Näytetään tekstit, joissa on tunniste #historia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste #historia. Näytä kaikki tekstit

19.2.2024

Aamulenkki nro 294 Pururatojen arvoitus

 

Zatopekin pururatajuttu lähtee kysymyksellä, johon juttu
 ei anna aivan lopullista vastausta.

Ranskankielisissä maissa ilmestyvä Zatopek-urheilulehti kirjoitti uusimmassa numerossaan pururadoista ”Les pistes finlandaises”. Olin oululaisen urheilutoimittaja Matti Hannuksen ja Valkeakosken kaupungin markkinointipäällikön Petri Ahosen kanssa asiantuntijaryhmässä, joka auttoi toimittaja Alain Coltieria jutun teossa. 

Zatopek on neljä kertaa vuodessa ilmestyvä tilattava urheilulehti, jonka toimitus on Brysselissä. Lehteä luetaan Belgian lisäksi Ranskassa ja Luxemburgissa. Lehden 25.000 kappaleen painos menee lukijoille käytännössä tilausten perusteella.

Alain Coltier on minun ikäinen urheilutoimittaja, joka juoksi jo 15-vuotiaana 1000 metriä aikaan 2.38. Hänellä on hienoja muistoja muun muassa yhteisistä lenkeistä Melbournen olympiakisojen (1956) maratonjuoksun olympiavoittajan Alain Mimounin kanssa. Alainille, niin kuin niin monelle junioritähdelle, tuli kuitenkin erilaisia vaivoja. Matkustaminen, valokuvaus ja punk tulivat sitten vähitellen juoksemisen tilalle, joten juniorivuosien lupaukset jäivät lunastamatta.

Minä juoksin samana kesänä, jolloin Alain tempaisi tilastojen kärkiaikansa, 800 metriä 2.14, joten en olisi pärjännyt Alainille millään tavalla. Paransin seuraavana vuonna aikani 2.04:ään Keravan keskusurheilukentällä järjestetyissä suurissa kilpailuissa, joissa annettiin viimeisiä näyttöjä Prahan EM-kisoihin. Muistan vieläkin, miltä tuntui olla samaan aikaan pukukopissa sen ajan suurimpien tähtien kuten Ismo Toukosen kanssa. Hän antoi hyvän näytön kunnostaan, ja juoksi Prahassa EM-pronssille 3.000 metrin esteissä. 

Nykyään asun saman kentän laidalla – tosin kenttä on siirretty pois ydinkeskustasta ja kesäisin tilalla on vilvoittava kahluuallas.

Pururatajuttu on yksi Zatopekin kansijutuista.


Alain Coltierin kirjoittamassa jutussa pururatojen innovaatio kohdentuu, ilman lopullista keksijän nimeä, Valkeakoskelle, siihen yhteistyöhön, jota viimeinen patruuna Juuso Walden ja Kurkijoelta evakkoina Valkeakoskelle siirtyneet karjalaiset ja heidän joukossaan erityisesti hiihtokuningas Veikko Hakulinen 1950-luvun alussa tekivät. Mutta lopullista vastausta ongelmaan ei löytynyt, joten jutun otsikkona on kysymys ”Kuka keksi pururadat?”

Minusta on yllättävää, että ranskalaisella kielialueella puhutaan "suomalaisista maastopoluista". Pitäisiköhän meidän ottaa kunnolla kiinni tästä innovaatiosta ennen kuin ruotsalaiset ilmoittavat, että kyse onkin ”ruotsalaisista poluista”?

Hallitusohjelman Suomi liikkeelle -ohjelman hengessä voisi olla paikallaan selvittää pururatojen kunto, käyttöaste ja tarinat. Mahtaisiko opetus- ja kulttuuriministeriöllä olla kiinnostusta tällaiseen selvitystyöhön?


Zatopekin sisällysluettelossa pururatajuttu on
historiajuttuna alkaen sivulta 22.


 

Pariisin olympiakisojen 2024 lähestyessä voimme odottaa, että ranskalaisella kielialueella herää muutakin kiinnostusta suomalaisuutta kohtaan kuin pururadat, sillä Pariisin olympiakisat 1924 olivat Paavo Nurmen viiden olympiakultamitalin kisat. Tänä vuonna, jos koska, suomalaisuus on ”in” Pariisissa.

Miten se kiinnostus suomalaisuutta kohtaan voisi tulla esiin? Ainakin Alain Coltier on suuri Aki Kaurismäen elokuvien ystävä, joten siinä on ainakin yksi vinkki. Ja nyt kun meille on valittu ranskan kielen taitoinen tasavallan presidentti ensimmäisen kerran sitten Mannerheimin, ainakin minä seuraan mielenkiinnolla, mitä uutta länsirintamalta vuoden mittaan kuuluu.

 

25.9.2023

Paavo Nurmen suosio kestää

Maailman parhaan juoksijan kuolemasta tulee 2. lokakuuta kuluneeksi 50 vuotta. Onko se paljon vai vähän? 50 vuotta voi tuntua pitkältä ajalta, jos katsoo eteenpäin. Mutta kun katsoo taaksepäin, se onkin yllättävän lyhyt aika.

Aika moni tuttu oli seuraamassa Helsingin olympialaisia. Niistä tuli viime vuonna kuluneeksi 70 vuotta.


Maaginen hetki: Paavo Nurmi tuo soihdun Stadikalle
Helsingin olympiakisojen avajaisissa 1952.
Museovirasto: Nasretdin, Räshid.

 

 

Olen saanut tehdä kirjoitustöitä Paavo Nurmen parissa jo usean vuoden ajan. Silti tämä vuosi on aivan poikkeuksellinen. Olen voinut konkreettisesti huomata, että Paavo Nurmi muistetaan maailmalla edelleen hyvin. 

Heti vuoden alussa tammikuussa olin Paavo Nurmi Gamesin toimarin Jari Salosen kanssa amerikkalaisen Sports History This Week -podcastin lähetyksessä. Jakson nimeksi tuli ”The Flying Finn Burns Out”. Me kerroimme Jarin kanssa parhaamme mukaan Paavosta. Sports History This Week -podcastin jakso löytyy täältä

Podcastin tuottajana oli Cooper McKim ja toimittajana Kaelen Jones. Hauskaa oli, että suuri Suomen ystävä Chris Turner oli myös mukana lopullisessa podcastissa.


 

Keväällä kerroin ruotsalaiselle ystävälleni Peter Dahlénille, joka on mediahistoriaan erikoistunut professori Bergenin yliopistossa, että Paavo kilpaili vain kerran Norjassa. Siitä tuli kesäkuussa kuluneeksi sata vuotta. Peter ehdotti, että kirjoittaisimme siitä yhteisartikkelin. Näin teimme, ja laajensimme artikkelia jonkun verran myös muihin kesän 1923 kilpailuihin. Se kesä sata vuotta sitten huipentui Paavon Tukholmassa juoksemaan mailin maailmanennätykseen 4.10,4. Artikkeli julkaistiin täällä idrottsforum.org -sivustolla Paavo Nurmen syntymäpäivänä 13. kesäkuuta.

 

Eikä siinä kaikki. Aivan hiljattain Ranskan luetuimman sanomalehden Ouest-Francen toimittaja otti yhteyttä Jari Saloseen kertoen halustaan kirjoittaa Nurmesta. Pariisi oli Paavolle tärkeä kaupunki muutenkin kuin hänen Pariisin olympiakisoissa 1924 saavuttamiensa viiden olympiakultamitalin kannalta. Paavo kilpaili monena vuonna Pariisissa  ja suunnitteli hetken jopa ranskalaiseen ammattilaistalliin siirtymistä.

Ja tietysti myös monet suomalaistoimittajat ovat juuri nyt tekemässä omia juttujaan Paavo Nurmesta. Juoksijoiden kuningas teki Suomea tunnetuksi maailmalla yli kymmenen vuoden ajan. Sellaiseen Suomi-propagandaan ei kukaan muu urheilija ole pystynyt.

