Hiihto kriisissä

Hiihtoväki odottelee talvea pelonsekaisin tuntein. Viime talvesta tuli Iivo Niskaselle täydellinen välivuosi. Juuri mikään ei onnistunut ladulla.

No, ei nyt lähdetä liioittelulinjalle. Yksi asia sentään onnistui. Miesten viestijoukkue palasi MM-mitalien makuun vuosikausien korpivaelluksensa jälkeen. Planican 4x10 kilometrin viestissä Ristomatti Hakola, Iivo Niskanen, Perttu Hyvärinen ja Niko Anttola hiihtivät Norjan jälkeen hopealle.

Edellisen kerran miesten viestikvartetti oli ollut MM-mitaleilla 14 vuotta aikaisemmin Liberecissä vuonna 2009.

Kaikki hiihdon ystävät ovat odottaneet uteliaina, miten tuo Planican viestihopea näkyisi hiihtoliiton markkinoinnissa. Tuntuu järkyttävältä kirjoittaa: Ei mitenkään. Sen sijaan olemme saaneet lukea toinen toistaan huolestuttavampia uutisia hiihtorintamalta. Muisto upeasta viestisaavutuksesta on sulanut ja taitaa valua hulevesien mukana viemäreihin.

Helsingissä hypättiin Alppilan hyppyrimäestä vuosina 1905–1939.
Keskellä on VR:n asuintalo Toralinna ja pitkä juna, joka on Eläintarhan kohdalla.
Museovirasto.

 

 

Hiihtoliitto yritti hurmata pääkaupunkia Helsinki Ski Weeks -tapahtumalla. Se järjestettiin kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla helsinkiläiset tuntuivat innostuvan, kun hiihto valtasi Olympiastadionin. 

Tapahtuman onnistumista ei tarvitse ihmetellä, sillä hiihdolla ja mäkihypyllä on Helsingissä vanhastaan vahva asema. Esimerkiksi 1970-luvun alussa kaupungin alueella oli toistakymmentä pientä hyppyrimäkeä.

Viime talvena ainutlaatuisen huippu-urheilun stadionshow´n rakentaminen oli kuitenkin täydellisessä vastatuulessa, kun kirkkain tähti Iivo Niskanen puuttui Stadionsprintin osanottajalistalta.

Hiihtotapahtuman järjestäminen Helsingissä maaliskuun lopussa uhmaa luonnonlakeja ja järjestäjät yrittivät turhaan pienentää sääriskiä ennakkolipunmyynnillä. Kun kisapäivänä satoi vettä oikein kunnolla, tuloksena oli iso pettymys.

Järjestettyään Stadionsprintin kaksi kertaa tappiollisesti hiihtoliitto päätti luopua liiton talouden kivijalaksi kaavaillusta tapahtumasta. Jos liiton tähtiurheilija kääntää peukkunsa alaspäin, liiton ei kannata väkisin yrittää vesisateessa rakentaa talvista lumielämystä.

 

Muutenkin viime kaudella saatiin tämän tästä kuulla hiihtorintaman suunnasta soraääniä. Suksenpohjat rahisivat pahasti. Liiton ja mäkihyppääjien välillä oli jännitteitä. Planican MM-kisojen yhteydessä uutisoitiin Perttu Hyvärisen sopimusrikkomuksesta, sakkorangaistuksesta ja lopulta siitä, onko henkilökohtaisella managerilla lupa myydä Pertun käyttämä hiihtoasu. Yleisö söi popcornia kotisohvillaan ja odotti vain saippuanäytelmän seuraavaa jaksoa.

Kylmän sodan kasvot paljastuivat alkukesällä Iivo Niskasen ilmoitettua, että hän jää pois hiihtomaajoukkueen toiminnasta. Jos katsoo asiaa hänen kannaltaan, maajoukkueesta oli tullut pelkkä rasite. Hän laski pystyvänsä valmentautumaan haluamallaan tavalla ilman liiton valmennusapua. Eikä ensi talvena ole edes arvokilpailuja. Maailmancupin tulokset kertovat, jatkaako Iivo yksinäisenä sutena myös tämän koekauden jälkeen vai palaako hän liiton riveihin.

 

Iivon päätös maajoukkueen ulkopuolelle jäämisestä tarkoitti sitä, että Hiihtoliiton kaupallisella johtajalla Jari-Pekka Joupilla ei ollut yhteistyökumppaneille myytävänä sitä, mistä kumppanit olisivat halunneet maksaa. Esimerkiksi viestihiihdon mitalijoukkuetta on mahdoton myydä kumppaneille, jos Iivo ei ole mukana kuvioissa. Pattitilanne. 

Jo keväällä tiedettiin, että liiton rahat olivat lopussa. YT-neuvottelut päättyivät kesällä koko henkilökunnan kahden kuukauden lomautukseen. Se koski hiihtoliittoa ja sen kaupallista yhtiötä Nordic Ski Finlandia.

Elokuun alussa kaupallinen johtaja Jouppi jätti työnsä.

Valitettavasti kansantalouden asiantuntijat katselevat tulevaisuutta kulmat kurtussa. Rakennusala on kriisissä, korot ovat korkealla eikä inflaatiota pidättele oikein mikään. Valoa näkyy ehkä vasta parin vuoden päästä. Nämä ovat huonoja uutisia hiihtoliiton etsiessä epätoivoisesti uusia yhteistyökumppaneita.

 

Kaikkea ei ole vielä menetetty Suomen hiihdossa. Kunhan saadaan lumi maahan, kansa alkaa odottaa uutisia maailmancupista. Paljon on kiinni siitä, miten avaus onnistuu. Maailmancup käynnistyy Rukalta marraskuun viimeisessä viikonvaihteessa. Silloin kilpaillaan maastohiihdon, mäkihypyn ja yhdistetyn osakilpailuissa.

Salpausselän kisat järjestetään maaliskuun alussa ja maailmancupin kausi huipentuu maaliskuun puolivälissä Falunissa.

Kerttu Niskanen voitti viime kaudella ensimmäisen kerran maailmancupin distanssicupin ja oli kokonaiskilpailussa kolmas. Arvokisojen kestomenestyjä Krista Lähteenmäki piti hiihtoväkeä keväällä sellaisessa jännityksessä, että latupaikkakunnilta kuului äänekäs helpotuksen huokaus, kun tieto Kristan päätöksestä jatkaa uraansa tuli julki. Lisäksi viime talven valopilkku nuorten maailmanmestari Niko Anttola singahti uutena tähtenä kiertoradalleen. Sen sijaan Iivo Niskanen ylsi maailmancupissa vain yhden kerran kolmen parhaan joukkoon. Hänellä on kyllä edelleen mahdollisuudet villitä hiihtokansaa, mikäli onnistuu löytämään uudelleen taatun podiumvauhtinsa.

Myönteiset uutiset kilpaladuilta ovat ensimmäinen edellytys sille, että hiihtoliitto voi nousta talouskurimuksesta jaloilleen. 

Tragedia Antreassa

Kirjoitan blogiini nyt kolmannen kerran rajan takaisista asioista. Liikutaan jälleen Vuoksen ja Antrean maisemissa ja lähinnä jatkosodan vuosissa. Aloitan kuitenkin tutummalla asialla, Tiurun sairaalalla. Sen suunnittelija arkkitehti Jalmari Lankinen, joka oli kotoisin Antreasta. En tiedä, oliko hän osallistunut Vuoksen ylittäneen Kuukaupin sillan suunnitteluun, mutta ainakin hän kuvasi tuon kotikuntansa ylpeyden sen valmistumisen aikoihin vuonna 1939.

Maantie Viipurista Antreaan oli vielä 1930-luvun puolivälissä hidas, kun Vuoksen yli piti mennä lossilla. Vuonna 1936 hallitus nosti Kuukaupin sillan valtakunnan maanteiden parannuksen ykköskohteeksi. Rakentamiseen päästiin vuonna 1937 ja reilut pari sataa metriä pitkä silta voitiin ottaa käyttöön keväällä 1939.

Kuukaupin lossi oli käytössä vielä vuonna 1938.
Museovirasto: Dagny Lunelund.

 

 

Jalmari Lankinen otti värikuvan upouudesta Kuukaupin sillasta vuonna 1939.
Etelä-Karjalan museo: Jalmari Lankinen.

 

Tiurun sairaala

 

Jalmari Lankinen oli tuottelias arkkitehti, joka oli erikoistunut sairaalarakennuksiin. Hän oli piirtänyt Joutsenossa toimineelle Rauhan piirimielisairaalalle useita rakennuksia nuorena arkkitehtina jo 1920-luvun puolella. Hänen piirustuspöydältään oli lähtöisin samoin Joutsenoon, nykyiseen Lappeenrantaan vuonna 1939 valmistunut funktionalismia ylväästi edustanut massiivinen Tiuruniemen keuhkotautiparantola.

