Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sankari. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sankari. Näytä kaikki tekstit

13.11.2016

25 ihmistä, jotka syntyivät vuonna 1917

Arto Teronen ja Jouko Vuolle ovat mainio työpari. Heidän radio-ohjelmiaan ihmiskohtaloista on mukava kuunnella radiosta, ja heidän kirjoittamiaan tarinoita ihmisistä on mukava lukea kirjoista. Uusin kirja ”Syntymälahjana Suomi. Itsenäisyyden lapsia” (Kirjapaja, 2016, 376 s.) kertoo 25 tarinaa vuonna 1917 syntyneistä ihmisistä. Kirja ilmestyi juuri sopivasti ennen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuotta.

Kirjaan on valittu kuusi yhteiskunnallista vaikuttajaa, yhdeksän taiteilijaa ja viihdyttäjää, kaksi urheilijaa, kuusi toimittajaa ja kirjailijaa ja kaksi sotasankaria. Nämä itsenäisyyden ajan lapset esitellään tutulla tyylillä, mennään vähän ihollekin, ja ihmisiä tarkastellaan monelta kantilta.

Artikkelit on kirjoitettu samalla Terosen ja Vuolteen omintakeisella tyylillä kuin aiemmatkin kirjat. Tarinoita on helppo lukea. Ja lukiessa tulee miettineeksi, miltä tämäkin kuulostaa radiosta kuultuna.

Terosen ja Vuolteen tavaramerkiksi on tullut hautakivien äärelle hiljentyminen. Tässä uudessa kirjassa yhteisenä tekijänä on syntymään liittyvä alkuparkaisu, jonka jokainen esiteltävä henkilö on päästänyt ilmoille samana vuonna. Riittääkö se yhdistämään näitä henkilöitä? Kuuluuko parkaisu?

Kirjan ehkä heikoin osa on alussa ikään kuin aiheeseen johdatteleva luku Vapauden huumasta epätoivoon. Se tuntuu vähän pikaliimalla siihen liimatulta. Myöhemmin esiteltävät mielenkiintoiset ihmiskohtalot eivät oikein saa tuosta johdantoluvusta ponnistuspohjaa.

Ehkä siinä alussa olisi voinut kertoa sellaisista vuonna 1917 syntyneiden ihmisten elämässä mukana olleista tärkeistä asioista, jotka ovat vaikuttaneet lähes jokaisen elämään. He olivat 15-vuotiaita, kun kieltolaki päättyi, 22-vuotiaita, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen, 35-vuotiaita, kun Helsingissä järjestettiin olympiakisat, 39-vuotiaita, kun Urho Kekkosesta tuli presidentti, 56-vuotiaita, kun Paavo Nurmi kuoli, 64-vuotiaita, kun Kekkonen luopui presidentin tehtävistä, 66-vuotiaita, kun Helsingissä järjestettiin ensimmäiset yleisurheilun MM-kisat, 72-vuotiaita, kun Berliinin muuri murtui, ja 78-vuotiaita, kun Suomi voitti ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden.

Tavallaan ymmärrän, että itsenäisyyden juhlavuoden kirjassa esitellään sotasankareitakin, mutta minä olisin jättänyt heidät tästä kokoelmasta pois ja ottanut tilalle vaikka kaksi urheilijaa lisää. Etenkin kun sota kuitenkin vaikutti kaikkien 1917 syntyneiden elämään jollakin tavoin. Ja lisäksi urheilijakohtaloiden kertojina Teronen ja Vuolle ovat parhaimmillaan. Ja ehkä minua häiritsee siinä kohdassa juuri tuo otsikko, sotasankareita. Ja toisaalta, henkilötarinat, Tapani Harmaja ja Einar Schadewitz, ovat kyllä kiinnostavia!

Juuri talvisodan ja jatkosodan vuosia olisi ehkä voinut käsitellä kokoavasti. Monille tuon sukupolven urheilijoista sotavuodet 1939-1944 tarkoittivat olympiaunelmien romuttumista, jos he yleensä selvisivät hengissä sodasta. Miten sota vaikutti vuonna 1917 syntyneiden ihmisten perheenperustamiseen, opiskeluihin, maailmankatsomukseen?

Tällaista kirjaa lukiessa tulee pohtineeksi sellaistakin, että miksi juuri nämä henkilöt esitellään. Miksi urheilijoista juuri Bebbe Storskrubb ja Lassi Parkkinen?  Miksi ei valittu korkeushyppääjä Nils Nickleniä, pikaluistelija Verné Lescheä tai estejuoksija Pentti Siltaloppia?