 

Mistä tämä Paavo Nurmen renessanssi johtuu? Voiko hänen kuolemansa 50-vuotismuistopäivä 2.10.2023 olla niin merkittävä asia, että se yksin selittäisi lisääntyneen huomion?

Itse asiassa luulen, että tässä niitetään satoa osittain myös siitä, että Jari Salonen, Harri Halme ja kumppanit ovat viime vuosina nostaneet Paavo Nurmi Gamesin yhdeksi maailman kiinnostavimmista yleisurheilukilpailuista. Olen nähnyt kaikki Paavo Nurmi Gamesit viimeisten kymmenen vuoden aikana. Jokainen kilpailu on ollut kuin suuri kunnianosoitus maailman parhaalle juoksijalle. Järjestelyt ovat olleet ensiluokkaisia.

Kun tapahtumaa on järjestetty taidolla, se on ollut siivittämässä myös kotimaisia urheilijoita uudelle tasolle. Tulee nyt esimerkkinä mieleen Kuusjoen huimapää Wilma Murto, joka on noussut seiväshypyssä yhdeksi maailman parhaista. MM-kisoissa pronssille hypännyt Wilma on tällä hetkellä ehdolla Euroopan vuoden yleisurheilijaksi!

 

Paavo Nurmen tarina on kyllä tosi kiehtova. Minun tietokirjailijan urallani Paavon elämäkerta Mies josta tehtiin patsas (Docendo 2017) oli tärkeä virstanpylväs. Se avasi monia ovia. Kirjaa kyllä kritisoitiin joissakin tieteellisissä julkaisuissa, mutta en ole pikkumainen. Ne jutut olen tietysti jo aikaa sitten unohtanut. Luulen, että kritiikoillenikin Paavo Nurmi oli niin suuri ja tunteita herättänyt aihe, että he olisivat mieluummin nähneet oman nimensä teoksen kannessa kuin lukeneet minun kirjoittamaani kirjaa. Se on ihan ymmärrettävää. 

No, seuraava Paavo Nurmi -kirjani ilmestyy ensi talvena Readmen kustantamana. Tällä kertaa tuon Paavon Turusta Helsinkiin.

Olen jo henkisesti valmistautunut seuraaviin sivalluksiin, joten täytyy yrittää katsoa, jos jostain saisi sitä ennen hankittua haarniskan. Tohtorin miekka minulla on jo omasta takaa. 


Peter Dahlénin Uggla-kirja on vuodelta 2016.


 

No tosiaan. Kyllä ihmisen muisti on lyhyt! Minun piti kirjoittaa Bertil Ugglan elämäkerrasta. Aloin nimittäin pohtia tämän blogipostauksen kirjoittamista, kun professori Peter Dahlén lähetti linkin muutama vuosi sitten kirjoittamaansa mainioon Uggla-elämäkertaan, joka on nyt vapaasti luettavissa. Uggla oli sotilas ja vahva urheiluvaikuttaja, jonka maine kasvoi radion varhaisina vuosina huippuunsa. Hän veti Ruotsin radiossa aamuisin ohjattuja voimisteluhetkiä. Suosittelen tutustumaan kirjaan, jos mediahistoria, urheiluhistoria tai elämäkerrat kiinnostavat. Varoituksen sana on kuitenkin vielä paikallaan: Peter kirjoittaa ruotsiksi, förstås.

Peterin Uggla-kirjan (pdf) voi ladata tai sitä pääsee lukemaan tästä linkistä.


·   Peter Dahlén: Nationens väl och kroppens fostran. En biografi om idrottsledaren, militären och radiomannen Bertil Uggla. Malmö Studies in Sport Sciences vol 21. Bokförlaget idrottsforum.org – Vahva suositus!

1.7.2023

Toimittajavierailu Antreassa 1939

Ulkomaalaisia toimittajia tutustumassa raakasokeritehtaaseen Antreassa.
 Kuvan nainen muistuttaa amerikkalaistoimittaja Martha Gellhornia. SA-kuva.


 

Kun Itä-Suomen Raakasokeritehdas Oy perustettiin Antreaan vuonna 1937, sen toimitusjohtajaksi valittiin agronomi Paavo A. Viding. Hän pyrki edistämään sokerijuurikkaan kasvatusta tehtaan lähiseuduilla. Hänen puolisonsa Irja Viding toimi aktiivisesti paikallisessa Marttayhdistyksessä.


Antrea oli merkittävä rautateiden risteysasema. Sen kautta kulki junarata Viipurista Joensuuhun ja Vuoksenniskan radaksi kutsuttu osuus Antreasta Imatralle. Sokeritehtaan tuotteita saatiin siis kuljetettua junalla vaivattomasti Pietariin, Viipuriin ja Helsinkiin.

Vuoden 1939 alussa saatettiin todeta, että Antrean väkiluku oli kasvanut 8 600 asukkaaseen, kun seudun muissa maaseurakunnissa rekisteröitiin lähes järjestään asukasmäärän vähenemistä. Antrea oli väkiluvultaa Kirvun luokkaa ja hitusen Hiitolaa väkirikkaampi, kun taas Karjalan kruununa loisti tietenkin 83 000 asukkaan Viipuri.

Urheiluseura Antrean Esan 10-vuotisjuhlakilpailuissa 1936 hiihdettiin ja hypättiin mäkeä. Karjalan Urheilijoita edustanut Arvo Koskelainen voitti 20 kilometrin hiihdon ja hyppyrimäen kunkku oli Vuorisuo, jonka pisin hyppy kantoi 26 metriä.

Ensimmäisen Antrean hiihdon voitti Kaukolasta kotoisin ollut Eino Olkinuora vuonna 1937. Seuraavana vuonna 30 kilometriä pitkän kilpailun voittajaksi sujutteli Pekka Vanninen. Ja kolmannella kerralla vuonna 1939 oli Otto Kokkosen vuoro kerätä ykköspalkinnot.

Antreassa odotettiin innolla Helsingin vuoden 1940 olympialaisia. Helmikuun lopussa 1939 päättyneessä ennakkomerkinnässä 73 antrealaista merkkasi pääsylippuja SVUL:n Viipurin piirin jakamien koemerkintälomakkeiden kautta. (Karjala 12.3.1939)

Ei tullut niitä olympialaisia. Tuli sota.

 

P. A. Viding, pisin mies takana keskellä, oli vuonna 1943
 Suurtalkoot ry:n hallituksessa. Museovirasto: Olavi Aavikko.


Maailmansodan puhkeaminen ja Neuvostoliiton Suomelle esittämät vaatimukset syksyllä 1939 kiinnostivat kansainvälistä lehdistöä, jota saapui Helsinkiin suuret määrät. Sieltä heitä kuljetettiin ohjatuille retkille Viipuriin. Esimerkiksi 18. lokakuuta Viipurin apulaiskaupunginjohtaja Taavi Siltanen ja armeijakunnan komentaja Harald Öhquist tarjosivat Viipurin Teatteriravintolassa illallisen Dagens Nyheterin, Associated Pressin, Svenska Dagbladetin, Stockholms Tidningenin, Aftenpostenin ja Sydsvenska Dagbladetin toimittajille. Seuraavana päivänä toimittajia kuljetettiin Viipurin ympäristössä ja illalla he palasivat Helsinkiin. Stockholms Tidningenin toimittaja Karl Olof Hedström oli ollut myös Espanjan sisällissodassa, joten ainakin hänellä oli kokemusta sotatilanteessa työskentelystä. Vaikka Venäjä ei ollut vielä aloittanut hyökkäystään, raja-alueen karjalaisia oli evakuoitu pois uhkaavan sodan jaloista. Evakkojen rauhallisuus oli tehnyt Hedströmiin vaikutuksen. (Karjala 19.10.1939.)

 


Itä-Suomen Raakasokeritehdas oli valmistuessaan
 Suomen uudenaikaisin sokeritehdas. Museovirasto.

 

Norjalaisen Aftenpostenin toimittaja Torolv Kandahl vakuutti, että toimittajat olivat tulleet Suomeen todellisina Suomen ystävinä. Mitään erityisiä sensaatiojuttuja kukaan ei ollut metsästämässä, hän vakuutti. (Karjala 20.10.1939.)