Lankisen puumerkki on myös Pälksaaren mielisairaalan, Palholan mielisairaalan, Ruokolahden ja Leppävirran kunnansairaaloiden rakennussuunnitelmissa. Samoin hänen kynästään on lähtöisin Diakonissalaitos Betel Lahdessa ja monet Karjalaan jääneet rakennukset, kuten Viipurin maalaiskunnan kunnantalo ja Viipurin Säästöpankin toimitalo.

Vuonna 1970 kuollut Lankinen oli merkittävä suomalainen arkkitehti, vaikka Moskovan rauhan rajalinja talvisodan jälkeen 1940 ja uudelleen Pariisin rauhan 1947 rajalinja jättivät huomattavan osan hänen töistään rajan taakse. Nykyään hänen rakennuksistaan tunnetaan parhaiten jättimäinen Tiurun sairaala. Se on ollut kymmenkunta vuotta tyhjillään odottaen enää vain lopullista purkamista. Enää sillä ei ole ollut käyttöä tuberkuloosiparantolana eikä edes vastaanottokeskuksena. Kenelläkään ei ole ollut rahaa jättimäisen funkkissairaalan kunnostamiseen.

Raapistumaan päästetyn rakennuksen kohtaloa pohditaan jälleen aktiivisesti, kuten Helsingin Sanomien toimittajan Helmi Muhosen jutusta (HS 2.9.2023) käy ilmi. 

 

Kuukaupin silta

 

Mutta Kuukaupin sillastahan piti kirjoittaa. Kun eversti A.O. Pajarin johtamat joukot, eli 18.D., valtasivat salamavauhdilla Antrean takaisin elokuussa 1941, he myöhästyivät sen verran, että venäläiset ehtivät miinoittaa Kuukaupin sillan ja räjäyttää sen keskiosan.

Heillä oli pirullinen juoni. Kun suomalaiset alkoivat tutkia, kuinka silta saataisiin korjattua, venäläiset räjäyttivät radiomiinan, jonka seurauksena joukko suomalaisia sotilaita menetti henkensä. Heidän joukossaan oli muun muassa majuri (Johannes) Tapio Tarjanne, Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professori. Hän oli sillalla, kun venäläiset räjäyttivät maatukiin kiinnitetyt radiomiinat.

Tarjanne oli arvostettu juristi ja professori, joka oli toiminut muun muassa Urho Kekkosen väitöstilaisuudessa vastaväittäjänä. Tapio Tarjanteen setä Onni Tarjanne oli arkkitehti ja rakennusopin professori, joka suunnitteli kansallisia merkkirakennuksia kuten muun muassa Kansallisteatterin ja Heimolan talon.

Kaikki venäläisten miinat eivät kuitenkaan räjähtäneet. Seuraavana päivänä löytyi 600 kg:n räjähtämätön trotyylipanos. Miinoja oli purkamassa pioneeriryhmä, jota johti  pioneeriluutnantti Lauri Sutela, joka yleni sotien jälkeen kenraaliksi ja puolustusvoimain komentajaksi. Täältä Karjalan liiton sivuilta löytyy lisää tarinaa, kuinka miinojen radiovirittäminen estettiin soittamalla radioaalloilla tauotta Säkkijärven polkkaa kuukausien ajan eli niin kauan, että räjäytteeseen asennetun radiolaitteen akut olivat kuluneet varmasti loppuun.

Kuukaupin sillan raunio vuonna 1942.
Etelä-Karjalan museo: Jalmari Lankinen.

 

”Järkyttävä onnettomuus”

 

Vielä syksyllä 1943 Vuoksen yli kuljettiin perinteisesti lossilla, vaikka suomalaiset yrittivät kunnostaa venäläisten räjäyttämää siltaa. Silloin tapahtui järkyttävä onnettomuus, joka kohtasi maanviljelijä Antti Suikkarin perhettä. Paikallinen sanomalehti (Laatokka 3.10.1943) uutisoi surullisesta tapauksesta: ”Järkyttävä onnettomuus Kuukaupin lautalla.” 

Löysin Antrean sotilashallintopiirin esikunnan sotapäiväkirjasta illalla 29.9. kirjoitetun raportin onnettomuudesta: ”Sattui Kuukaupin lossilla surullinen onnettomuus. Lautan ollessa tulossa Vuoksen länsirannalta itärannalle sen ollessa keskellä virtaa pillastui lautalla ollut hevonen yht’äkkiä alkaen periä, jolloin hevosen omistaja Antti Suikkari tarttui sitä suitsiin, mutta oli pakoitettu hellittämään koska olisi muuten itsekin tempautunut hevosen pudotessa virtaan sen mukaan. Kärreihin istumaan jäänyt emäntä Martta Johanna Suikkari os. Tauru ei ehtinyt hypätä pois vaan joutui kärrien mukana veteen. Ennen kuin lautta saatiin pysähtymään ja takaisin onnettomuuspaikalle, olivat emäntä Suikkari ja hevonen kadonneet pinnan alle eikä heitä enää voitu pelastaa. Emäntä Suikkari on syntynyt 20.8.1904 ja jäi häntä suremaan puoliso ja 11 vuoden ikäinen lapsi. Onnettomuus oli suoranainen tapaturma, sillä lautan sisäänajoaukon sulkenut ketju oli kyllä kiinni, mutta hevosen kovasti periessä se katkesi ja kärrit pääsivät putoamaan veteen vetäen hevosen mukanaan.”

Tämä järkyttävä onnettomuus liittyi vain välillisesti sotatoimiin. Jos silta olisi ollut käytössä, lossia ei olisi enää käytetty. Vaikka paikalla aloitettiin naaraukset, ne eivät tuottanut tuloksia ainakaan ensimmäisen vuorokauden aikana. Voi olla, että onnettoman kohtalon kokeneen Martta Suikkarin ruumista ei koskaan löydetty, sillä sotatoimialueella laajojen naarausten järjestäminen saattoi olla käytännössä mahdotonta.

Venäläisten 1941 räjäyttämä Kuukaupin silta saatiin uudelleen käyttökuntoon vasta vuonna 1944 eli liian myöhään Suikkarin perheen kannalta. 

 

Sotilasvirkailija T. Nousiaisen kuva valmiiksi korjatusta sillasta 1944. 
Lossin paikka oli vasemmassa reunassa.
Sotamuseo: T. Nousiainen.

P.S. Voit lukea lisää suomalaisten toimista jatko-sodan Karjalassa tästä linkistä.

Juuso Waldenin jäljissä Simpeleelle

Juuso Waldenin toimitusjohtajakaudella rakennettu
Pekka Saareman suunnittelema Yhtyneet Paperitehtaat
Osakeyhtiön toimihenkilökerho Simpeleellä
turistien ihastelun kohteena.

Teimme onnistuneen kesäretken Juuso Waldenin jäljissä Simpeleelle, joka on nyttemmin ollut 50 vuotta osana Rautjärveä. ”Paikallisoppaana” rajanpinnassa toimi monipuolinen historioitsija, filosofian tohtori Maritta Pohls.

Vuonna 1920 perustetun Yhtyneet Paperitehtaat Osakeyhtiön tarina alkoi Simpeleeltä. Tai ehkä se tarina alkoi jo Pietarissa, missä Juuso Walden syntyi vuonna 1907. Juuson isä Rudolf Walden (1878–1946), oli silloin Slovo-kirjapainon palveluksessa Pietarissa.

Mutta mennään nyt aivan sinne alkujuurille. Tohtori Pohls on kirjoittamassa erittäin mielenkiintoista kirjaa yhdestä suomalaisen liike-elämän merkittävimmistä naisjohtajista, autokauppias Maja Genetzistä. Hänen isänsä oli Kurkijoella vuonna 1874 syntynyt Olli Genetz, joka oli Rudolf Waldenin entisiä kadettitovereita. Olli Genetz oli kahteen otteeseen Slovo-kirjapainon toimitusjohtajana Pietarissa. Ollin isoveli Atle Genetz (s. 1859) oli myös tavallaan paperialalla. Hän oli ollut aikaisemmin Tampereen Kansallis-Osake-Pankin johtaja ennen kuin hän siirtyi Jämsänkosken tehtaitten isännöitsijäksi.

Rudolf Walden vieraili mielellään Jämsänkoskella ja Jämsässä. Edelliseen paikkaan häntä veti älykäs Atle Genetz, johon hän oli tutustunut sattumalta, ja jonka neuvosta hän hankkiutui Pietariin Atlen veljen Ollin johtamaan Slovo-kirjapainoon töihin vuonna 1903. Jämsään aiheutti vetoa Anni Konkola -niminen neitokainen, joka vei Rudolfin sydämen. Pari kihlautui vuonna 1905 ja solmi avioliiton seuraavana vuonna.

Einar W. Juva kertoo Rudolf Waldenin elämäkerrassa (1957, 53) päähenkilön vaiheista Slovossa: ”Walden tuli ensin Slovon konttoripäälliköksi, mutta jo parin vuoden perästä hänelle uskottiin isännöitsijän ja toimitusjohtajan tehtävät. Yhtiö oli varsin vaikeassa asemassa sinä aikana, jolloin Walden tuli sen palvelukseen. Hän huomasi ennen pitkää, että sekä liikkeen organisaatiossa että muussakin oli paljon parantamisen varaa. Kuri ja järjestys olivat huonoja, eikä kaikkien palveluksessa olevien rehellisyyteenkään voinut täydellisesti luottaa, sillä materiaalivarkauksia sattui. Walden ryhtyi tarmokkaasti uudistuksiin.”

