Aamulenkki nro 315: Hemingwayn jäljillä

Kun olen seurannut Paavo Nurmen jälkiä halki Amerikan mantereen, huomasin, että hän poikkesi pariinkin otteeseen Kanadan puolella. Yli puolen miljoonan asukkaan Toronto oli suurkaupunki, jollaisia Phantom Finn ei Suomessa ollut kokenut.

Llouyd Arnold kuvasi Ernest Hemingwayn vuonna 1939 Kenelle kellot soivat -kirjan kansipaperissa julkaistavaksi. Kirja ilmestyi seuraavana vuonna.

The Toronto Star oli kaupungin valtalehti, Joka käytti siihen aikaan myös nimeä The Toronto Daily Star. Kirjassani Phantom Finn–The Contradictory Story of Paavo Nurmi in the Land of Dollars (PN Turku, 2025) kerron myös niistä toimittajista, jotka kirjoittivat hienoja juttuja turkulaisesta ihmemiehestä. Kun Nurmi juoksi Torontossa 6. maaliskuuta 1925, The Toronto Star -lehdelle kirjoitti toimittaja nimeltä Arthur Lowe.

Mysteerinen Arthur Lowe! Miten olenkaan yrittänyt jäljittää tätä arvoituksellista senttaria. Senttari on toimittajien avustajista käyttämä slangitermi niiltä ajoilta, jolloin avustajan palkkio määräytyi juttupituuden mukaan. Toimituspäällikkö otti senttimetrimitan käteensä, ja määräsi suoraan jutun pituuden mukaan maksettavan palkkion. Se oli kaikkia avustajia kohtaan reilu palkkioperuste.

Arthur Lowe ei kylläkään ollut mikään tavanomainen senttari. Hän oli avustaja, joka kirjoitti Paavo Nurmesta korkealentoisesti: ”Paavo Nurmesta on kirjoitettu lukuisia artikkeleita konemaisena ihmeenä, tässä käsittelen Nurmea ihmisenä.”

Kun olen etsinyt Arthur Lowen jälkiä, törmäsin hykerryttävään tietoon. Ernest Hemingway, yksi maailmankirjallisuuden suurimmista nimistä, kirjoitti the Stariin avustajana, toimittajana ja ulkomaankirjeenvaihtajana 1920–1924.

Etsiessäni merkkejä Arthur Lowesta tulin tehneeksi pienen tutkimusmatkan Hemingwayn elämään 1920-luvun alussa ja ensimmäiseen avioliittoon Hadleyn kanssa. Hadley Richardsson oli kahdeksan vuotta Ernestiä vanhempi, mutta hän antoi parisuhteeseen aloittelevan kirjailijan vaatimaa tilaa. Heidän yhteiselonsa kesti vuodet 1921–1927, kunnes kirjailijan uskottomuus tuhosi liiton. Hemingway oli toisen kerran naimisissa toimittaja Pauline Pfeifferin kanssa 1927–1940. 1930-luvulla hän tutustui Espanjan sisällissodan kirjeenvaihtajana kollegaansa Martha Gellhorniin, joka oli sittemmin yksi Suomen talvisodassa kirjeenvaihtajana toimineista kansainvälisistä toimittajista. Ernest ja Martha menivät naimisiin vuoden 1940 lopulla. Liitto kesti vuoteen 1945. Hemingway oli tavannut Lontoossa 1944 Time ja Life -lehtien kirjeenvaihtajana toimineen Mary Welshin. Liiton purkauduttua Martha Gellhornin kanssa Hemingway meni naimisiin Maryn kanssa. Mary ja Ernest olivat naimisissa 1946–1961 eli siihen asti, kunnes Hemingway ampui itsensä. Tuntuu oudolta kirjoittaa, että ampui itsensä rakkaalla haulikollaan. Niin kuitenkin tapahtui.