Muutamaa päivää myöhemmin Viipurissa olivat uutisia metsästämässä italialaisten Corriere della Seran ja La Stampan toimittajat sekä brittien Helsingin lähetystön lehdistöattashea Ralph Hewins. (Karjala 24.10.1939.)


Ulkomaalaisille toimittajille esiteltiin Itä-Suomen
 Raakasokeritehdasta Antreassa ennen
 talvisodan alkamista. SA-kuva.



 

Yksi tunnetuimmista Suomessa sotakirjeenvaihtajana toimineista ulkomaalaisista toimittajista oli syksyn 1939 ja alkutalven Suomessa ollut amerikkalainen Martha Gellhorn, joka kirjoitti juttujaan Collieriin. SA-kuvista löysin sattumalta kuvan ulkomaalaisista toimittajista, joiden joukossa oli Gellhornin näköinen naistoimittaja. Yksi tuon vierailun kohteista oli Antreassa toiminut Itä-Suomen Raakasokeritehdas. Kuva on päivätty 22.11.1939, ja samalla päivämäärällä oli myös muita valokuvia, tosin joissakin saman sarjan kuvissa päivämääränä oli 28.11.1939. Näissä kuvissa ei SA-kuva-arkistossa ollut merkittynä kuvaajaa.

Gellhorn oli tunnettu toimittaja jo omilla avuillaan, siis jo ennen kuin hän meni vuoden 1940 lopulla naimisiin kirjailija Ernest Hemingwayn kanssa.


Ulkomaalaisia toimittajia sokeritehtaalla ennen talvisotaa. SA-kuva.



 

Ulkomaalaisia toimittajia kuljetettiin rintamalle myös sodan alettua. Kymmenen toimittajaa oli Viipurissa joulukuun alussa. Heidän toimeksiantajiaan olivat uutistoimisto United Press, uutistoimisto Associated Press, uutistoimisto Reuter, ranskalaiset Paris Soir ja Petit Parisien, tukholmalainen Socialdemokraten ja unkarilainen Pesty Hislop -lehti. Mukana oli myös Paramount-toimiston uutisvalokuvaaja Barlack. (Karjala 10.12.1939.)


Antrea vallattiin takaisin elokuun puolivälissä 1941.
 SA-kuva: Sotamies K. Kivi.




 

Antrea kuului niihin alueisiin, jotka jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle talvisodan rauhansopimuksen perusteella.

Ennen jatkosodan alkamista 1941 Pohjois-Hämeen suojeluskuntapiirin aluepäällikkö Reino Reiska sai 18.D:n komentajalta eversi Pajarilta tehtävän koota Tampereen seudun urheilijoista jääkärikomppania, jolle voitiin antaa nopeaa liikkuvuutta vaativia tehtäviä. Isoisäni Veikko Virtapohja oli tässä noin 150 miehen komppaniassa. Hyökkäysvaiheessa jääkärikomppania alistettiin JR27:lle. Ahola, Karjalaisen kannas, Ilmee ja Kirvu olivat paikkoja, joissa miehet vuodattivat hikeään ja vertaan. 

Eversti Pajarin joukot valloittivat Antrean takaisin. Silloin he pääsivät näkemään, kuinka puna-armeija oli kiinnittänyt sokeritehtaan seinään jättimäisen Stalinin kuvan.

Kun joukot saavuttivat Vuoksen, Armeijakunnasta tuli määräys, että Pajarin oli purettava jääkärikomppania organisaatioon kuulumattomana. 17. elokuuta 1941 sijoitettiin noin sata miestä uudelleen. Jääkärikomppania oli menettänyt kaatuneina ja haavoittuneina kolmasosan vahvuudestaan. 


Sokeritehtaan seinässä oli jättimäinen Stalinin kuva, kun suomalaiset
 ottivat Antrean haltuunsa elokuussa 1941. SA-kuva: Sotamies K. Kivi.





Historian harrastajille Antrea tuonee ensimmäisenä mieleen ”Antrean verkon”, joka löydettiin vuonna 1913. Peräti 10 000 vuotta vanha verkko nimettiin löytöpaikkansa mukaan. Se oli aikanaan ollut Ancylusjärven kalastajan saalistusväline.


Kun suomalaiset valtasivat sokeritehtaan takaisin, 
koneet olivat lähteneet venäläisten matkaan.
SA-kuva: Sotamies K. Kivi.

 

22.10.2022

Hiihtämisen kulttuurihistoriaa

Suomalainen urheilukansa odottaa hiihtokauden alkua poikkeuksellisen kärsimättömästi. Maailmancup alkaa perinteiseen tapaan Rukalta marraskuun lopulla.

Iivo Niskanen, 30, oli viime talvena kiistatta maailman paras perinteisen tyylin hiihtäjä. Kun hänen pahin haastajansa Aleksandr Bolšunov, samoin kuin koko Venäjän hiihtomaajoukkue, on Venäjän hyökkäyssodan vuoksi suljettu pois kansainvälisistä hiihtokilpailuista, tulee maailmancupiin jakoon pisteitä, jotka normaalioloissa olisivat menneet venäläisille.

Iivo on voittanut urallaan toistaiseksi kahdeksan maailmancupin osakilpailua ja ollut yhteensä 18 kertaa palkintosijoilla. Ei voi sanoa, että alkavalla kaudella voittaminen olisi venäläisten poissaolon vuoksi helpompaa kuin aikaisemmin. Norjalaiset, ruotsalaiset ja ranskalaiset pyrkivät varmasti nostamaan tasoaan tässä tilanteessa. Silti Iivolta voinee odottaa vähintään samanlaisia sijoituksia kuin viime kaudella, jolloin hän sijoittui maailmancupin kokonaiskilpailussa kolmanneksi.


Kalle Virtapohja: Iivo, kirjoituksia mestarin urasta.




Mc-pisteiden uudistus 

Hiihdon ystävien kannattaa opetella viimeistään nyt mainion Etusuora-sivuston hiihdon verkko-osoite etusuora.com/hiihto. Se on täydellisyyttä hipova palvelu, joka kertoo kaiken olennaisen maastohiihdosta. Sieltä voi tarkistaa muun muassa hiihdon maailmancupin pistelaskutavan muutoksen. Vielä viime talvena vain 30 parasta sai pisteitä mc-osakilpailuista, jatkossa pisteille yltää 50 parasta. 

Onko tällä muutoksella merkitystä Iivon kannalta? Luultavasti ei. Hänelle on olennaisempaa pysyä jatkuvasti Top-20:ssä, sillä silloin pysyy palkintorahoissa kiinni.

Iivo sijoittui maailmancupin kokonaiskilpailussa kaudella 2019/20 kuudenneksi ja viime kaudella 2021/22 kolmanneksi. Nyt on aivan luonnollista tähdätä vielä korkeammalle.

Yleisradio näyttää kahdeksan maailmancupin 15 osakilpailusta ja loputkin on katsottavissa Viasat/Viaplayn kautta.

Jos kauden avauksen suhteen odotukset ovat koholla, niin varmasti yhtä paljon odotetaan maastohiihdon maailmancupin päätösosakilpailua, joka järjestetään 100-vuotisjuhliaan viettävissä Salpausselän kisoissa Lahdessa. Kannattaa laittaa allakkaan viikonloppu 24.–26. maaliskuuta ja käydä ainakin yhtenä päivänä aistimassa perinteistä Salppurin tunnelmaa.

 

Iivo-kirja

Tänä syksynä ilmestynyt uusin kirjani Iivo, kirjoituksia mestarin urasta (ReadMe 2022) on minulle poikkeuksellisen henkilökohtainen kirja. En ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut niin paljon itsestäni.

Se oli luonteva ratkaisu sen jälkeen, kun ymmärsin, ettei Iivo Niskanen halunnut uransa tässä vaiheessa käyttää aikaansa kirjan tekemiseen. Kirjasta ei siis tullut Iivon koko tarinaa, mutta ainakin se on urheilun ammattilaisen silmin tehty välitilinpäätös. Ja mitä itse pidän vielä arvokkaampana, kirjasta tuli nyt eräänlainen kulttuurihistoriallinen analyysi, miksi hiihto on suomalaisille niin rakas laji.