Kaikkiaan Rudolf Walden toimi Slovossa kahdeksan vuoden ajan. Kirjapainossa painettiin useita venäläisiä sanomalehtiä. Noina vuosina Rudolf Walden oppi ostamaan ja myymään paperia, sillä Slovo välitti suomalaista paperia Venäjän markkinoille. Siihen aikaan yli 70 prosenttia Suomen paperista myytiin Venäjälle. Tässä korostuu nyt Simpeleen tehtaan rooli. Simpele sijaitsee reilun parinsadan kilometrin päässä, lähes suoraan pohjoiseen, Pietarin jättiläismarkkinoista.

Vuoteen 1917 asti Simpeleen sijainti oli lähes ihanteellinen, sillä Simpeleen ja Pietarin välillä ollut Suomen suuriruhtinaskunnan raja oli helposti ylitettävä ja suomalaisen paperin tullimaksut olivat alhaisempia kuin Venäjän muiden maiden paperille asettamat maksut. Tosin junarata Simpeleeltä puuttui aina vuoteen 1935 asti.

Waldenista tuli vuonna 1911 itsenäinen paperiagentti Pietarissa. Hän myi runsaasti etenkin Simpeleen paperia ja vuonna 1916 hänet valittiinkin Aktiebolaget Simpeleen johtokunnan jäseneksi. Simpeleellä oli sellainen ongelma, että Walden olisi myynyt enemmän paperia Pietarissa kuin tehdas pystyi toimittamaan. Sen vuoksi Simpele osti Waldenin kontaktien ansiosta Atle Genetziltä Sortavalan lähistöllä Impilahden pitäjässä toimineen Jylhävaaran puuhiomon. Kaupassa tuli mukana muun muassa 500 hehtaaria metsää.

Rudolf Walden onnistui johdattelemaan suomalaiset paperitehtaat yhteistyöhön vuonna 1917. ”Yhdistyneet Paperitehtaat keskuskonttori”-nimisen myyntiorganisaation osakkaiksi tulivat heti Kajaanin Puutavaraosakeyhtiö, Myllykoski Träsliperi Aktiebolag, Aug. Eklöf Ab ja Aktiebolaget Simpele. Pian mukaan liittyivät myös Oy Kissakoski Ab ja Osakeyhtiö Jämsänkoski. Näiden yhtiöiden yhteinen myyntikonttori alkoi myydä paperia Helsingin kautta Venäjälle. Myyntikonttorin sivutoimisto avattiin Pietariin. Rudolf Walden tuli Simpeleen tehtaan edustajana tämän uuden myyntikonttorin johtokuntaan. (Juva 1957, 82)

Mutta myyntikonttori oli vasta ensimmäinen askel. Walden näki yhteistyön merkityksen ja niinpä hän kokosi sisällissodan jälkeen yhteen kolme tehdasta, Simpeleen, Myllykosken ja Jämsänkosken, ja muodosti niistä kesällä 1920 Yhtyneet Paperitehtaat Osakeyhtiön. Hänestä tuli tämän osakeyhtiön johtokunnan puheenjohtaja.

Simpeleen Tehtaanpuiston portaat.

 

Simpeleen seurakunta aloitti toimintansa vuonna 1922 ja Simpeleen kunta itsenäistyi seuraavan vuoden alussa Parikkalan kunnasta. Tänä vuonna olisi siis Simpeleen kunnan satavuotisjuhlat, jos kunta olisi edelleen itsenäinen. Kunta kuului Viipurin lääniin 1923–1944 ja vuosina 1945–1972 Kymen lääniin. Simpele toimi itsenäisenä kuntana 50 vuoden ajan kunnes se liitettiin Rautjärven kuntaan vuonna 1973. Simpeleestä tuli tässä yhteydessä laajemman Rautjärven kunnan kuntakeskus.

Yhtyneiden Paperitehtaiden merkitys Simpeleen kehityksessä ja itsenäistymisessä oli ratkaisevan tärkeä. Simpeleen tehtaan isännöitsijäksi tuli vuonna 1920 Veli Byström. Kun Simpeleen kunta itsenäistyi, Byströmistä tuli tehtaan johtamisen ohella sen ensimmäinen kunnanjohtaja vuosiksi 1923–1925. Sen jälkeen hän siirtyi Jämsänkosken tehtaan isännöitsijäksi.

Simpeleen tehtaan teknilliseksi johtajaksi tuli vuonna 1919 diplomi-insinööri Hugo Eklund. Kun hän siirtyi vuonna 1925 Myllykosken tehtaiden isännöitsijäksi, hänen tilalleen tuli diplomi-insinööri Ilmari Sipilä. Sittemmin Sipilä toimi Simpeleen tehtaan isännöitsijänä eli johtajana 36 vuoden ajan 1926–1963.

Simpeleen kirkko valmistui vuonna 1933. Yhtyneet Paperitehtaat lahjoitti kirkkoon alttaritaulun, jonka maalasi Korpilahdella syntynyt taidemaalari Alvar Cawén. Simpeleen seurakunta yhdistyi kuntaliitoksen yhteydessä Rautjärven seurakunnan kanssa uudeksi Rautjärven seurakunnaksi, joka liitettiin vuoden 2019 alussa Ruokolahden seurakuntaan.

Simpeleen Tehtaanpuisto 2023.

 

Ensimmäisen maailmansodan aiheuttama elintarvikepula kiusasi myös Simpeleen tehdasta. Elintarvikkeista oli niin suuri puute, että se oli lopettaa koko tehtaan toiminnan, kirjoitti Einar W. Juva Rudolf Waldenin elämäkerrassa (1957, 68–69). Yhtenä ratkaisuna yhtiö osti keväällä 1917 vuokraoikeuden Parikkalassa sijainneeseen Koitsaanlahden kuninkaankartanoon viideksi vuodeksi. Sieltä alettiin kuljettaa maitoa tehtaalle myytäväksi.

Perustettuaan Yhtyneet Paperitehtaat Rudolf Walden laitatti kunkin tehtaan ympärille myös puutarhat. Ensimmäisen noin puolen hehtaarin puutarhan Simpeleen tehtaan ympärille suunnitteli puutarhasuunnittelija Koskinen. Myöhemmin Rudolf Walden käytti John Hausenin ja Paul Olssonin apua. (Juva 1957, 593)

Työn äärestä -henkilöstölehdessä kerrottiin, että Simpeleelle rakennettiin suuret kasvihuoneet vuonna 1931. Sen ansiosta tehdas saattoi tarjota omia puutarhatuotteitaan myyntiin. Simpeleen aloitteita puutarhan osalta seurattiin parin vuoden kuluttua Myllykoskella.

Puutarhasuunnittelija John Hausen (1906–1974) suunnitteli Simpeleen Tehtaanpuiston, joka on edelleen vierailun ja kesällä vaikkapa piknikin arvoinen nähtävyys. Se valmistui vuonna 1935. Puiston alueella oli kauppias Reinikaisen perikunnan talo, josta Rudolf Waldenin luottoarkkitehti Wäinö G. Palmqvistin muokkasi ja laajensi kerhotalon. Yleisradio välitti joulun alla 1936 Simpeleen kerhotalon vihkiäiset ja Simpeleen kirkon urkujen vihkiäisjuhlan koko kansan kuultavaksi.

Kerhotalolle tuli voimistelusali, biljardisali, kokoussali ja lottien ylläpitämä kahvio. Siellä perustettiin muun muassa Simpeleen Keilaajat ry vuonna 1958. Talo toimi lähes puolen vuosisadan ajan monenlaisen kerhotoiminnan keskuspaikkana, kunnes se purettiin vuonna 1986.

Tehtaanpuistoon tuli polkujen, ruusuistutusten ja lehmusten lisäksi leikkikenttä ja tenniskenttä.

Sivuhuomautuksena voi lisätä, että John Hausen vastasi puutarhasuunnitelmasta, kun Tamminiemeä kunnostettiin tasavallan presidentti Urho Kekkosen virka-asunnoksi.

Simpeleen Tehtaanpuistoon ylälaitaan Hausen suunnitteli graniittikivestä muokatun korokkeen. Sen keskellä rakennettiin Juuso Waldenin toimitusjohtajakaudella vuonna 1953 suihkulähde. Sen luota laskeutuvat tehdasta kohti näyttävät roomalaiset kiviportaat. Vaikka puistossa ei enää taida olla alkuperäisiä ruusuistutuksia tai sen ajan puistonpenkkejä käytävien reunoilla, vierailija pääsee kyllä nautinnolliseen puistotunnelmaan. Nykyään puiston yläosaa hoitaa Simpeleen kyläyhdistys ry. Viehättävän Tehtaanpuiston ylläpitämiseen ja hoitamiseen on saatu Leader-rahoitusta.

