sunnuntai 20. marraskuuta 2022

Juuso Waldenin kuolemasta 50 vuotta

Havahduin tänään lukiessani Helsingin Sanomien nostalgiapalstaa. Juuso Waldenin kuolemasta uutisoitiin 50 vuotta sitten. Vuorineuvos kuoli 65-vuotiaana marraskuun 19. päivä 1972. 

Reed-yhtymää vastaan käydyt englantilaisottelut
kuuluivat Juuson suuriin saavutuksiin. UPM:n arkisto.


Kirjoittamani elämäkerta Juuso Walden – urheilumies ja viimeinen patruuna (Readme 2021) ilmestyi vuosi sitten syksyllä. Silloin puhuimme mm. Juuson pojan Laurin kanssa, että tähän syksyyn voisi ehkä jotakin muistotapahtumaakin viritellä.

Vuosi on niin lyhyt aika, että hyvä suunnitelma jäi lähes kokonaan toteutumatta lähinnä omien kirjoituskiireitteni vuoksi. Viime viikolla puserrettiin Urheilumuseon eli Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus TAHDON ammattilaisten kanssa SVUL:n vuosisata -niminen suurteos kirjapainoon. Se on ensimmäinen tutkimus, joka kohdistuu Suomen Valtakunnan Urheiluliiton koko historiaan. Kirjoitan siitä lisää toisella kertaa.

 

Aivan kokonaan en Juusoa ole unohtanut. Pidän avoimen Juuso Walden -esitelmän Zoom-etäyhteydellä tiistaina (22.11.2022 – kuinkapa sattuikin näin hauska palindromipäivämäärä). Esitelmän tilasi Seinäjoki Lakeus -niminen rotaryklubi. Minulla on lupa välittää linkki, jos joku haluaisi kuunnella klo 18 alkavaa puolen tunnin esitelmääni.

 

Elämäkertakirjani toi uusia sävyjä Juuson tarinaan. Hän oli värikäs persoona, joka johti Yhtyneitä Paperitehtaita menestyksellisesti kunnes hänen äitinsä kenraalitar Anni Walden kuoli vuonna 1962. Anni oli omalta nimeltään Konkola. Suku oli 1800-luvulla kehittynyt Jämsän seudun mahtisuvuksi.

Kenraalittaren myötä katkesi elävä yhteys kenraali Waldenin ajan yhtiöön. Yhtiön liiketoimet Italiassa olivat suuri pettymys. Alkoholisoituva Juuso alkoi simputtaa yhtiön johtoporrasta 1960-luvun aikana yhä pahemmin. Lopulta velkaantuneen yhtiön puhevalta siirtyi Kansallis-Osake-Pankille, joka siirsi Juuson hienovaraisesti mutta päättäväisesti syrjään toimitusjohtajan tehtävistä 1960-luvun lopussa.


Juuson tavaramerkkinä oli englantilaistyylinen lippis. Hän liikkui
 Land Roverilla, jota kutsuttiin hänen komentovaunukseen.
UPM:n arkisto.



Monet ovat halunneet omia Juuson, jolla oli poikkeuksellisen vahva henkilöbrändi: Land Rover komentovaununa ja englantilaishenkinen lippis helposti tunnistettavana päähineenä. Jalkapallopiirien ja valkeakoskelaisten lisäksi Juuso oli kummisedän roolissa monessa muussakin urheilulajissa ja monella muullakin tehdaspaikkakunnalla kuin jalkapallossa ja Valkeakoskella. Jämsänkosken, Kaipolan, Simpeleen ja Myllykosken suuruuden ajat osuivat yksiin Juuso Waldenin parhaisiin työvuosiin.

Myllykoskella tuskin kukaan enää muistaa, että Juuson aikana sinne rakennettiin 1940-luvun oloihin moderni sisäurheiluhalli. Se halli saattoi antaa virikkeitä siihen, että Otaniemen uusi urheiluhalli rakennettiin ja otettiin käyttöön olympiavuoden alussa 1952.

Yhtiön vahva urheiluohjelma oli osa sitä patriarkaalisen johtamisen järjestelmää, jota Juuso isänsä peruja vaali. Juuso kutsui itseään”Vanha isäksi” ja piti hyvää huolta henkilökunnastaan. Hän perusti maatiloja ja palkkasi puutarhureita, jotta tehtaiden työväelle riittäisi kaikissa olosuhteissa ruokaa. Kun Juuson perustama Yhtyneiden Paperitehtaiden laivasto vei paperituotteita Englantiin, se toi paluumatkalla sarvipäitä ja ankkoja kotimaahan.


