28.11.2015

Ensimmäinen golfari Linnan juhlissa

Tämän vuoden itsenäisyyspäivän juhliin Linnassa osallistuu ensimmäisen kerran golfaripariskunta, kun Euroopan kiertueella ensimmäisen voittonsa saavuttanut Roope Kakko astelee Linnan parketille yhdessä vaimonsa Minea Blomqvist-Kakon kanssa.

Mikko Ilonen sai kaksi vuotta sitten kutsun Linnaan. Hän osallistui juhliin yksin, koska Kati-vaimo oli juuri synnyttänyt tyttären, perheen toisen lapsen. Mutta oliko Mikko Ilonen ensimmäinen golfari Linnan juhlilla?

Kaksi golfmiestä on nostettava tässä yhteydessä esiin. Carl Gustav Emil Mannerheim, ja Eljas Erkko. Jälkimmäinen oli muun muassa kustantaja ja päätoimittaja, mutta hän oli myös 1920-luvulla diplomaattina Englannissa. Kun Erkko kuului niihin pioneereihin, jotka 1930-luvun alussa ennen Taliin siirtymistä (1932) pelasivat Töölön Pallokentällä, niin arvelen hänen tutustuneen golfiin jo aiemmin, Lontoon suurlähetystössä toimiessaan. 

Englantilaisvaikutteita Erkko on saanut vaimoltaan Violetilta ja hänen englantilaisilta sukulaisiltaaan. Olisi pieni ihme, jos heidän joukossaan ei ole ollut myös golfareita.

Kenties Erkko on tavannut Lontoossa lordi Balfourin, joka oli tuolloin jo "iällä". Tämän golfinnostus tunnettiin Suomessa asti jo 1900-luvun alkuvuosina, vaikka laji olikin meillä vielä vieras.

Pelasiko Mannerheim jo Pietarissa?


On hyvin mahdollista, että Mannerheim tutustui golfiin jo aikaisemmin kuin Erkko. Tähän tulokseen pääsee loogisella päättelyllä. Todisteita ei sen sijaan taida olla jäljellä. Mutta Pietarissa toimi 9-reikäinen golfkenttä, ”English Golf Club”, ilmeisesti vuodesta 1902 lähtien.

Mannerheimin mailoissa on jonkun verran käytön jälkiä.
Noihin aikoihin Mannerheim kuului Pietarin tunnetuimpiin ja sporttisimpiin upseereihin, ja hänen tähtensä nousi erityisesti Aasiaan 1906–1908 tehdyn tiedustelu- ja tutkimusmatkan ansiosta. Hän menestyi ratsastuskilpailuissa ja oli taitava metsästäjä, eli hän on liikkunut juuri niissä piireissä, joissa golfiakin aloiteltiin.

Keisariperheessä golf oli niin tärkeä harrastus, että kun he tulivat Virolahdelle kesänviettoon 1912, heille rakennettiin sinne oma golfkenttä.

Mihail Mihailovitsh Romanov (1861-1929), tsaari Nikolai II:n Ranskassa asunut sukulainen, oli intohimoinen golfin harrastaja. Mihail oli käynyt Skotlannissa St Andrews´ssa ja rakennuttanut kotiinsa Cannesiin 9-reikäisen golfkentän. Hän tilasi tunnetun golfkenttien suunnittelijan Harry Coltin suunnittelemaan uuden 18-reikäisen golfkentän. Se valmistui vuonna 1891 ja se tunnetaan edelleen nimellä The Old Course, Cannes - Mandelieu.

Mihail Mihailovitshin isä Mihail Nikolajevitsh (1832-1909) oli vapaamielisen, maaorjuuden lopettaneen ja muita merkittäviä uudistuksia tehneen tsaari Aleksanteri II:n (1818-1881) veli. Eli Mihail Mihailovitsh oli Venäjän viimeisen tsaarin Nikolai II:n (1872-1918) isän Aleksanteri III:n serkku, ja Mihailin lapset olivat Nikolai II:n pikkuserkkuja. Mihail oli vain seitsemän vuotta Nikolai II:sta vanhempi, joten Mihail on hyvin voinut olla tsaari Nikolaille vaikutteiden antaja. Tosin Mihailin mainetta rasitti avioliitto alasäätyisen Merenbergin Sophien kanssa, minkä vuoksi hänellä ei ollut paluuta Venäjälle.

Ruotsinkielisenä Mannerheimilla on ollut erinomainen mahdollisuus saada myös kirjallisuudesta golfvaikutteita. Ensimmäinen maininta golfista suomalaisissa lehdissä löytyy arkistotutkimusteni perusteella ruotsinkielisestä Sporten-lehdestä. Sporten oli Alexander Hinzen  ja Frans Mexmontanin vuonna 1881 perustama urheilu- ja ulkoilulehti. Mexmontan jäi pois jo ensimmäisen vuoden jälkeen, mutta Hinze luopui lehdestään vasta vuonna 1893.