Simpeleen Tehtaanpuisto 1957.
Lappeenrannan museot / Kuvapaja.

Löysin Finnasta Kuvapajan vuonna 1957 ottaman valokuvan Tehtaanpuistosta. Onhan maisema vähän muuttunut, kuten samasta puistosta 66 vuotta myöhemmin ottamani valokuva kertoo.

Tehtaanpuistosta löytyy lisää tietoa Willimiehen jäljillä -blogista. 

Ja tässä on vielä linkki Simpeleen kyläyhdistyksen sivuille, missä Anne Poutanen kertoo puistosta ja sen kunnostamisesta vuosina 2011–2012. 

 

Kotkaniemi palasi takaisin politiikan pelikartalle

Mika Aaltola ilmoittautui Luumäellä järjestetyssä
Kotkaniemi-foorumissa 3.8.2023
mukaan presidenttikisaan.

Toinen Kotkaniemi-foorumi (3.8.2023) nosti presidentti P.E. Svinhufvudin kotimuseo Kotkaniemen ja kotikunnan Luumäen politiikan kartalle sellaiseen asemaan, jossa ne olivat viimeksi olleet presidentti Svinhufvudin eläessä. Siis suomalaisen politiikan keskiöön.

Käytän tässä tukena Kotkaniemi-foorumin avaussanojen lausujan Etelä-Karjalan maakuntajohtaja Satu Sikasen osuvaa luonnehdintaa. Hän linkitti Svinhufvudin, Kotkaniemen, Luumäen ja Etelä-Karjalan, ja muistutti, että maakunta on huhtikuun alusta lähtien ollut painoarvoltaan suurempi kuin koskaan aikaisemmin. Etelä-Karjala on nyt Naton itärajalla ja sen vuoksi suuremman kansainvälisen kiinnostuksen kohteena kuin koskaan aikaisemmin.

Kotkaniemi-foorumin järjestivät Etelä-Karjalan liitto, Luumäen kunta ja Kotkaniemi-säätiö. Ulkopoliittinen instituutti oli foorumin yhteistyökumppani. Yle striimasi Kotkaniemi-foorumin esitelmät, joten en ala niitä tässä yhteydessä tarkemmin referoimaan. Tallenteen pitäisi löytyä täältä.

 

Erikoislähettiläs Heikki Talvitie (oik.) oli
Kotkaniemi-foorumin juontajan
Kari Lumikeron haastattelussa.

Koska ulkopolitiikka oli pääteemana tämän vuoden Kotkaniemi-foorumissa, oli hyvinkin luontevaa, että ensimmäinen vierasesiintyjä oli erikoislähettiläs Heikki Talvitie. Hänellä on perspektiiviä Venäjän toimintaan, ja häntä voi kutsua lähes viimeiseksi elossa olevaksi kremlologiksi.

Ruotsin entinen puolustusministeri Peter Hultqvist toi foorumiin ulkopuolista näkökulmaa. Hänellä on kuitenkin vahvasti suomalainen tausta. Hänen äitinsä oli sotalapsi, joka meni myöhemmin ruotsalaisen miehen kanssa naimisiin.

 

Peter Hultqvist (vas.) piti oman esityksensä englanniksi.
Antti Kaikkonen (oik.) ja Pekka Haavisto olivat myös äänessä.

Ensi talven presidentinvaalit näkyivät ja värittivät tämän vuoden Kotkaniemi-foorumia. Presidenttiehdokas Pekka Haavisto esiintyi hillitysti, presidenttiehdokas Jussi Halla-aho luennoi selväsanaisesti ja päivän odotetuin esiintyjä Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola oli kahdessa roolissa. Hän esiintyi paneelissa Ulkopoliittisen instituutin kollegojensa Sinikukka Saaren ja Matti Pesun kanssa totutun asiantuntevasti.

Ulkopoliittisen instituutin Sinikukka Saari, Matti Pesu
 ja Mika Aaltola toivat Kotkaniemi-foorumiin
 tutkijanäkemystä.

Foorumin päätyttyä Mika Aaltola piti avoimen lehdistötilaisuuden, jonka ansiosta Kotkaniemi-foorumi ja Luumäki nousivat monena päivänä valtakunnan uutisiin.

Kaikki varmasti arvasivat, että Aaltola ilmoittaisi suostuvansa kannatusyhdistyksensä presidenttiehdokkaaksi, vaikka asia julkistettiin ja varmistettiin vasta Kotkaniemi-foorumin päätyttyä Luumäellä. Paikalla olleet presidenttiehdokkaat luonnollisesti sähköistivät foorumin keskustelut.

Päivän aikana saatiin ymmärtää, että myös Antti Lindtman (sd) ja Antti Häkkänen (kok) voisivat olla kiinnostuneita sovittelemaan nykyistä suurempia saappaita.

 

Pääkirjoitus: Aaltola yrittää presidentiksi. (HS 4.8.2023)

Vaikka Aaltolan ilmoitus presidenttikilpaan heittäytymisestä ei yllättänyt ketään, vasta hänen ilmoituksensa käynnisti todellisen presidenttipelin. Etelä-Karjalassa alleviivattiin, että peli käynnistyi Luumäellä. Helsingin Sanomien ykköspääkirjoitus kertoi seuraavana päivänä: ”Aaltola yrittää presidentiksi.” (HS 4.8.2023)

Toimittaja Oskari Erosen juttu saman lehden sivulla A8 oli otsikoitu: ”Tutkijat: Aaltolan ehdokkuus hyvin poikkeuksellinen.” 

Saman sivun alalaidassa kerrottiin, että perussuomalaisten puoluekokouksen odotetaan vahvistavan Halla-ahon ehdokkuuden muutaman päivän kuluttua. (”Halla-aho aikoo jatkaa puhemiehenä kampanjansa aikana” HS 2.8.2023) Jutussa kerrottiin, että Halla-aho kertoi HS:lle turvallisuuspoliittisessa Kotkaniemi-foorumissa Luumäellä, että ehdokkuus ei hänen mielestään vaikuttaisi puhemiehen tehtävän hoitamiseen millään tavalla: ”En tietenkään esiinny presidenttiehdokkaana toimittaessani puhemiehen velvollisuuksia.”

Ilkka-Pohjalainen julkaisi STT:n suuren uutisen otsikolla ”Aaltola arvelee ihmisten haluavan ehdokkaan politiikan ulkopuolelta”. (Ilkka-Pohjalainen 4.8.2023) Varsinainen juttu alkoi näin: ”Ulkopoliittisen instituutin (Upi) johtaja Mika Aaltola kertoi torstaina odotetusti lähtevänsä ehdolle presidentinvaaleihin. Hän asettuu ehdokkaaksi valitsijayhdistyksen kautta. Aaltola kertoi uutisen turvallisuuspolitiikan Kotkaniemi-foorumin jälkeen Luumäellä. Kotkaniemi on presidentti Pehr Evind Svinhufvudin kotimuseo. Paikan valintaan liittyy Aaltolan mukaan symboliikkaa. Hän mukailee Svinhufvudin poliittiseksi testamentiksi luonnehdittua lausetta, ”ensin raja kuntoon ja sen jälkeen vasta levitellään leipää”. Svinhufvud on Aaltolalle monella tapaa esikuva, vaikka aika on eri.

–      Onhan se tätä päivää, miten hän Venäjää korosti, ja toisaalta myös se tietynlainen yhteiskunnallisen keskustelun maltillistaminen ja sen peräänkuuluttaminen, että meidän pitää demokratiassa, jos ei nyt ymmärtää, niin ainakin sietää toisiamme, Aaltola kuvailee STT:lle

–      Kun äärielementit lähtivät väkivallan tielle, hän osasi pysäyttää heidät sanoilla ja teoilla.

Svinhufvud toimi Suomen tasavallan kolmantena presidenttinä vuosina 1931–1937. Hän oli Venäjästä irtautumiseen johtaneen poliittisen taistelun näkyvin hahmo. Svinhufvud johti itsenäisyysjulistuksen antanutta senaattia ja taltutti Mäntsälän kapinaksi kärjistyneen oikeistoradikalismin.”

Uutisjutun presidentti Svinhufvudista Aaltolan esikuvana kirjoittivat STT:n Sanna Nikula ja Viivi Salminen.

Ilkka-Pohjalainen julkaisi samana päivänä myös Lännen Median toimituksen päällikön Matti Posion taustoitusjutun, jonka otsikko kertoi Aaltolan siirtyneen ilmoituksensa jälkeen uudelle alueelle: ”Ulkopolitiikan selittäjä poliittiselle miinakentälle.”

 

Ilkka-Pohjalainen (5.8.2023) esitti presidenttiehdokas
 Mika Aaltolan puolisonsa Kirsi Aaltolan
 kanssa presidentillisessä
maisemassa Kotkaniemessä.