Tarinan yksi alkupisteistä oli Pyeongchangin hiihtomuseo, jossa muutama vuosi sitten ihmettelin, kuinka korealaiset kokivat suorastaan keksineensä suksen, vaikka korealainen hiihtokulttuuri on hyvin ohutta verrattuna suomalaiseen.

Suomen Urheilumuseo päätettiin perustaa 1930-luvulla toteutetun suuren suksikeräyksen kokoelmien sijoittamista varten. Tänä vuonna Tahdoksi nimensä muuttaneen Urheilumuseon vanhin esine on ajatukset kauas historian hämäriin johdattava suosta löytynyt suksi. Se löytyi Viitasaarelta, ja joku muinaissuomalainen on hiihdellyt sillä noin 2400 vuotta sitten.

Tutustu Tahdon uusittuun näyttelyyn ja palveluihin: https://tahto.com

Luonnollisesti kirjani keskittyy Iivon tarinaan. Pohdiskelen hänen henkisen ja fyysisen voimansa alkujuuria. Tilastoista kiinnostuneet löytävät kirjasta Iivon täydelliset kilpailutilastot maailmancupin kilpailuista ja arvokisoista. Urheilunystävän aika menee takuulla rattoisasti maailmancupin avausta ja Planican MM-hiihtoja odotellessa Suomen tämän hetken parhaan urheilijan tulosten ja tilastojen parissa.

 

Kalle Virtapohja: Iivo, kirjoituksia mestarin urasta (ReadMe 2022).

10.4.2022

Suksissa Suomen turva

Lumisen talven ja lukuviikon päätteeksi on mukava nostaa esiin kolme kirjoittamaani teosta, joissa hiihto on vahvasti esillä. Kirjojen kannet näkyivät taustalla taannoisessa Tomi Lindblomin juontamassa Alfa TV:n ohjelmassa Pekingin talviolympiakisojen alla. Olin vieraana samassa ohjelmassa urheiluoikeuden professorin Antti Aineen kanssa keskustelemassa kansainvälisestä urheilusta ja siihen vaikuttavista jännitteistä.


Ruutukaappaus Tomi Lindblomin ohjelmasta
"Ulkopolitiikka polttopisteessä" (Alfa TV).

Omat hiihtokilometrini jäivät tänä talvena vähiin, mutta suksenjälkiä on tullut painopaperille sitäkin enemmän.

 

Juuso Walden

 

Kirjassa Juuso Walden, urheilumies ja viimeinen patruuna (Readme 2021) esittelen vuorineuvos Juuso Waldenin ylläpitämää Yhtyneiden Paperitehtaiden urheiluohjelmaa ja sen huipulle nostamia urheilijoita. Yhtiön suurin urheilusankari oli 1950-luvun hiihtokuningas Veikko Hakulinen, joka saavutti ”Juuson tallissa” kolme olympiakultaa ja kolme maailmanmestaruutta.

Yhtyneiden Paperitehtaiden urheiluohjelman ansiosta yhtiö keskitti hiihtäjät Jämsänkoskelle muun muassa sen vuoksi, että yhtiön pohjoisimmalla tehdaspaikkakunnalla oli totuttu lumisiin talviin.

Jämsänkosken Ilveksestä tuli Suomen ja luultavasti maailmankin paras hiihtoseura.

Juuson hyväksyntä oli myös Kaipolan hiihtokeskuksen rakentamisella 1960-luvun puolivälissä. Maailman parhaat mäkimiehet tulivat Kaipolan suurmäkeen hyppäämään, ja mäkimontussa oli yleisöä monituhantisesti.

Pidin maaliskuussa kolme esitelmää Juuso-kirjan pohjalta. Jämsänkoskella Taidetalo Pässinmäkeen ahtautui peräti 37 kuulijaa. Juuson tarina kiinnostaa.

 

Tahko Pihkala

 

Lauri ”Tahko” Pihkalalle hiihto oli sydämen asia. Urheilu oli hänelle väline Suomen itsenäisyyden hankkimiseksi, vahvistamiseksi ja puolustamiseksi. Hän kirjoitti Suojelukuntalaisen Lehdessä (nro 7, 1922) sata vuotta sitten: ”Talvessa maamme takeet, suksissa Suomen turva!”

Tahko oivalsi ensimmäisenä, että suomalainen maastohiihto pitää viedä järvien jäiltä ja tasamaalta mäkiseen maastoon, jos mielitään menestyä kansainvälisissä hiihtokilpailuissa ja etenkin Holmenkollenilla. Tahko sai aikaan Lahden Hiihtoseuran perustamisen vuonna 1922. Sen tärkein tehtävä oli toteuttaa Holmenkollenia vastaavat kilpailut. Salpausselän kisat järjestettiin ensimmäisen kerran 1923.

Kirjoittamani elämäkerta Lauri Pihkala – koko kansan Tahko (Docendo 2022) ilmestyy 20.4.2022. Luulen, että muun muassa Ukrainan sodan synnyttämä epävarmuus selittää sitä, että kirja on jo monessa kirjastossa ennakkovarauksessa. Ihmisiä kiinnostaa, mitä Tahko oikein ajatteli.

 

Pekka Kare

 

Varatuomari Pekka Kare tunnetaan painonnostomiehenä. Painonnostoliiton kunniapuheenjohtajana hän on edelleen painonnoston ja keppijumpan puolestapuhuja. 

Pekka on ollut myös intohimoinen hiihtäjä. Finlandia-hiihto kuului takavuosina hänen kalendaarisiin tapahtumiinsa. Lisäksi hän hiihti monet kerrat Vaskoolihiihdossa ja Kvarton yöhiihdossa sekä joitakin kertoja myös Keski-Euroopan suurissa maratonhiihdoissa.

Pekka Kareen tarina alkaa luovutetusta Karjalasta, sillä hän on kotoisin Perojoelta Viipurin maalaiskunnasta. Vaikka evakkotaipaleet vaikuttivat koulunkäyntiin hänestä tuli lopulta juristi ja varatuomari.

Pekan merkittävin tehtävä urheilussa oli Münchenin olympiajoukkueen ylijohtajana toimiminen 1972. Tuskin mikään ylittää kammottavuudessaan sitä tilannetta, kun johtaa suurta suomalaisjoukkuetta, ja herää puhelinsoittoon, että arabiterroristit ovat hyökänneet kisakylään. Kirja Pekka Kare, raudan ja runon mies muistelee ilmestyy 14.5.2022.

 

Loimaan hiihtohistoriallinen seminaari

Ja vielä lopuksi mainitsen Loimaan hiihtohistoriallisen seminaarin, jonka järjestimme Jouko Pukin ja Timo Siukosen kanssa Sarka-museossa 18.3.2022. Teimme seminaarin pohjalta julkaisun (pdf), joka ilmestyy näinä päivinä.

11.1.2022

Olavi Rinteenpää (1924–2022)

Vanhin elossa ollut suomalainen olympiaurheilija keravalainen hammasteknikko Olavi Rinteenpää nukkui pois maanantaina 10.1.2022. Hän oli kuollessaan 97-vuotias.

Olavi Rinteenpää (oik.) kuuntelee ohjeita Paavolta ja
 Hannekselta.  Suomen Urheiluarkiston kuva kirjasta
Mies josta tehtiin patsas. Paavo Nurmen ennätykset,
 maine ja perintö (Docendo 2017).
 

Puhuin juuri puhelimisessa Antero Raevuoren kanssa, kun hän mainitsi huomanneenssa uutisen Olavi Rinteenpään poismenosta. Soitin seuraavaksi Kerava-seuran puheenjohtajalle Satu Saaristolle, joka tietää Keravalla sen, mikä on tietämisen arvoista. Niin tälläkin kertaa. Juuri Satu oli antanut suru-uutisen Suomen Tietotoimistolle omaisilta luvan saatuaan.

