torstai 30. joulukuuta 2021

Liuksiala suomalaisen lääketieteen historiassa

Kirjoitin syyskuussa 2021 ilmestyneeseen Liuksialan kartano Kangasalla -teokseen ohuen tarinan lääketieteen historiaa. Se ei nouse kirjasta kovin hyvin esille, jollei sitä osaa sillä silmällä lukea.

Kirjan punaisena lankana oli Liuksialan kartano, joten yritin parhaani mukaan pysyä poissa harhapoluilta. Mutta kerron kirjassa kuitenkin muun muassa Kangasalan terveyslähteestä, jota käytettiin 1800-luvun alkupuolella.

Toinen mielenkiintoinen terveyteen ja sairaanhoitoon liittyvä äärimmäisen mielenkiintoinen yksityiskohta liittyi norjalaiseen Gausdalin vuoristokylpylään, jossa varakkaat suomalaiset kävivät hoidattamassa terveyttään. Siellä kävi myös Agathon Meurmanin pojan Jalmarin vaimo Adèle Meurman siskonsa Noran kanssa. Tuberkuloosi kuihdutti Noran hengiltä ennen kuin hän ehti täyttää 20 vuotta.

Kirjan onnistunut kansi on
Eija Kuuselan suunnittelema.

 


Suomessa korkein valtiollinen tunnustus, jonka lääkäri voi saada, on tasavallan presidentin myöntämä arkkiatrin arvonimi. Suomessa on vain yksi arkkiatri kerrallaan.

Arkkiatri Risto Pelkonen osaa kyllä löytää Liuksialan kartano Kangasalla -kirjasta sen ohuen lääketieteellisenkin tarinan, vaikka olen jättänyt muun muassa hänen henkilötarinansa kirjasta pois. Risto Lauri Agathon syntyi lääkäriperheeseen vuonna 1931. Hänen isänsä, lääkintämajuri, kaatui jatkosodan hyökkäysvaiheessa vuonna 1941, joten kasvatusvastuu jäi sairaanhoitajaäidille Aune Pelkoselle. Risto Pelkonen vietti osan sota-ajasta Ruotsissa sotalapsena.

Aune oli omaa sukuaan Liuksiala. Hänen isänsä oli senaattori Alfred Liuksiala ja isoisänsä kunnallisneuvos Agathon Meurman. Alfredin veli oli piirilääkäri Otto Meurman. Oton pojista Yrjö lähti seuraamaan isäänsä lääketieteen poluille, kun taas Otto-Iivarista (1890–1994) tuli asemakaava-arkkitehti.

Mainitsen kirjassa lääkäri Kalle Meurmanin, joka hoiti sodassa haavoittunutta Liuksialan kartanon nuorta isäntää Lasse Meurmania. Kalle Meurman oli Otto-Iivarin poika ja arkkiatri Risto Pelkosen pikkuserkku. Myös Yrjö Meurmanin poika korva-, nenä- ja kurkkutautiopin professori Otto Henrik Meurman (1921–2011) ja kasvinjalostuksen kehittäjän Olavi Meurmanin poika patologian professori Lauri Meurman (s. 1924) ovat arkkiatri Risto Pelkosen pikkuserkkuja.

Kun arkkiatri Risto Pelkonen täytti 90 vuotta, Duodecim, Lääkäriliitto ja Finska Läkaresällskapet perustivat arkkiatri Risto Pelkosen 90-vuotispäivän lahjarahaston Suomen Lääketieteen Säätiön yhteyteen. Sen tuotto käytetään lääketieteellisen tutkimustyön ja koulutuksen tukemiseen. Lahjoituksen voi tehdä täällä



Professori Yrjö Meurmanin virkaanastujaisluento vuonna 1943.
Kuva: F.E. Fremlingin kokoelma. Museovirasto.


Suvun vahva lääketieteellinen suuntautuneisuus tavallaan tasapainottaa sitä, että Meurmanit olivat monessa sukupolvessa sotilaita ennen kuin kapteeni Carl Otto Meurman hankki Liuksialan kartanon omistukseensa vuonna 1821.

Sotilaat asuivat sotilasvirkataloissa eri puolilla maata. Filosofian tohtori Tiina Miettinen, joka tutki väitöskirjassaan (2012) naimattomien hämäläisnaisten asemaa 1600- ja 1700-luvuilla, pitää Kaurakarpion mitalla -nimistä blogia. Hän innostui tutkimaan Carl Otto Meurmanin isän Constantin Meurmanin vaiheita blogissaan vähän tarkemmin. Constantinilla oli hallussaan sotilasvirkataloja, jotka hän laittoi vuokralle ja keräsi näin varallisuutta. Kannattaa tutustua tekstiin, joka löytyy täältä.


 

 

Markku Meurmanin kanssa avattiin syyskuussa
 ensimmäisen kerran kirjapainon laatikkoa.

 


Minä puolestani kirjoitin Liuksialan kartano Kangasalla -kirjasta esittelyn Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahaston Ryytipalstalle, ja kerroin lyhyen version kirjan tekemisestä. Ryytipalstan tekstiin voi tutustua täällä.

Olen saanut Liuksiala-kirjasta mukavaa palautetta. Ensimmäinen painos on käytännössä loppuunmyyty. Nyt mietitään, kannattaako ottaa toista painosta.


Ei ole mikään itsestäänselvyys, että tämäkin kirja tuli valmiiksi. Pudotin joulun alla silmälasit lattialle sillä seurauksella, että toinen linssi irtosi sangasta. Kävin optikolla, joka passitti minut silmälääkäriin. Nyt odotan pääsyä kaihileikkaukseen.

