Rolf Haikkola 90 vuotta

Tänään perjantaina 90 vuotta täyttävä Rolf Haikkola on yksi suomalaisen yleisurheilun suurista nimistä. Rolle sai viime syksynä Aleksis Kiven seuralta hienon tunnustuksen, Eskon Puumerkin. Palkinto jaetaan vuosittain henkilölle, joka on osoittanut omaavansa aitoa suomalaista sinnikkyyttä ja itsepäisyyttä, ja joka näiden ominaisuuksiensa ansiosta on Nummisuutarin Eskon tavoin piirtänyt puumerkkinsä aikakirjoihin.

Moni luulee, että Haikkolan sinnikkyydellä viitataan hänen kauteensa nelinkertaisen olympiavoittajan Lasse Virénin valmentajana. Joku toinen voi ajatella, että Rollen toiminta Suomen Urheiluliiton toimitusjohtajana 1977–1985 on ollut perusteena Eskon puumerkki-tunnustukseen.

Suomalaista sinnikkyyttä: Rolf Haikkola
sai viime syksynä Eskon Puumerkin.

No, kyllähän Rollelle se tunnustus toisen Myrskylän pojan eli Lassen valmentamisesta tuli. Mutta minä kerron nyt Rollen todellisesta luonteesta. Rolle tunnettiin kovana valmentajana, Hänen valmennustiiminsä nimi oli Raaka-Rollen Kopla. Siellä oli tähtinä Keijo Ceder ja Parta-Pekka Juutilainen. Ja monia muita. He varmasti tiesivät tämän tarinan, mitä nyt kerron.

Rolle asui Porissa 1951–53 ja edusti Rosenlewin Urheilijoita (RU-38). Heillä oli Suomen paras viestijoukkue 4x1500 metrillä. He olisivat voittaneet Suomen mestaruuden myös tänä vuonna.

Kerron tässä välissä, että Rolle tapasi legendaarisen Hannes Kolehmaisen useammankin kerran. Juostuaan 5000 metrillä ennätyksensä 14.36 hän meni hakemaan ajan tavan mukaan Hanneksen urheiluliikkeestä piikkarit.

Olympiakesänä 1952 Rolle osallistui Hanneksen kanssa Porissa Helsingin olympiakisojen rahankeräysjuoksuun. Hanneshan oli aktiivisesti mukana näissä tempauksissa.

Yksi Haikkolan hienoimmista voitoista oli Helsingin olympiakisojen estejuoksun voittajan Horace Ashenfelterin kukistaminen Porissa olympiakisojen jälkikisoissa. Matkana oli 3000 metriä ilman esteitä.

Mutta niin, mistä se Raaka-Rollen nimi sitten tulee?

Kalevan kisat järjestettiin Helsingin olympiakisojen jälkeen Seinäjoella. Siinä mielessä hauska juttu, että ensi viikonloppuna (20.–23.7.2017) Seinäjoki toimii jälleen Kalevan kisojen isäntäkaupunkina. Rolle sijoittui 1500 metrillä ja 5000 metrillä lupauksia herättävästi neljänneksi. Hän nousi näillä juoksuillaan maajoukkueeseen Norjaan, kun ykkösmiehistö kilpaili samaan aikaan Pariisissa maaottelussa Ranskaa vastaan.

Maaottelut järjestettiin syyskuun puolivälissä. Alun perin Haikkola oli lähdössä Osloon vain 1500 metrille, mutta sitten joukkueen johto sanoi, että Haikkolaa tarvittaisiin myös 5000 metrillä.

Rolle kertoi tämän tarinan minulle viime helmikuussa, joten muistan sen tapaamisen jälkeen tekemieni muistiinpanojen pohjalta tarkasti. Rolle ilmoitti, että hänellä on niin tiukat piikarit, että hän pystyy juoksemaan niillä vain 1500 metriä. No, ilmeisesti kaikki Oslon urheiluliikkeet koluttiin perjantaina, mutta isompia juoksupiikkareita ei vaan löytynyt.

Ja kaiken lisäksi se 5000 metriä juostiin ensin. Ja nyt varoitus: Nyt kannattaa heikkohermoisten lopettaa lukeminen.

Rolle ilmoitti, että kyllä hän voisi juosta sen vitosenkin. Hän sijoittui kolmanneksi kohtuullisella ajalla 14.39,0. Juoksun aikana hän tiesi jo, että pienet piikkarit koituivat kohtalokkaiksi. Totuus paljastui, kun hän otti maalissa kengät pois jaloistaan. Molempien isovarpaiden kynnet lilluivat lähes puolittain irti, ja kynsien alla oli paljon verta.