Lehdet jatkoivat seuraavanakin päivänä samalla teemalla. Ilkka-Pohjalainen julkaisi Mika ja Kirsi Aaltolasta 5.8.2023 suuren Lauri Heinon ottaman valokuvan järvimaisemassa, jonka kuvatekstissä luki: ”Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola ja puolisonsa Kirsi Aaltola turvallisuuspolitiikan Kotkaniemi-foorumin yhteydessä torstaina Luumäellä.” Varsinainen STT:n juttu oli otsikoitu: ”Aaltolan avauksen tyyli populistinen.” Helsingin Sanomat julkaisi saman toimittaja Sanna Raita-ahon jutun pienemmällä kahden palstan valokuvalla, jonka Helsingin Sanomien valokuvaaja Mika Ranta oli ottanut Luumäellä. Kuvateksti kertoi: ”Mika Aaltola avasi presidentinvaalikampanjansa Luumäellä torstaina.” Saman jutun otsikko Hesarissa kuului näin: ”Tutkija: Aaltolan kampanja-avauksen tyyli populistinen.” Tutkijamielipiteen oli lausunut politiikantutkija Johanna Vuorelma.

 

Jussi Halla-aho Kotkaniemessä.

Helsingin Sanomissa oli myös Robert Sundmanin ja Veera Paanasen kirjoittama juttu ”Suomessa luotetaan Naton apuun tositilanteessa”. Mielipidemittauksesta kertova juttu oli kuvitettu Antti Häkkäsen, Pekka Haaviston ja Jussi Halla-ahon pienillä valokuvilla. Niiden alla oli yhteinen kuvateksti: ”Antti Häkkänen (kok), Pekka Haavisto (vihr) ja Jussi Halla-aho (ps) kommentoivat torstaina Luumäellä tuoreen Nato-kyselyn tuloksia.”

Kotivara ennen ja nyt

Kotkaniemessä on järjestetty viime vuosina useita korkeatasoisia tilaisuuksia. Seuraavaksi siellä järjestetään seminaari, jossa keskeisenä teemana on omavaraisuus. ”Kotivara ennen ja nyt” -kesäpäivä järjestetään 19.8.2023. Seminaariin voi ilmoittautua osoitteeseen info@svinhufvudinmuistosaatio.fi 11.8.2023 mennessä. Kotivara-seminaarissa ovat äänessä ainakin Naisten valmiusliiton puheenjohtaja Paula Risikko, Etelä-Karjalan Marttojen kotitalousasiantuntija Riitta Sutinen ja everstiluutnantti Aki-Mauri Huhtinen. Moderaattorina toimii filosofian tohtori Kati Katajisto.

Omavaraisuuteen ja kotivaraperiaatteeseen sekä erityisesti Kotkaniemen kotimuseoon voi tutustua kuuntelemalla Menneisyyden jäljillä -podcastin jakson numero 85.

 

 

 

 

 

Golfia Mikko Ilosen voittomaisemissa

Kun 151. The Open Championship alkoi tänään Royal Liverpoolin kentällä Hoylakessa, muutamat suomalaiset saattoivat palata nostalgisiin tunnelmiin. Mikko Ilonen voitti nimittäin Hoylakessa British Amateurin vuonna 2000 ja singahti tuntemattomuudesta golfmaailman tähtikartalle. Samana vuonna hän pääsi amatöörinä ensimmäisen kerran mukaan ammattilaisten The Open -turnaukseen, mutta ei päässyt cutista läpi.

Mackenzie & Ebertin toimisto on uusinut Royal Liverpoolin 17. reiän.

Seuraavana vuonna hän pelasi Royal Lytham & St. Annesin kentällä ensimmäisen kerran ammattilaisena The Openissa ja oli kuin kotonaan sijoittuen yhdeksänneksi. Se olikin vuosien ajan hänen paras major-sijoituksensa.

 

Royal Liverpoolin kenttä ei ole enää sama kenttä, jolla Ilonen saavutti huikean amatöörivoittonsa. Viimeksi Martin Ebertin toimisto on laittanut kentän toiseksi viimeisen eli 17. reiän uusiksi. Se on lyhyt par-3, nimeltään ”Little Eye”, mittaa 136 jaardia. Se pelataan nykyään kohti merta, kun aiemmin se suuntautui sisämaahan.

Uudistus on erittäin suuri, mutta Royal Liverpoolin golfkenttä, jossa pelattiin jo vuonna 1869, on tottunut siihen, että aika ajoin kenttää on uusittava. Martin Ebert kertoo 17. reiän uusimisesta oheisella Golf Digestin YouTube-nauhoitteella: Ebert kertoo 17. reiän uusimisesta. 

Jos haluat sukeltaa syvemmälle The Openin historiaan ja tunnelmiin, kannattaa katsoa myös tämä Cookie Jar Golfin YouTube-kenttäesittely: Cookie Jar Golf. 

Mackenzie & Ebertin toimisto on tullut suomalaisille golfin harrastajille tutuksi muun muassa Vierumäen Classicin ja Pickalassa tehtyjen uudistusten ansiosta. Tuntuu uskomattomalta, että sama toimisto työskentelee myös noilla maailman kuuluisimmilla kentillä.

 

Kun Royal Liverpool isännöi edellisen kerran The Openia vuonna 2014, voittajaksi pelasi Rory McIlroy. Sinä vuonna Rory voitti kaksi major-turnausta, sillä hän voitti myös PGA Championshipin Valhallassa, missä Mikko Ilonen pelasi koko uransa parhaan major-turnauksen sijoittuessaan seitsemänneksi.

Siitä edellinen The Open Hoylaken maisemissa pelattiin vuonna 2006. Silloin voittoon pelasi Tiger Woods. Mikko Ilonen sijoittui sillä kertaa 16:nneksi.

Tiger Woods oli mukana tämän vuoden ensimmäisessä major-turnauksessa ja pääsi Mastersissa kahden kierroksen jälkeen cutista läpi, mutta joutui jalkavaivan vuoksi keskeyttämään. Sen jälkeen tehdyn nilkkaleikkauksen jäljiltä häntä ei ole nähty kauden muissa majoreissa.

Tänä vuonna The Openissa on mukana kaksi suomalaista, Sami Välimäki ja Kalle Samooja. Se on kova paikka suomalaiskaksikolle. – Lisäys: Sami Välimäki pääsi ensimmäisen kerran major-turnauksen cutista läpi!

Kun Juuso laittoi Karjalassa pyörät pyörimään

Vuorineuvos Juuso Walden oli vauhdittamassa teollisuuden starttia Karjalassa 1941–1942. Kuva on Valkeakoskelta 1960-luvulta. Kuva: UPM:n arkisto.

Tuntuuko uutisia seuratessa siltä, että Suomi polkee jatkuvasti vastatuuleen? Kovaan vastatuuleen. Hitaasti ja raskaasti.

Joskus on poljettu toisellakin tahdilla. Sotien jälkeiset jälleenrakennusvuodet olivat vahva osoitus suomalaisten kyvystä tehdä asioita yhdessä ja reippaasti.

Usein unohdetaan, että Suomen historian nopein jälleenrakennus tapahtui kuitenkin jatkosodan alussa. Sitä mukaa, kun armeija sai vallattua alueita takaisin Neuvostoliitolta, olivat siviilit jo pyrkimässä takaisin entisille kotikonnuilleen. Karjalassa laitettiin muutamassa kuukaudessa pyörät pyörimään.

Waldhofin tehtaan koneet olivat kadonneet, kun suomalaiset valtasivat Käkisalmen takaisin 1941. SA-kuva.  

 

Juuso Waldenista oli tullut talvisodan jälkeen Yhtyneet Paperitehtaat Osakeyhtiön toimitusjohtaja, kun hänen isäänsä kenraaliluutnantti Rudolf Waldenia tarvittiin ministeritehtäviin. Yhtiön päätoimipaikka oli siihen aikaan Myllykoskella, mutta talvisodan aikana Rudolf Walden ei ollut edes käväissyt tehtaallaan valtiollisten kiireidensä vuoksi.

Jatkosodan alettua, elokuun alussa 1941, perustettiin Päämajan sotilashallinto-osastolle kauppa- ja teollisuustoimisto, jonka johtoon nimettiin Enso Gutzeitin Enson tehtaan entinen johtaja kapteeni Ilmari Tamminen ja hänen avukseen toimistoupseerit ekonomi Juuso Walden ja ekonomi Erkki Roiha. Pian toimistoon liittyi myös sotilasvirkailija Väinö Voipio, joka oli siihen aikaan Keskon lakimies.

Vuorineuvos Juuso Waldenin elämäkerrassa (Readme 2021) olen kertonut, että Imatralla toimineen toimiston tehtäviin kuului 1) arvioida takaisinvallatulla alueella olleiden liikenne- ja teollisuuslaitosten kunto ja niiden uudelleen käynnistäminen, 2) käsitellä kaikkien takaisinvallatulle alueelle uudelleen perustettavien liike- ja teollisuuslaitosten siirtymistä koskevat kysymykset, 3) valvoa takaisinvallatulta alueelta saadun teollisuustarkoituksiin soveltuneen sotasaalismateriaalin keräämistä, varastoimista ja jakamista, ja 4) ohjata saatavissa olleen voiman, työvoiman ja materiaalin jakamista eri teollisuuslaitosten kesken niiden kiireellisyys- ja tärkeysjärjestys huomioiden.