 

Toronto Stariin Hemingway kirjoitti kaikkiaan 174 artikkelia tai tekstiä. Elokuussa 1922 hän lähetti Starillekuvauksen lentomatkasta Pariisista Strasburgiin. Tavallisesti matka kesti junalla yli kymmenen tuntia, lentäen pääsi kahdessa tunnissa. Kertomuksessa Hemingway mainitsi, kuinka he ylittivät vuoden 1918 rintamalinjan. Samalla hän pääsi rakentaamaan lehden lukijoille mielikuvaa urhoollisesta sotasankarista, joka palasi vanhoihin tuttuihin maisemiin. (The Toronto Star, 9.8.1922).

Syyskuussa ilmestyi viikkolehdessä nimeltä The Star Weekly Hemingwayn artikkeli Europan kruunupäistä. Artikkelia mainostettiin päivälehden sivuilla värikkäästi. Hemingway oli kahden Euroopassa viettämänsä vuoden aikana osallistunut kirjeenvaihtajana Genovan konferenssiin, narrannut taimenia Schwarzwaldissa, lasketellut Alpeilla, osallistunut härkätaisteluihin Espanjassa. Bulevardiranska ja armeijaitalia auttoivat häntä kaikissa tilanteissa, ja jos vastaan tuli uusia kieliä, hän oli aina valmis opettelemaan. Hän oli haastatellut artikkeliaan varten Georges Clemenceauta, Mussolinia, Lloyd Georgea ja Raymond Pointcaréa (The Toronto Star, 14.9.1922).

Starin päätoimittaja John Bone lähetti Hemingwayn ottamaan selvää Kreikan ja Turkin välisestä sodasta. Syyskuussa "Hem" lähetti raportin Konstantinopolista, jonne hän oli lähtenyt selvittämään sodan jännitteitä ja seurauksia. Britit olivat saaneet vahvistuksia ja niiden avulla Kemal Pashan kannattajien, ”Kemalistien”, uskottiin toiveikkaasti pysyvän loitolla. Ulkomaalaiset olivat kuitenkin varanneet junalippuja päästäkseen pois levottomaksi käyneestä Turkista (The Toronto Star, 30.9.1922).

Malariastaan huolimatta Hemingway sai lähetettyä tärkeät uutiset kreikkalaisten kristittyjen lohduttomasta vetäytymisestä. 

Kansojenliigan perustamisesta ja Genovan Konferenssista 1922 huolimatta Ranskan ja Saksan välille oli jäänyt avoimia kysymyksiä. Saksa ilmoitti, ettei se pystynyt maksamaan sotakorvauksia Ranskalle. Jännitys kasvoi.

Päätoimittaja John Bone lähetti Hemingwaylle Cortina d’Ampezzoon sähkeen marraskuuun lopulla 1922, että Ruhrin alueen tilanteesta tarvittiin juttusarjaa. Seuraavan vuoden alussa Ranskan ja Belgian joukot miehittivät Ruhrin alueen.

Hemingway seurasi tilannetta ja alkoi suunnitella paluuta Pariisiin ja edelleen lähtöä Saksaan. Matka toteutui ilmeisesti helmi-maaliskuussa. Hän kirjoitti Starille maalis-huhtkikuussa kymmenosaisen artikkelisarjan:

 

·      A Victory without Peace forced the French to undertake the occupation of the Ruhr. The Toronto Star 14.4.1923.

·      French Royalist party most solidly organized. The Toronto Star 18.4.1923.

·      Government pays for news in the French papers. The Toronto Star 21.4.1923.

·      Ruhr commercial war, questions of bankruptcy. The Toronto Star 25.4.1923.

·      A Brave Belgian Lady shuts up German Hater. The Toronto Star 28.4.1923.

·      Getting into Germany quite a job, nowadays. The Toronto Star 2.5.1923.

·      Quite easy to spend a Million, if in Marks. The Toronto Star 5.5.1923.

·      Amateur starvers keep out of view in Germany. The Toronto Star 9.5.1923.

