaan. Sen verran asiaa voi ehkä käsitellä, että joku letkauttaa: ”Mies se on ruotsalaisellekin hävinnyt mies, ja helvetin huono mies onkin.”

Luulen, että Hemmilä yrittää avata tätä vaikeaa asiaa, odotusten pettämistä, tavoitteiden karkaamista. Mutta meillä suomalaisessa urheilukulttuurissa ei ole sellaista perinnettä, että häviämisestä puhuttaisiin. Se on tabu, joka johtaa toiseen, siis pahimmassa tapauksessa jopa itsemurhaan tai ainakin itsemurha-ajatuksiin.

Jari Hemmilä pääsi ulos suuresta pettymyksestään, kun hän lähti opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Kaikilla ei ole tuollaista venttiiliä. Tämä kipeä asia nousee toivottavasti vakavaan tarkasteluun pian, ehkä osittain jatkona sukupuolista häirintää ja valmentajien epäasiallista käyttäytymistä koskevaan keskusteluun.

Eikö olekin aivan absurdia, järjetöntä, että juoksija, joka on jäänyt olympiakisoissa kolmanneksi, tekee itsemurhan kolmen ja puolen vuoden päästä, kun tajuaa, ettei voisikaan seuraavissa kisoissa korjata sitä tuottamaansa kansallista häpeää, hävittyä pronssia.

Jari Hemmilän kirja avaa hivenen näitä voimakkaan pettymyksen tunteita, joita vakava kilpaurheilu voi tuottaa. On tärkeä ymmärtää, että nämä ovat yleisiä tunteita, eivät yksittäisten epäonnistuneiden urheilijoiden harhoja.

Hemmilän kirjan luettuani olen entistä vakuuttuneempi, että urheiluun pitää, ehdottomasti, saada lisää respectiä. Jokainen juoksija on arvokas. Tämä on minusta Jari Hemmilän juoksukirjan tärkeä viesti.