Satu tiesi kertoa, että Olavi oli katsellut viimeiseksi kultahääkuvaa, jossa hän on tyytyväisenä nyt jo edesmenneen vaimonsa Hillevin kanssa.

Keravan Aurinkomäellä on vaikuttava paikallisten tähtien Walk of Fame. Olavi Rinteenpää sai sinne oman tähtensä vuonna 2015. On turha arvailla, kuinka paljon sankari itse enää siinäkään vaiheessa ymmärsi saamastaan tunnustuksesta. Keravan kaupungille ja keravalaisille on kuitenkin merkittävä asia, että yksi 1950-luvun parhaista estejuoksijoista oli keravalainen.


Estejuoksu oli tullut Volmari Iso-Hollon ansiosta keravalaisten lajiksi jo ennen sotia.

Rinteenpää juoksi maailman parhaan ajan 8.44,4, esteissä vuonna 1953. Kukaan ei ollut siihen mennessä juossut sellaista vauhtia. Yrittäjiä oli kyllä Suomessakin ollut: Volmari Iso-Hollo ja Paavo Nurmikin viipyivät aikanaan estematkalla yli yhdeksän minuuttia.

Minä kirjoitin ensimmäisen kerran Olavi Rinteenpäästä Paavo Nurmi -kirjassani ”Mies josta tehtiin patsas”. Paavo Nurmi ja Hannes Kolehmainen osallistuivat Helsingin olympiakisojen jälkeen juoksijoiden palaveriin, jossa pohdittiin, kuinka maailman kärki saavutetaan. Rinteenpään neljäs sija Helsingin olympiakisoissa oli jäänyt suomalaisten parhaaksi kestävyysjuoksusaavutukseksi. Silloin se ei täyttänyt odotuksia.

Bernin EM-kisoissa 1954 Rinteenpää voitti EM-hopeaa. Nyt voi sanoa, että Olavi Rinteenpää oli suurjuoksija kaikilla mittareilla. 

Toisen kerran kirjoitin Olavi Rinteenpäästä lyhyesti viime vuonna ilmestyneessä Kerava-seuran Kotikaupunkini Kerava 21 -julkaisussa. Mainitsen artikkelissani Rinteenpään keravalaisena urheilusankarina, vaikka hän edustikin huippuvuosinaan Helsingin Kisa-Veikkoja. 

Olavin veli Aulis Rinteenpää oli myös kansallisen tason kestävyysjuoksija. Veljekset keräsivät HKV:lle mitaleita ja pisteitä SM-viesteissä.

Aulis Rinteenpää asui sitten vanhoilla päivillään Kauniaisissa samassa talossa kuin Antero Raevuori. Jolta siis kuulin Olavin poismenosta. Ympäri mennään ja yhteen tullaan.


Hieman yllätyin sitä, että en ollut kirjoittanut tähän Aamulenkki-blogiini Olavi Rinteenpäästä muuta kuin sivumainintoja Volmari Iso-Hollon yhteydessä. Mutta se taisi olla hänen osansa yleisemminkin. Tässä on yksi blogipostaus tässä hengessä

 

24.11.2021

Juuso Walden ja yhteiskuntavastuu

Olen valmistautunut tarkastelemaan Suomen Urheiluhistoriallisen seuran verkkoseminaarissa (25.11.2021) vuorineuvos Juuso Waldenin johtamaa Yhtyneet Paperitehtaan Osakeyhtiön urheiluohjelmaa eettiseltä kannalta. Lähtökohtana on tänä syksynä ilmestynyt tietokirjani Juuso Walden, urheilumies ja viimeinen patruuna.

Olen valinnut eettisen esitelmäni näkökulmaksi yhteiskuntavastuun. Se on minulle tuttu teema, sillä suoritimme aikoinaan yhdessä vaimoni kanssa Jyväskylän yliopistossa sitä aihepiiriä käsittelevän approbatur-tason kurssin. Ellen aivan väärin muista, kurssin nimenä oli Johtaminen ja organisaatiot. Kurssin opetuksesta vastasi Tuomo Takala. Silloin vuosituhannen vaihteessa yhteiskuntavastuu, corporate responsibility, oli edelleen melko uusi asia. Monessa yrityksessä ajateltiin, että vuosikertomuksessa olisi hyvä sanoa siitä yhteiskuntavastuustakin jotakin. Että mitähän siitä sanoisi.

Juuso Waldenin toimitusjohtajakauden alkupuolella yhteiskuntavastuuta vielä harjoiteltiin. Jäteliemet laskettiin suoraan jokeen, ja vasta ympäristölaki pakotti muuttamaan toimintatapoja. Lakien noudattaminen on tietysti tärkeä osa yhteiskuntavastuuta. Mutta kovin heikkoa on, jos yrityksen yhteiskuntavastuu jää siihen.

 

Vuorineuvos Juuso Walden ylläpiti ainutlaatuista
urheiluohjelmaa Yhtyneissä Paperitehtaissa.
Kuva: UPM:n arkisto.



Juuson aikana Yhtyneiden Paperitehtaiden yhteiskuntavastuuseen kuului laajan urheiluohjelman ylläpitäminen. Kun ennen sotia teollisuusyrityksissä yleistyi pyrkimys liikuttaa mahdollisimman suuria joukkoja yksittäisenä liikuntapäivänä, Yhtyneet Paperitehtaat ryhtyi kehittämään urheilutoimintaa sotien jälkeen kohti huippu-urheilua. Samaan aikaan yhtiön piirissä harrastettiin yhä useampia lajeja, mutta urheiluohjleman kautta painopiste oli edelleen muutamissa päälajeissa. 

Ampumaurheilu oli Yhtyneiden Paperitehtaiden ensimmäinen suuri laji perintönä Juuson isän kenraali Waldenin ajoilta. Juuson aikana painopiste siirtyi vuonna 1935 käynnistetyn urheiluohjelman kautta jalkapalloon, yleisurheiluun ja hiihtoon.

Kun suojeluskunnat lakkautettiin sotien jälkeen, Yhtyneet Paperitehtaat pudotti ampumaurheilun omasta urheiluohjelmastaan. Tilalle nostettiin suunnistus, joka pysyi muutaman vuoden yhtiön virallisena lajina. Kun metsätaitokilpailuissakin oli mukana suunnistusta, laji putosi pian pois päälajien joukosta.

Kaikki työntekijät pääsivät halutessaan nauttimaan tehtaiden urheiluohjelman tuloksista ainakin sitä kautta, että jokaiselle tehdaspaikkakunnalle rakennettiin noina vuosina ensiluokkaiset urheilun suorituspaikat. Ne ovat suureksi osaksi edelleen näiden paikkakuntien urheiluseurojen ja asukkaiden käytössä.

Yhteiskuntavastuun kannalta urheiluohjelma oli monessakin mielessä ainutlaatuinen. Se takasi parhaille urheilijoille mahdollisuuden harjoitella työn ohessa. Arvokkain asia ei ollut se, että esimiehet ymmärsivät viikonlopun kilpailureissulle lähtevän urheilijan tarvetta lähteä vähän aikaisemmin töistä. Ei sekään, että joillakin oli mahdollisuus harjoitella kaksi kertaa päivässä – töitä piti tehdä siinä ohessa. Kaikkein arvokkainta oli, että urheilu-uran jälkeen sai halutessaan jatkaa samassa työpaikassa ja yhtiössä eläkeikäänsä saakka.

Urheiluohjelmasta tuli eri paikkakunnilla toimivan teollisuusyhtiön sisäistä liimaa. Henkilökunnalla oli mahdollisuus osallistua yhtiön mestaruuskilpailuihin, joita järjestettiin kiertoperiaatteen mukaisesti eri tehdaspaikkakunnilla.

Yhtiö pestasi myös valmentajia ja urheiluohjaajia. Viime lauantaina 80-vuotiaana menehtynyt professori Tapani Ilkka kertoi minulle useampaankin kertaan Juusosta ja tehtaan synnyttämän Kaipolan Vireen toiminnasta.