Juuso (oik.) toimi monien valtiovierailujen yhteydessä
teollisuusvierailujen isäntänä. Kuvassa on Neuvostoliiton
korkeinta johtoa. UPM:n arkisto.


 

Jalkapallon lisäksi Yhtyneiden Paperitehtaiden urheiluohjelman päälajeja olivat yleisurheilu, hiihto sekä kenraalin ajoilta periytynyt ampumaurheilu. Muita lajeja, joissa Yhtyneiden Paperitehtaiden henkilökunnan edustajat kilpailivat korkealla tasolla, olivat mm. ampumahiihto, soutu, suunnistus, paini, pikaluistelu, uinti ja naisvoimistelu.

Myös painonnostajat saivat merkittävää aineellista ja henkistä tukea Juusolta. Kerron siitä enemmän kirjassani Pekka Kare, raudan ja runon mies muistelee (2022).

Naiset pääsivät yleisurheilussa jo varhain mukaan yhtiön mestaruuskilpailuihin, jonka seurauksena Yhtyneiden Paperitehtaiden naisurheilijoita oli mukana myös Helsingin olympiakisoissa Suomen joukkueessa. Naisten urheilusta puhuttaessa on mainittava myös tunturityttöjen ohjelma. Yhtiö alkoi jo 1930-luvun lopulla lähettää naistyöntekijöitä Lappiin hiihtämään ja vaeltamaan.

Juuso Walden kehitti myös suomalaista valmennusosaamista tuomalla Suomeen ulkomaalaisia valmentajia ainakin jalkapalloon ja mäkihyppyyn. Vaikka uutta tietoa ja osaamista jaettiin aluksi vain yhtiön urheilijoille ja pelaajille, vähitellen osaaminen siirtyi myös yhtiön ulkopuolelle.

 

Tämän blogipostauksen kaikki valokuvat ovat UPM:n arkistosta Valkeakoskelta, ja ne liittyvät viime vuonna valmistuneeseen kirjaprojektiini. Kirjan tekemisessä sain arvokasta apua UPM:n arkiston johtajalta Ari Siréniltä. Linkki alussa mainitsemaani Hesarin juttuun löytyy täältä.

torstai 3. marraskuuta 2022

Hiihtohistoriaa

Halusin kirjoittaa kotimaisen maastohiihtokauden kynnyksellä hiihtopäivityksen, sillä viime talvena järjestämämme hiihtohistoriallisen seminaarin julkaisu ”Wau, hiihtohistoriaa!” on juuri valmistunut. Siinä on kattava kooste Loimaalla Sarka-museossa järjestetyn hiihtohistoriallisen seminaarin annista.

Tutustu julkaisuun – ehkä alat sitten itsekin kirjoittaa hiihtohistoriaa: Wau, hiihtohistoriaa!


SVUL:n Oulun piirin hiihtomestaruuskilpailut: 
Naisten sarjan hiihtäjät Vihannissa 1939. 
Journalistinen kuva-arkisto, Kaleva. 



 

Suomen Urheiluhistoriallisen seuran varapuheenjohtajana kuuluin Loimaan seminaarin järjestelytoimikuntaan yhdessä Jouko Pukin ja Timo Siukosen kanssa. Kolmistaan saimme aikaan onnistuneen tapahtuman. Kiitos siitä kuuluu Loimaan kaupungille, Sarka-museolle, Veikkaukselle, Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus TAHDOLLE, Loimaan Lehdelle ja Suomen Urheiluhistorialliselle seuralle. Ja ennen kaikkea kiitos Loimaan Perinnesukselle. Sen edustajana Jouko Pukki korjasi joku vuosi sitten edesmenneen tietokirjailija Markku Siukosen kirjakokoelman talteen Loimaalle. Se oli kulttuuriteko, jos mikä.

 

Suomen Urheiluhistoriallinen seura täyttää nyt joulukuussa 30 vuotta, joten Loimaan hiihtoseminaarin julkaisu saatiin ihanteelliseen aikaan valmiiksi. Juhlavuoden merkeissä olen yhdessä urheiluhistorioitsija Jyrki Talosen kanssa analysoinut Suomen Urheiluhistoriallisen seuran vuosikirjan kaikki artikkelit. Kirjoitimme luokittelun perusteella yhteisarikkelin tämän vuoden vuosikirjaan, joka tulee jäsenmaksun maksaneille joulukuussa. Mahdatko yhtään arvata, mikä laji olisi ollut useimpien vuosikirjan artikkeleiden aiheena?

