maanantai 6. elokuuta 2018

Jukka Rislakki kirjoitti muistelmat, joista syntyisi elokuva

 Luin palkitun toimittajan Jukka Rislakin, 73, muistelmateoksen ”Mullistusten mies. Elämää ja kohtaloita historian aallokossa.” Otava julkaisi tämän 416-sivuisen teoksen keväällä. Kirjassa on omat kiistattomat ansionsa.
Kirjan huumori kumpuaa osin tunnustuksellisesta itsekriittisyydestä, osin hykerryttävästä kirjallisesta ilmaisusta. Sanon tähän alkuun, että Rislakki siteeraa kirjassaan (s. 304) Peter Ackroydia oivaltavasti: ”Jos haluat valehdella, kirjoita elämäkerta. Jos haluat kertoa totuuden, kirjoita romaani.” Toisin sanoen, kun itse kirjoittaa omat muistelmansa, voi harjoittaa valikoivaa muistamista.
Sattumalta edellinen kirja, jonka luin loppuun, oli Keskisuomalaisen päätoimittajan Erkki Laatikaisen (1946–2013) elämäkerta ”Kivikkopellon poika. Erkki Laatikaisen tarina” (Teos, 2017), jonka kirjoitti dosentti Olli Matilainen. Vaimoni lukee Laatikaisen elämäntarinaa tällä hetkellä, joten pidättäydyn nyt kommentoimasta sitä. Molemmat teokset, Laatikaisen elämäkerta ja Rislakin muistelmat, ovat suhteellisen tuoreita kirjoja, jotka kertovat menestyneistä toimittajista.
Jukka Rislakki on kulkenut
mullistusten keskellä ja
kirjoittanut hauskat muistelmat.