Täytyy olla kiitollinen jokaisesta terveestä päivästä!


sunnuntai 12. joulukuuta 2021

Heikki Kulta suomalaisten F1-ajajien matkassa

Tänään päättyy merkittävä jakso nykyajan suomalaista urheiluhistoriaa, kun F1-maailmanmestari Kimi Räikkönen ajaa Alfa Romeonsa viimeisen kerran formuloiden MM-sarjan lähtöviivalle. Lähtöruutu numero 18 kannattaa painaa nyt mieleen. Se voi olla tulevina vuosikymmeninä urheiluvisojen ja -tietokilpailujen kestokysymys, jolla voi ratkaista monta tasaista kilpailua. 
Tänään on myös mukava muistella 11 vuoden yhteistä työrupeamaani Turun Sanomissa Suomen kaikkien aikojen kokeneimman F1-toimittajan Heikki Kullan kanssa. Heikin ura alkoi Salon Seudun Sanomien urheilutoimituksesta. Urheilu oli silloinkin tunteiden pelikenttää. Urheilutoimituksen lankapuhelimeen soitti kiukkuiselta vaikuttava lehden lukija. Siihen aikaan urheilusivujen suurkuluttajia olivat keski-ikäiset miehet, joille urheilu oli vähintään isänmaan asia, ellei tärkeämpikin. 
Nuori Heikki vastasi puhelimeen: ”Urheilutoimitus, Kulta.” 
Soittaja hämmentyi, koska kesätoimittajan nimi ei ollut vielä tullut tutuksi: ”Eikö siellä ole oikeaa urheilutoimittajaa?” 
Heikki Kulta vastasi: ”Sulonen on tuossa vieressä.” 
Puhelimessa oli hetken hiljaisuus, mutta Harri Sulonen oli tuttu nimi, jolle soittaja saattoi sitten purkaa sydämensä. 
Heikki Kulta on kirjoittanut hienon muistelmakirjan F1, suomalaisten F1-ajajien matkassa. Voin kuitenkin heti sanoa, että raivostuttavampaa nimeä Readme-kustantamo ei olisi voinut kirjan kanteen iskeä. Kun kirjoitan kirjan nimen, en tiedä, onko F1 pääotsikko, vai onko se siinä kannessa vain kuvituksena. Arrgh! 
Ja kansikuvastakin on pakko kitistä. Kannessa on kuva kahdesta maailmanmestarista Kimi Räikkösestä ja Mika Häkkisestä. Mutta missä on Kulta? 




Heikki kirjoitti ensimmäisen kerran formuloista vuonna 1978. Hän on siis kirjoittanut F1-juttuja jo kuudella eri vuosikymmenellä. En ole tarkemmin seurannut, miten Heikkiä on palkittu. Mielestäni ei tarpeeksi. Tällä kirjalla on kaikki mahdollisuudet kerätä palkintoja. Jos tämä ei ole ehdolla vuoden urheilukirjaksi, en ymmärrä, millä kriteereillä niistä ehdokkuuksista päätetään. 
En muista, onko kukaan toinen urheilutoimittaja kirjoittanut lähes 600-sivuista muistelmakirjaa. Heikin kirjan tekee erityisen mielenkiintoiseksi, että siinä pääosassa ovat Heikin tapaamat ihmiset. Formulavarikoiden maailma on niin suljettu, että sinne ei ole mitään asiaa Urheilutoimittajain liiton tai Journalistiliiton jäsenkorttia heiluttamalla. Varikon vakiotoimittajaksi pääsee vain tarkan akkreditoitumisprosessin läpäisemällä ja työnäytteillä.
Heikin ura formulatoimittajana tuli ylipäänsä mahdolliseksi, kun Turun Sanomien omistajaperhe, Ketoset, oli niin syvällä moottoriurheilussa. Mikko Ketonen oli aikanaan auttamassa Suomen ensimmäistä F1-kuljettajaa Leo Kinnusta. Leksa oli puoli vuosisataa sitten ihmeellinen supertähti, jonka kanssa Mikon pikkusisko Taru meni naimisiin.
Turun Sanomien vuosinani pääsin vaimoni kanssa Leksan ja Tarun vetämille teatterimatkoille milloin Helsinkiin, milloin Poriin. Taru oli sydämellinen PR-emäntä, joka teki sanomalehdelle 2000-luvun alussa omalla rakastettavalla persoonallaan markkinointia, jota ei voi mitata millään excel-taulukoilla tai panos-tuotos-mittareilla.
Heikki Kulta kertoo muistelmakirjassaan paljon sellaisia asioita, joita muistan yhteisiltä vuosiltamme Turun Sanomista. Muistan, kuinka Heikki kysyi, laitetaanko Turun Sanomien F1-liitteeseen valokuva hänestä Heikki Kovalaisen varikkokyltin vieressä. Tietysti. Ja sama humoristinen Heikki-valokuva on päässyt myös tähän Heikin muistelmakirjaan. Se kuva olisi istunut kanteenkin. 
Muistan, että toimittajana Heikin suurin ongelma oli, että hän kirjoitti niin paljon, että Turun Sanomien broadsheet-palstatkaan eivät tahtoneet riittää. Sen vuoksi oli hieno asia, että Heikki oli jo Juhani Talan kanssa alkanut tehdä erityistä F1-liitettä, joka tuli Turun Sanomien tilaajille bonuksena formulakauden kynnyksellä. Se oli hittituote. Tabloid-kokoon taitettu liite oli niin arvostettu, että sitä myytiin monena vuonna myös muille maakuntalehdille.
Heikin formulajuttuja on julkaistu Helsingin Sanomista alkaen useimmissa suurissa suomalaisissa sanomalehdissä. Muistan haastatelleeni Heikkiä formulauutisista myös paikallisen Turku TV:n viikottaisessa urheiluohjemassa. Valoisa, positiivinen ja partiolaishenkinen Heikki oli mainio yhteistyökumppani. 
Minulle Heikin kirjassa kiinnostavimpia osuuksia ovat tänään F1-uransa päättävän Kimin lisäksi tarinat Antti Aarnio-Wihurista ja Aki Hintsasta. Kirjassa tulee vastaan muitakin herkullisia yllätyksiä, kuten kymmenottelija Jaakko Ojaniemen muistelut aloittelevan F1-kuljettajan Valtteri Bottaksen henkilökohtaisena valmentajana. Ojaniemi tekee nykyään Kuortaneen urheiluopistolla testausta ja fysiikkavalmennusta. Hänelle Bottaksen valmentajana toimiminen oli kokemus, josta voi halutessaan joskus kirjoittaa oman muistelmakirjan.
Muistan ihastelleeni jo Turun Sanomissa Heikin innostusta työtään kohtaan. Se oli kerta kaikkiaan ihailtavaa. Toimittajan ammatissa on suuri vaara käpertyä kyynisyyteen. Heikki on nämä karikot onnistunut kiertämään. Tämän uuden kirjan perusteella näyttää siltä, että hänen asenteensa ei ole muuttunut miksikään, vaikka hän on jo iloisesti eläkeläissarjassa.
Jos haluat antaa hyvän joululahjan formulafanille, niin kiirehdi kirjakauppaan. Tämä kirja myydään varmasti loppuun ennen joulua. 