Syksyn kuluessa toimiston vastuita lisättiin sähkölaitosasioilla. Marraskuussa Tamminen siirtyi reserviin ja Juuso Waldenista tuli toimiston päällikkö.

Toimiston onnistumisen edellytyksenä oli avainhenkilöiden vahva näkemys teollisuuden toiminnasta. Sotilaallista itsevarmuutta uhkuneen Suomen yhteyteen liitetyllä vallatulla sotilashallintoalueella oli ollut ennen talvisotaa reilut 450 erilaista teollisuuslaitosta, jotka olivat työllistäneet suoraan 25 000–27 000 työntekijää.

Esimerkiksi sulattoja ja muita metallinjalostusteollisuuden laitoksia oli ollut 16, konepajateollisuuden laitoksia 55, kivi-, savi-, lasi- ja turveteollisuuden laitoksia 33, kemian teollisuuden laitoksia 13, nahka- ja kumiteollisuuden laitoksia 9, paperiteollisuuden laitoksia 30 ja puuteollisuuden laitoksia 111 kappaletta.

Pääsääntöisesti kevyen teollisuuden tuotantolaitoksia oli saatu pelastettua suhteessa enemmän kuin raskaan teollisuuden laitoksia. Syy on selvä. Pienemmät koneet yms. oli ollut kaikessa kiireessä helpompi ottaa mukaan.

Teollisuuden tuotantokykyä oli leikattu rajusti. Esimerkiksi Enson tehtaiden kartonkitehdas oli tuhoutunut ja muitakin tehtaita oli yritetty polttaa. Osa Kuitu Oy:n koneista oli viety pois. Rouhialan voimalaitokselta oli viety kaksi generaattoria turbiineineen. Itä-Suomen Raakasokeritehtaan rakennukset olivat kärsineet vain pintavaurioita, mutta koneet oli viety pois. Laatokan Puu Oy:n tiilinen tehdasrakennusryhmä oli räjäytetty ja palanut maan tasalle. Karjalan Peruna Oy:n rakennukset olivat talvisodan aikana kärsineet vaurioita, mutta toisaalta venäläiset olivat kunnostaneet niitä. Koneet he olivat vieneet mennessään. Samoin Karjalan Myllyn rakennukset olivat kunnossa, mutta koneet oli viety pois.

Laatokan-Karjalassa Värtsilän tehtaiden yksi Martin-uuni oli käyttökunnossa. Läskelän tehtaiden paperitahdas oli pahoin vaurioitunut. Leppäkosken paperitehdas oli tuhoutunut jo talvisodassa, mutta venäläiset olivat tuoneet sinne koneet. Joensuun saha oli täysin tuhoutunut. Waldhofin metsäteollisuusyrityksen tehtaiden koneistot oli viety. Pitkärannassa oli saha poltettu.

Kuitu Oy:n toiminta käynnistettiin uudelleen 1942. SA-kuva.

 

Jääskessä toimineen Kuitu Oy:n tarina oli mielenkiintoinen. Yhtiölle valmistui Jääsken Järvenkylään tehtaat vuonna 1938. Se valmisti raiontekokuitua eli viskoosia. Yhtiön jouduttua jättämään koneensa Moskovan rauhan rajan taakse ajateltiin kaiken olevan ohi ja yhtiö ehti jättää jo konkurssihakemuksensa. Yhtyneet Paperitehtaat Osakeyhtiön johtaja Rudolf Walden oli kuitenkin hereillä ja hän oli kummisetänä, kun Kuitu Oy:n seuraajaksi muodostettu Säteri Oy perusti uuden tuotantolaitoksen Valkeakoskelle.

Kun Suomen joukot valtasivat jatkosodan alussa Jääsken, alkuperäisen Kuitu Oy:n tehdaslaitokset kunnostettiin. Kuitu Oy toimi vanhalla nimellään vielä parisen vuotta 1942–1944.

Kun kohtuullinen määrä Karjalan evakkoja asettui sotien jälkeen Valkeakoskelle, paroni Wreden johtama Säteri tuntui heille luontevalta työpaikalta. Tästä kirjoitin muutaman hauskan tarinan varatuomari Pekka Kareen muistelmissa (2022).

Suorittamansa teollisuuslaitosten kartoituksen jälkeen syksyllä 1941 ja talvella 1942 Juuso Walden ja muut sotilashallintoviranomaiset kääntyivät teollisuuslaitosten entisten omistajien puoleen ja kehottivat heitä ryhtymään raivaus- ja korjaustoimiin. Yrittäjiä avustettiin muun muassa sähkövoiman saamisessa. 

Vuoden 1941 loppuun mennessä 72 teollisuuslaitosta oli aloittanut jo toimintansa ja korjauksia suoritettiin 64 teollisuuslaitoksessa. Katselmus oli tehty jo yli 200 teollisuuslaitoksessa. (Laatokka 10.2.1942)

Venäläiset sotavangit auttoivat kokoamaan Sortavalan Kirjapaino Oy:n laakapainokoneen, jolla painettiin Laatokka-lehteä. SA-kuva

 

Sortavalan Kirjapaino Oy, joka julkaisi Laatokka-nimistä sanomalehteä, oli siirtynyt talvisodan jälkeen Sortavalasta Joensuuhun ja jatkanut toimintaansa siellä. Lehden päätoimittajana jatkoi tässä Joensuun lyhyessä evakkovaiheessa Uki Nieminen.

Kun Sortavala vallattiin takaisin, lehden toimittaja seurasi suomalaisjoukkojen kannoilla kaupunkiin. Pian todettiin painokoneen tarttuneen vetäytyneiden venäläisten matkaan. Mutta uusi amerikkalaisvalmisteinen laakapainokone saatiin asennettua melko pian ja jo 10. helmikuuta 1942 lehden lukijoille saatettiin iloisesti ilmoittaa, että lehteä painettiin jälleen Sortavalassa. Venäläiset sotavangit auttoivat painokoneen asentamisessa ja puhdistivat koneesta viimeisiä ”matkatomuja”.

Siinä vaiheessa suurin ongelma oli puute lehden jakelijoista. Lehti kuitenkin vakuutti, että jakelijoita pyritään hankkimaan mahdollisimman pian lisää.

Ensimmäisen Sortavalassa painetun Laatokan etusivun uutisissa kerrottiin muun muassa presidentti Lauri Kristian Relanderin kuolleen alle 50-vuotiaana.

 

Päätoimittaja Uki Niemiselle Sortavalaan paluu oli varmasti juhlava kokemus. Lehden toimittaminen Sortavalassa, sen kotipaikkakunnalla, täytyi olla palkitsevaa. Nieminen toimi myös Suomen Yleisradion Sortavalan ohjelmalautakunnan jäsenä ja varakuuluttajana. Sortavalan Uimaseurassa hän toimi sihteerinä ja rahastonhoitajana ja olipa hän toiminut paikkakunnalla myös uimaopettajanakin.

Rintamalinja ei ollut kaukana, joten sen vuoksi vallatulla alueella sai olla aina varuillaan vihollisen mahdollisten hyökkäysten vuoksi. Ja muutenkin.

Jotenkin kohtuuttomalta tuntuvat ne tarinat, kun rintamalinjojen läheisyydessä tapahtui myös sotaan suoranaisesti kuulumattomia onnettomuuksia. Niin kuin marraskuussa 1942. Helsingin Sanomien uutinen ”Järkyttävä ylikäytäväonnettomuus Laatokan Karjalassa” kertoi 21.11.1942, kuinka Sortavalan kaupunginjohtaja Arvi Häyhä, Laatokan päätoimittaja Uki Nieminen ja sotilashallintoalueen päällikkö luutnantti Arthur Tenhunen sekä sotamies E. Kääriäinen olivat lähteneet aamulla Sortavalasta Salmiin asevelitalon vihkiäistilaisuuteen. Impilahden Ristiojalla auto tuli ylikäytävälle samaan aikaan matkustajajunan kanssa. Siinä syntynyt törmäys lennätti autoa 30 metriä. Auto muuttui rusinaksi ja taisi mennä kahteen osaan. Vain sotamies Kääriäinen selvisi onnettomuudesta hengissä, mutta hänkin loukkaantui pahoin.

Selvää syytä onnettomuudelle ei ollut. On mahdollista, että marraskuisena aamuna auton ikkunat olivat niin huurussa, että autossa olijat eivät vain nähneet junan tuloa.

Helsingin Sanomat kertoi järkyttävästä onnettomuudesta 21.11.1942.

 

 

Juuso Walden tiesi liiankin hyvin, että sotatilan vallitessa tapahtui onnettomuuksia. Hänen pikkuveljensä Rudolf Rudi Walden oli kuollut tapaturmaisesti matkustaessaan rintamalta lomalle syksyllä 1941.

