Aamulenkki 330: Toinen tasavalta ja myytti Kekkosen kunnosta

Kävin Kansallisteatterissa katsomassa Esa Leskisen Toinen tasavalta -näytelmän. Se on todella vaikuttava kooste Urho Kekkosen Suomesta, siis toisen maailmansodan jälkeisistä kylmän sodan vuosikymmenistä. Paasikivellä, Stalinilla ja Mauno Koivistolla on näytelmässä onnistuneet sivuroolit.

Kekkonen urheilumiehenä (2018).

Näytelmässä esiintyy myös entinen opettajani Rauno Sauro Jyväkylän yliopiston liikuntatieteellisestä tiedekunnasta. Hänet nostetaan esille vahvistamaan 1970-luvun supermiesmyyttiä Kekkosesta. Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten historialliset myytit syntyvät ja elävät keskuudessamme.

Haastattelin Rauno Sauroa vuonna supermiesmyytistä vuonna 2016 tehdessäni kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyttä kirjaani ”Kekkonen urheilumiehenä. Kilpakenttien Känästä Suomen presidentiksi” (Docendo 2018).

Sauro mittasi Kekkosen kunnon lähes kymmenen kertaa. Ensimmäinen polkupyörätesti toteutettiin Peurungan kuntoutumiskeskuksessa Laukaassa kesällä 1974. Kyse oli samaan aikaan rakenteilla olleen Peurungan markkinoinnista, yleisestä liikunnallisen elämäntavan markkinoinnista ja 73-vuotiaan presidentin kunnon mittaamisesta.

Paikalla oli median edustajia, koska koska presidentille tehtiin ensimmäinen polkupyörätesti, koska kuntoilu oli noussut eräänlaiseksi pop-aiheeksi mediassa, ja koska valmistumassa ollut Peurungan kuntoutumiskeskus tarvitsi tunnettuutta.

Minusta on hienoa, että myytti Kekkosen ihmeellisestä superkunnosta oli mukana näytelmässä. Se tekee Kekkosen terveyden luhistumisesta vuonna 1981 vielä dramaattisemman.

Historialliset myytit ovat herkullisia tarinoita, jotka auttavat ikimuistoisten tarinoiden syntymisessä ja niiden muistamisessa. Jos myyttiä vähän raaputtaa, saattaa paljastua jotain vähemmän dramaattista. Näin on myös tässä tapaukseessa. Kirjoitin kirjassani Rauno Sauron haastattelun pohjalta:

 

”Tuolla ensimmäisellä kerralla syntyi yksi tunnetuimmista Kekkos-myyteistä. Paikalla olleet suomalaiset toimittajat uutisoivat, että yli 70-vuotiaalla Kekkosella oli alle 40-vuotiaan kunto.

Mutta mikä oli totuus Suomen yli 70-vuotiaan presidentin ’alle 40-vuotiaan kunnosta’? Terveysaiheisiin erikoistunut Helsingin Sanomien toimittaja Maire Vaajakallio tutki Peurungassa polkupyörätestin taulukoita ja uteli, voiko tulosten perusteella sanoa presidentin olevan alle 40-vuotiaan kunnossa. Liikuntafysiologi Rauno Sauro kiisti, ettei taulukoita voi sillä tavalla lukea. Mutta Helsingin Sanomat piti kiinni keksimästään helposti ymmärrettävästä rinnastuksesta. Niinpä me kaikki muistamme, että Kekkosella oli 73-vuotiaana alle 40-vuotiaan kunto, ja kun riittävän moni hokee samaa asiaa, se alkaa vähitellen muuttua todeksi.”

(Kekkonen urheilumiehenä, ss. 262–263.)

 

Myytti pohjautuu aina jollain tavalla johonkin tosiasiaan. Tässä tapauksessa oli kiistatonta, että himokuntoilija Kekkonen oli hyvässä kunnossa. Tämä myytti Kekkosen ihmeellisetä kunnosta on askarruttanut ihmisiä vuosikymmenien ajan. Myös Ilta-Sanomat kirjoitti siitä melko hiljattain. Voit lukea Ilta-Sanomien jutun täältä.

Kyllä näytelmä olisi menettänyt paljon, jos myytti Kekkosen superkunnosta olisi jätetty kertomatta. Ehkä näytelmässä olisi voinut enemmänkin herkutella myyttisiin mittoihin nousseilla legendoilla. Niin kuin sillä, että hänen ystävänsä kauppaneuvos Kalle Kaihari olisi puukottanut häntä vuonna 1952. Tai sillä huimalla visiolla, että Kekkonen ja Aatos Erkko unelmoivat hetken aikaa vuonna 1980, että puolueettoman maan pääkaupunki Helsinki voisi ottaa Moskovan olympiakisat järjestääkseen – muutaman kuukauden valmistautumisajalla!