Rislakki ja Laatikainen olivat, tai ovat olleet, käytännössä saman ikäisiä, molemmat ovat valtakunnallisesti tunnettuja toimittajia, ja heillä oli yhteistä maantiedettäkin: Jämsänkoski. Rislakin koulukaupunki kuului sitten myöhemmin päätoimittaja Laatikaisen mielikuvatasolla hallinnoimaan Keski-Suomeen.
Onkin pakko ihmetellä, että keskisuomalaisuuden ylimmän apostolin elämäkertakirjassa Rislakki ei saanut mitään roolia. Toisaalta, Rislakkikaan ei sitten mainitse muistelmateoksessaan Laatikaista. Valistunut arvaukseni on, että Laatikainen, jonka siis tunsin, kirjoitti niin pisteliäästi Rislakin vuonna 1995 ilmestyneestä kirjasta ”Kauhun aika. Neljä väkivallan kuukautta keskisuomalaisessa jokilaaksossa”, että Rislakki ei ole halunnut Laatikaista muistella. Parikymmentä vuotta sitten ensimmäisen kerran ilmestyneessä kirjassa käsiteltiin ensimmäisen kerran dokumentoiden ja haastatteluihin perustuen niitä veritöitä, joita valkoiset Jämsänkoskella, varsinaisen rintaman takana, tekivät vuonna 1918.
Jätetään arvailut. En ole koskaan tavannut Rislakkia, mutta olen tietysti lukenut Helsingin Sanomista monia hänen kirjoituksiaan. Tuon edellä mainitsemani Kauhun ajan lisäksi olen lukenut häneltä vuonna 1982 ilmestyneen yli 500-sivuisen teoksen ”Erittäin salainen. Vakoilu Suomessa” (Love Kirjat). Se on ymmärtääkseni jonkinlainen vakoilukirjallisuuden klassikko Suomessa, puutteineenkin.
Rislakin uusi kirja kertoo Suomen historiasta vuodesta 1945 eli Rislakin syntymästä alkaen. Mutta se kertoo myös Helsingin Sanomista, toimittajan työstä, kirjailijan työstä ja vuodesta 1991 alkaen myös Baltian ja etenkin Latvian historiasta.
Kirjan nimi Mullistusten mies kertoo siitä, että Rislakki on ollut todistamassa hämmästyttävän monia Euroopan lähihistorian merkittäviä tapahtumia, suoranaisia mullistuksia. Hän on haastatellut johtavia poliitikkoja ja tavannut valtiomiehiä. Hän on todistanut muutosta koko aikuisikänsä. 
Jäin miettimään, onkohan hän pohtinut kirjalle myös toista nimeä, Tunnustuksia. Ainakin hän mainitsee jossakin yhteydessä tämän kirkkoisä Augustinuksen 1600 vuotta vanhan teoksen, Confessiones.
Rislakki kuvaa omakohtaisten kokemustensa kautta suomalaisen yhteiskunnan vasemmistosuuntautuneisuuden 1960- ja 1970-luvuilla. Vasemmistolaisuus ulottui myös Helsingin Sanomien toimitukseen, vaikka Helsingin Sanomissa mieluiten vaietaan noista vuosista. Rislakki joutui muun muassa Yhdysvaltain suurlähetystön seurantaan ja häntä epäiltiin jopa KGB:n kätyriksi.
Muistelmateos on hauskasti, älykästä huumoria viljellen kirjoitettu lukunautinto. Nauroin useamman kerran jopa ääneen. Tyyli hajoaa vain siinä kohdassa, kun Rislakki yrittää tehdä pesäeroa Neuvostoliittoon ja todistelee, että hän ei ollut mikään Moskovan etäpääte tai KGB:n tiedonantaja. No, hänellä oli paljon vasemmistolaisia yhteyksiä ja näkemyksiä ja ainakin 1990-luvulla hän käytti avustajanaan miestä, joka työskenteli KGB:lle, joten niillä epäilyillä oli pohjaa ainakin epäluulojen hetteiköissä, vaikkakin kirjoittaja todistelee riippumattomuuttaan Neuvostoliiton ohjauksesta. Tässä kohdin muistelmateos etääntyykin ”tunnustusten” tunnelmasta ja muuttuu jollain tavalla valikoivaksi. Tämä on selvästi kirjoittajalle kipeä aihe, luultavasti lukuisien perusteettomien syytösten vuoksi.
Rislakki tunnetaan edelleen yhtenä Suomen johtavista vakoilua ja tiedustelua tuntevista asiantuntijoista. Luulisi, että hänen tietomäärällään olisi tullut tehneeksi enemmänkin havaintoja KGB:n toiminnasta vuosien varrella. Joitain hotellikuunteluita ym. tässä teoksessa kyllä avataankin.
Kirjoitustyylin hajoaminen rikkoo kokonaan sen lumouksen, jonka valtaan lukija on alussa uponnut. Tyylin muutoksen ymmärtää myös sitä taustaa vasten, että Rislakki alkoi 1990-luvulla pukeutua yhä useammin pikkutakkiin ja solmioon. Hän perusti perheen latvialaisen Anna Ziguren kanssa, ja tämä oli se järisyttävä mullistus, joka muutti toimittaja Rislakin oman elämän.
Sitten myöhemmin on taas herkullista lukea Latvian ensimmäiseksi suurlähettilääksi Helsinkiin nimitetyn Ziguren ja Rislakin suurlähettiläsvuosien arjesta ja etenkin niiden jälkeisestä ajasta Latviassa.
Rislakki luettelee kirjan lopussa valikoidusti yli 300 kirjoittamaansa lehtiartikkelia. Useimmat lukijat luultavasti loikkivat näiden listojen yli ja toteavat, että onpas ahkera toimittaja. Luettelo olisi ollut luettavampi, jos listaus olisi kohdistettu tiukemmin johonkin teemaan, esimerkiksi vakoiluartikkeleihin. Tai Baltia-artikkeleihin. Nämähän ovat olleet leimallisesti Rislakin vahvinta osaamisaluetta, parasta A-luokkaa.
Kriittisesti suhtaudun myös listaan 25 kirjasta, joita ilman Rislakki ei voisi olla. Toisaalta, onhan sieltä hauska bongata muun muassa Waltarin Sinuhe ja Linnan Tuntematon, mutta muuten saa potea henkistä pienuutta, kun itse on lukenut niin vähän, tai toisenlaisia kirjoja. Missä ovat Remekset?
Waltariin liittyen tuntuu absurdilta lukea, kuinka latvialaismies joutui Neuvostoliiton tyrannian vuosina Siperiaan kielletystä kirjasta, siis Waltarin kirjoittamasta ”Antero ei enää palaa”.
Mainio oivallus on kriittisesti laadittu luettelo omista kirjoista. Rislakki kommentoi kirjojaan nyt yli 70-vuotiaan kirjailijan elämänkokemuksellaan ja etenkin Latvian kokemustensa perspektiivistä.
Rislakin teos nousee uudelle tasolle esitellessään tämän päivän Latviaa, jota itse tunnen huonosti. Tämä vaihe on hyvin traaginen, mutta siitä ei puutu humoristisiakaan käänteitä. Tai sanotaan mieluummin, että Rislakki käyttää taitavasti nautittavan humoristista kirjoitustyyliään esitellessään itsenäistyneen Latvian tapahtumia.
Suurlähettiläs Mikko Pyhälä on Rislakin serkku, ja sivumennen sanoen mainio kokki, joka toi muutama vuosi sitten elokuvaohjaaja Michael Mooren vierailulle Suomeen. Mullistusten mies on kirja, joka voisi hyvin toimia pilapiirroksia harrastavan toimittaja Rislakin elämästä kertovan englanninkielisen elokuvan alustavana käsikirjoituksena. J.F. Kennedy, Fidel Castro, Nikita Hrushtshov, Mihail Gorbatshov, Vladimir Putin, Aatos Erkko ja Mauno Koivisto solahtavat luontevasti tarinaan, jonka ehdoton punainen (sic!) lanka nousee kylmän sodan vakoilumaailmasta alkaen Vanhan valtauksesta ja huipentuen Latvian itsenäistymiseen. Alkuteksteissä voisi käyttää Rislakin piirtämiä koomisia hahmoja ja lämminhenkisessä komediassa olisi mukana myös ripaus jännitystä ja vakoojia, mullistuksia ja korruptiota sekä tietenkin vallankumouksia ja kuolemaa, eli tällä olisi kaikki mahdollisuudet päätyä kansainväliseen levitykseen. Jukan ja Annan rakkaustarinan ympärille rakentuvan perhe-elokuvan nimeksi sopisi ”Latvia, my love”.