Heikki Kulta, F1, suomalaisten F1-ajajien matkassa. Readme 2021 (574 sivua).

tiistai 30. marraskuuta 2021

Messi kuin Litmanen

Argentiinalaisen jalkapallotähden Lionel Messin peliura on vähitellen kääntymässä loppusuoralle. Hän siirtyi kesällä FC Barcelonasta Ranskan ylpeyteen Paris Saint-Germainiin. Syksy on ollut ranskalaisseuran kannattajille pettymys, sillä Messi on pelannut vain muutamassa ottelussa eikä maaliverkkokaan ole juuri heilunut.

Lionel Messi voitti jo seitsemännen kerran
Kultaisen pallon, Ballon d'Or. Kuva: L'Equipe.


Ranskalaisseura sai kuitenkin Messin rekrytoimisesta toivomaansa glooriaa, kun Messi voitti ensimmäisenä seuran pelaajana France Football -lehden vuodesta 1956 jakaman Ballon d’Or -palkinnon, Kultaisen pallon. Messin valinta perustui Argentiinan mestaruuteen Copa Americassa eli Etelä-Amerikan mestaruusturnauksessa. Se oli ensimmäinen kerta, kun Messi voitti loisteliaalla ja pitkällä urallaan Argentiinan maajoukkueessa jotakin suurta.

Messin urasta tulee väistämättä mieleen Jari Litmanen, joka oli tähti FC Barcelonassa samaan aikaan, kun 13-vuotias argentiinalaispoika värvättiin suurlupauksena seuran riveihin. Juha Kanerva ja Petri Lahti kertovat tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Litmanen – kympin matkassa (Readme), kuinka Litin aika Barcelonassa meni osittain pilalle seurassa samaan aikaan käydyn puheenjohtajapelin vuoksi. Valmentaja Louis van Gaal ja hänen edustamansa hollantilaisjalkapallo joutui vastatuuleen, ja siinä tuulessa riepoteltiin myös Ajaxin entistä tähtipelaajaa Litmasta ikään kuin hollantilaisena.

Uutuuskirjan nimi on hieman harhaanjohtava ja ehkä tarkoituksellisesti provosoivakin, sillä Litmanen ei itse osallistunut kirjan tekoon, eikä lukija siis Litmasen takapenkille pääse istumaan. Sen sijaan lukijalle tarjotaan paikkaa toimittajaringissä. Tällaiset auktorisoimattomat elämäkerrat ovat maailmalla yleisiä, vaikkakin meillä vielä melko harvinaisia.

Litmasen ja Messin peliurat eivät kohdanneet, mutta Litin kanssa Ajaxissa pelanneen Zlatan Ibrahimovicin ja Messin urat suorastaan törmäsivät. Zlatan kertoo vuonna 2011 ilmestyneessä David Lagercranzin kirjoittamassa kirjassa Minä Zlatan Ibrahimovic, kuinka Leo Messi meni puhumaan FC Barcelonan valmentajalle Pep Guardiolalle, että hän haluaa siirtyä pelaamaan keskelle, koska näytti siltä, että Zlatan oli nousemassa häntä itseään suuremmaksi tähdeksi. Tämä tapahtui vuonna 2009. Miika Nousiaisen suomennos on letkeää luettavaa: ”Mutta silti, ihan oikeasti! Olin tehnyt maalin toisensa perään ja pelannut todella vahvasti. Eihän valmentaja voi mukauttaa joukkuetta yhden pelaajan mukaan. Miksi helvetissä se edes osti minut?”

Zlatan viihtyi Barcelonassa yhden menestyskauden, jonka jälkeen hänet myytiin AC Milaniin. Kun Zlatanin ura oli aikaisemmin Ajaxissa vasta lähdössä nousukiitoon, hän sai kokeneemmalta Litmaselta hyvää tukea. Vastaavasti Zlatan kertoi Jarille, millaista oli kasvaa Malmössä. Kaikki liittyy kaikkeen, ja joitakin vuosia myöhemmin Litti suunnisti Etelä-Ruotsiin.

Messi, 34, on nyt samanikäinen kuin Jari Litmanen Malmö FF:n paitaan siirtyessään. Ruotsalaislehdet kirjoittivat kyllä ajoittain jopa kuningas Litmasesta, mutta kyllä se oli jo iltaruskon aikaa Litin menestyksekkäällä peliuralla. Sama kohtalo on nyt Messillä. Jos Kirppu huolehtii fysiikastaan yhtä tunnollisesti kuin Litmanen aikanaan, hän saattaa pelata vielä joitakin vuosia. Mutta melko varmasti tämä ennätyksellinen seitsemäs Ballon d’Or jää myös Messin viimeiseksi. Samalla yksi urheilun aikakausi on umpeutumassa. 

 

 

keskiviikko 24. marraskuuta 2021

Juuso Walden ja yhteiskuntavastuu

Olen valmistautunut tarkastelemaan Suomen Urheiluhistoriallisen seuran verkkoseminaarissa (25.11.2021) vuorineuvos Juuso Waldenin johtamaa Yhtyneet Paperitehtaan Osakeyhtiön urheiluohjelmaa eettiseltä kannalta. Lähtökohtana on tänä syksynä ilmestynyt tietokirjani Juuso Walden, urheilumies ja viimeinen patruuna.

Olen valinnut eettisen esitelmäni näkökulmaksi yhteiskuntavastuun. Se on minulle tuttu teema, sillä suoritimme aikoinaan yhdessä vaimoni kanssa Jyväskylän yliopistossa sitä aihepiiriä käsittelevän approbatur-tason kurssin. Ellen aivan väärin muista, kurssin nimenä oli Johtaminen ja organisaatiot. Kurssin opetuksesta vastasi Tuomo Takala. Silloin vuosituhannen vaihteessa yhteiskuntavastuu, corporate responsibility, oli edelleen melko uusi asia. Monessa yrityksessä ajateltiin, että vuosikertomuksessa olisi hyvä sanoa siitä yhteiskuntavastuustakin jotakin. Että mitähän siitä sanoisi.