·      Hate in occupied zone a real, concrete thing. The Toronto Star 12.5.1923.

·      French register speed when movies are on job. The Toronro Star 16.5.1923.

 

Syksyllä Hemingway palasi raskaana olleen vaimonsa kanssa Torontoon. Esikoispoika John ”Bumby” Hemingway syntyi lokakuussa 1923. Mutta Pariisin ilmapiirin jälkeen Toronto ei tuntunut enää samalta kuin ennen. Ja kaiken lisäksi Hemingwaylle osui pottumainen esimies Harry C. Hindmarsh. Pikkusieluisella pomolla oli kai tarkoitus ottaa turhat luulot Euroopan ihmeitä nähneeltä toimittajalta.

Toisin kävi. Hem jätti eroilmoituksensa päätoimittaja John Bonelle, joka tuli voimaan vuoden 1924 alussa. Hemingwayt suuntasivat takaisin Pariisiin.

 

Vaikka tämä selvittely ei tuonut selkoa Arthur Lowen persoonaan, sain kuitenkin Carlos Bakerin elämäkerran Ernest Hemingway (Tammi 1971) perusteella poistettua sen mahdollisuuden, että Arthur Lowe olisi ollut Hemingwayn salanimi.

Nyrkkeilyä, laskettelua, kalastusta ja härkätaisteluita harrastanut kirjailija olisi toisissa oloissa voinut kirjoittaakin Nurmesta, joka kilpaili Torontossa maaliskuussa 1925. Mutta Hemingway ei kirjoittanut. Hän oli silloin Euroopassa kehittelemässä uusia novellejaan ja romaanejaan.

Aamulenkki nro 314: Phantom Finn – Paavo Nurmi

Tein viime vuonna päätöksen kirjoittaa vielä yhden Paavo Nurmi -kirjan. Kolme kirjan jälkeen oli vielä yksi asia, joka vaati selvittämistä: 1925 Amerikan-kiertue. Se oli jäänyt Antero Raevuoren, Toivo T. Kailan, Mauno Kosken, Paavo Karikon, Helge Nygrénin ja Risto Taimen ja jopa Karo Hämäläisen jälkeen edelleen avoimeksi. Mitä siellä Yhdysvalloissa ja Kanadassa tapahtui?

Phantom Finn -kirjan ulkoasu on Mikael Mannisen käsialaa.

Tänä vuonna tuosta ihmeellisestä kiertueesta tuli kuluneeksi tasan sata vuotta. Suomen Tietokirjailijat antoi apurahan, ja sain käsikirjoituksen jouluun mennessä valmiiksi. Taittamiseen ja painamiseen menee aina oma aikansa. Kesän alussa kirja saatiin julkistettua Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus Tahdossa. Päivi ja Lasse Virén toivat kirjan julkkareihin aivan ainutlaatuisen tunnelman.

 

Kirjailijana minulla on vielä muutama asia, joita voisin kehittää. Yksi kehityskohde olisi itseni markkinointi. Sama koskee varmaan useimpia kirjailijoita. Bestsellerien kirjoittajat ovat erikseen. 

Kirjoittaminen on hyvin yksityinen prosessi. Se tapahtuu omassa päässä, ja omissa sormissa. On aina suuri ihme, mitä paperille tulee. Sen vuoksi minun on ollut kovin vaikea kertoa tulevista kirjoistani. Vaimolla voi tosin olla tästä toinen mielipide.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä rohkeammin olen alkanut kertoa työn alla olevasta kirjastani. Edesmennyt professori Martti Häikiö kannusti toimimaan tällä tavalla, ja hänen kannustuksensa palaa aina mieleeni, kun luontainen vaatimattomuuteni on tukkimassa suuni ja vaientamassa itseni. Niin kuin nyt.