P.S. Kirjoitan parhaillaan Suomen Ampumaurheiluliiton historiaa. Jukka Rislakin sukulainen Helsingin ylipormestari Eero Rydman (1889–1963) oli aikanaan SAL:n perustajia. Näihin vaiheisiin kirja ei tuonut lisävaloa.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Paavo Nurmen säätiö 50 vuotta

Pidin viime viikolla neljä päivää lomaa. Oltiin Kemiönsaarella, uitiin, luettiin dekkaria ja niin, oikeastaan parhaiten niitä päiviä kuvaavat sanat ”oltiin lomalla”. Olen kirjoittanut pari-kolme vuotta putkeen ja liukunut aina uuteen projektiin vanhan valmistuessa. Nyt jätin tietsikan kotiin ja ”unohdin” kaikki projektini vähäksi aikaa. Teki muuten hyvää.
Sydäntutkimuksen kultainen syke.

Viimeksi olen saanut valmiiksi ja kansiin Paavo Nurmen Säätiön 50-vuotishistoriikin nimeltä ”Sydäntutkimuksen kultainen syke. Paavo Nurmen säätiön 50 vuotta”. Kirjan kannen suunnitteli nuori lahjakkuus Aleksi Mustonen. Hän on suorastaan visuaalinen taikuri. Kannessa on vahva viittaus Paavo Nurmeen, kun juoksuradat on taivutettu kahteen numeroon, 5 ja 0. Lisäksi se nolla on sydämen muotoinen, koska säätiö on erikoistunut sydän- ja verisuonisairauksien tutkimiseen.
Paavo Nurmi lahjoitti vuonna 1968 kaksi kivitaloa ja miljoona markkaa säätiölle. Ne olivat se alkupääoma, jota säätiö on vaalinut huolella. Säätiö on jakanut historiansa aikana jo 5 miljoonaa euroa sydän- ja verisuonitautien tutkimukseen. Norssista ylioppilaaksi kirjoittanut Vesa Manninen, mainitsen tämän koulun aina mielelläni, kuului ensimmäisiin stipendin saajiin. Nykyisin hän on säätiön hallituksen varapuheenjohtaja. Ja hänellä on kyllä niitä ansioita sen verran paljon, että tuo ylioppilaaksi kirjoittaminen tulee kenties vasta ansioluettelon kolmannella sivulla vastaan. Manninen on muun muassa johtanut Wihurin tutkimuslaitosta.
Säätiön hallituksessa vaikuttaa edelleen myös varatuomari Pekka Kare, joka oli aikanaan perustamassa Diakonissalaitoksen tiloissa säätiötä yhdessä Paavo Nurmen ja Diakonissalaitosta johtaneen Lauri Kalajan kanssa. Presidentti Urho Kekkosen henkilääkäri Pentti I. Halonen toi myös oman lääketieteellisen asiantuntemuksensa säätiöön heti alkumetreistä lähtien.
Paavo Nurmen säätiön hallituksen jäsen Pekka Kare (oik.)
kävi heinäkuun alussa säätiön asiamiehen Petri Mannisen
kanssa tarkistamassa Kalliossa olevan remontointikohteen.
Mauri Ratilainen oli mukana valokuvaajana.

Säätiön hallituksen puheenjohtajana toimii Mika Nurmi, Paavo Nurmen pojanpoika. Hän on ottanut isänsä Matti Nurmen kehittämän yritysryppään johtoonsa. Jos kuvailisin Mika Nurmen tapaa toimia yrittäjänä, sanoisin hänen rakentaneen monesta laatikosta rakentuneen tornin tai paremminkin muurin, ”Nurmen muurin”, jossa luotetut toimijat tekevät tulosta. Säätiön asioissa tärkeä toimija ja yhteistyökumppani, tietenkin hallitusjäsenten lisäksi, on säätiön asiamies Petri Manninen. Säätiö on kuitenkin vain yksi ”laatikko” monen laatikon kokonaisuudessa, tässä ”Nurmen muurissa”, ja sitä kokonaisuutta Mika Nurmi siis johtaa.
Säätiön historiikissa on Wihurin tutkimuslaitoksen Ateroskleroosilaboratoriota johtavan professori Petri Kovasen artikkeli säätiön lääketieteellisistä linjoista. Kovanen piti myös samanhenkisen kuulijoita inspiroineen puheen Turussa hotelli Marinassa järjestetyssä säätiön 50-vuotisjuhlatilaisuudessa kesäkuussa.
"Kallion katolla" - Paavo Nurmen säätiön remontoiman
talon ylimmistä kerroksista voi nähdä esimerkiksi
Kallion kirkon yllättävästä suunnasta.