Vuonna 1886 lehdessä mainostettiin ruotsalaisen Viktor Balckin Illustrated Idrottsbok -kirjaa, jonka kuvituksesta vastasivat Carl Larsson ja Bruno Liljefors. Sporten-lehden julkaisemassa mainoksessa mainitaan golf yhtenä Balckin kirjassa esiteltävistä lajeista.

Kirjassa onkin peräti viisi sivua golfin esittelyä. Siinä on muun muassa kuvat kuudesta golfmailasta. Urheilukirjallisuutta oli tuolloin hyvin vähän saatavilla, joten Balckin kirjaa on tilattu myös Suomeen. Ainakin Ivar Wilskmanilla oli kyseinen kirja, oikeammin kirjasarja.

Risto Forssin artikkeli Mannerheimin golfharrastuksesta


Erinomainen urheilutoimittaja Risto Forss kirjoitti Helsingin Sanomiin (11.6.1993) artikkelin
”Golf oli Marskin salaperäisempi urheiluharrastus”. Hän oli tehnyt haastatteluja Karlovy Varyn kylpyläkaupungissa, missä entinen valtionhoitaja, myöhemmin marsalkka ja tasavallan presidentti, Mannerheim vieraili useita kertoja 1920-luvulla. Mannerheim vieraili Karlovy Varyssa viimeisen kerran 1932.

Risto Forss oli löytänyt haastateltavakseen lääketieteen tohtori Jiri Brozin, joka oli lähes 80-vuotias. Broz oli nuorukaisena seuraillut herrojen peliä kauempaa, ja tunnistanut pitkän Mannerheimin.

Forss kertoo jutussa, että Mannerheim asui tavallisesti Karlovy Varyn korkeimmalla rinteellä sijaitsevassa hotelli Bristolissa ja pelasi golfia alhaalla Gejzir-puistossa kulkevan Teplajoen (lämminjoki) varrella. Matkaa hotellilta kentälle kertyi pari kilometriä.

Yhdeksänreikäinen golfkenttä oli perustettu jo 1904. Broz esitteli Risto Forssille muun muassa Mannerheimin aikana toimineen klubitalon, joka oli tuolloin 1990-luvun alussa enää varastokäytössä: täynnä autonrenkaita. Niin ajat muuttuvat!

Laskuvarjopallot ovat olleet hyvä lisä Mannerheimin golfharjoitteluun.
 Pelioppinsa Mannerheim ammensi muun muassa P. A. Vaillen kirjoittamasta Modern Golf -oppaasta, jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1909. Hänen jäämistössään on kahdeksan hikkorimailaa ja golfbägi.

Erikoisin Mannerheimin golfvarusteista on laatikollinen laskuvarjopalloja. Englantilaisvalmisteisten pallojen ideana on, että pallon laskuvarjo jarruttaa pallon lentoa niin, että lyöntiä voi harjoitella pienemmälläkin piha-alueella. ”Välttämätön aloittelijalle”, lukee John Jaques & Son Ltd:n mainoslauseessa pakkauksen kannessa.

Varusteet olivat ajanmukaiset, sillä Mannerheimin kaapeista löytyy golfkentillä käytettyjä vaatteita, kuten tweedpuku liiveineen ja karkeasta kankaasta valmistettu loden-takki, joka kyllä soveltuu ehkä paremmin metsästykseen kuin golfiin.

Mannerheimin pelitaidoista ei sen sijaan ole tietoa, mutta HS (20.6.1939) kertoi, että hän oli mukana Talin golfkentällä ainakin silloin, kun Britannian kotimaan joukkojen ylitarkastaja kenraali Walter Kirke oli Helsingissä vierailulla. Ohjelmassa oli myös Taliin tutustuminen.

Minusta Mannerheimia voi pitää, suurella todennäköisyydellä, ensimmäisenä golfarina, joka on osallistunut Linnan juhliin.

22.11.2015

In Memoriam Mal Whitfield (1924–2015)

Helsingin olympiakisojen legendaarisiin voittajiin kuulunut amerikkalainen Mal Whitfield kuoli viime viikolla (18.11.) 91-vuotiaana, joten lienee paikallaan kirjoittaa muutama rivi hän muistokseen ja muistella samalla vuoden 1952 olympiakisoja.

Whitfield oli tummaihoinen juoksija, joka oli jo Lontoon olympiakisoissa 1948 voittanut kultaa 800 metrillä ja 4x400 metrin viestissä. Henkilökohtaisella 400 metrillä hän sai Lontoossa pronssia.