Juuso Waldenin toimitusjohtajakauden alkupuolella yhteiskuntavastuuta vielä harjoiteltiin. Jäteliemet laskettiin suoraan jokeen, ja vasta ympäristölaki pakotti muuttamaan toimintatapoja. Lakien noudattaminen on tietysti tärkeä osa yhteiskuntavastuuta. Mutta kovin heikkoa on, jos yrityksen yhteiskuntavastuu jää siihen.

 

Vuorineuvos Juuso Walden ylläpiti ainutlaatuista
urheiluohjelmaa Yhtyneissä Paperitehtaissa.
Kuva: UPM:n arkisto.



Juuson aikana Yhtyneiden Paperitehtaiden yhteiskuntavastuuseen kuului laajan urheiluohjelman ylläpitäminen. Kun ennen sotia teollisuusyrityksissä yleistyi pyrkimys liikuttaa mahdollisimman suuria joukkoja yksittäisenä liikuntapäivänä, Yhtyneet Paperitehtaat ryhtyi kehittämään urheilutoimintaa sotien jälkeen kohti huippu-urheilua. Samaan aikaan yhtiön piirissä harrastettiin yhä useampia lajeja, mutta urheiluohjleman kautta painopiste oli edelleen muutamissa päälajeissa. 

Ampumaurheilu oli Yhtyneiden Paperitehtaiden ensimmäinen suuri laji perintönä Juuson isän kenraali Waldenin ajoilta. Juuson aikana painopiste siirtyi vuonna 1935 käynnistetyn urheiluohjelman kautta jalkapalloon, yleisurheiluun ja hiihtoon.

Kun suojeluskunnat lakkautettiin sotien jälkeen, Yhtyneet Paperitehtaat pudotti ampumaurheilun omasta urheiluohjelmastaan. Tilalle nostettiin suunnistus, joka pysyi muutaman vuoden yhtiön virallisena lajina. Kun metsätaitokilpailuissakin oli mukana suunnistusta, laji putosi pian pois päälajien joukosta.

Kaikki työntekijät pääsivät halutessaan nauttimaan tehtaiden urheiluohjelman tuloksista ainakin sitä kautta, että jokaiselle tehdaspaikkakunnalle rakennettiin noina vuosina ensiluokkaiset urheilun suorituspaikat. Ne ovat suureksi osaksi edelleen näiden paikkakuntien urheiluseurojen ja asukkaiden käytössä.

Yhteiskuntavastuun kannalta urheiluohjelma oli monessakin mielessä ainutlaatuinen. Se takasi parhaille urheilijoille mahdollisuuden harjoitella työn ohessa. Arvokkain asia ei ollut se, että esimiehet ymmärsivät viikonlopun kilpailureissulle lähtevän urheilijan tarvetta lähteä vähän aikaisemmin töistä. Ei sekään, että joillakin oli mahdollisuus harjoitella kaksi kertaa päivässä – töitä piti tehdä siinä ohessa. Kaikkein arvokkainta oli, että urheilu-uran jälkeen sai halutessaan jatkaa samassa työpaikassa ja yhtiössä eläkeikäänsä saakka.

Urheiluohjelmasta tuli eri paikkakunnilla toimivan teollisuusyhtiön sisäistä liimaa. Henkilökunnalla oli mahdollisuus osallistua yhtiön mestaruuskilpailuihin, joita järjestettiin kiertoperiaatteen mukaisesti eri tehdaspaikkakunnilla.

Yhtiö pestasi myös valmentajia ja urheiluohjaajia. Viime lauantaina 80-vuotiaana menehtynyt professori Tapani Ilkka kertoi minulle useampaankin kertaan Juusosta ja tehtaan synnyttämän Kaipolan Vireen toiminnasta.

Urheilusta tuli yhtiön brändi, ja kansainvälisesti menestyneiden urheilijoiden myötä urheilusta tuli Yhtyneille Paperitehtaille keino erottua muista metsäteollisuusyhtiöistä. Mittavaa urheiluohjelmaa ylläpidettiin niin kauan, kuin Juuso johti yhtiötä.

Kirjoitin kirjaa hyvin paljon Jämsänkosken tehtaan isännöitsijän entisessä edustuskodissa, kiitos kotiseutuneuvos Kauko Sorjosen tarjoaman mahdollisuuden. Se antoi minulle ainutlaatuisen mahdollisuuden tavata monia ihmisiä, jotka olivat tunteneet Juuson. Hänen äitinsähän oli Jämsästä kotoisin. Valkeakoskella moni voi ihmetellä Jämsänkoski-painotusta, mutta Juuso aloitti uransa Yhtyneiden Paperitehtaiden palkkalistoilla nimenomaan Jämsänkoskelta.

Ehkä Juuson ylläpitämän urheiluohjelman merkityksen kiteyttää parhaiten erään jämsänkoskelaisen toteamus, että tehdaspaikkakunnat olivat järjestään kovin pieniä. Vapaa-ajalla oli tietysti mahdollisuus muuhunkin kuin urheiluun. Oli mahdollisuus ryypätä.


Juhani Vallin kuva ja juttu,
Valkeakosken Sanomat 30.8.2021.


 

Juuso Walden, urheilumies ja viimeinen patruuna (ReadMe 2021) julkistettiin elokuun lopussa, jolloin toteutimme oikein julkistamiskiertueen yhdessä vuorineuvoksen pojan Lauri Waldenin ja kustantaja Jussi Kiilamon kanssa. Tunnelma oli kuin Beatlesin kiertueella, vain kirkuvat fanit ja täpötäydet saliyleisöt puuttuivat. Eikä kukaan edes laulanut.