Puukotuslegendan avaan kauppaneuvos Kalle Kaiharin Urho Kekkosen ystävyydestä kertovassa kirjassani sivuilla 190–191. (Kaihari & Kekkonen: Ystävyyttä, urheilua, yrittäjyyttä ja politiikkaa Tampereen hengessä. Maahenki 2019.)

Perusteellisen historiallisen taustatyön Toinen tasavalta -näytelmään tehnyt Riku Luostari ja näytelmän ohjannut Esa Leskinen ovat varmasti pohtineet näitäkin vaihtoehtoja. Nyt tarina etenee jäntevästi, enkä osaa sanoa, mitä lisäarvoa historiallisten anekdoottien lisääminen oli kokonaisuuteen tuonut. Näytelmän punaisena lankana oli kuitenkin Kekkosen vallan käsittely demokratian näkökulmasta.

Mauno Koiviston osaa jäin pohtimaan näytelmän jälkeen. Jos Kekkosen viimeinen presidenttikausi olisi jatkunut loppuun asti eli vuoteen 1984, Koivistoa ei ehkä olisi valittu enää siinä vaiheessa presidentiksi. Pääministeri Koivisto asettui vastustamaan Kekkosta, joka vaati pääministeriä ja hallitusta eroamaan. Koivisto ei hievahtanutkaan. Yleensä Kekkonen nuiji vastustajansa säälimättömästi kanveesiin. Kun sairaus lamaannutti presidentin, kostoisku jäi meiltä näkemättä.

Aamulenkki nro 329: Muistoissa Iranin 444 vuorokauden panttivankikriisi

Iran oli lähes päivittäin uutisissa, kun aloitin lukion ensimmäisen luokan Helsingin Normaalikoulussa. Muistan vieläkin ”Mustan perjantain” dramaattiset tapahtumat.

Monille suomalaisille Iranin šaahi Mohammad Reza Pahlavi oli näyttäytynyt valistuneena itsevaltiaana, Kekkosen kaverina, joka edusti länsimaisia arvoja. Hän oli toteuttanut maareformin ja edistänyt naisten oikeuksia. 

Joillekin toisille hän oli pahimman luokan taantumuksellinen, jonka vierailu Suomessa vuonna 1970 vaati mielenosoituksen järjestämistä banderollien kera. Šaahia syytettiin korruptiosta ja hänen perustamansa salaisen poliisin käyttämistä epäinhimillisen kovista otteista. Lisää tyytymättömyyttä iranilaisten keskuudessa aiheutti maan öljyvarallisuuden valuminen ulkomaisille yhtiöille.

 

Opiskelijat valtasivat Yhdysvaltain lähetystönTeheranissa vuonna 1979.

 

Iranin levottomuudet alkoivat jo vuoden 1978 alussa muuttuen pian laajaksi kansannousuksi. Sadattuhannet mielenosoittajat tulivat Teheranin kaduille vaatimaan yhteiskunnallisia muutoksia. Tilanne riistäytyi käsistä Mustana perjantaina 8. syyskuuta 1978, kun monarkiaa puolustanut armeija alkoi ampua omia kansalaisiaan. Sadat, jopa tuhannet, mielenosoittajat menettivät henkensä.

Levottomuudet yltyivät uudelleen joulukuussa. Ashura-juhla muuttui massiivisiksi mielenosoituksiksi ja ”Allahu Akbar”-huudot kaikuivat uutislähetyksistä suomalaisiin olohuoneisiin asti. Toisen maailmansodan ajoista Irania hallinneen Reza Pahlavin monarkistinen hallinto romahti. 

Kun tunnelma muuttui uhkaavaksi, šaahi pakeni perheineen henkensä kaupalla ulkomaille. Sen jälkeen hengellinen johtaja ajatollah Ruhollah Khomeini palasi maanpaosta sinetöiden samalla vallankumouksen onnistumisen. Kansa piti Khomeinia sillä hetkellä suurena vapauttajana, vaikka länsimaisin silmin näytti siltä, kuin Iran olisi siirtänyt kellojaan satoja vuosia taaksepäin. 

Kun Iranin armeija napsautti varmistimet takaisin päälle ja siirtyi taka-alalle, ajatollah Khomeinista tuli vallankumouksen johtaja, jonka käsiin keskitettiin valta. Maassa toteutettiin keväällä 1979 kansanäänestys, jossa kannatettiin pohjoiskorealaisin lukemin islamilaista tasavaltaa.