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

J.K. Paasikivi – Keravan ensimmäinen pääministeri

J.K. Paasikivi osti Keravalta talon kesällä 1917. Anna-vaimo oli samaan aikaan Naantalin kylpylässä. Juho Kusti kirjoitti Annalle, että kauppasopimuskin on jo tehty tuosta Jukolan tilasta, joka oli aikanaan perustettu Ylikeravan Skogsterin rusthollin ja Alikeravan Inkilän maakirjatalon maille. Tulee mieleen entinen mies, joka osti hevosen rakkaan muorinsa rahoilla, kun tämä sattui olemaan poissa kotoa.
Mutta Juho kirjoitti Annalle, että tilaa oli katsomassa muun muassa Mauri Honkajuuri ja muitakin KOP:n herroja. He kyllä ostaisivat tilan, jos se ei Annaa miellyttäisi.
Tila sijaitsi hyvien kulkuyhteyksien varrella. Maantie vei Porvooseen, ja rautatie Helsinkiin.
Paasikivi oli nuorempana toiminut Uuden Suomettaren toimittajana, joten hän kirjoitti suhteellisen paljon muistiinpanoja. Hän opiskeli aluksi venäjän kieltä ja opintojensa vuoksi hän oleskeli puolen vuoden ajan Novgorodissa. Siellä hän tutustui venäläiseen sielunmaisemaan.
Juho Kusti oivalsi, että varattoman nuorukaisen olisi hankittava hyvätuloinen ammatti, joten hän vaihtoi alaa ja lähti lakimiesuralle. Tämä johti hänet valtiokonttorin ylitirehtöörin virkaan vuonna 1903. Hän oli myös kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja ajoi agraaripoliitikkona torppariuudistusta. Yhteiskunnan etu vaati vähäosaisten olojen parantamista. Paasikivi kannatti yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta myös kunnalliselle tasolle. Valtiollisissa vaaleissa uudistus toteutui jo vuonna 1906, mutta kunnallisvaaleissa sama periaate saatiin läpi vasta 1917.

Veikko Leppäsen tekemä patsas paljastettiin Keravalla J.K. Paasikiven
syntymän 100-vuotisjuhlien yhteydessä vuonna 1970. Taiteilija
oli itse kuollut vuoden 1969 lopulla.
Vuonna 1914 tapahtui suuria asioita. Juho Kusti siirtyi KOP:n palvelukseen, ensimmäisen maailmansota syttyi ja saman vuoden lopulla Paasikivestä tuli KOP:n pääjohtaja.
Nämä kaikki tiedot löytyvät Tuomo Polvisen kirjoittamasta teoksesta J.K. Paasikivi, valtiomiehen elämäntyö I, 1870–1918. Polvinen kertoo vuonna 1898 julkaistussa teoksessa, että hänen opettajansa historian professori Arvi Korhonen oli aikanaan kahdesti kieltäytynyt Paasikiven elämäkerran kirjoittamisesta. Näin suurtyö jäi professori Polviselle.
Paasikivi oli vanhasuomalainen ja isänmaallinen, mutta hän ei kannattanut vastakkainasettelua Venäjän Keisarikunnan kanssa. Talousmiehenä hän ymmärsi täydellisesti, mitä Pietarin markkinat Suomelle merkitsivät.
Vuonna 1917 Paasikivelle tarjottiin mahdollisuutta ryhtyä valtionhoitajaksi, mutta asia jäi keskusteluihin. Sen sijaan on mielenkiintoista, että Svinhufvud lähetti Paasikiven Pohjoismaihin eli Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan tekemään propagandaa Suomen itsenäistymisen puolesta joulukuun alussa jo ennen Suomen itsenäisyysjulistusta. Paasikivellä oli siis hyvin arvostettu luottoasema politiikan sisäpiireissä suuriruhtinaskunnan viime vaiheissa.
Sisällissodan aika oli Paasikivelle ikävä kokemus. Hän ei voinut näyttäytyä punaisessa Helsingissä, eikä hän voinut mennä kotiin Keravalle. Hänet olisi lynkattu KOP:n pääjohtajana, kuten  monelle KOP:n konttorinjohtajalle kävi. Niinpä hän piileskeli ystäviensä luona kuin karkuri tai pahantekijä.
Paasikivi olikin erittäin poliittinen henkilö. Hänestä tuli ensimmäinen keravalainen pääministeri 100 vuotta sitten, 27. toukokuuta 1918. Hän kuului siihen joukkoon, jotka kannattivat monarkiaa. Muutaman kuukauden ajan näytti siltä, että Suomesta olisi tullut kuningaskunta.
Nyt, kun olen lukenut Polvisen ensimmäistä nidettä Paasikivestä, huomaan hämmästyväni, kuinka suurissa saappaissa J.K. Paasikivi oli jo Suomen suuriruhtinaskunnan loppuaikoina ja Suomen itsenäistymisprosessissa.
Paasikivi ei ollut sotasankari, vaikka hänet muistetaan kiukkuisena ja äkkipikaisena miehenä. Hän oli oikeasti rauhantekijä. Kun presidentti Mannerheimin terveys petti, tehtiin venäläistä mentaliteettia ymmärtävästä Paasikivestä presidentti.