Valkeakosken Sanomat julkaisi kiertueeltamme toimittaja Juhani Vallin tekemän ison jutun. Se on mukana myös Valkeakoski-seuran tuoreessa kotiseutujulkaisussa 2021. Kun kävin viime viikolla Koskin kirjamessuilla kertomassa Juuso-kirjasta, Juhani Valli, joka on siis erinomainen valokuvaaja, totesi vaatimattomasti valokuvastaan, että mukava, kun kerran elämässään onnistuu. Valokuvan taustalla ei ole sattumalta Paperiperhe-veistos – Juhani Valli vasiten kävelytti meidät sen eteen kuvattaviksi.

sunnuntai 31. lokakuuta 2021

Juuso Walden oli kova urheilumies ja viimeinen patruuna

Helsingin kirjamessuviikonloppu on omalta osaltani takana. Monta mukavaa tapaamista. Oli muun muassa kustantajia, toimittajatuttuja ja vanhoja urheiluystäviä. Poikkesin juomassa kupin teetä Tietokirjailijoiden osastolla ja treffasin kirjailijoiden tekijänoikeusjärjestö Sanaston toiminnanjohtaja Anne Salomaan, joka kertoi niistä toimenpiteistä, joilla kirjailijoiden tekijänoikeuslain uudistukseen yritetään vaikuttaa. Lakiluonnos on epäonnistunut, sillä se ei ota huomioon kirjallisuuden vahvinta kasvutrendiä eli äänikirjoja. Salomaa oli sitä mieltä, että lakiluonnos on kirjoitettava kokonaan uudelleen.

Tässä suhteessa eduskunnan sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Paula Risikko on nyt tärkeä avainhenkilö. Pidetään peukkuja.


 


Kävin WSOY/ReadMe:n osastolla signeeraamassa ja esittelemässä kirjaani Juuso Walden, urheilumies ja viimeinen patruuna, jonka julkistamiskiertue toteutettiin elokuun lopussa. Aloitimme kiertueen Urheilumuseolta ja hirveän vesisateen hakatessa asfalttia ajoimme Jalkapallomuseolle Valkeakoskelle.

Me, eli vuorineuvos Juuso Waldenin poika Lauri, kirjan kustantaja Jussi Kiilamo ja minä, tapasimme Valkeakoskella muun muassa Laurin isosiskon Eeva-Liisan ja Valkeakoskella kasvaneen ja Hakassa jalkapalloa pelanneen toimittaja Matti Pitkon.

Aamusta iltaan kestänyt kiertue oli niin onnistunut, että muistelimme sitä Jussi Kiilamon kanssa lämmöllä Helsingin kirjamessujen hälinässä.


Jussi Kiilamon kanssa muisteltiin 
elokuista julkistamiskiertuetta.


Juuso Waldenista kertovan kirjan urheiluhistoriallisten tietojen tarkistuksesta saan kiittää Vesa-Matti Peltolaa, joka on Suomen Urheilutietäjien puheenjohtaja, ja Markku Kasilaa, jonka erityisalaa on varsinkin Valkeakosken jalkapallo. Vesa-Matti oli elokuussa mukana Urheilumuseon julkistamistilaisudessa, ja Markku oli mukana Valkeakosken tilaisuudessa.

Kiertue jatkui minuuttiaikataululla kohti Jämsänkoskea. Kangasalla huomasimme, että sää selkenee, tie kuivaa ja mieliala nousee. Poikkesimme kahvilla, ja sen jälkeen huristelimme entistäkin iloisemmalla ilmeellä Jämsänkoskelle. Saman päivän kolmas julkistamistilaisuus oli Kauko Sorjosen säätiön omistamassa Pässinmäessä, joka on Jämsänkosken tehtaan isännöitsijälle vuonna 1957 rakennettu edustuskoti. Säätiö oli rahoittanut kirjan kirjoittamista ja antanut minulle residenssikäyttöön taidekiinteistöksi muutetun Pässinmäen.

Kun nyt tuli Kauko Sorjonen puheeksi, niin laitan tähän linkin Ylen tuoreeseen uutiseen, jossa kotiseutuneuvos kertoo aikovansa muuttaa pois Jyväskylästä ja myydä Wivi Lönnin kotitalon: 

Lue Ylen uutinen Kauko Sorjosesta. 

 

Kauko Sorjonen on hyvää tarkoittavana kulttuurimesenaattina vähän samanlainen patruunahenkinen toimija kuin vuonna 1972 kuollut vuorineuvos Juuso Walden. Juuso loi Yhtyneet Paperitehtaat Osakeyhtiön urheiluohjelmasta suoranaisen taideteoksen. Yhtiö, eli oikeastaan Juuso, lähetti urheilijoita firman rahoilla ulkomaille kilpailemaan ja saamaan uusia kokemuksia. 

Englantilaisen Reed-yhtiön kanssa vuonna 1947 käynnistetty ottelusarja oli aivan omassa mittaluokassaan. Toistasataa Yhtyneiden Paperitehtaiden työntekijää lähetettiin vuosien saatossa Englantiin kilpailumatkalle, joka tarjosi uskomattomia elämyksiä. Paperitehtaan työntekijät pääsivät näiden matkojen ansiosta esimerkiksi katsomaan televisiota kauan ennen kuin Suomessa oli nähty ensimmäistäkään televisioapparaattia.

Reed-ottelut järjestettiin avajaisineen ja kunniakäynteineen
vähintään yhtä juhlavasti kuin tavalliset maaottelut.
Lähde: UPM:n arkisto.


Kirjamessuilla jäi erityisesti mieleen, kun yksi kirjan ostaja kysyi minulta, oletko itse tyytyväinen Juuso-kirjaan. Oli helppo vastata, että olen. Se vastaus ratkaisi ostopäätöksen sillä kertaa.

Koen, että Juuson luomasta urheiluimperiumista oli tärkeä kirjoittaa. Haastattelin kirjaan esimerkiksi Olavi ”Tankki” Salosta ja Jouko Kuhaa. Molemmat pääsivät nauttimaan Yhtyneiden Paperitehtaiden urheiluohjelmasta ja molemmat edustivat parhaina vuosinaan Kaipolan Virettä eli Kaipolan tallia.

Minut yllätti se, että Kaipolan tallilla ei varsinaisesti ollut omaa valmentajaa. Juoksijoiden neuvojaksi pestattiin kyllä toisinaan joitakin tunnettuja vaikuttajia, kuten esimerkiksi turkulainen olympiamaileri Denis Johansson. Deniksen valmennukseen pääsi varusmiesaikanaan Turussa myös Veli Lehtelä, soudun kaksinkertainen olympiamitalisti.