 

Tein aika paljon harjoituksia kevään aikana yhdessä Jari Salosen kanssa, että saimme käsikirjoituksen valmiiseen kirjan muotoon. Jari otti kustantajan roolin, vaikka hänen päätehtävänsä on järjestää yhtä Euroopan tasokkaimmista yleisurheilukilpailuista, Paavo Nurmi Gamesia. Jarin kanssa teemme vuodesta toiseen hyvää yhteistyötä maailman parhaan juoksijan perinnön vaalimisessa. Paavo Nurmi Heritage Advisor on titteli, jonka Jari on minulle antanut. Se velvoittaa. Koen olevani tässä roolissa mitä suurimmassa määrin Suomi-brändin asialla.

Kerroin Paavo Nurmi Gamesissa Phantom Finn -kirjasta.

 

Kun kirjoitin kirjan englanniksi, kielen tarkistukselle oli poikkeuksellisen suuri tarve. Tunnen englantilaisen Suomen ystävän Chris Turnerin vuosikymmenten takaa. Hän vastaa Kansainvälisen yleisurheiluliiton (World Athletics, WA) museoperinneasioista. Esimerkkinä voin mainita hänen ratkaisevan tärkeän roolinsa, kun Jari Salonen vei Paavo Nurmen viisi Pariisin olympiakultamitalia viime vuonna Pariisin olympiakisoihin näytille.

Jari Salosen ja WA:n hallituksen jäsenen Antti Pihlakosken tuella otin viime vuoden Paavo Nurmi Gamesissa puheeksi Chrisin kansa ajatukseni kirjoittaa Nurmesta englanniksi. Hän lupasi hankkia omista verkostoistaan natiivin oikolukijan.

Simon Turnbull on englantilainen urheilutoimittaja, jonka luulen muistavani takavuosien arvokisoista toimittajalehtereiltä. Vaikka voi olla, että sekoitan kaksi eri henkilöä. Chrisin suositus auttoi, ja hän teki arvokkaan työn saattaen käsikirjoitukseni siihen kuntoon, että sen voisi painaa ja antaa englanninkielisille lukijoille.

En vähättele Britanniaa kirjan markkina-alueena. 68 miljoonan britin joukossa on paljon juoksusta ja urheiluhistoriasta kiinnostuneita, muitakin kuin Simon ja Chris. Mutta Paavo Nurmi kilpaili Yhdysvalloissa ja Kanadassa vuonna 1925, joten uskon, että suurin osa kirjan lukijoista tulee sieltä.

Amerikansuomalaisten yhteisön tärkeänä yhteisenä organisaationa toimii Finlandia Foundation National. Jarin kautta pääsin sen avainhenkilöiden silmissä hyviin kirjoihin. Tapasimme viime talvena Helsingissä Thomas Flanaganin ja Anne-Mari Pasterin, jotka ovat säätiön avainhenkilöitä ja vaikuttajia. Asiat ovat edenneet käsittämättömällä vauhdilla, ja nyt valmistaudun Jari Salosen kanssa lähtemään Duluthiin, Minnesotaan, missä järjestetään heinä-elokuun vaihteessa amerikansuomalaisten vuotuinen suurtapahtuma FinnFest.

FinnFest kokoaa vuosittain amerikansuomalaisten suuret massat. Muun muassa Tasavallan presidentti Tarja Halonen, suurlähettiläs Mikko Hautala sekä Päivi ja Lasse Virén vierailivat takavuosina FinnFestissä. Tänä vuonna ainakin Yhdysvaltain uusi suurlähettiläs Leena-Kaisa Mikkola näyttää osallistuvan tapahtumaan.

 

Pohjois-Amerikassa suomalaisten siirtolaisten joukossa oli urheilullista porukkaa. Yksi heistä oli Hannes Kolehmainen, toinen Ville Ritola, joka alkoi harrastaa lenkkeilyä vasta siirtolaisena Amerikassa. Siellä oli muitakin menestyviä suomalaisia kestävyysjuoksijoita. Heitä alettiin kutsua lempinimellä Flying Finns. Kerron heistäkin Phantom Finn -kirjassa.