Oli selvää, että niillä jaloilla ei seuraavana päivänä juostaisi. Mutta Rollelle 1500 metriä oli sillä hetkellä ehkä parempi matka. Ja hän halusi juosta. Rolle otti kämpillä partakoneen terän, ja viilsi isovarpaidensa kynnet halki. Sen jälkeen hän puristi veret pois kynsien alta…

Varpaat olivat niin hellät ja arat, että yöllä peittokaan ei voinut osua niihin. Kipu oli aivan sietämätön. Mutta uhrauksia piti tehdä, Suomen puolesta.

Aamulenkki sukkasillaan, sillä kenkiä ei kivun vuoksi voinut ajatellakaan. Alkuverryttely sukkasillaan. Sitten piikkarit äärimmäisen varovasti jalkaan.

Itse kilpailusta Rolle sanoi, että onneksi kukaan ei lähtenyt pitämään kovaa vauhtia. 800 metrin väliaika oli 2.04:n luokkaa. Lopussa kaikki rynnistivät lähes samassa rintamassa maaliin. Ja niin vain Rolle saattoi siinä loppukirin huumassa unohtaa kipeät varpaansa, ja hän heittäytyi ensimmäisenä maaliin! Voittoaika oli 3.55,6, ja kaikki neljä juoksijaa olivat maalissa sekunnin sisällä.

Hieno muisto Rollelle jäi myös Länsi-Saksa-maaottelusta vuonna 1954. Rolle voitti 5000 metriä jättäen taakseen muun muassa olympiakisojen pronssimitalistin Herbert Schaden ja Urho Julinin, jonka kanssa he kisasivat niihin aikoihin tasaisesti. Julin sai lisäksi saman ajan 14.16,2 kuin Haikkola. Vielä edellisvuonna he olivat kuljettaneet peräkkäisillä osuuksilla Rosenlewin Urheilijoiden viestikapulaa 4x1500 metrillä, mutta sen jälkeen Rolle siirtyi Helsingin Kisa-Veikkoihin.

Heinäkuun alussa 1954 Lahdessa järjestetyissä SM-viesteissä Julin ja RU-38:n ankkuri Ilmari Taipale olivat pitäneet huolen, että Rosenlewin Urheilijoiden kvartetti pystyi pitämään Haikkolan ja tämän uuden seuran HKV:n takanaan, vaikka HKV:n ankkurina oli estehirmu Olavi Rinteenpää.

Mutta siihen loppui Rosenlewin Urheilijoiden valtakausi miesten 4x1500 metrin viestijuoksussa. Seuraavana vuonna SM-viestit järjestettiin Helsingissä. Juhani Väisänen ja Reino Nieminen olivat HKV:n alkuosuuksien juoksijat. Haikkola juoksi kolmannen osuuden, ja ankkurina oli Pertti Eräkare. Loppuaika oli Suomen ennätys 15.47,6.

Seuraavana vuonna Rolle oli taas mukana HKV:n joukkueessa, joka paransi Suomen ennätyksen aikaan 15.46,2. Kun Rolle oli jo RU-38:n vuosinaan ollut kahdesti parantamassa 4x1500 metrin Suomen ennätystä, hän tuli osallistuneeksi neljä kertaa SE:n parantamiseen tonnivitosen viestissä. Kukaan muu suomalaisjuoksija ei ole pystynyt samaan.

25 ihmistä, jotka syntyivät vuonna 1917

Arto Teronen ja Jouko Vuolle ovat mainio työpari. Heidän radio-ohjelmiaan ihmiskohtaloista on mukava kuunnella radiosta, ja heidän kirjoittamiaan tarinoita ihmisistä on mukava lukea kirjoista. Uusin kirja ”Syntymälahjana Suomi. Itsenäisyyden lapsia” (Kirjapaja, 2016, 376 s.) kertoo 25 tarinaa vuonna 1917 syntyneistä ihmisistä. Kirja ilmestyi juuri sopivasti ennen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuotta.

Kirjaan on valittu kuusi yhteiskunnallista vaikuttajaa, yhdeksän taiteilijaa ja viihdyttäjää, kaksi urheilijaa, kuusi toimittajaa ja kirjailijaa ja kaksi sotasankaria. Nämä itsenäisyyden ajan lapset esitellään tutulla tyylillä, mennään vähän ihollekin, ja ihmisiä tarkastellaan monelta kantilta.