torstai 22. maaliskuuta 2018

Urho Kekkonen ja Paavo Karikko


Urheilumuseon uutiskirjeessä kerrottiin, että Panu Kontio on lahjoittanut hallussaan olleen Paavo Karikon (1903–1978)  kokoelman Suomen Urheiluarkistolle. Karikolla ei ollut omia lapsia, mutta paperit olivat säilyneet suhteellisen hyvin suvun hallussa. Urheiluarkisto on oikea paikka näille papereille.
Keuruulta pääkaupunkiseudulle aktiivieläkeläiseksi muuttanut opettaja Jarmo Ruhanen ohjasi minut kaksi vuotta sitten ystävällisesti Sipooseen tähän Panu Kontion yksityisarkistoon. Olen kiitollinen, että sain hyödyntää Kontion Karikko-papereita viime vuonna ilmestyneessä Paavo Nurmen elämäkerrassa Mies josta tehtiin patsas ja tässä kuussa ilmestyneessä Urho Kekkosen urheiluelämäkerrassa Kekkonen urheilumiehenä.
Karikko tunsi nämä molemmat suurmiehet, mutta suhde oli hyvin erilainen. Paavo Nurmen kanssa Karikko ei ollut väleissä. Arvioni mukaan Karikko on kritisoinut Paavo Nurmen harjoitusmenetelmiä ja nimenomaan kävelyharjoittelua. Tätä Nurmi ei antanut anteeksi.

Paavo Karikko (oik.) kertoo radiotoimittaja T.  Määtälle
Karhumäen kisauutisia vuonna 1942.
(Kuva: Erkki Viitasalo, SA-kuva)
Sen sijaan Urho Kekkosen kanssa Karikko oli hyvin läheisissä, suorastaan luottamuksellisissa, väleissä. Molemmat opiskelivat oikeustiedettä 1920-luvulla, kuuluivat Akateemiseen Karjala-Seuraan, olivat taistelleet valkoisten puolella sisällissodassa, ja kaiken lisäksi he asuivat naapureina Kampissa Hämäläisten talossa. Karikolla ja Kekkosella oli yhteistä sekin, että molemmat olivat olleet jo ennen opintojensa alkua oman paikkakuntansa urheiluseuran johdossa.
Kekkonen oli kolme vuotta Karikkoa vanhempi. Suomen Urheiluliiton puheenjohtajana Kekkonen lähetti Karikon Italiaan valmentajaksi 1930-luvulla. Kun Karikon pesti päättyi ja oli aika palata kotimaahan, hänellä oli kaksi vaihtoehtoa. Turun kaupunki ja Viipuri olivat kiinnostuneet palkkaamaan kunnallisen liikuntaneuvojan. Kekkonen suositteli Viipuria, mutta Karikko meni Turkuun.
Kekkonen myönsi harvoin olleensa väärässä. Karikolle hän kuitenkin sanoi myöhemmin, että Turku oli oikea ratkaisu. Viipuri jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle jopa kahteen kertaan. Turussa oli paljon rauhallisempaa.

 Karhumäen kisat

Paavo Karikko antoi sota-aikana hienon näytteen organisointitaidostaan järjestämällä legendaariset Karhumäen kisat asemasotaa käyville sotilaille. Karhumäen kisat saivat sodan varjossa tarunhohtoisen maineen. Ne olivat kuin pienoisolympialaiset. Yleisurheilu oli päälajina, mutta myös painissa ja nyrkkeilyssä käytiin kovia kilpailuja. Lisäksi sunnuntaina yleisurheilukisojen päätyttyä pelattiin jalkapallo-ottelu Äänislinnan ja Karhumäen joukkueiden kesken. Tiukka ottelu päättyi lopulta tasanumeroihin 0–0.
Oma tunnelmansa Karhumäen kisoille tuli siitä, että koska vain saattoi tulla hälytys, sillä Äänisen pohjoisrannalla sijaitseva Karhumäki olisi voinut hyvinkin joutua vihollisen sotatoimien kohteeksi.
Urho Kekkonen kävi heinäkuussa 1942 seuraamassa näitä ystävänsä järjestämiä kilpailuja. 800 kilometrin matka Helsingistä Karhumäkeen ei ollut aivan leikintekoa, sillä vieraat joutuivat menemään sotatoimialueelle. Matka tehtiin Helsingistä ensin junalla Äänislinnaan, ja sieltä jatkettiin loppumatka autolla.
Kekkonen oli tuolloin Suomen olympiakomitean ja Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja. Arvovaltaiseen siviilivierasseurueeseen kuuluivat myös opetusministeri Antti Kukkonen ja TUL:n puheenjohtaja Urpo Rinne sekä neljäntenä SVUL:n toimistopäällikkö Lauri Santala.

Kirjoittamani Kekkonen urheilumiehenä. Kilpakenttien Känästä Suomen presidentiksi voi tilata vaikka Docendon verkkokaupasta eli täältä.

lauantai 24. helmikuuta 2018

Onnea 100-vuotias Viro!