Vaikka Paavo Nurmea kutsuttiin myös lentäväksi suomalaiseksi, näkymätöntä aikaa vastaan juossut Nurmi oli ainoa, jota kutsuttiin erityisellä nimellä Phantom Finn. Se syntyi legendaarisen amerikkalaisen urheilutoimittajan Grantland Ricen runoiltua Pariisin olympiakisojen jälkeen haltioituneena:

 

What are you, phantom that drifts and glides,

Ghost or man, as you hit the track?

 

Grantland Rice kirjoitti itsensä kuitenkin amerikkalaisen urheilujournalismin kaanoniin kirjoittamalla Notre Dame -joukkueen amerikkalaisen jalkapallon pelaajista Ilmestyskirjan neljänä ratsumiehenä, The Four Horsemen: Tauti, Sota, Nälänhätä Kuolema.

Grantland Rice ei ollut ainoa tähtitoimittaja, joka Paavo Nurmesta kirjoitti. Kerron heistäkin uudessa kirjassani.

Grantland Ride, urheilujournalismin legenda.

 

Phantom Finn -kirjan alkuun vyörytän Amerikan historiaan jälkensä jättäneitä suomalaisia. Suomalaisten historia uudella mantereella on jo lähes 400-vuotias, joten joukkoon mahtuu John Mortonista (Marttinen) alkaen värikkäitä persoonia. Kun Yhdysvalloissa juhlitaan ensi vuonna 250-vuotista itsenäisyyttä, Morton nousee yhtenä maan perustajaisänä varmasti esille.

 

Suuri siirtolaisaalto Amerikkaan alkoi teollisen vallankumouksen myötä. Kun Paavo Nurmi matkusti New Yorkiin vuoden 1924 lopulla, siirtolaisaalto oli lopuillaan. Euroopasta oli vajaan sadan vuoden aikana mennyt 50 miljoonaa siirtolaista, heidän joukossaan lähes puoli miljoonaa suomalaista.

 

 

Aamulenkki nro 313 Presidenttikirjoja

Lukeminen kannattaa aina. Ja jos soveltaa tasavallan presidentin kuntoilumottoa ”tunti liikuntaa antaa kaksi tuntia energiaa”, niin uskallan väittää, että tunti lukemista antaa kaksi tuntia viisautta!

Valtion vierastalon eteisessä on Suomen valtion avainverkosto
 selvästi esillä: EU, Nato ja YK.

 

Minulla on mukava uutinen keravalaisen kirjallisuuden ystäville. Viime vuonna ensimmäisen kerran onnistuneesti järjestetyt Keravan kirjamessut saavat jatkoa syyskuussa (27.9.2025) teemalla ”Seuraavat 100 vuotta”. Viime vuonnahan juhlistimme kaupunginkirjastolla Keravan kaupungin 100-vuotisjuhlavuotta. Keravalaiset kirjailijat pääsevät jo varaamaan myyntipöytiä. Kannattaa toimia heti, sillä varausaika päättyy 30. toukokuuta.

 

Kanavan kirjapalkinto

 

Tämä ei liity Keravan kirjamessuihin, mutta muuten on mukava mainita, että osallistun tänä vuonna Kanavan kirjapalkinnon valintaan kolmihenkisen palkintoraadin jäsenenä. 10 000 euron palkinto annetaan tällä kertaa parhaalle henkilöhistoriaa käsittelevälle tietokirjalle. Raadin puheenjohtajana toimii Kanavan tuottaja Tuomo Lappalainen ja raatiin tuo syvää näkemyksellisyyttä Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe – ja minä tuon sitten toisenlaista näkemyksellisyyttä.

Parhaat teokset suodattuvat sitten lopullisen valinnan tekevälle Työeläkevakuuttajat TELA ry:n toimitusjohtajalle Suvi-Anne Siimekselle.