Uusi perustuslaki hyväksyttiin joulukuussa. Ajatollah Khomeinista tuli virallisesti hengellinen ja poliittinen johtaja. Naisten vapaudet loppuivat kuin seinään ja rajoittuivat kotiin.

 

Yhdysvallat myönsi lokakuussa 1979 syöpää sairastaneelle Reza Pahlaville turvapaikan. Se oli liikaa iranilaisille, jotka vaativat šaahin palauttamista Iraniin tuomittavaksi. Tunteet kuohuivat ja tuhannet vallankumouksesta juopuneet opiskelijat hyökkäsivät Teheranissa Yhdysvaltain suurlähetystöön. He ottivat panttivangeiksi 66 amerikkalaista diplomaattia ja kansalaista. 

Panttivankien silmät sidottiin ja heitä esiteltiin julkisesti voiton symboleina tavalla, joka muistutti Rooman valtakunnassa käytössä ollutta hävinneiden nöyryyttämistä.

Tilanne oli ennenkuulumaton. Yhdysvallat oli sellainen mahti, että sille ei ehkä olisi kannattanut ryppyillä. Näin moni ajatteli.

Iran vapautti melko pian 14 panttivankia. 52 amerikkalaista jäi edelleen islamilaisen tasavallan panttivangeiksi. Neuvotteluja heidänkin vapauttamisekseen jatkettiin intensiivisesti.

 

Olin lukion toisella luokalla ja seurasin ihmetellen maailman menoa. Kun Iranin uutisiin alkoi jo turtua, Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter orkestroi Moskovan olympiakisojen olympiaboikotin. Se viritettiin syksyllä 1979 vastalauseeksi Neuvostoliiton hyökkäykselle Afganistaniin. Uutistoimistot välittivät talven aikana tietoja boikottirintaman kasvusta, ja presidentti Carterin kabinetti varmaan sokaistui omasta erinomaisuudestaan.

Minä en ollut ainoa, joka seurasi tiiviisti uutisia olympiaboikotin vahvistumisesta. Helsingin Sanomien kustantaja Aatos Erkko ja presidentti Kekkonen keskustelivat kahdestaan, pitäisikö Helsingin kaupungin järjestää olympiakisat Moskovan sijaan. Eli voisiko olympiakisat järjestää pienimuotoisesti muutaman kuukauden varoitusajalla? Se oli huima näkymä, eikä siitä hiiskuttu silloin julkisuuteen. Hyvä niin.

 

Huhtikuussa 1980 Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter määräsi armeijan suorittamaan pelastusoperaation Iranin panttivankien vapauttamiseksi. Operaation oli määrä varmistaa Carterille toinen presidenttikausi, sillä vaalit odottivat loppuvuodesta.

Toisin kävi. Hiekka pöllysi Iranin autiomaassa, ja kolme helikopteria kahdeksasta meni epäkuntoon jo ennen varsinaisen pelastusoperaation alkua. Kun operaatio pysäytettiin ja helikopterit määrättiin palaamaan takaisin, yksi niistä törmäsi polttoainelastissa olleeseen omaan rahtikoneeseen. Kahdeksan sotilasta kuoli räjähdyksessä. Kaikkien aikojen surkein amerikkalainen sotilasoperaatio varmisti sen, että Jimmy Carter jäi yhden kauden presidentiksi.

Panttivankidraamassa tapahtui merkittävä käänne kolme kuukautta epäonnistuneen sotilasoperaation jälkeen, kun Reza Pahlavi menehtyi syöpään. Sen jälkeen toiveet 52 panttivangin vapauttamisesta nousivat uudelle tasolle. 

Kun uusi presidentti Ronald Reagan vannoi virkavalansa vuoden 1981 alussa, Iran vapautti panttivangit. Heidän kärsimyksensä oli kestänyt 444 vuorokautta.

Meidän luokkamme kirjoitti sinä keväänä ylioppilaiksi. Rämön Matin isä ajoi penkkariautoa. Sen kylkeen kiinnitettiin kartongit, joihin Valtakarin Mikko maalasi koulumme kuvan. Rehtorin päähän ilmestyi turbaani kuin ajatollahilla, ja jonkinlaisella matematiikalla laskimme, että olimme istuneet lukiossa 444 päivää. Sekin tietysti maalattiin siihen mielestämme suunnattoman hauskaan plakaattiin: Pääsimme vapauteen!