Ja sekin on mielenkiintoinen kysymys, mikä ihmisen elämässä on sellaista, että toiset haluavat siitä tietää. Mikä tekee toisen elämästä tasaisen harmaan, mutta toisen elämästä dramaattisen ja jännittävän? Ja edelleen, mihin kirjailijan katse osuu, siis mitä päätetään kertoa, ja mitä päätetään olla kertomatta? Mikä on totuus, ja mikä on puolitotuus? Ja siis, mikä tässä elämässä ylipäätään on tärkeää? – Täytyy olla hyvä kirja, kun herättää tällaisia ajatuksia!

Minun suosikkilukuni ja -henkilöni tässä kirjassa olivat juoksija Bebbe Storskrubb, Johanneksen kirkon urkuri Tauno Äikää ,ja lentäjä Tapani Harmaja, runoilija Saima Harmajan veli.

6.12.2014

Painisankarit tasoittivat tietä itsenäisyyteen

Georg Lurichin patsas löytyy muun muassa
Tarton urheilumuseosta ja Tallinnan Kumusta.
Kuva: Iina Åman
Pidin Viron Urheiluhistoriallisen seuran 25-vuotisjuhlassa Tartossa (28.11.2014) esitelmän Urheilusankarit, mytologia ja kansallinen identiteetti. Tämä itsenäisyyspäivän tunnelmissa tehty blogikirjoitus pohjautuu esitelmääni.

Tarkastelen sadan vuoden takaista Suomen Urheilulehteä, Suomen varhaisen urheilujournalismin lippulaivaa. Suomen ja Viron kohtalona oli olla vielä vuonna 1914 osana Venäjän keisarikuntaa. Tuon ajan suurimpiin urheilusankareihin lukeutui virolainen painija ja painonnostaja Georg Lurich. Hän oli siis arvostettu sankari Suomenlahden molemmin puolin. Suomen Urheilulehti kirjoitti Lurichista noin vuosina runsaasti.

Kun lähdemme jäljittämään urheilusankaruutta päädymme hyvin nopeasti antiikin tarustoihin, "aikuisten satuihin".  Paini on yksi klassisimmista urheilulajeista. Herakles, tai Herkules, kuinka vaan, tunnetaan antiikin suurena sankarina, 12 urotyön tekijänä. Hänen tarinaansa sisältyy myös sankaruuden traaginen puoli, ja runsaasti erilaisia koettelemuksia.

Prinsessa Alkestisin pelastaminen oli yksi Herakleen vähäisemmistä sankariteoista. Prinsessa Alkestis oli naimisissa Admetosin kanssa. Kun Admetosin viimeinen hetki lähestyi. Alkestis otti miehensä paikan ja suostui kuolemaan vannottaen ikuista rakkautta.

Herakles lähti kuoleman valtakuntaan noutamaan Alkestista takaisin. Tätä kuvaa englantilainen Frederic Leighton maalauksessaan, jossa Alkestis makaa kuolinvuoteella, ja Herakles painii Thanatoksen kanssa. Samalla Herakles katsoo kuolemaa silmästä silmään!

Tartossa oli runsaasti yleisöä.
Kuva: Iina Åman
Painissa kiteytyy urheilu kaikkein puhtaimmillaan. Se on kuin inhimillistä päivän ja yön, elämän ja kuoleman loputonta kamppailua. Painissa voittaja on silmin nähden vahvempi, tai ovelampi, ja monesti tappio tulee tuskallisen hitaasti hivuttamalla. Ja katsojille tulee hyvin ymmärrettäväksi häviämisen häpeä.

Painin myyttinen, vuosituhantinen perintö tulee eläväksi joka kerta, kun olympiakisoissa painitaan kreikkalais-roomalaista painia.
  
Paini kiinnosti myös ranskalaista semiootikkoa Roland Barthesia, joka kirjoitti 1950-luvulla sirkuspainista: "Kehässä, ja vapaaehtoisesti täysin häväistyinä, painijat ovat jumalia, sillä muutaman hetken ajan he ovat avain luonnon ymmärtämiseen, ele, joka erottaa hyvän pahasta ja paljastaa kuvan lopultakin ymmärrettävästä oikeudenmukaisuudesta!"