Kirjapalkinnosta on tarkemmin tietoa Kanavan numerossa 3/2025.

Stubb teki peräti kahdeksan vuotta töitä ministerinä.
Parhaiten hän viihtyi ulkoministerin tehtävissä.

 

Lukuviikon vinkit

 

Kirjoitan parhaillaan kirjaa maailman kovakuntoisimmasta presidentistä Alexander Stubbista. Bonnierin ja WSOY:n leiriin kuuluva Readme-kustantamo julkaisee opuksen syksyllä, jos vaan saan pidettyä yllä tasaista kirjoitustahtia vielä pari kuukautta. Kirjassa on mielenkiintoista tietoa muun muassa presidentin verkostoista. Elämme jännittäviä aikoja.

Keräsin tähän loppuun Lukuviikon merkeissä muutaman presidenttikirjan sillä ajatuksella, että jokaiseen vinkkaamaani kirjaan liittyy myös vinkki kesälomamatkan kohteeksi. Näistä kirjoista olen lukenut muut lukuun ottamatta Riksföreståndaren-kirjaa. Sitä olen ehtinyt vasta paikoitellen silmäillä. Otin sen tähän mukaan lähinnä siitä syystä, että se on uusin Mannerheim-kirjani.

Samalla pääsen kertomaan, että Kaivopuistossa sijaitseva Mannerheim-museo on tämän kesän vielä remontissa, joten Turun liepeillä sijaitseva Mannerheimin synnyinkoti Louhisaari kerännee tänä kesänä poikkeuksellisen paljon Mannerheim-matkustajia.

Tässä siis kuusi vinkkiäni:

Lukuviikon kirjavinkki 1: Annastiina Löppönen, On onnellista omistaa koti. P.E. ja Ellen Svinhufvudin Kotkaniemi (SKS 2024). Samalla vinkki numero 1 kesälomamatkan kohteeksi: Kotkaniemi, Luumäki.

Lukuviikon kirjavinkki 2: Kari Hokkanen, Kyösti Kallio 2, 1930–1940 (WSOY 1986). Ja vinkki numero 2 kesälomamatkan kohteeksi: Kyösti Kallion museo, Nivala.

Lukuviikon kirjavinkki 3: Esa Seppänen, Tamminiemi eilen ja tänään (Readme, 2022). Samalla vinkki numero 3 kesälomamatkan kohteeksi: Tamminiemi, Helsinki.

Lukuviikon kirjavinkki 4: Marjaliisa Hentilä – Seppo Hentilä: Oikeusvaltion etuvartiossa (Siltala 2024). Samalla vinkki numero 4 kesälomamatkan kohteeksi: Presidentti K. J. Ståhlbergin lapsuudenkotimuseo, Haapajärvi.

Lukuviikon kirjavinkki 5: Stig Jägerskiöld, Riksföreståndaren (Holger Schildts förlag, 1969). Ja samalla vinkki numero 5 kesälomamatkan kohteeksi: Marsalkka Mannerheimin syntymäkoti Louhisaari, Askainen.

Lukuviikon kirjavinkki 6: Kalle Virtapohja, Kekkonen urheilumiehenä (Docendo 2018). Samalla vinkki numero 6 kesälomamatkan kohteeksi: Urho Kekkosen lapsuuden koti Lepikon torppa, Pielavesi.

 

Aamulenkki nro 312 Martti Häikiö (1949–2025)

Aloin muistella eilen (pe 28.2.) Kalevalan päivänä ystävääni ja mentoriani Martti Häikiötä, joka siunataan tänään (1.3.2025) Johanneksen kirkossa. Sitten uutiset Yhdysvalloista veivät huomioni. Martti olisi ymmärtänyt ratkaisuni keskittyä Trumpin ja Zelenskyin nahinointiin Valkoisessa talossa, sillä hän vietti lukuvuoden 1984–1985 Arkansasin yliopistossa ja opetti siellä neljä kurssia: 20th Century Europe, World Politics, History of Soviet Foreign Policy ja Comparative European Politics.