Urheilusta tuli yhtiön brändi, ja kansainvälisesti menestyneiden urheilijoiden myötä urheilusta tuli Yhtyneille Paperitehtaille keino erottua muista metsäteollisuusyhtiöistä. Mittavaa urheiluohjelmaa ylläpidettiin niin kauan, kuin Juuso johti yhtiötä.

Kirjoitin kirjaa hyvin paljon Jämsänkosken tehtaan isännöitsijän entisessä edustuskodissa, kiitos kotiseutuneuvos Kauko Sorjosen tarjoaman mahdollisuuden. Se antoi minulle ainutlaatuisen mahdollisuuden tavata monia ihmisiä, jotka olivat tunteneet Juuson. Hänen äitinsähän oli Jämsästä kotoisin. Valkeakoskella moni voi ihmetellä Jämsänkoski-painotusta, mutta Juuso aloitti uransa Yhtyneiden Paperitehtaiden palkkalistoilla nimenomaan Jämsänkoskelta.

Ehkä Juuson ylläpitämän urheiluohjelman merkityksen kiteyttää parhaiten erään jämsänkoskelaisen toteamus, että tehdaspaikkakunnat olivat järjestään kovin pieniä. Vapaa-ajalla oli tietysti mahdollisuus muuhunkin kuin urheiluun. Oli mahdollisuus ryypätä.


Juhani Vallin kuva ja juttu,
Valkeakosken Sanomat 30.8.2021.


 

Juuso Walden, urheilumies ja viimeinen patruuna (ReadMe 2021) julkistettiin elokuun lopussa, jolloin toteutimme oikein julkistamiskiertueen yhdessä vuorineuvoksen pojan Lauri Waldenin ja kustantaja Jussi Kiilamon kanssa. Tunnelma oli kuin Beatlesin kiertueella, vain kirkuvat fanit ja täpötäydet saliyleisöt puuttuivat. Eikä kukaan edes laulanut.

Valkeakosken Sanomat julkaisi kiertueeltamme toimittaja Juhani Vallin tekemän ison jutun. Se on mukana myös Valkeakoski-seuran tuoreessa kotiseutujulkaisussa 2021. Kun kävin viime viikolla Koskin kirjamessuilla kertomassa Juuso-kirjasta, Juhani Valli, joka on siis erinomainen valokuvaaja, totesi vaatimattomasti valokuvastaan, että mukava, kun kerran elämässään onnistuu. Valokuvan taustalla ei ole sattumalta Paperiperhe-veistos – Juhani Valli vasiten kävelytti meidät sen eteen kuvattaviksi.

9.10.2021

Kun Mika Waltari unohti Agathon Meurmanin

Kirjailija Mika Waltari kirjoitti vuonna 1937 ilmestyneeseen Helsingin Suomalaisen Normaalilyseon 50-vuotisjuhlajulkaisuun historiikkiosuuden. Laadukas teksti kertoo Waltarin kyvystä keskittyä suuriin linjoihin. Ratakadun Norssina tunnetun koulun syntyyn liittyy kielitaistelu, jonka kaikkiin yksityiskohtiin ja kiemuroihin Waltari ei sotkeudu. Hän mainitsee kunnallisneuvos Agathon Meurmanin käynnistämän suuren kansalaiskeräyksen, jonka ansiosta pääkaupunkiin saatiin perustettua suomenkielinen mallikoulu, Helsingin Suomalaisen Normaalilyseo. 
Mutta Waltari ei mainitse kuitenkaan Agathonia nimeltä keräyksen käynnistäjänä.
Agathon Meurman. Kuva: Museovirasto.

Historiatoimikuntaa johti Jalmari Finne, joka tunsi kyllä erinomaisesti Agathon Meurmanin ansiot. Agathonin poika Jalmari Meurman, kuten muutkin Agathonin pojat, kävivät Helsingin Suomalaista Alkeiskoulua, joka muuttui Normaalilyseoksi. Jalmari Meurman ja Jalmari Finne olivat puolestaan parhaita ystäviä keskenään. 
Juuri tänään on hyvä nostaa kunnallisneuvos Agathon Meurmania esiin, sillä hän syntyi tällä päivämäärällä 195 vuotta sitten. Agathon Meurman teki töitä suomenkielisten koulujen ja tasa-arvoisen yhteiskunnallisen kehityksen eteen. Hän kiinnitti huomiota muun muassa epäkohtiin lainajyvästöjen toiminnassa, ja hän piti raittiusasiaa niin tärkeänä, että häntä ei valittu vuoden 1863 valtiopäiville, vaikka Liuksialan kartano viiden manttaalin tilana olisi ilman muuta oikeuttanut hänelle paikan talonpoikaissäädyn edusmiehenä. Agathon piti itseään kuitenkin vielä sen verran kokemattomana, ettei hänellä ollut pyrkyä valtiopäivämieheksi. Toisaalta monet suurtilalliset tienasivat kotiviinanpoltolla hyvät rahat, joten raittiusmiehen näkemykset uhkasivat perinteisiä tapoja. Agathon oli puolestaan oivaltanut raittiuden merkityksen takapajuisen kansan sivistystason nostamisessa. 
Agathon valittiinkin vasta vuoden 1871 valtiopäiville. Sen jälkeen hän oli kolmen vuosikymmenen ajan suomenkielisen puolueen tukipilareita. Hänellä oli kirkas ajatuksenjuoksu, ja hän piti kiinni periaatteistaan. 
Suomen ja suomen kielen asiat olivat hänelle niin tärkeitä, että hän oli perustamassa ruotsinkielistä Finland-lehteä ja toimi sen päätoimittajanakin. Se oli ruotsinkielisille lukijoille suunnattu fennomaanien lehti. Käytännössä kaikki avainasemat suomalaisessa yhteiskunnassa olivat vielä silloin ruotsinkielisillä. Finland-lehti oli tietenkin jo syntyessään tuhoon tuomittu, mutta niinä muutamina vuosina, jolloin se ilmestyi, se teki tärkeää pellonmuokkaustyötä umpiruotsalaisen sivistyneistön keskuudessa. 
Tutustuin Meurman-suvun vaiheisiin kirjoittaessani tänä syksynä ilmestyneen kirjan ”Liuksialan kartano Kangasalla. Meurmanit 200 vuotta isäntinä ja suomalaisen yhteiskunnan rakentajina.” Otavan kirjapainossa Keuruulla painetun kirjan on onnistuneesti taittanut Eija Kuusela.
Voin nähdä sieluni silmin, kun tuo Norssin historiatoimikunta on 1930-luvulla kokoontunut. Finne oli suuri teatteripersoona. Hän on varmasti kertonut mielikuvitusta kutkuttavia tarinoita Meurmaneiden Liuksialasta Mika Waltarille, jonka äidinkielen opettajana Norssissa oli toiminut yksi Agathonin pojista, Werner Liuksiala. 
Siihen aikaan Mika Waltari oli vasta siirtymässä novelleista romaanikirjailijaksi. Olen varma, että Jalmari Finnen tarinat Liuksialan kartanon tunnetuimmasta asukkaasta kuningatar Kaarina Maununtyttärestä jättivät Mika Waltariin pysyvän jäljen. Tätä täytyisi joskus oikein kunnolla tutkia, mutta näkisin jonkinlaisen velvoittavan kohtalonyhteyden siinä, että Jalmari Finne kuoli vuonna 1938. Neljä vuotta myöhemmin ilmestyi Mika Waltarin tutkimuksiin, ehkä jopa osittain Jalmari Finnen tutkimuksiin, pohjautuva historiallinen romaani Kaarina Maununtytär. Mika Waltari löysi siinä oman vahvan alueensa, historiallisen romaanin. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi maailmankirjallisuuden suurteoksiin luettava Sinuhe egyptiläinen. 
Jos haluat hankkia Liuksialan Meurmanien omakustanteena ilmestyneen 304-sivuisen teoksen ”Liuksialan kartano Kangasalla. Meurmanit 200 vuotta isäntinä ja suomalaisen yhteiskunnan rakentajina”, sitä voi tiedustella Kangasalta Korpolan kellosepänliikkeestä: https://www.korpola.fi 
Kirjasta on otettu vain pieni painos, joten kannattaa toimia ripeästi, jos haluat hankkia sen itsellesi tai lahjaksi. 
Jos haluat lukea lisää tämän kirjan tekemisestä, löydät tästä linkin Liikearkistoyhdistyksen Faili-lehden (2/2021) artikkeliini, joka alkaa sivulta seitsemän: https://www.liikearkistoyhdistys.fi/wp-content/uploads/2021/05/Faili_2_2021.pdf 
Olen suuresti kiitollinen Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahastolle ja Jalmari Finnen säätiölle tämän kirjan kirjoittamiseen saamistani apurahoista.