Kesäkuussa 1944 Juuso Walden menetti toisenkin veljensä. Veljessarjan nuorin eli Lauri taisteli Siiranmäessä komppanianpäällikkönä. Hän kaatui taistelun tiimellyksessä, eikä hänen ruumistaan koskaan löydetty.

Juuso toimi lyhyen aikaa Karhumäessä Piikki-rykmentin eli JR25:n talousupseerina ja huoltopäällikön sijaisena keväällä 1942 sen jälkeen, kun sotilashallinto-osaston kauppa- ja teollisuustoimisto oli lopettanut oman toimintansa ja siirtänyt loput tehtävänsä siviiliviranomaisille maaliskuun alusta lukien.

Melko pian Juuso palasi kuitenkin Imatralle. Hän toimi noin puolen vuoden ajan sotilashallinto-osaston sotasaalistarkastajana. Joulukuussa 1942 hän siirtyi takaisin siihen tehtävään, johon hänet oli jatkosodan alussa määrätty eli hän siirtyi Kouvolaan Pohjois-Kymenlaakson suojeluskuntapiirin esikuntaan liikennetoimiston päälliköksi. Tässä tehtävässä hän oli kotiuttamiseensa asti syksyllä 1944.

Kouvolassa toimiminen oli Juusolle mielekästä, sillä hän saattoi samalla pitää silmällä Myllykosken tehtaan toimintaa.

Myllykoski oli jo ennen sotia kehittynyt Yhtyneet Paperitehtaat Osakeyhtiön pääpaikaksi, mutta Juuson toiminta sotavuosina Kouvolassa ja Imatralla vahvisti Myllykosken silloista asemaa yhtiön sisällä.

 

Vuoden 1983 MM-kisojen jälkeen kartalta kadonneita maita

Yleisurheilun ensimmäiset MM-kisat järjestettiin Helsingissä 1983.
Museovirasto: Volker von Bonin.

Yleisurheilun ensimmäisiin maailmanmestaruuskilpailuihin Helsingissä 1983 osallistui 154 maata tai joukkuetta ja 1335 urheilijaa. Kyse oli siihen asti Suomen kaikkien aikojen kansainvälisimmästä tapahtumasta, jonka synnyttämisessä päävastuun kantoivat Carl-Olaf Homén järjestelytoimikunnan puheenjohtajana ja Lauri Tarasti pääsihteerinä.

Suomi sai kisoissa kolme mitalia. Tiina Lillak heitti keihäässä kultaa, Arto Bryggare aitoi hopealle ja Martti Vainio heittäytyi 5000 metrillä pronssille. Kaiken kaikkiaan Suomen joukkueessa oli 53 urheilijaa.

Vanhoja kuvia katsellessa tulee väistämättä nostalginen olo. Yksi kisojen näkyvimmistä sponsoreista oli japanilainen TDK. Elettiin kasettien ja videokasettien kulta-aikaa. Kisojen osanottajalistoja tarkastellessa huomaa, kuinka valtavasti maailma on muuttunut 40 vuoden aikana. Mukana olleiden joukkueiden joukossa oli 12 maata, joita ei enää ole olemassa. Merkittävä muutos on kohdistunut siis lähes kymmeneen prosenttiin osallistujamaista.

Kartalta ovat kokonaan kadonneet Neuvostoliitto, Jugoslavia ja Tšekkoslovakia. Alankomaiden Antillit voidaan lukea myös tähän ryhmään. Se hajotettiin vuonna 2010. Saaret ovat edelleen osa Alankomaiden kuningaskuntaa, mutta urheilijat voivat halutessaan edustaa joko Arubaa tai Hollantia.

Jemenit ovat yhdistyneet yhdeksi, tosin sisäisesti hyvin riitaiseksi Jemeniksi, ja Saksat ovat yhdistyneet yhdeksi Saksaksi.

Lisäksi neljä osanottajamaata on vaihtanut nimeä. Ylä-Voltan nimi muuttui Burkina Fasoksi heti Helsingin kisoja seuranneena vuonna. Kamputsea on nykyään Kambodžan kuningaskunta, Länsi-Samoa on nykyään Samoa ja Zairesta tuli vuonna 1997 Kongon demokraattinen tasavalta. Sitä saatetaan kutsua myös Kinshasan Kongoksi maan pääkaupungin mukaan.

Merkittävin ja urheilua eniten muokannut muutos on ollut Neuvostoliiton hajoaminen. 1990-luvun alussa piirrettiin kartalle 15 uutta valtiota: Venäjä, Viro, Latvia, Liettua, Valko-Venäjä, Ukraina, Armenia, Azerbaidžan, Georgia, Kazakstan, Kirgisia, Moldova, Tadžikistan, Turkmenistan ja Uzbekistan.

Jugoslavian hajoaminen ei onnistunut ilman sotaa, kun taas Tšekkoslovakia jakautui Tšekiksi ja Slovakiaksi ilmeisesti ilman ensimmäistäkään veriuhria.

Kadonneilla mailla oli näkyvä rooli MM-kisojen mitalitaulukossa, sillä neljästä menestyneimmästä maasta kolme on kadonnut kartalta.

Yhdysvallat oli 24 mitalillaan kisojen menestynein maa, mutta Neuvostoliitto 23 mitalillaan ja Saksan demokraattinen tasavalta 22 mitalillaan olivat lähes yhtä menestyneitä. Neljänneksi eniten (9) mitaleita sai Tšekkoslovakia.

Helsingin MM-kisoissa oli mukana myös kaksi kansallista yleisurheiluliittoa, jotka siis siis edustivat omaa ”valtiotaan” tai ”maataan” poikkeuksellisissa olosuhteissa. Nämä poikkeukset olivat Kiinan Taipein Yleisurheiluliitto (TPE) ja Palestiinan Yleisurheiluliitto (PAL).

Kiinan Taipein eli Taiwanin kiista on ollut ratkaisematta vuodesta 1949 lähtien. Kiinan tasavalta eli Taiwan oli aikanaan perustamassa Yhdistyneitä kansakuntia, mutta se joutui luopumaan YK:n jäsenyydestä vuonna 1971 puhemies Maon johtaman Kiinan kansantasavallan hyväksi. Nykyään vain muutama YK:n jäsenmaa tunnustaa Taiwanin itsenäiseksi valtioksi, eivätkä kaikki saaren asukkaatkaan ole yksimielisiä siitä, haluaisivatko he saaren itsenäistyvän. Se nimittäin ärsyttäisi suunnattomasti manner-Kiinaa, joka katsoo, että saari kuuluu sen alueisiin.

Lähi-idässä tilanne on hyvin toisenlainen. Israelilaisten ja palestiinalaisten jännitteet juontavat kauas historiaan. Nykyisin Palestiinan valtion on tunnustanut jo lähes 140 YK:n jäsenvaltiota, mutta tältä listalta puuttuvat käytännössä kaikki länsimaat. Sen vuoksi Palestiina ei voinut valtiona osallistua myöskään Helsingin MM-kisoihin.

Kuvaavaa on, että monia muita maailman kriisipesäkkeitä on onnistuttu purkamaan 40 vuodessa, mutta Taiwanissa ja Palestiinassa tilanne on pysynyt vuosikymmenestä toiseen yhtä tulehtuneena. Se tarkoittaa sitä, että minun kanssani samanikäiset palestiinalaiset ja israelilaiset samoin kuin taiwanilaiset ja mannerkiinalaiset ovat eläneet koko työuransa sodan tai sodan uhan varjossa. Se on surullista. Yksi menetetty sukupolvi!

Kiinan ja Taiwanin urheilijat ovat olleet vain yhden kerran olympiakisoissa yhteisessä joukkueessa. Se tapahtui Lontoossa 1948. Sen jälkeen niiden edustajat eivät vuosikymmeniin mahtuneet samaan pöytään tai edes samaan huoneeseen.

Niinpä Helsingin MM-kisoissa tehtiin urheiluhistoriaa senkin osalta, että Kiinan kansantasavalta ja Kiinalaisen Taipein yleisurheiluliitto olivat edustettuina samoissa suurkisoissa. Joku voi vielä muistaa, että Kiinan Zhu Jianhua voitti korkeushypyssä MM-pronssia.

Isäni kuului Aulis Potinkaran johtamaan Helsingin MM-kisojen juhlavaliokuntaan. Harrin vastuulla oli joukkueiden avajaismarssin toteutus. 154 joukkuetta piti siis marssittaa Eläintarhan kentältä Olympiastadionille aikataulun mukaisesti. Kisojen juhlallisuuksien ohjauksesta vastasi näyttelijä-ohjaaja Risto Ahonen, kisamusiikista säveltäjä Jorma Panula, liikuntaesityksistä voimistelunopettaja Raija Riikkala ja Olympiastadionin koristamisesta vastasi professori Jukka Pellinen.