Helsingin kisoihin 1952 Whitfield sai kehitettyä jälleen erinomaisen kunnon, vaikka olikin sotinut edellisvuonna Koreassa. Whitfieldin nimi on jäänyt suomalaisille hyvin muistiin 800 metrin kultamitalin ansiosta. Hän juoksi myös Yhdysvaltain 4x400 metrin viestin ankkurina, mutta ei onnistunut ohittamaan Jamaikaa. Näin pitkässä viestissä tuli ”vain” hopeaa.

Whitfieldin ennätysaika 800 metrillä 1.47,9 on uskomattoman hyvä, murskaradalla juostuna!

Löysin sattumalta Youtubesta mielenkiintoisen US Armyn propagandavideon ”The Big Picture” Helsingin olympiakisoista. Selostuksessa on pieniä asiavirheitä, liittyen esimerkiksi Paavo Nurmen olympiasaavutuksiin, mutta ei kannata antaa näiden seikkojen häiritä tunnelmaa. Filmi on mainio ajankuva kylmän sodan vuosilta. Siinä on hienoa kuvaa muun muassa Käpylän olympiakylästä, jonka suunnittelijakaartiin kuului muun muassa turkulainen arkkitehti Pekka Sivula. Filmissä näytetään muun muassa, kuinka Mal Whitfield voittaa 800 metriä.

Filmissä tulee myös mielenkiintoisella tavalla esille 5-ottelukilpailun sotilaallinen luonne. Sitä filmissä ei kerrota, että siviileille avattiin ensimmäisen kerran ovet tähän lajiin juuri Suomen kisoissa. Amerikkalaisille laji näytti edelleen olevan sotilasviisiottelu.

Filmillä ei myöskään kerrota, että 5-ottelu kisattiin Hämeenlinnassa Ahvenistolla, ja joukkueet olivat majoitettuina Aulangolle. Hämeenlinna oli olympiakaupunkina yli viikon ajan, sillä olympiatuli saapui Kaurialaan 17.7.1952, olympiaviikon avajaiset järjestettiin 20.7., ensimmäinen 5-ottelulaji, ratsastus, kisattiin 21.7., ja viimeinen laji, maastojuoksu 25.7., jolloin oli myös palkintojenjako.

Todella herkullinen tunnelmapala filmillä on koripallo-ottelu Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välillä, samoin kuin Kisahallin nyrkkeilyistä kertova osuus. Siinä näkyy myös yksi urheiluhistorian merkillisyys, kun Ingemar Johansson* välttelee raskaan sarjan loppuottelussa Yhdysvaltain Ed Sandersia niin paljon, että tulee hylätyksi!

Siinä kävi niin erikoisesti, että Stenmark ei saanut lainkaan mitalia, koska hänen katsottiin otelleen niin epäurheilijamaisesti. Täysin ansaitsemansa olympiahopean hän sai vasta 30 vuotta myöhemmin, vuonna 1982.

P.S. * Kirjoitin ensin nyrkkeilijä Ingemar Johanssonin paikalle alppihiihtäjä Ingemar Stenmarkin nimen. Merkillinen oikosulku minulta. Kiitos lukija palautteesta!

7.11.2015

Vielä muutama ajatus Lauri Lehtisen olympiavoitosta

Olen lueskellut tällä viikolla Arto Terosen ja Jouko Vuolteen uusinta Kiveen hakatut –kirjaa (”Urheilun valoja ja varjoja”). On mukava lukea artikkeli, ja kuunnella Yle Areenasta samasta aiheesta heidän radiopohdiskelujaan.

Kiveen hakattujen tarinat ja kuvat tukevat toisiaan.
Miten mahtoi olla, mutkitteliko Lauri Lehtinen
 tarkoituksella? Vai oliko hänelle
 vain määrätty mutkainen elämänpolku?
Nyt juutuin olympiavoittaja Lauri Lehtisen tarinaan. Siis siihen juttuun, kun Helsingin Tovereita edustanut Lehtinen juoksi Los Angelesin olympiakisoissa 5000 metrillä voittoon ja ”mutkitteli” sen verran loppusuoralla, että amerikkalainen Ralph Hill ei päässyt loppusuoralla ohi.

Vielä edellisvuonna Paavo Nurmi pystyi pitämään muut suomalaiset kestävyysjuoksijat ”herran nuhteessa”, mutta vuonna 1932 kaikki oli toisin. Nurmi tavoitteli kruunua uralleen ja siirtyi kohti maratonia keskittyen koko vuoden 1932 harjoittelussaan Los Angelesin olympiamaratonin voittamiseen.

Kansainvälinen yleisurheiluliitto jahtasi puolestaan ruotsalaisen puheenjohtajansa Sigfrid Edströmin ja Amerikan yleisurheilun ykkösmiehen Avery Brundagen johdolla Paavo Nurmea saadakseen hänet kiinni amatöörisääntöjen rikkomisesta.