Suomen ja Viron historia tangeeraa monella tavalla. Nostan nyt 24.2.2018 Viron 100-vuotissyntymäpäivän kunniaksi esiin yhden suomalais-virolaisen historian jännittävimmistä päivistä.
Suomen urheiluhistorian siihen asti suurimmat kilpailut järjestettiin kesällä 1937. Ampumaurheilun MM-kilpailuja oli järjestämässä yli 2000 ihmistä. Malmille oli rakennettu pikavauhdilla kansainvälisen tason ampumaurheilukeskus, joka valmistui juuri sopivasti kilpailujen alkuun.

Ampujain Lehti nro 15, 1937 esitteli
MM-kisojen voittajia, alakuvassa
Argentiina-patsaan voittajat.
Ampumaurheilu oli Suomessa suuri ja tärkeä laji sotien välisenä aikana. Kilpailujen avajaisiin osallistuivat tasavallan presidentti Kyösti Kallio, presidentti P.E. Svinhufvud ja marsalkka Mannerheim.
Tuohon aikaan Suomen ja Viron ampujat kuuluivat maailman ehdottomaan eliittiin sveitsiläisten kanssa.
Yksi Viron urheilun suurimmista päivistä on elokuun kahdeksas vuonna 1937. Ampumaurheilun maailmanmestaruuskilpailujen päälaji, vapaakiväärin joukkuekilpailu ammuttiin tuona päivänä Malmin ampumaradalla. Viron eli Eestin joukkueessa ampuivat huippunimet Elmar Kivistik, Gustav Lokotar, Harald Kivioja, Vladimir Kukk ja August Liivik.
Suomea edustivat maailman eliittiin kuuluneet Olavi Elo, Kullervo Leskinen, Viktor Miinalainen, Einari Oksa ja Nisse Vasenius.
Suomi oli voittanut kaksi vuotta aikaisemmin himoitun Argentiina-patsaan Rooman MM-kisoissa ja oli valmiina puolustamaan tuota arvokasta palkintoa. Mutta Sveitsi, joka oli voittanut jo sotilaskiväärin joukkuekilpailun ja siinä jaossa olleen Mannerheimin kultapokaalin, halusi myös Argentiina-patsaan. Sveitsin joukkueessa vapaakiväärin täysottelussa olivat Marcio Ciocco, Emil Grünig, Otto Horber, Albert Salzmann ja Karl Zimmermann.
Ja kyllä mahdollisuuksia oli muillakin. Esimerkiksi Ruotsilla oli vaarallinen joukkue.
Kipailun käynnistyttyä virolaiset pitivät yllä keskitettyä tulta. Jo varhain alkoi näyttää siltä, että heimokansan miehet ampuvat maailmanmestaruuteen.
Suomalaisilla oli varmaan ylimääräisiä paineita. Kullervo Leskinen ampui jo koelaukauksissa väärään tauluun. Ja hän teki saman kilpailun käynnistyttyä. Hänen ensimmäinen kymmenen laukauksen sarjansa makuulta oli vain 83 pistettä. Myöhemmin myös Wasenius teki saman virheen ja ampui pystystä naapurin tauluun!
Pitkässä kilpailussa sattuu virheitä. Myös Viron joukkueen Vladimir Kukk teki kertaalleen saman virheen, mikä tasoitti hieman tilannetta.
Valitettavasti Suomen Viktor Miinalainen, kahden vuoden takainen maailmanmestari, ei ollut lainkaan tuloskunnossa. Hän ei ollut ehtinyt harjoitella riittävästi MM-kisoihin.
Sen sijaan eestiläisten tiedettiin harjoitelleen Helsingin kisoja varten kuukausien ajan. Se näkyi tulostaululla.
Viro voitti maailmanmestaruuden tuloksella 5526. Suomi saavutti hopeaa tuloksella 5493, ja Sveitsi sai pronssia pistein 5481. Ruotsi, Norja, Ranska, Saksa, Tanska ja Latvia sijoittuivat seuraaville sijoille.
Viron Elmar Kivistik ampui henkilökohtaisen  maailmanmestaruuden ME-pistein 1124. Hän oli paras mies myös polviasennosta 381 pisteellä. Olavi Elo voitti pystyasennossa maailmanmestaruuden ME-tuloksella 362. Ja makuulta ampui maailmanmestariksi Einari Oksa tuloksella 391.
Tasavallan presidentti P. E. Svinhufvud ja Viron riigivanem
 Jaan Teemant lähdössä Tallinnan satamasta vuonna 1931.
 (Aarne Pietinen / Museovirasto)

Svinhufvudin isännälle kävi huonosti


Suomen ja Viron välistä ystävyyttä selittää sukulaiskieli, ja yhteiset kohtalot. Esimerkiksi Suomen itsenäisen valtion ensimmäinen rauhansopimus allekirjoitettiin Tartossa lokakuussa 1920. Rauhanneuvottelukuntaa johti Juho Kusti Paasikivi.