Jos sirkuspaini paljastaa kuvan oikeudenmukaisuudesta, eikö silloin oikea kilpapaini kykene paljastamaan sen todellisen oikeudenmukaisuuden? Suomessa, ja Virossa, voimailu ja paini olivat arvostettuja lajeja. Mieleen johtuu ajatus, että paini tarjosi vähintäänkin oikeudenmukaisuuden illuusiota, joka tsaarin vallan alla olleilta alusmaiden kansalaisilta puuttui!

Suomi sai kolmesti (1906, 1908, 1912) osallistua olympiakisoihin ikään kuin itsenäisenä maana itsenäisten maiden joukossa. Suomen ensimmäinen olympiavoittaja oli painija Verner Weckman. Hän opiskeli Saksassa vuori-insinööriksi. Kielitaitoisena hän toimi tavallaan matkanjohtajana neljän suomalaisurheilijan matkustaessa junalla läpi Euroopan Ateenaan. Weckman oli voittanut maailmanmestaruuden edellisvuonna. Ateenassa 1906 hän voitti Suomen ensimmäisen ja Lontoossa 1908 Suomen ainoan olympiakullan.

Tukholman olympiakisat 1912 tarjosivat urheiluun vihkiytyneille suomalaisille lähes pyhään rinnastettavia kokemuksia. Lisäksi olympiakisat tarjosivat mahdollisuuden itsenäisyyden representaatioille. Tukholmassa Suomen joukkueeseen kuului peräti 37 painijaa ja Suomi oli paras painimaa. Kisojen merkillisimpiä tapauksia oli Martin Kleinin ja Alfred "Alppo" Asikaisen painiottelu, joka kesti 11 tuntia 40 minuuttia. Taivasalla, heinäkuun helteessä! Suomen joukkueen valmentaja kysyi jossakin vaiheessa Asikaiselta, että et suinkaan aio luovuttaa.  Vastaus oli humoristinen: "Painin vaikka jouluun asti!"

Hannes Kolehmainen oli Tukholman kisojen sensaatio, joka voitti kolme olympiakultaa. Tämä vahvisti sitä kansallisuuskehitystä, jossa suomalaisen musiikin, kuvataiteen, runouden ja kirjallisuuden alueilla oli jo 1800-luvulta alkaen rakennettu kansallista erityisyyttä. Urheilu tarjosi areenan, jolla oli mahdollista kiihottaa, ylläpitää ja luoda uudelleen itsenäisyyden illuusiota tai unelmaa.

Rituaalisessa mielessä urheilusta tuli alue, jossa todennettiin maailman "todellista tilaa", jossa suomalaisilla on paikka kansakuntana kansakuntien joukossa. Tässä rituaalisessa tilassa Suomi oli yksi maailman vahvimmista ja kestävimmistä kansakunnista.


Tarton urheilumuseossa voi testata voimiaan,
leikkimielellä. Kuva: Iina Åman
Kansainvälisessä urheilussa tapahtui isoja asioita 1914. Kansainvälinen olympiakomitea päätti Pariisin kokouksessaan, että Suomi ja Böömi eivät voi osallistua vuoden 1916 olympiakisoihin itsenäisillä joukkueilla. Suomalaisten tie Berliinin olympiakisoihin 1916 kulkisi vain Venäjän joukkueessa. Tämä oli suomalaisille aivan mahdoton ajatus.

Vuosi 1914 jäi viimeiseksi rauhan vuodeksi.  Määrätietoisia venäläistämistoimenpiteitä, "venäläistämisohjelmaa", oltiin viemässä käytäntöön.  Suomen kannalta voi jopa sanoa, että onneksi maailmansota syttyi. Suomeenkin julistettiin sotatila ja venäläistämisohjelma jäi sodan vuoksi toteuttamatta.

Aivan kuten Herakleella oli taruissa vastoinkäymisiä, myös virolaiset painisankarit kokivat kovia. Georg Lurich ja Alexander Aberg olivat ammattipainijoita, jotka tunnettiin hyvin myös Suomessa. He esiintyivät samassa seurueessa 1919 Etelä-Venäjällä pyrkien välttämään sotarintamia. Vuoden 1920 alussa he olivat Mustan meren rannalla Armavirissa ja sairastuivat lavantautiin. Lurich menehtyi tammikuun lopulla. Aberg toipui, mutta kuoli keuhkokuumeeseen kolme viikkoa Lurichin jälkeen.

Georg Hackenschmidt (1877-1968) oli kolmas hyvin tunnettu virolaispainija. Hän oli ensimmäinen raskaansarjan maailmanmestari, joka aloitti uransa ammattipainijana Tallinnassa ja asettui asumaan Englantiin. Hän jätti ison jäljen voimailuhistoriaan ollen yksi niistä tärkeistä esikuvista, joita suomalaisillakin urheilijoilla on ollut.

