Vielä muutama ajatus Lauri Lehtisen olympiavoitosta

Olen lueskellut tällä viikolla Arto Terosen ja Jouko Vuolteen uusinta Kiveen hakatut –kirjaa (”Urheilun valoja ja varjoja”). On mukava lukea artikkeli, ja kuunnella Yle Areenasta samasta aiheesta heidän radiopohdiskelujaan.

Kiveen hakattujen tarinat ja kuvat tukevat toisiaan.
Miten mahtoi olla, mutkitteliko Lauri Lehtinen
 tarkoituksella? Vai oliko hänelle
 vain määrätty mutkainen elämänpolku?

Nyt juutuin olympiavoittaja Lauri Lehtisen tarinaan. Siis siihen juttuun, kun Helsingin Tovereita edustanut Lehtinen juoksi Los Angelesin olympiakisoissa 5000 metrillä voittoon ja ”mutkitteli” sen verran loppusuoralla, että amerikkalainen Ralph Hill ei päässyt loppusuoralla ohi.

Vielä edellisvuonna Paavo Nurmi pystyi pitämään muut suomalaiset kestävyysjuoksijat ”herran nuhteessa”, mutta vuonna 1932 kaikki oli toisin. Nurmi tavoitteli kruunua uralleen ja siirtyi kohti maratonia keskittyen koko vuoden 1932 harjoittelussaan Los Angelesin olympiamaratonin voittamiseen.

Kansainvälinen yleisurheiluliitto jahtasi puolestaan ruotsalaisen puheenjohtajansa Sigfrid Edströmin ja Amerikan yleisurheilun ykkösmiehen Avery Brundagen johdolla Paavo Nurmea saadakseen hänet kiinni amatöörisääntöjen rikkomisesta.

Näin ratamatkoille tuli tilaa, ja sekös innosti nuorempia suomalaisjuoksijoita. Helsingin Tovereiden Lauri Lehtinen näki tilaisuutensa ja viritti itsensä maailmanennätyskuntoon.

Olympiakisojen aattovuonna Nurmi, 34, oli vielä näyttänyt Lehtiselle kantapäitään kahden mailin ME-juoksussa, mutta kesäkuussa 1932 Lehtinen murskasi Paavo Nurmen kahdeksan vuotta vanhan 5000 metrin ME-ajan. Lehtisen ennätysaika oli 14,16,9,  mutta IAAF:n silloisen käytännön mukaan se pyöristettiin ennätyskirjoihin numeroihin 14.17,0.

Lehtinen juoksi muitakin kovia aikoja ennen Losiin lähtöä, ja ilmeisesti hän innostui virittämään konettaan ylikierroksille jo kotimaassa, tai pitkän laivamatkan tuoman tauon jälkeen hän harjoitteli liian kovaa Amerikan puolella juuri ennen kisoja. Joka tapauksessa hän oli Los Angelesissa ylikunnossa, ja punnersi väkisin olympiavoittoon ajalla 14.30,0. Puoli metriä hävinneelle amerikkalaiselle Ralph Hillille annettiin sama aika.

Mitä siinä loppusuoralla tapahtui? Lehtinen tuli keulilla kaarteesta, ja haki jalkojensa alle pitävämpää pohjaa kakkosradalta. Samaan aikaan Hill yritti Lehtisen ohi oikealta, mutta jenkki ei arvannut mennä kolmannelle radalle. Katsomoon näytti siltä, että suomalainen blokkaa tien. No tavallaan, kyllä. Mutta sitten kokematon Hill teki virheen, muutti suuntaa, ja kääntyi sisäradalle. Lehtinen otti samalla askeleen sisemmäs. Ja Coliseumin yleisö oli raivoissaan.

Ymmärrän täysin amerikkalaisten raivon. He olisivat halunneet nähdä oman pojan yllätysvoiton, mutta suomalainen ennakkosuosikki näytti juoksevan edessä mutkitellen sitä mukaa, kuin Hill yritti ohittaa.

Tätä loppusuoraa onkin juostu sitten vuosikymmenien ajan uudelleen ja uudelleen. Monet urheilutoverit ja toimittajat tuomitsivat ilmeisesti kymmenien tuhansien amerikkalaiskatsojien buuauksen synnyttämässä joukkopsykoottisessa tunnelmassa Lehtisen voiton. Onneton Lehtinen taisi ottaa syytökset pahasti itseensä, koska hän ei halunnut Losin loppusuorasta koskaan puhua.

Mahtoiko hän juosta itse sitä loppusuoraa vielä vuosien kuluttua painajaisissaan? Jos hän olisi päässyt uudelleen samaan tilanteeseen, olisiko hän valinnut juoksulinjansa toisin? Entäs jos Hill olisi yrittänyt ohi jo takasuoralla?

Kun hieman sinivalkoisin silmin katsoo sitä loppusuoraa Youtubesta, niin ei voi kuin ihmetellä, miksi Hill ei jatkanut määrätietoisesti ohitusyritystään sieltä oikealta, jos voimia oli jäljellä? Vai oliko niitä? Hän itse sähläsi sen kultasaumansa.  

Juoksun jälkinäytökset ovat menneet olympiahistoriaan monina versioina. Ruotsalaiset Sune Sylvén ja Ove Karlsson kirjoittavat omassa olympiahistoriassaan, että Lehtinen olisi tarjonnut kultamitaliaan hyvitykseksi Hillille. Hauska tarina, mutta ei taida pitää paikkaansa.

Palkintojenjako järjestettiin seuraavana päivänä, ja Lehtinen pyysi Hilliä nousemaan viereensä ylimmälle korokkeelle. Hill kieltäytyi. Sen sijaan Hill vaihtoi Lehtisen kanssa olympiarintamerkkinsä.

Berliinissä 1936 Lehtinen juoksi 5000 metrillä Gunnar Höckertin jäljessä hopealle. Kulta 1932 ja hopea 1936 olympiakisoista oli, ja on, hieno saavutus reumaa sairastaneelta mieheltä!

Siihen ruotsalaisten ihmeelliseen tarinaan kultamitalin tarjoamisesta Hillille: Lehtinen kyllä luopui kultamitalistaan. Hän antoi sen talvisodassa kaatuneen Gunnar Höckertin muistoa kunnioittaakseen suomalaiselle sotilaalle. Sotilaat valitsivat mitalin saajaksi Matti Mäkisen, Simpeleen tehtaan isännöitsijän.

Lukekaa lisää Terosen ja Vuolteen Kiveen hakatuista. Lukekaa, ja ihmetelkää elämän kummallisuuksia!