Näin ratamatkoille tuli tilaa, ja sekös innosti nuorempia suomalaisjuoksijoita. Helsingin Tovereiden Lauri Lehtinen näki tilaisuutensa ja viritti itsensä maailmanennätyskuntoon.

Olympiakisojen aattovuonna Nurmi, 34, oli vielä näyttänyt Lehtiselle kantapäitään kahden mailin ME-juoksussa, mutta kesäkuussa 1932 Lehtinen murskasi Paavo Nurmen kahdeksan vuotta vanhan 5000 metrin ME-ajan. Lehtisen ennätysaika oli 14,16,9,  mutta IAAF:n silloisen käytännön mukaan se pyöristettiin ennätyskirjoihin numeroihin 14.17,0.

Lehtinen juoksi muitakin kovia aikoja ennen Losiin lähtöä, ja ilmeisesti hän innostui virittämään konettaan ylikierroksille jo kotimaassa, tai pitkän laivamatkan tuoman tauon jälkeen hän harjoitteli liian kovaa Amerikan puolella juuri ennen kisoja. Joka tapauksessa hän oli Los Angelesissa ylikunnossa, ja punnersi väkisin olympiavoittoon ajalla 14.30,0. Puoli metriä hävinneelle amerikkalaiselle Ralph Hillille annettiin sama aika.

Mitä siinä loppusuoralla tapahtui? Lehtinen tuli keulilla kaarteesta, ja haki jalkojensa alle pitävämpää pohjaa kakkosradalta. Samaan aikaan Hill yritti Lehtisen ohi oikealta, mutta jenkki ei arvannut mennä kolmannelle radalle. Katsomoon näytti siltä, että suomalainen blokkaa tien. No tavallaan, kyllä. Mutta sitten kokematon Hill teki virheen, muutti suuntaa, ja kääntyi sisäradalle. Lehtinen otti samalla askeleen sisemmäs. Ja Coliseumin yleisö oli raivoissaan.

Ymmärrän täysin amerikkalaisten raivon. He olisivat halunneet nähdä oman pojan yllätysvoiton, mutta suomalainen ennakkosuosikki näytti juoksevan edessä mutkitellen sitä mukaa, kuin Hill yritti ohittaa.

Tätä loppusuoraa onkin juostu sitten vuosikymmenien ajan uudelleen ja uudelleen. Monet urheilutoverit ja toimittajat tuomitsivat ilmeisesti kymmenien tuhansien amerikkalaiskatsojien buuauksen synnyttämässä joukkopsykoottisessa tunnelmassa Lehtisen voiton. Onneton Lehtinen taisi ottaa syytökset pahasti itseensä, koska hän ei halunnut Losin loppusuorasta koskaan puhua.

Mahtoiko hän juosta itse sitä loppusuoraa vielä vuosien kuluttua painajaisissaan? Jos hän olisi päässyt uudelleen samaan tilanteeseen, olisiko hän valinnut juoksulinjansa toisin? Entäs jos Hill olisi yrittänyt ohi jo takasuoralla?

Kun hieman sinivalkoisin silmin katsoo sitä loppusuoraa Youtubesta, niin ei voi kuin ihmetellä, miksi Hill ei jatkanut määrätietoisesti ohitusyritystään sieltä oikealta, jos voimia oli jäljellä? Vai oliko niitä? Hän itse sähläsi sen kultasaumansa.  

Juoksun jälkinäytökset ovat menneet olympiahistoriaan monina versioina. Ruotsalaiset Sune Sylvén ja Ove Karlsson kirjoittavat omassa olympiahistoriassaan, että Lehtinen olisi tarjonnut kultamitaliaan hyvitykseksi Hillille. Hauska tarina, mutta ei taida pitää paikkaansa.

Palkintojenjako järjestettiin seuraavana päivänä, ja Lehtinen pyysi Hilliä nousemaan viereensä ylimmälle korokkeelle. Hill kieltäytyi. Sen sijaan Hill vaihtoi Lehtisen kanssa olympiarintamerkkinsä.

Berliinissä 1936 Lehtinen juoksi 5000 metrillä Gunnar Höckertin jäljessä hopealle. Kulta 1932 ja hopea 1936 olympiakisoista oli, ja on, hieno saavutus reumaa sairastaneelta mieheltä!

Siihen ruotsalaisten ihmeelliseen tarinaan kultamitalin tarjoamisesta Hillille: Lehtinen kyllä luopui kultamitalistaan. Hän antoi sen talvisodassa kaatuneen Gunnar Höckertin muistoa kunnioittaakseen suomalaiselle sotilaalle. Sotilaat valitsivat mitalin saajaksi Matti Mäkisen, Simpeleen tehtaan isännöitsijän.

Lukekaa lisää Terosen ja Vuolteen Kiveen hakatuista. Lukekaa, ja ihmetelkää elämän kummallisuuksia!