30.6.2020

Helsingin historiaa ja sankareita

Olen tänä keväänä perehtynyt Helsingin kaupungin historiaan poikkeuksellisen intensiivisesti muun muassa lukemalla parikymmentä vuotta sitten ilmestynyttä 6-osaista massiivista kirjasarjaa Helsingin historia vuodesta 1945 (Edita). Se on Helsingin kaupungin historiatoimikunnan vahva käsialanäyte.


Helsingin kartat ovat tulleet kevään
 aikana tutuiksi.
Helsinki on vanha koulukaupunkini. Olen edustanut Norssin Turnareita ja Helsingin Kisa-Veikkoja. Tässä yhtenä päivänä laskin, että minulla on toistakymmentä piirinmestaruusmitalia lähinnä nuorten mutta myös aikuisten sarjoista Helsingin piirinmestaruuskilpailuista. Tunnen Helsinkiä jo vanhastaan jossain määrin, mutta tänä keväänä olen suorastaan ahminut kirjoja Helsingin historiasta. Suosittelen, ”stadin” tarina on todella mielenkiintoinen!

Norssin Turnarit oli Ivar Wilskmanin perustama seura. Silloin seuran perustamisen aikoihin 1870-luvun lopulla ruotsinkieliset olivat suurin kieliryhmä Helsingissä. Turnarit jäi historiaan siitä, että Ivar alkoi antaa voimistelukomentojaan suomeksi!

Helsingin Kisa-Veikot oli puolestaan leimallisesti Juho Halmeen seura. Luin keväällä Seppo Martiskaisen kirjoittaman uunituoreen elämäkerran Halmeesta, joka oli Lauri Pihkalan ikätoveri ja aateveli HKV:ssä. He tekivät siitä Suomen johtavan yleisurheiluseuran. Kun punaiset ampuivat aiemmin vangitsemansa Halmeen Suurkirkon portaille, Lauri Pihkala oli ehtinyt lähteä pois punaisten hallussa olleesta Helsingistä. Myöhemmin Pihkala muisteli ystäväänsä muistokirjoituksissa, joissa oli arvoituksellisesti myös itsesyytöksen sävyjä.

 

Helsingin historiaa tutkiessaan törmää ennen pitkää kolmeen monarkkiin, Kustaa Vaasaan ja kahteen Romanov-suvun Aleksanteriin. Kaupunki perustettiin vuonna 1550 Ruotsin kuninkaan Kustaa Vaasan visioiden perusteella. Hän halusi horjuttaa Hansa-kauppiaita ja etenkin Räävelin eli Tallinnan keskeistä asemaa Itämeren keskeisenä kauppapaikkana ja päätti perustaa kilpailevan kauppapaikan Suomenlahden vastarannalle. Helsingistä siis haluttiin heti alusta alkaen tehdä kansainvälisen kaupan keskus.

Loikataan seuraavaksi 1800-luvulle, sillä tuolloin Helsingin luonne kauppa- ja sotilaskaupunkina sai uusia ulottuvuuksia, kun siitä tuli pääkaupunkina maan johtava hallintokaupunki ja yliopistokaupunki. Vuosisadan loppuun mennessä Helsingistä oli tullut myös merkittävä teollisuuskaupunki.

Kuten tunnettua, Turku oli ollut Suomen hallintokeskus Ruotsin vallan aikana. Venäjän hallitsija ja Suomen suuriruhtinas keisari Aleksanteri I halusi uuden suuriruhtinaskuntansa pääkaupungin sijaitsevan vähän kauempana Ruotsista tulevista vaikutuksista. Niinpä hän teki Helsingistä pääkaupungin vuonna 1812. Tämän jälkeen pikkukaupunkia alettiin suunnitella keisarillisen tahdon mukaisesti eurooppalaisen mittakaavan pääkaupungiksi. Helsingin historiassa alkoi ennennäkemätön kehityksen aika.

Yliopistokaupunkina Helsingistä tuli isänmaallisten ja vähitellen vallankumouksellistenkin aatteiden tyyssija. 1800-luvulla Suomi kuitenkin vahvisti autonomiaansa vakuuttamalla uskollisuuttaan keisarille. Tästä tuli muun muassa perustuslaillisten ja vanhasuomalaisten linja, joka toi hyviä tuloksia.


Daniel Nyblin kuvasi Aleksanteri II:n patsaan
luultavasti vuonna 1894. Museovirasto, Musketti. 

Keisari Aleksanteri II kutsui valtiopäivät koolle vuonna 1863 ensimmäisen kerran yli puoleen vuosisataan. Se on merkkivuosi, josta Suomen kehitys sai vauhtia. Kansallisen oikeustaistelun johtajana profiloitui Leo Mechelin, joka oli valtiopäivämies, senaattori ja muun muassa Helsingin kaupunginvaltuuston ensimmäinen puheenjohtaja. Hän teki töitä saadakseen kansainvälistä tunnustusta Suomen suuriruhtinaskunnan asemalle suvereenina valtiona, jolla oli hänen oppinsa mukaan tasaveroinen unionisuhde Venäjän kanssa. Hänen ranskankielinen julkaisunsa Precis du droit public du Grand-Duché de Finlande (1886) tukeutui siihen, että keisari Aleksanteri I oli sitoutunut Porvoon valtiopäivillä 1809 Ruotsin vallan ajalta periytyneisiin perustuslakeihin. Aleksanteri I oli Mechelinin teorian mukaan tunnustanut Suomen valtioksi, ja tämä sitoi myös keisarin seuraajia. Keisarilla oli näin ollen mahdollisuus hallita suuriruhtinaskuntaansa vain Suomen perustuslakien rajoissa.

Aleksanteri II:n patsas pystytettiin Senaatintorille hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1894. Patsaalla on ollut kansalaisten silmissä eri aikoina erilaisia merkityksiä. Tänä päivänä se muistuttaa ainakin minua Suomen autonomiaa kunnioittaneesta hallitsijasta, joka laittoi merkittävällä tavalla vauhtia Suomen valtiolliseen elämään vuoden 1863 valtiopäivien ansiosta.

 

Ja nyt pitkän johdannon jälkeen yritän kääntää tätä tarinaa takaisin urheiluun. Mutta ensin on vielä koukattava 1800-luvun yliopistomaailmaan. Hannes Kolehmainen, Paavo Nurmi tai Gunnar Bärlund eivät suinkaan olleet ensimmäisiä suomalaisia kansallissankareita. 1800-luvulla, osin jo aikaisemminkin, suomalaiset tutkimusmatkailijat tekivät eksoottisiin kaukomaihin jännittäviä matkoja ja palasivat niiltä kuin urheilusankarit konsanaan. Tunnetuin suomalaisista tutkimusmatkailijoista on A.E. Nordenskiöld, Koillisväylän löytäjä. Hänen pitkää matkaansa kunnioitettiin nimeämällä Helsingissä poikkeuksellisen pitkä katu hänen mukaansa. Myöhemmin kadusta erotettiin Töölön halki kulkeva läntinen osuus, joka nimettiin senaattori Mechelinin mukaan.

 

On mielenkiintoinen paradoksi, että suomalaisten identiteetti vahvistuu, kun suomalainen matkustaa toiselle puolelle maapalloa ja tekee siellä tutkimusta vieraissa oloissa vieraiden kansojen keskuudessa Näin todellakin kävi. 