Vaikka Veli Lehtelä oli töissä Säterin tehtaalla Valkeakoskella, hänkin pääsi nauttimaan Juuson urheiluohjelmasta. Paras työnäyte tästä yhteistyöstä saatiin vuonna 1961 kun Veli Lehtelä ja Toimi Pitkänen voittivat Henleyn regatan, joka soudetaan Thames-joella. Se on edelleen ainoa suomalaisvoitto Henleyn regatassa.


Toimi Pitkänen ja Veli Lehtelä Henleyn regatan voittajina.
Kuva: UPM:n arkisto.



Vuorineuvos Juuso Waldenin tarina on täynnä sellaista latausta, ja arvoitusta, että se kestää vuodesta toiseen. Hyvä tarina liittyy Valkeakoskella järjestettyyn painonnostomaaotteluun. Painonnostoliiton kunniapuheenjohtaja Pekka Kare muisteli, kuinka kilpailun aikataulua venytettiin ja venytettiin, että Lontoosta palannut vuorineuvos ehtisi seuraamaan edes viimeiset nostot. Ja kyllä muuten ehti!

Ensi vuonna tulee 50 vuotta Juuson kuolemasta. Suomalaisessa urheilussa ei ole toista mesenaattia, joka olisi rakennuttanut viidelle paikkakunnalle yhteensä kymmeniä, ehkä jopa satakunta urheilun suorituspaikkaa. Ampumaradat, jalkapallokentät, yleisurheilun suorituspaikat, hiihtoladut, hyppyrimäet, uimalat ja soutukeskukset, ja niin edelleen ja niin edelleen. 

Kaikki suorituspaikat eivät kuitenkaan olleet suuria menestyksiä. Kaipolan betoninen hyppyrimäki töröttää yhdenlaisena rapautuvana muistona Juuso Waldenin valtavasta urheiluinnostuksesta. Hannu Teider vei minut sinne Kaipolan hyppyrimäelle, kun olin tekemässä kirjaa. Jylhä maisema herätti kunnioitukseni niitä mäkikotkia kohtaan, jotka siitä betonista ovat joskus laskeneet ja ponnistaneet sen nokalta liitoon. Samalla ajattelin myös Juusoa, joka halusi antaa suomalaisille mahdollisuuden pysyä maailman parhaiden mäkimaiden kehityksessä mukana.


Kaipolan betoni parhaina päivinään.
Kuva: UPM:n arkisto.


Kalenterissani on vielä syksyn ja talven aikana monta merkintää Juuso Waldenin kirjan tiimoilta. Yksi niistä on Koskin kirjamessut Valkeakoskella 20. päivä marraskuuta. Olen messuilla haastateltavana klo 12.00. Messujen ohjelma on täällä: Katso Koskin kirjamessujen ohjelma täältä.

 

Otan Valkeakoskelle laatikollisen Juuso-kirjoja mukaan myytäväksi. Jos päivä sopii ohjelmaasi, tule ostamaan Koskin kirjamessuilta signeeratut joululahjakirjat tai vaikka vaan jakamaan omia muistojasi Juusosta!

keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Kunnianosoitus keihäänheitolle

Keskiviikkona julkistettiin Urheilumuseolla vaikuttava keihäänheiton historiakirja Sinivalkoinen keihäskaari. Kirjasta näkee, että kustantaja Docendo on ollut vakavissaan asialla, sillä ulkoasuun on panostettu poikkeuksellisen paljon. Kirjan kirjoittajat Tapani Salo ja Pasi Rein ovat kokeneita urheilutoimittajia, jotka ovat seuraanneet keihäänheittoa jo viidellä vuosikymmenellä. Tarina etenee sujuvasti, ja lukijalle tarjoillaan sopivassa suhteessa tuloksia ja tarinoita. 
Kirjassa kerrotaan myös 50-vuotiaan Pihtiputaan keihäskarnevaalien tarina. Leo Pusa oli Urheilumuseolla kertomassa keihäskarnevaalien alkuvaiheista. Jorma Kinnunen oli maailmanennätysmiehenä Pihtiputaalla syntyneiden keihäänheittäjien ykkösnimi, mutta itse asiassa Putaalta oli lähtöisin niin monta huippuluokan heittäjää, että jonkinlainen yhteiskisa oli pakko järjestää. Idea kehittyi, ja ensimmäiset karnevaalit järjestettiin vuonna 1971.
Leo Pusa karsiutui seuraavana vuonna Münchenin olympiakisojen loppukilpailusta. Matti Järvinen, kymmenen maailmanennätyksen heittäjä ja olympiavoittaja, tuli Leksan luokse sanoi, että ei sinusta keihäänheittäjää tule. Mutta sinusta tulee hyvä valmentaja. Leksa ei lopettanut kerrasta. Hän jäähdytteli vielä muutaman vuoden ja päätti uransa Keravan Urheilijoissa. Hän pitää edelleen hallussaan seuran ennätystä 77,64 vuodelta 1977. 
Tarinaan kuuluu, että Matti Järvinenkin edusti hetken aikaa Keravan Urheilijoita voittaen Euroopan mestaruuden 1938 seuran edustajana. 
Leo Pusalla on todellakin ollut valmentajana sellainen ote, että hän on leiponut tai hionut Suomelle monta arvokisamitalistia. 
Oli mukava tavata Urheilumuseolla pitkästä aikaa myös keihäslegenda Kimmo Kinnunen, jonka heittouraa seurasin urheilutoimittajana hyvinkin tarkasti. Suomen joukkueen MM-kisaleirillä ennen Tokion maailmanmestaruuskisoja ei ollut paikalla Kimmon valmentajaisä Jorma Kinnunen vaan Leo Pusa, jonka ihmistuntemus, tarkka valmentajan silmä ja rauhallinen olemus olivat sellainen yhdistelmä, että Kimmo kypsyi voittamaan maailmanmestaruuden. 
Samana vuonna urheilutoimittajat äänestivät Kimmon vuoden urheilijaksi. Sitä valintaa ei kukaan kyseenalaistanut. Hienoja aikoja, mutta niistäkin on kulunut jo 30 vuotta. 
Tein silloin paljon yhteistyötä valokuvaaja Juha Sorrin kanssa. Saimme loistavan ajatuksen, että tehdäänpä Kimmosta kirja. Ajatus hyväksyttiin Kinnusten kotona ja otin yhteyttä kustantajiin. Ilman tulosta. Kustannustaloissa ajateltiin silloin, että jaaha, taas yksi maailmanmestari keihäänheitossa, mitä sitten? Silloin oli aivan normaalia, että suomalainen voittaa keihäänheiton arvokisoissa. 
Kyse oli varmaan myös siitä, että Kimmon MM-kisoissa hopealle jättämä Seppo Räty oli niinä vuosina Suomen valovoimaisin urheilija. Vaikka Kimmon mestaruus olikin huikea saavutus, Seppo Räty oli vuoden 1987 maailmanmestarina ja urheilujohtajien painajaisena ehkä vielä kiinnostavampi persoona. 
Rädyn ja Kinnusen jälkeen tuli lyhyt katkos miesten keihäänheittomenestyksessä, kunnes Tero Pitkämäki voitti Osakassa 2007 maailmanmestaruuden ja palautti marssijärjestyksen maailman keihäskartalle. Tero sai sitten Antti Ruuskasesta hyvän adjutantin, ja he pitivät kahdestaan yllä suomalaisten mainetta keihäskansana oikeastaan viime vuoteen asti. 
Nyt, kun on saatu kansien väliin suomalaisten keihässaavutukset, herää kysymys jatkosta. Menestyvätkö suomalaiset enää niin repivässä lajissa kuin keihäänheitto? Aikaisemmin vahvat tyypit tulivat maatiloilta ja olivat metsätöiden karaisemia, kun taas nykyisin keihäänheittoa kokeilevien nuorten kokemuspiiri rakentuu tietokonepeleistä. 
Mutta ei kannata vaipua epätoivoon. Kimmo Kinnusen poika Jami Kinnunen heitti viime kesänä 81 metriä ja HKV:n Topias Laine voitti alle 23-vuotiaiden Euroopan mestaruuden. Potentiaalia Suomesta löytyy edelleen vaikka mihin.