Tämä teksti tulee nyt sitten aamukirjoituksena ennen kirkkoon lähtöä.

Jaakko Malmivuo ja Martti Häikiö Helsingin Rotarypuistossa 2023.

Muistelen tässä kirjoituksessa professorin arvonimen hyvillä ansioilla saanutta Martti Häikiötä omasta henkilökohtaisesta kokemuspiiristäni. Liikuimme akateemisissa piireissä. Martin väitöskirja Maaliskuusta maaliskuuhun. Suomi Englannin politiikassa 1939–1940 (1976) ohjasi häntä kansainvälisiin piireihin.

Kodin perinnön kautta Martti kasvoi Kansallisen Kokoomuksen piiriin ja toimi muun muassa Kansallisen Kokoomuksen Helsingin piirin puheenjohtajana muutaman vuoden. Hänellä oli hyvät suhteet esimerkiksi tasavallan presidentti Sauli Niinistön kanssa.

Ehkä on liikaa sanottu, mutta Martti kirjoitti ikään kuin kunniavelkana sodassa olleelle isälleen tämän elämäkerran Juuso Häikiön kolme elämää (2024). Se oli niin tunteellinen asia, että hän teki sen tietoisesti omakustanteena.  Hän ei ollut valmis tekemään kustannustoimittajien kanssa kompromisseja. Aloitin kirjan esittelyn viime vuonna Liikearkistoyhdistyksen Failissa: ”Professori Martti Häikiö on kirjoittanut isänsä hovioikeudenneuvos Juuso Häikiön (1917–2003) tarinan 527-sivuiseen paksuun järkäleeseen. Kirjan nimi Juuso Häikiön kolme elämää viittaa Martin isän toimintaan pioneeriupseerina, hovioikeustuomarina ja kansanedustajana.”

Yksi Martti Häikiön elämään suuresti vaikuttaneista lakimiehistä oli presidentti P. E. Svinhufvud, jonka nimeä kantavan muistosäätiön puheenjohtajana hän pyysi myös minut mukaan säätiön toimintaan. Yksi Martin laajan tuotannon merkkiteoksia oli vahva elämäkerta Suomen Leijona. Svinhufvud itsenäisyysmiehenä (2017).

 

P.E. Svinhufvudin Muistosäätiön hallitus eduskunnassa 2019.

Martti Häikiön esitelmä Kotkaniemessä 2022.

 

Martti Häikiö toimi Helsingin Rotaryklubin presidenttinä 2008–2009 vähän ennen kuin itse liityin klubiin. Vuonna 2017 hän osallistui Rotary Internationalin seuraavan presidentin (President-Elect) Ian Riseleyn vierailun järjestelyihin ja sai tunnustuksena PHF:n yhdellä timantilla.

Martilla oli ratkaiseva rooli siihen, että minut valittiin kirjoittamaan Helsingin Rotaryklubin historiaa eli kuvaamaan sitä, miten rotarytoiminta tuli Suomeen ja miten se on maamme ensimmäisessä ja suurimmassa klubissa kehittynyt. Martti oli loppuun saakka aktiivisena jäsenenä historiatoimikunnassa.

 

Arto Mäenmaa (vas.), kirjatyttö Leena Majander ja Martti Häikiö (2021).

 

Martti Häikiö jätti jäljen lukuisten teollisuus- ja energiahistorioiden kirjoittajana. Tässä sarjassa haluan mainita esimerkkinä kolmiosaisen Nokia Oyj:n historiateoksen (1865–2000), jonka kolmannen osan hän päätti sanoihin: ”Tämä teos on riippumattoman tutkijan kuvaus ja tulkinta Nokia Oyj:n historiasta. Voi olla, että monet nokialaiset ovat eri mieltä painotuksista ja  tulkinnoista, mutta sitähän historia parhaimmillaan on – tosiasioihin ja perusteltuihin argumentteihin nojaavaa keskustelua siitä, miksi kaikki kävi niin kuin kävi.”