Kaikki järjestelyt menivät kaikin puolin hyvin. Ja kaiken kukkuraksi pääsihteeri Lauri Tarasti saattoi laskea talouspäällikkö Hannu Lehtisalon kanssa kisojen jälkeen tyytyväisenä, että kisoista jäi Suomen Urheiluliitolle voittoa 3,5 miljoonaa markkaa.

Toimittajavierailu Antreassa 1939

Ulkomaalaisia toimittajia tutustumassa raakasokeritehtaaseen Antreassa.
 Kuvan nainen muistuttaa amerikkalaistoimittaja Martha Gellhornia. SA-kuva.

 

Kun Itä-Suomen Raakasokeritehdas Oy perustettiin Antreaan vuonna 1937, sen toimitusjohtajaksi valittiin agronomi Paavo A. Viding. Hän pyrki edistämään sokerijuurikkaan kasvatusta tehtaan lähiseuduilla. Hänen puolisonsa Irja Viding toimi aktiivisesti paikallisessa Marttayhdistyksessä.

Antrea oli merkittävä rautateiden risteysasema. Sen kautta kulki junarata Viipurista Joensuuhun ja Vuoksenniskan radaksi kutsuttu osuus Antreasta Imatralle. Sokeritehtaan tuotteita saatiin siis kuljetettua junalla vaivattomasti Pietariin, Viipuriin ja Helsinkiin.

Vuoden 1939 alussa saatettiin todeta, että Antrean väkiluku oli kasvanut 8 600 asukkaaseen, kun seudun muissa maaseurakunnissa rekisteröitiin lähes järjestään asukasmäärän vähenemistä. Antrea oli väkiluvultaa Kirvun luokkaa ja hitusen Hiitolaa väkirikkaampi, kun taas Karjalan kruununa loisti tietenkin 83 000 asukkaan Viipuri.

Urheiluseura Antrean Esan 10-vuotisjuhlakilpailuissa 1936 hiihdettiin ja hypättiin mäkeä. Karjalan Urheilijoita edustanut Arvo Koskelainen voitti 20 kilometrin hiihdon ja hyppyrimäen kunkku oli Vuorisuo, jonka pisin hyppy kantoi 26 metriä.

Ensimmäisen Antrean hiihdon voitti Kaukolasta kotoisin ollut Eino Olkinuora vuonna 1937. Seuraavana vuonna 30 kilometriä pitkän kilpailun voittajaksi sujutteli Pekka Vanninen. Ja kolmannella kerralla vuonna 1939 oli Otto Kokkosen vuoro kerätä ykköspalkinnot.

Antreassa odotettiin innolla Helsingin vuoden 1940 olympialaisia. Helmikuun lopussa 1939 päättyneessä ennakkomerkinnässä 73 antrealaista merkkasi pääsylippuja SVUL:n Viipurin piirin jakamien koemerkintälomakkeiden kautta. (Karjala 12.3.1939)

Ei tullut niitä olympialaisia. Tuli sota.

 

P. A. Viding, pisin mies takana keskellä, oli vuonna 1943
 Suurtalkoot ry:n hallituksessa. Museovirasto: Olavi Aavikko.

Maailmansodan puhkeaminen ja Neuvostoliiton Suomelle esittämät vaatimukset syksyllä 1939 kiinnostivat kansainvälistä lehdistöä, jota saapui Helsinkiin suuret määrät. Sieltä heitä kuljetettiin ohjatuille retkille Viipuriin. Esimerkiksi 18. lokakuuta Viipurin apulaiskaupunginjohtaja Taavi Siltanen ja armeijakunnan komentaja Harald Öhquist tarjosivat Viipurin Teatteriravintolassa illallisen Dagens Nyheterin, Associated Pressin, Svenska Dagbladetin, Stockholms Tidningenin, Aftenpostenin ja Sydsvenska Dagbladetin toimittajille. Seuraavana päivänä toimittajia kuljetettiin Viipurin ympäristössä ja illalla he palasivat Helsinkiin. Stockholms Tidningenin toimittaja Karl Olof Hedström oli ollut myös Espanjan sisällissodassa, joten ainakin hänellä oli kokemusta sotatilanteessa työskentelystä. Vaikka Venäjä ei ollut vielä aloittanut hyökkäystään, raja-alueen karjalaisia oli evakuoitu pois uhkaavan sodan jaloista. Evakkojen rauhallisuus oli tehnyt Hedströmiin vaikutuksen. (Karjala 19.10.1939.)

 

Itä-Suomen Raakasokeritehdas oli valmistuessaan
 Suomen uudenaikaisin sokeritehdas. Museovirasto.

 

Norjalaisen Aftenpostenin toimittaja Torolv Kandahl vakuutti, että toimittajat olivat tulleet Suomeen todellisina Suomen ystävinä. Mitään erityisiä sensaatiojuttuja kukaan ei ollut metsästämässä, hän vakuutti. (Karjala 20.10.1939.)

Muutamaa päivää myöhemmin Viipurissa olivat uutisia metsästämässä italialaisten Corriere della Seran ja La Stampan toimittajat sekä brittien Helsingin lähetystön lehdistöattashea Ralph Hewins. (Karjala 24.10.1939.)

Ulkomaalaisille toimittajille esiteltiin Itä-Suomen
 Raakasokeritehdasta Antreassa ennen
 talvisodan alkamista. SA-kuva.

 

Yksi tunnetuimmista Suomessa sotakirjeenvaihtajana toimineista ulkomaalaisista toimittajista oli syksyn 1939 ja alkutalven Suomessa ollut amerikkalainen Martha Gellhorn, joka kirjoitti juttujaan Collieriin. SA-kuvista löysin sattumalta kuvan ulkomaalaisista toimittajista, joiden joukossa oli Gellhornin näköinen naistoimittaja. Yksi tuon vierailun kohteista oli Antreassa toiminut Itä-Suomen Raakasokeritehdas. Kuva on päivätty 22.11.1939, ja samalla päivämäärällä oli myös muita valokuvia, tosin joissakin saman sarjan kuvissa päivämääränä oli 28.11.1939. Näissä kuvissa ei SA-kuva-arkistossa ollut merkittynä kuvaajaa.

Gellhorn oli tunnettu toimittaja jo omilla avuillaan, siis jo ennen kuin hän meni vuoden 1940 lopulla naimisiin kirjailija Ernest Hemingwayn kanssa.

Ulkomaalaisia toimittajia sokeritehtaalla ennen talvisotaa. SA-kuva.

 

Ulkomaalaisia toimittajia kuljetettiin rintamalle myös sodan alettua. Kymmenen toimittajaa oli Viipurissa joulukuun alussa. Heidän toimeksiantajiaan olivat uutistoimisto United Press, uutistoimisto Associated Press, uutistoimisto Reuter, ranskalaiset Paris Soir ja Petit Parisien, tukholmalainen Socialdemokraten ja unkarilainen Pesty Hislop -lehti. Mukana oli myös Paramount-toimiston uutisvalokuvaaja Barlack. (Karjala 10.12.1939.)

Antrea vallattiin takaisin elokuun puolivälissä 1941.
 SA-kuva: Sotamies K. Kivi.

 

Antrea kuului niihin alueisiin, jotka jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle talvisodan rauhansopimuksen perusteella.

Ennen jatkosodan alkamista 1941 Pohjois-Hämeen suojeluskuntapiirin aluepäällikkö Reino Reiska sai 18.D:n komentajalta eversi Pajarilta tehtävän koota Tampereen seudun urheilijoista jääkärikomppania, jolle voitiin antaa nopeaa liikkuvuutta vaativia tehtäviä. Isoisäni Veikko Virtapohja oli tässä noin 150 miehen komppaniassa. Hyökkäysvaiheessa jääkärikomppania alistettiin JR27:lle. Ahola, Karjalaisen kannas, Ilmee ja Kirvu olivat paikkoja, joissa miehet vuodattivat hikeään ja vertaan. 

Eversti Pajarin joukot valloittivat Antrean takaisin. Silloin he pääsivät näkemään, kuinka puna-armeija oli kiinnittänyt sokeritehtaan seinään jättimäisen Stalinin kuvan.

Kun joukot saavuttivat Vuoksen, Armeijakunnasta tuli määräys, että Pajarin oli purettava jääkärikomppania organisaatioon kuulumattomana. 17. elokuuta 1941 sijoitettiin noin sata miestä uudelleen. Jääkärikomppania oli menettänyt kaatuneina ja haavoittuneina kolmasosan vahvuudestaan. 

Sokeritehtaan seinässä oli jättimäinen Stalinin kuva, kun suomalaiset
 ottivat Antrean haltuunsa elokuussa 1941. SA-kuva: Sotamies K. Kivi.

Historian harrastajille Antrea tuonee ensimmäisenä mieleen ”Antrean verkon”, joka löydettiin vuonna 1913. Peräti 10 000 vuotta vanha verkko nimettiin löytöpaikkansa mukaan. Se oli aikanaan ollut Ancylusjärven kalastajan saalistusväline.

Kun suomalaiset valtasivat sokeritehtaan takaisin, 
koneet olivat lähteneet venäläisten matkaan.
SA-kuva: Sotamies K. Kivi.