Presidentti Svinhufvud ja Jaan Teemant tarkastavat
 kunniakomppanian Tallinnassa 1931.
(Aarne Pietinen / Museovirasto)
 
Ja tunteikkaita vierailuja on tehty sittemmin puolin ja toisin. Tasavallan presidentti P.E. Svinhufvud ei juuri matkustellut ulkomailla, mutta Virossa hän kävi valtiovierailulla tultuaan valituksi presidentiksi vuonna 1931. Svinhufvudin isäntänä oli riigivanem, siis pääministeri Jaan Teemant.
Teemantilla oli kova kohtalo. Neuvostoliiton salainen poliisi NKVD luultavasti ampui hänet vuonna 1941. Tai joka tapauksessa Teemantin kohtalon tiesivät vain ne NKVD:n miehet, jotka hänen kanssaan viimeksi olivat. Tuntuu hurjalta, ettei Viron valtionpäämiehen kohtalosta ole vieläkään tarkkaa tietoa.
Olen jo aikaisemmin kirjoittanut tähän Aamulenkki-blogiin tasavallan presidentti Urho Kekkosen Viro-suhteista ja muun muassa noususta Suomalais-virolaisen seuran puheenjohtajaksi. Kekkonen oli Suomen presidenteistä kaikkein tärkein Viron ystävä. 


sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Talviurheilua ja Viron historiaa Historiapäivillä

Osallistuin tänä vuonna Suomalaisten Historiapäivien Talviurheilu-sessioon Lahden Sibelius-talossa. Puheenjohtajana toimi dosentti Heikki Roiko-Jokela, jonka oma esitys kuultiin iltapäivällä korkeatasoisessa ”Viro 100 V”-sessiossa heti VTT, kansanedustaja Erkki Tuomiojan jälkeen.
Tuomioja käsitteli selkein ajatuksin Suomen ja Viron yhteistä historiaa. Hän keskittyi dramaattisiin vuosiin 1919–1939, mutta ei malttanut jättää myöskään Viron tasavallan itsenäistymistä 1991 käsittelemättä. Suomi ei ollut tunnustanut de jure Neuvosto-Viroa, joten vuonna 1991 saatettiin vain palauttaa vanhat suhteet.
Koska Tuomioja halusi, ymmärrettävästi, sanoa jotakin näistä 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun vaiheista, hän joutui supistamaan varsinaista aihettaan, jossa siinäkin, etenkin 1930-luvussa, olisi ollut yllin kyllin mielenkiintoisia asioita valotettavaksi. Esityksessä oikeastaan vain vilahti Urho Kekkosen nimi. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla Tuomiojan näkemys esimerkiksi siitä, lähtikö Kekkosen presidenttijuna liikkeelle jo siinä vaiheessa, kun hän peri Kyösti Kalliolta Suomalais-Virolaisen seuran puheenjohtajuuden Kallion tultua valituksi Suomen tasavallan presidentiksi vuonna 1937.
"Luonnollisesti" Tuomioja mainitsi myös Kekkosen vierailun Viroon vuonna 1964, jonka yksi huipennus oli hiihtolenkki Käärikun maisemissa.
Hiihtodiplomatiaa: Kekkonen hiihti Virossa 1964 (UKA).
On jotenkin inspiroivaa tavata todella älykkäitä ihmisiä. Tuomioja kirjoittaa paljon ja pitää kunnostaan huolta säännöllisillä juoksulenkeillään. Keskustelimme lounastauolla muun muassa sotaväen päälliköstä Lauri Malmbergista, josta tuli jääkärieverstinä vuonna 1924 Suomen Ampujainliiton varapuheenjohtaja, ja hänen äidistään.
Tuomiojan jälkeen siinä Historiapäivien Viron juhlavuoden sessiossa kuultiin siis Heikki Roiko-Jokelan esitys Suomen television vaikutuksesta Neuvosto-Viroon. Kolmas esitys oli FT Heikki Rausmaan valaiseva esitys ”Suomen salainen tuki Viron itsenäistymiselle 1988–1991”.

Talviurheilu

Mutta minun piti kirjoittaa siitä talviurheilusessiosta, jossa itse esiinnyin. Oli nautinnollista kuunnella Jyväskylän yliopiston yliopiston lehtorin Esa Mangelojan elinkaarianalyysiä lumilautailusta, kun heti perään tuli apulaisprofessori Antero Holmilan esitys laskettelun lumosta ja siitä, kuinka 1980-luvun laskettelun buumista siirryttiin 1990-luvun laskettelun kriisiin.
Rinneurheilussa on tapahtunut viimeisten 30 vuoden aikana aivan valtavat muutokset. Niiden avaaminen tässä jatkuvan muutoksen ajassa on tärkeää. Syiden ja seurausten ymmärtäminen voi auttaa laajemminkin ymmärtämään tämän ajan yhteiskunnallista muutosta. Skimbaaja-lehti ihmetteli 1980-luvun puolivälissä ”Olenko minä yuppi?” Siihen otsikkoon kiteytyy paljon 1980-luvun hengestä (Skimbaaja 9/1985).

Miksi Kekkonen hiihti?