 

Jouluksi on näillä näkymin valmistumassa myös suuritöinen SVUL:n historiateos. Tämä on ensimmäinen tutkimus ja kokonaisesitys 1900-luvun mahtavimmasta urheilujärjestöstä. Olen ylpeä saadessani toimia korkeatasoisen teoksen päätoimittajana ja yhtenä neljästä pääartikkelin kirjoittajasta. Teos ilmestyy Suomen Urheilumuseosäätiön tutkimussarjassa, ja sen kustantajana on Liikunnan ja urheilun kulttuurikeskus TAHTO yhdessä SVUL:n kanssa.

Tässä sopii tietysti mainita, että hiihto oli yksi SVUL:n menestyksen tukipilareista jopa siinä määrin, että kansallistaiteilija Akseli Gallén-Kallela käytti aikanaan suksisauvan sompaa kattojärjestön kunniamerkin aiheena.


Akseli Gallén-Kallela: SVUL:n kunniajäsenmerkki.
Tahto/Urheilumuseo.



 

SVUL:n historian ansioituneimpiin virkailijoihin kuulunut Lauri Santala tuli liiton palvelukseen 1920-luvun alussa. Hän kirjoitti ja toimitti kaksi merkittävää hiihtoteosta. Ensimmäisen osan nimi oli ytimekkäästi Suomen hiihto I. Jälkimmäisen osan pääotsikoksi oli nostettu Salpausselkä–Holmenkollen. Selittävänä alaotsikkona oli Suomen hiihto II. WSOY julkaisi molemmat teokset vuonna 1926.

Sittemmin Santala palveli SVUL:ää 1950-luvun alkuun asti. Juuri ennen Helsingin olympiakisoja hän siirtyi SVUL:n toimitusjohtajan tehtävistä Veikkaustoimiston kakkosjohtajaksi.

 

En malta olla mainitsematta tässä yhteydessä, että myös kuvataiteilija Lasse Rantanen käytti sompateemaa tehdessään mainion kannen keväällä ilmestyneeseen Tahko-kirjaani: Lauri Pihkala – koko kansan Tahko (Docendo 2022). Tämä kirja on varmasti vahvasti esillä alkavana talvena, kun yksi Tahkon ideoimista menestystuotteista, Salpausselän kisat, juhlii 100-vuotista taivaltaan.

 

Käytin hiihtohistoriallista lähestymiskulmaa myös kirjoittaessani viime kesänä kirjan Iivo – kirjoituksia mestarin urasta (Readme 2022). Kultamitalien merkitys ei synny tyhjiössä, vaan merkitykset rakentuvat aikaisempien meriittien päälle. Sankariteot toistavat sankaritekoja. Suomessa arvostetaan hiihdon arvokisamitaleita, koska hiihtotaito on ollut vuosisatojen ajan kansamme elinehto.

Pohjois-Savon kilpahiihdolla on pitkät perinteet. Vieremällä järjestettiin ensimmäiset hiihtokilpailut vuonna 1893 eli samana vuonna, jolloin Kuopiossa perustettiin jo hiihdon erikoisseura, Kuopion Hiihtoseura. Sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Karl Elis Wallenius.

Kirjallisista lähteistä tunnettu kuopiolaisen hiihdon historia ulottuu Toivo Okkolan kirjan Pohjois-Savon urheiluelämää mukaan peräti 1870-luvulle. Kuopion VPK järjesti vuonna 1879 Kuopionlahdella hiihtoretken, jolle osallistui toistasataa miestä. Ensimmäiset tunnetut hiihtokilpailut VPK järjesti Kotkankalliolla huhtikuussa 1881. Kilpailuista tiedetään sen verran, että viisi parasta palkittiin. ”Etevimmille suksen sujuttajille jaettiin pienempiä palkintoja”, kuten paikallinen lehti kertoi savolaisittain hersytellen.

Kilpahiihtoakin vanhemmat urheiluperinteet savolaisilla on raviurheilussa. Joulukuun 14. päivä 1850 ravattiin Kallaveden jäällä kilpailut, joiden voittajan aika oli 3 minuuttia 15 sekuntia. Voittopalkinto oli 25 hopearuplaa. Tuohon aikaan lehtien palstatilaa ei uhrattu sellaisille epäolennaisuuksille kuin hevosten saatikka ohjastajien nimet.