lauantai 9. lokakuuta 2021

Kun Mika Waltari unohti Agathon Meurmanin

Kirjailija Mika Waltari kirjoitti vuonna 1937 ilmestyneeseen Helsingin Suomalaisen Normaalilyseon 50-vuotisjuhlajulkaisuun historiikkiosuuden. Laadukas teksti kertoo Waltarin kyvystä keskittyä suuriin linjoihin. Ratakadun Norssina tunnetun koulun syntyyn liittyy kielitaistelu, jonka kaikkiin yksityiskohtiin ja kiemuroihin Waltari ei sotkeudu. Hän mainitsee kunnallisneuvos Agathon Meurmanin käynnistämän suuren kansalaiskeräyksen, jonka ansiosta pääkaupunkiin saatiin perustettua suomenkielinen mallikoulu, Helsingin Suomalaisen Normaalilyseo. 
Mutta Waltari ei mainitse kuitenkaan Agathonia nimeltä keräyksen käynnistäjänä.
Agathon Meurman. Kuva: Museovirasto.

Historiatoimikuntaa johti Jalmari Finne, joka tunsi kyllä erinomaisesti Agathon Meurmanin ansiot. Agathonin poika Jalmari Meurman, kuten muutkin Agathonin pojat, kävivät Helsingin Suomalaista Alkeiskoulua, joka muuttui Normaalilyseoksi. Jalmari Meurman ja Jalmari Finne olivat puolestaan parhaita ystäviä keskenään. 
Juuri tänään on hyvä nostaa kunnallisneuvos Agathon Meurmania esiin, sillä hän syntyi tällä päivämäärällä 195 vuotta sitten. Agathon Meurman teki töitä suomenkielisten koulujen ja tasa-arvoisen yhteiskunnallisen kehityksen eteen. Hän kiinnitti huomiota muun muassa epäkohtiin lainajyvästöjen toiminnassa, ja hän piti raittiusasiaa niin tärkeänä, että häntä ei valittu vuoden 1863 valtiopäiville, vaikka Liuksialan kartano viiden manttaalin tilana olisi ilman muuta oikeuttanut hänelle paikan talonpoikaissäädyn edusmiehenä. Agathon piti itseään kuitenkin vielä sen verran kokemattomana, ettei hänellä ollut pyrkyä valtiopäivämieheksi. Toisaalta monet suurtilalliset tienasivat kotiviinanpoltolla hyvät rahat, joten raittiusmiehen näkemykset uhkasivat perinteisiä tapoja. Agathon oli puolestaan oivaltanut raittiuden merkityksen takapajuisen kansan sivistystason nostamisessa. 
Agathon valittiinkin vasta vuoden 1871 valtiopäiville. Sen jälkeen hän oli kolmen vuosikymmenen ajan suomenkielisen puolueen tukipilareita. Hänellä oli kirkas ajatuksenjuoksu, ja hän piti kiinni periaatteistaan. 
Suomen ja suomen kielen asiat olivat hänelle niin tärkeitä, että hän oli perustamassa ruotsinkielistä Finland-lehteä ja toimi sen päätoimittajanakin. Se oli ruotsinkielisille lukijoille suunnattu fennomaanien lehti. Käytännössä kaikki avainasemat suomalaisessa yhteiskunnassa olivat vielä silloin ruotsinkielisillä. Finland-lehti oli tietenkin jo syntyessään tuhoon tuomittu, mutta niinä muutamina vuosina, jolloin se ilmestyi, se teki tärkeää pellonmuokkaustyötä umpiruotsalaisen sivistyneistön keskuudessa. 
Tutustuin Meurman-suvun vaiheisiin kirjoittaessani tänä syksynä ilmestyneen kirjan ”Liuksialan kartano Kangasalla. Meurmanit 200 vuotta isäntinä ja suomalaisen yhteiskunnan rakentajina.” Otavan kirjapainossa Keuruulla painetun kirjan on onnistuneesti taittanut Eija Kuusela.
Voin nähdä sieluni silmin, kun tuo Norssin historiatoimikunta on 1930-luvulla kokoontunut. Finne oli suuri teatteripersoona. Hän on varmasti kertonut mielikuvitusta kutkuttavia tarinoita Meurmaneiden Liuksialasta Mika Waltarille, jonka äidinkielen opettajana Norssissa oli toiminut yksi Agathonin pojista, Werner Liuksiala. 
Siihen aikaan Mika Waltari oli vasta siirtymässä novelleista romaanikirjailijaksi. Olen varma, että Jalmari Finnen tarinat Liuksialan kartanon tunnetuimmasta asukkaasta kuningatar Kaarina Maununtyttärestä jättivät Mika Waltariin pysyvän jäljen. Tätä täytyisi joskus oikein kunnolla tutkia, mutta näkisin jonkinlaisen velvoittavan kohtalonyhteyden siinä, että Jalmari Finne kuoli vuonna 1938. Neljä vuotta myöhemmin ilmestyi Mika Waltarin tutkimuksiin, ehkä jopa osittain Jalmari Finnen tutkimuksiin, pohjautuva historiallinen romaani Kaarina Maununtytär. Mika Waltari löysi siinä oman vahvan alueensa, historiallisen romaanin. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi maailmankirjallisuuden suurteoksiin luettava Sinuhe egyptiläinen. 
Jos haluat hankkia Liuksialan Meurmanien omakustanteena ilmestyneen 304-sivuisen teoksen ”Liuksialan kartano Kangasalla. Meurmanit 200 vuotta isäntinä ja suomalaisen yhteiskunnan rakentajina”, sitä voi tiedustella Kangasalta Korpolan kellosepänliikkeestä: https://www.korpola.fi 
Kirjasta on otettu vain pieni painos, joten kannattaa toimia ripeästi, jos haluat hankkia sen itsellesi tai lahjaksi. 
Jos haluat lukea lisää tämän kirjan tekemisestä, löydät tästä linkin Liikearkistoyhdistyksen Faili-lehden (2/2021) artikkeliini, joka alkaa sivulta seitsemän: https://www.liikearkistoyhdistys.fi/wp-content/uploads/2021/05/Faili_2_2021.pdf 
Olen suuresti kiitollinen Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahastolle ja Jalmari Finnen säätiölle tämän kirjan kirjoittamiseen saamistani apurahoista.