Tutkimusmatkailijoiden jälkeen suomalaista identiteettiä vahvistivat taitelijat, jotka maalauksillaan ja sävelmillään vahvistivat suomalaista identiteettiä merkittävällä tavalla. Myös taiteilijoiden nauttimaan arvostukseen liittyi ulkomailta saadut kokemukset ja tunnustus.

Taiteilijoiden ”sankaruuteen” liittyivät myös kosteat illat Kappelissa ja muissa Helsingin keskeisissä ravintoloissa. Hyvin tunnettu on säveltäjämestari Jean Sibeliuksen vastaus vaimolleen, kun tämä tiedusteli, koska rakas puoliso aikoisi palata kotiin: ”En ole ennustaja, olen säveltäjä!”

Ja sitten 1900-luvulla tulivat urheilijat, jotka vahvistivat suomalaista identiteettiä omilla areenoillaan. Myös urheilijoiden kohdalla käy toteen, että sitä kansallista identiteettiä vahvistettiin nimenomaan ulkomailla. Tieto siitä, että Suomen poika on menestynyt vieraan maan pelottavia urhoja vastaan, antoi aivan ihmeellisen itsevarmuuden tunteen suomalaisille. Sitä tunnetta piti vahvistaa kaikin keinoin, sillä Suomen saavuttama itsenäisyys ei vielä 1920-luvulle tultaessakaan ollut mitenkään kiveen hakattu.

Mutta urheilu ei ollut vain kansallisen identiteetin rakentaja. Sen avulla vahvistettiin myös kieli-identiteettiä, ammatti-identiteettiä ja yhteiskunnallista asemaa samoin kuin manifestoitiin uskontoa tai asuinpaikkaa. 

 

Purjehdus ja ampumaurheilu kehittyivät Helsingin tuulissa ensimmäisten kilpailulajien joukossa. Ja vaikka ne mielletäänkin leimallisesti porvarillisiksi lajeiksi, niitä kyllä harrastettiin jonkun verran myös työväestön keskuudessa.

Yksi ensimmäisistä järjestäytyneistä urheilulajeista oli luistelu. Helsingfors Skridskoklubb eli Helsingin Luistinklubi alkoi toimia vuonna 1875. Innostus oli valtava, sillä heti ensimmäisen toimintavuoden lopulla seurassa oli jo 70 jäsentä, joista 20 oli naisia, kuten Uusi Suometar kertoi 31.12.1875. HSK:n piirissä alkoi sittemmin myös Clas Thunbergin menestyksekäs pikaluistelu-ura, joskin huippuvuosinaan hän edusti Helsingin Luistelijoita, joka on yli 30 vuotta nuorempi seura kuin HSK.

Mielenkiintoista on, että talviurheilulla näyttää olleen erityisen suuri merkitys Helsingissä, vaikka kaupungin lumiolosuhteet eivät 1800-luvullakaan aina olleet suotuisia. Esimerkiksi Sporttiklubin hiihtokilpailut jouduttiin lumen vähyyden vuoksi peruuttamaan vuonna 1884. Suomalainen Virallinen Lehti tiesi kuitenkin kertoa 7.3.1884, että Sporttiklubin hiihtojen tultua peruutetuiksi pannaan Kaisaniemen keilaradalla toimeen ampumaharjoituksia kahdesti viikossa. Varsin mielenkiintoinen sijaistoiminto!

Maantieteellisesti Pitkänsillan pohjoispuoli profiloitui työläisseurojen tyyssijaksi. Ruotsinkieliset HIFK ja KIF tukeutuivat kaupungin keskustan ruotsinkieliseen väestöön. Venäläisillä oli oma urheiluseuransa, samoin juutalaisilla ja tataareilla.

 

Alussa mainitsin Helsingin historia vuodesta 1945 -kirjasarjan. Palaan nyt vihdoinkin siihen. Erityisen paljon ilahduin, kun löysin kirjasarjan toisesta osasta dosentti Seppo Aallon kirjoittaman vahvan esityksen Helsingin urheilun sotien jälkeisestä kehityksestä (ss. 338–485). Kannattaa tutustua, jos Helsingin urheiluhistoria kiinnostaa!

Aalto kertoo esimerkiksi sivulla 378 vuoden 1918 tapahtumista, kuinka Helsingin Jyryn punakaartilaiset olivat legendoja Pitkänsillan pohjoispuolella, ja HIFK:lla oli puolestaan oma suojeluskuntakomppaniansa. Mielenkiintoinen on myös Helsingin Kullervon syntyhistoria. Se syntyi Kallion kaupunginosassa sisällissodan jälkimainingeissa sen jälkeen, kun Hermannin Kiista erotti SVUL:n käskystä ja Tahko Pihkalan johdolla punaiset jäsenensä. Erotetut perustivat Kullervon, jonka nimi symboloi kostoa janoavaa ja kaltoin kohdeltua miestä. Eri keskusliittoihin kuuluneet urheilijat eivät enää kilpailleet samoilla kentillä. Railo työväestön ja porvariliittojen urheilijoiden välillä repesi 1920-luvulla järkyttävän suureksi.

Aalto (s. 432) kertoo myös muun muassa Helsingin Kisa-Veikkojen toimiston ovella olleesta kyltistä. Ennen kuin kerron, mitä kyltissä luki, haluan valmistaa sinua rakas lukijani: Naisten yleisurheiluun alettiin suhtautua jotensakin vakavasti vasta 1950-luvulla, ehkä Helsingin olympiakisojen vaikutuksesta. HKV:n piirissä ei kuitenkaan katsottu naisten urheilulla olevan juuri mitään merkitystä. Vasta, kun naisten suorituksia alettiin 1970-luvun alussa ottaa huomioon Kalevan Maljan pistekilpailussa, tuli ajankohtaiseksi poistaa seuran ovelta kyltti: ”Kielletty naisilta!”

 

Seppo Aallon osuus Helsingin historia vuodesta 1945 -kirjasarjan toisessa osassa alkaa suurella valokuvalla, johon on ikuistettu yksi Helsingin historian merkittävimmistä hetkistä:


Paavo tuo soihtua Urheilumuseon valokuvassa.

Harvahiuksinen 55-vuotias Paavo Nurmi tuo olympiatulta Olympiastadionille Helsingin olympiakisojen avajaisissa 19. heinäkuuta 1952. Koskaan aikaisemmin Helsinki ei ollut saanut niin suurta, maailmanlaajuista, positiivista huomiota. Keskipisteenä oli helsinkiläinen liikemies, rakennusurakoitsija ja paitakauppias, joka oli 20 vuotta aikaisemmin ollut urheilumaailman suurimman huomion kohteena, kun Los Angelesissa kiisteltiin, saako 9-kertainen olympiavoittaja juosta vielä yhden maratonin ja päättää kansainvälisen uransa siihen. Ei saanut. Niinpä hän tuli Helsingin olympiakisojen avajaisissa maratonportista lentävällä askeleellaan olympiatulta kantaen kuin historian haamu ja nosti kymmenien tuhansien katsojien peput penkistä ja tunteet pintaan.

 

Helsinki nousi tänä keväänä ja alkukesän aikana voimakkaasti omalle agendalleni sen vuoksi, että osallistuin määräaikaisena päätoimittajana Helsingin kaupungin historiaportaalin rakentamiseen. Onnistuimme täydellisesti siinä alustavassa työssä, jota kevään aikana teimme. Muut jatkavat nyt sitä projektia.


Kekkosen lenkki 19.5.2019. 

Minä puolestani jatkan itselleni tärkeää Helsinki-teemaa syksyllä, kun vedän taas Seurasaaressa hyvän suosion saavuttaneita Kekkosen lenkkejä viime vuoden tapaan. 

Olen kirjoittamassa myös helsinkiläisiä kuntoilijoita varten pientä opasta, jossa kerron Helsingin liikuntareittien ja urheilupaikkojen tarinoita: Missä Gunnar Bärlund nyrkkeili? Missä Mannerheim ratsasti? Missä Paavo Nurmi lenkkeili? Missä Eljas Erkko golfasi? Missä Juhani Järvinen luisteli?

 

Ota ihmeessä yhteyttä, jos sinulla on lisää ideoita tähän teemaan!