21.11.2014

Charles Sifford saa Presidential Medal of Freedomin

Ensi maanantaina tehdään ainutlaatuista urheiluhistoriaa, kun Yhdysvaltain presidentti Barack Obama luovuttaa 92-vuotiaalle Charles Siffordille Presidential Medal of Freedom -mitalin. Se on arvokkain siviilille myönnettävä tunnustus Yhdysvalloissa.

Aikaisemmin vastaava "respectin" osoitus on tarjottu vain kahdelle golfarille, Arnold Palmerille vuonna 2004 ja seuraavana vuonna Jack Nicklaukselle. Mutta tällä kertaa valintaan liittyy aivan toisen mittaluokan tunteet. Nyt on kyse yhteiskunnallisesti ja eettisesti merkittävästä valinnasta, sillä Charles Sifford on rotuerottelun vastaisen taistelun elävä symboli.


Sifford on yksi niistä harvoista pelaajista, joilla oli aikanaan rohkeutta uhmata valkoisten erityisasemaa golfissa. Sifford voitti 1950-luvulla kuusi kertaa National Negro Open -turnauksen. Mutta Masters-turnaukseen hänellä ei ollut mitään asiaa.  Sitä johti rautaisella kädellä Clifford Roberts. Jos jonkun "naama ei miellyttänyt", Roberts järjesti porttikiellon.


Roberts keksi muuttaa Masters-turnauksen kutsuturnaukseksi voidakseen pitää värilliset pelaajat poissa kentältään. Hänen kerrotaan lausuneen, että Augustassa caddiet ovat aina mustia ja pelaajat valkoisia.

Tätä maailmankuvaa afroamerikkalaiset urheilijat lähtivät uhmaamaan. Jackie Robinson oli ennakkoluulojen murtaja baseballissa. Hän pelasi ensimmäisenä afroamerikkalaisena major-liigan baseballia vuonna 1947. Mutta golfia pelattiin vielä rasistisemmassa ilmapiirissä kuin baseballia. Robinson kysyikin kerran Siffordilta, oletko luovuttaja.

Mailapoikana aloittanut Charlie ei tosiaankaan ollut luovuttaja. Vähitellen hän pääsi pelaamaan kovatasoisempiin turnauksiin. Vuonna 1957 hän voitti sensaatiomaisesti Long Beach Openin, joka oli yhteisturnaus Yhdysvaltain PGA:n kanssa. Neljä vuotta myöhemmin oikeustaistelu tuotti tulosta ja hän sai ensimmäisenä tummaihoisena pelaajana PGA:n täysjäsenyyden, 39-vuotiaana. Mutta Mastersin ovet pysyivät suljettuina.

Kerrotaan, että kun Charlie pelasi vuonna 1962 Canadian Openin avauskierroksen 67 lyönnillä, Royal Montreal Golf Clubille tuli puhelu Augustasta. Sen jälkeen ilmoitustaululle ilmestyi lappu, että vanhasta käytännöstä poiketen kyseisenä vuonna Canadian Openin voittaja ei saakaan automaattista kutsua Masters-turnaukseen.

Vuonna 1967 Charlie voitti ensimmäisenä värillisenä PGA-kiertueen turnauksen Greater Hartford Openin, ja vuonna 1969 Los Angeles Openin. Hän oli tuolloin jo 47-vuotias.

Masters-turnaukseen Sifford ei siis koskaan päässyt. Lee Elder oli ensimmäinen afroamerikkalainen, joka pääsi pelaamaan Augustan viheriöille vuonna 1975.  Mutta ehkä jonkinlaisena hyvityksenä Sifford valittiin ensimmäisenä mustana pelaajana golfin Hall of Fameen vuonna 2004.


Maailman parhaalle golfarille Tiger Woodsille Charles Sifford on suuri sankari. Hän on kutsunut Siffordia isoisäksi, jota hänellä ei koskaan ollut. Woods on halunnut näin antaa oman tunnustuksensa miehelle, joka taisteli parhaat pelivuotensa tuulimyllyjä vastaan päästäkseen pelaamaan samoihin kisoihin parhaiden pelaajien kanssa. 14 major-turnausta voittanut Tiger Woods on myös sanonut, että Siffordin tekemien uhrausten ansiosta hänellä on tänä päivänä mahdollisuus pelata golfia.