tiistai 5. lokakuuta 2021

Perässähiihtäjien jälkeen tulivat perässähyppääjät

Urho Kekkonen on tehnyt tänä syksynä paluun. Monilla tahoilla on muisteltu pitkäaikaista tasavallan presidenttiä, joka joutui luopumaan kruunustaan 40 vuotta sitten syksyllä 1981. Kruunusta? Kekkosen aikana valtion päämiehellä oli vielä sitä valtaa, joka aikanaan suunniteltiin kuningasta varten. 

Kuva: Helge Heinonen. Museovirasto.

Oheisen valokuvan tasavallan presidentti Urho Kekkosesta otti valokuvaaja Helge Heinonen Kultarannassa Apu-lehden haastattelussa. Toimittajana oli Kekkosen hovitoimittaja Maarit Tyrkkö. Heinäkuun alkupuolella 1981 tehty haastattelu jäi Kekkosen viimeiseksi.

Ennen valtakunnan politiikkaan siirtymistä Kekkonen haaveili olevansa diktaattori. 1930-luvun urheilujohtajana häntä verrattiinkin Mussoliiniin.

Tahko Pihkala aloitti laturetket sopivasti ennen kuin Kekkonen valittiin presidentiksi. Urkki teki hiihtämisestä niin suosittua, että hänen perässään suksineet seurueet kasvoivat ja  alkoivat muistuttaa kuninkaan laahusviittaa. Ne, jotka eivät saaneet kutsua näille retkille, alkoivat puhua perässähiihtäjistä. 


Helsingin Sanomien toimittaja Teppo Sillantaus otti tästä perässähiihtoajatuksesta ilon irti ja vei tänä syksynä poliitikot hyppimään Seurasaaren portaita tavoitteena hypätä paremmin kuin itse Kekkonen. Kekkonen hyppäsi Seurasaaren kuudennelle portaalle, mutta ei koskaan päässyt sinne ylimmälle portaalle hyväksytyissä olosuhteissa. Kaiteesta ei nimittäin saanut ottaa tukea. Näillä mausteilla syntyi Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen lokakuun numeroon herkullinen lukujuttu "Perässähyppääjät".

Juttu löytynee tämän linkin takaa, mutta lukeminen edellyttää lehden tilaamista: Perässähyppääjät.

Jutun ehkä paras anti oli se, että meillä on hyväkuntoisia poliitikkoja, niin miehiä kuin naisiakin. Kun seuraavan kerran vedän Seurasaaressa Kekkosen lenkkiä, täytyy muistaa mainita tämä Kuukausiliitteen juttu. 

Tänä vuonna olen kuitenkin perehtynyt Kekkoseen uudesta näkökulmasta. Olen lukenut hänen kirjallisen tuotantonsa parhaimmistoon kuuluvia jatkosodan aikana julkaistuja kolumneja. Eli kyseessä on tietysti nimimerkki Pekka Peitsen tuotanto. Pekka Peitsi kirjoitti yli sata kolumnia Suomen Kuvalehteen vuosina 1942–1944. Kirjoitin niistä artikkelin Tiedetoimittaja-lehteen. 

Voit lukea Tiedetoimittajan jutun täältä: Pekka Peitsen karmea kankkunen

Eikä yksi lehtijuttu riittänyt. Kävin lisäksi puhumassa Pekka Peitsestä Hämeenlinnan Historiallisen Seuran tilaisuudessa, joka järjestettiin Hämeen linnassa. Koronan jälkeen tuntui taivaalliselta päästä puhumaan oikeille ihmisille.

Ihmettelen suuresti, että Pekka Peitsen hyllyttäminen kesällä 1944 on jätetty mediahistoriassa hämärän peittoon. Suomettumisen aika, jolloin hankalia kysymyksiä ei saanut esittää, päättyi viimeistään Neuvostoliiton romahtaessa. Kuka hermostui niin paljon, että Pekka Peitseltä otettiin kynä pois?  En ole löytänyt siihen selvää vastausta. Se on yksi syy, miksi aihe kiinnostaa edelleen.