Oma esitykseni ”Hiihtävä presidentti” täydensi Historiapäivien talviurheilua käsitelleen session. Pohdin esityksessäni sitä, miksi Urho Kekkonen hiihti. Hain vastausta seuraavista teemoista: hyvä hiihtäjä, väsymyksen tuoma nautinto, erämaan lumo, hermolepo, hovi, reviiri ja politiikka. Tietysti rajallinen aika antaa mahdollisuuden vain raapaista kyseisiä laajoja teemoja. Mutta merkittävin selitys jäi minulta lopussa sanomatta. Kekkonen nautti suunnattomasti hiihtämisestä. No, kai se on sanomattakin selvää, kun mies hiihtää vuodesta toiseen yli 1000 kilometriä talvessa.Esitin omassa esityksessäni, että Kekkosen suksikokoelma on kansallisesti niin merkityksellinen aarre, että ne sukset tulisi saada julkisesti esille. Mikä olisi sopiva paikka? Lahden Hiihtomuseo? Olympiastadionin remontin jälkeen valmistuva Suomen Urheilumuseo? Vai peräti eduskuntatalo? 
Niillä suksilla on tehty niin paljon politiikkaa, että ne kuuluisivat kunniapaikalle vitriiniin eduskuntatalon tuloaulaan. Otetaan vaikka Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin Leonid Brestshnevin Kekkoselle lahjoittamat sukset. Olisipa mielenkiintoista tietää, millainen oli se suksipaja Pärnussa, joka nuo sukset valmisti. Saivatkohan suksien tekijät koskaan tietää, että heidän käsistään valmistuneet sukset menivät Kekkoselle? Tai mikä oli se tilanne, jossa Neuvostoliiton ylin johtaja antoi Kekkoselle tuon suksilahjan? Ja mikä oli se piiloviesti, joka tähän lahjaan sisältyi? Tätä tulee pohtineeksi sitä taustaa vasten, että niillä suksilla Kekkonen ei koskaan hiihtänyt.

maanantai 5. helmikuuta 2018

Kenen kanssa presidentti Urho Kekkonen poseeraa?

Löysin UKK-arkistosta merkillisen valokuvan. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen poseeraa urheilujoukkueen kanssa Naantalin Kultarannassa. Kuvan tietojen mukaan kyseessä on vuosi 1956, siis Kekkosen ensimmäinen presidenttikesä.
Presidentti Urho Kekkonen, Kultaranta, vuosi 1956.
Ketkä poseeraavat Kekkosen kanssa?

Kuvassa pitäisi olla käsipalloilijoita. Yritin selvittää pitkän linjan käsipalloasiantuntijan Tapio Arposen avulla, voisiko kyseessä olla käsipallomaajoukkue. Tapio ei tunnistanut pelaajia. Eikä hänen selvitystyönsä tuonut tulosta. Se selvisi, että tuona kesänä ei pelattu Naantalissa mitään käsipallomaaotteluja.
Näyttäisi siltä, että kuvassa on kaksi valmentajaa, takana vasemmalla ja oikealla. Sitten olisi kymmenen pelaajaa. Rinnassa on leijona. Sen rintamerkin ja yhtenäisen asusteen perusteella voisi ajatella, että kyseessä olisi joku maajoukkue. Vai olisiko puolustusvoimien joukkue?
UKK-arkiston johtaja Pekka Lähteenkorva kumosi ehdotukseni, että kyseessä olisi turvamiesten joukkue. Tuskin kuvassa on varusmiehiäkään. Vaikka toisaalta, pelaajat ovat iältään suunnilleen samanikäisiä, parikymppisiä. Eli he olisivat syntyneet noin 1935–1938.
Luultavasti ainakin muutamat noista pelaajista ovat edelleen elossa. Ehkä he eivät käytä sosiaalista mediaa sillä perusteella, että 1936 syntynyt isäni ei käytä. Eli aivan helpolla tätä ei saa ratkaistua. Mutta olisi kyllä mukava selvittää, keitä kuvassa on, ja miksi tasavallan presidentti Urho Kekkonen on juuri tuossa porukassa poseeraamassa?

Kuvassa onkin lentopalloilijoita

Ystäväni Jani Nieminen jakoi kysymykseni Naantalilaisten Favebook-ryhmään. Muutmassa tunnissa ja ainakin yhden vuorokauden sisällä tuli ongelma ratkaistuksi.
Kyseessä on Kultarannan henkilökunnan ja Nesteen varaston henkilökunnan välinen lentopallo-ottelu. Näiden otteluiden pelaaminen aloitettiin J.K. Paasikiven aikana.Alarivissä Nesteen henkilökuntaa: 1. vasemmalta: Pauli Hietanen; 2. ei varmaa tietoa; 3. Reino Heiskari; 4. Jorma Häkkinen; 5. Raimo Likitalo ja 6. Pentti Suonpää. Yläriville ei löytynyt nimiä, mutta Kultarannan henkilökuntaa he ovat 1. oikealta mahd. autonkuljettaja, 2. oikealta puutarhuri, muut neljä joko veneenkuljettajia ja/tai turvallisuushenkilöstöä.