Artikkelit on kirjoitettu samalla Terosen ja Vuolteen omintakeisella tyylillä kuin aiemmatkin kirjat. Tarinoita on helppo lukea. Ja lukiessa tulee miettineeksi, miltä tämäkin kuulostaa radiosta kuultuna.

Terosen ja Vuolteen tavaramerkiksi on tullut hautakivien äärelle hiljentyminen. Tässä uudessa kirjassa yhteisenä tekijänä on syntymään liittyvä alkuparkaisu, jonka jokainen esiteltävä henkilö on päästänyt ilmoille samana vuonna. Riittääkö se yhdistämään näitä henkilöitä? Kuuluuko parkaisu?

Kirjan ehkä heikoin osa on alussa ikään kuin aiheeseen johdatteleva luku Vapauden huumasta epätoivoon. Se tuntuu vähän pikaliimalla siihen liimatulta. Myöhemmin esiteltävät mielenkiintoiset ihmiskohtalot eivät oikein saa tuosta johdantoluvusta ponnistuspohjaa.

Ehkä siinä alussa olisi voinut kertoa sellaisista vuonna 1917 syntyneiden ihmisten elämässä mukana olleista tärkeistä asioista, jotka ovat vaikuttaneet lähes jokaisen elämään. He olivat 15-vuotiaita, kun kieltolaki päättyi, 22-vuotiaita, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen, 35-vuotiaita, kun Helsingissä järjestettiin olympiakisat, 39-vuotiaita, kun Urho Kekkosesta tuli presidentti, 56-vuotiaita, kun Paavo Nurmi kuoli, 64-vuotiaita, kun Kekkonen luopui presidentin tehtävistä, 66-vuotiaita, kun Helsingissä järjestettiin ensimmäiset yleisurheilun MM-kisat, 72-vuotiaita, kun Berliinin muuri murtui, ja 78-vuotiaita, kun Suomi voitti ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden.

Tavallaan ymmärrän, että itsenäisyyden juhlavuoden kirjassa esitellään sotasankareitakin, mutta minä olisin jättänyt heidät tästä kokoelmasta pois ja ottanut tilalle vaikka kaksi urheilijaa lisää. Etenkin kun sota kuitenkin vaikutti kaikkien 1917 syntyneiden elämään jollakin tavoin. Ja lisäksi urheilijakohtaloiden kertojina Teronen ja Vuolle ovat parhaimmillaan. Ja ehkä minua häiritsee siinä kohdassa juuri tuo otsikko, sotasankareita. Ja toisaalta, henkilötarinat, Tapani Harmaja ja Einar Schadewitz, ovat kyllä kiinnostavia!

Juuri talvisodan ja jatkosodan vuosia olisi ehkä voinut käsitellä kokoavasti. Monille tuon sukupolven urheilijoista sotavuodet 1939-1944 tarkoittivat olympiaunelmien romuttumista, jos he yleensä selvisivät hengissä sodasta. Miten sota vaikutti vuonna 1917 syntyneiden ihmisten perheenperustamiseen, opiskeluihin, maailmankatsomukseen?

Tällaista kirjaa lukiessa tulee pohtineeksi sellaistakin, että miksi juuri nämä henkilöt esitellään. Miksi urheilijoista juuri Bebbe Storskrubb ja Lassi Parkkinen?  Miksi ei valittu korkeushyppääjä Nils Nickleniä, pikaluistelija Verné Lescheä tai estejuoksija Pentti Siltaloppia?

Ja sekin on mielenkiintoinen kysymys, mikä ihmisen elämässä on sellaista, että toiset haluavat siitä tietää. Mikä tekee toisen elämästä tasaisen harmaan, mutta toisen elämästä dramaattisen ja jännittävän? Ja edelleen, mihin kirjailijan katse osuu, siis mitä päätetään kertoa, ja mitä päätetään olla kertomatta? Mikä on totuus, ja mikä on puolitotuus? Ja siis, mikä tässä elämässä ylipäätään on tärkeää? – Täytyy olla hyvä kirja, kun herättää tällaisia ajatuksia!

Minun suosikkilukuni ja -henkilöni tässä kirjassa olivat juoksija Bebbe Storskrubb, Johanneksen kirkon urkuri Tauno Äikää ,ja lentäjä Tapani Harmaja, runoilija Saima Harmajan veli.