Martti Häikiö oli monin tavoin kiinni yhteiskunnassa. Hänet muistetaan pitkään aktiivisena yhteiskunnallisena keskustelijana. Sain häneltä monessa asiassa merkittävää tukea. Tuntuu hyvältä, että sain häneltä mukavan panoksen viime vuonna ilmestyneeseen kulttuurihistorialliseen Helsinkiläisen pieni kuntoiluopas -kirjaseen. Siinä on mukana Martin vinkit helsinkiläisille melojille.

P.S. Martti siunattiin 1.3. Johanneksen kirkossa ehkä jopa 400 ihmisen läsnäollessa. Savolaisen osakunnan kuoron esittämä Mozartin Requiem teki tilaisuudesta ikimuistoisen. Muistotilaisuudessa luettiin mm. tasavallan presidentti Alexander Stubbin, presidentti Sauli Niinistön ja pääministeri Petteri Orpon sekä eduskunnan varapuhemies Paula Risikon adressit. Risikko seurasi Martti Häikiötä P.E. Svinhufvudin Muistosäätiön puheenjohtajana.

Olen hienossa seurassa Jaakko Malmivuon ja Martti Häikiön kanssa muistelemassa rotarytoiminnan perustajan Paul Harrisin vierailua Helsingissä (2023). 

 

 

 

 

 

 

 

Aamulenkki nro 311 Viipurista kehittyi suomalaisen maratonjuoksun kehto

Karjalassa syntyi useita maailman parhaita urheilijoita ja Viipurilla oli muutenkin Suomen urheilun historiassa ainutlaatuinen asema. Keskityn tarkastelemaan tässä artikkelissa vain maratonjuoksua. Väitän, että Karjalan urheilulla oli Suomen kestävyysjuoksulle karkeasti arvioiden yhtä suuri merkitys kuin runonlaulajilla suomalaiselle kulttuurille.

Veikko Karvonen, Bostonin maratonin voittaja ja Euroopan mestari.

Yleisurheilussa Karjalan pojat saavuttivat viipurilaislähtöisen pituushyppääjän ja urheiluvaikuttajan Aaro Laineen (1908–1986) laskujen mukaan 15 maailmanennätystä ja 17 Suomen ennätystä. Kestävyysjuoksijoiden lisäksi keihäänheittäjät olivat aikanaan maailman valioita. Maratonjuoksu nousee kuitenkin erityiseen asemaan Karjalan urheilun historiassa muun muassa sen vuoksi, että Hannes Kolehmainen juoksi Viipurissa ensimmäisen ja Paavo Nurmi ainoan maratoninsa.

Viipurin urheilun varhaisesta voimasta on olemassa monta esimerkkiä. Kun neljä suomalaista urheilijaa matkusti vuonna 1906 olympialaisten 10-vuotisjuhlakisoihin eli ns. välikisoihin Ateenaan, puolet Suomen ”olympiajoukkueesta”, Uno Häggman (Tuomela) ja Heikki Åhlman (Pennola), tuli Viipurista.

Helsingissä järjestettiin ensimmäiset voimistelu- ja laulujuhlat vuonna 1900. Silloin yritettiin perustaa Suomalaista Voimistelu- ja Urheiluliittoa (SVUL), mutta senaatti ei katsonut sellaista järjestäytymistä hyvällä. Elettiin pahimpia venäläistämisvuosia. Niinpä SVUL ei voinut järjestää seuraavia vuoden 1903 voimistelu- ja urheilujuhlia, joten järjestelyt otti vastuulleen sen ajan suurseura Viipurin Reipas. Yleisurheilussa sen viisimiehinen joukkue kilpaili Helsingin Reippaan, Tampereen Pyrinnön, Kotkan Innon ja Kouvolan Nuorisoseuran Voimisteluseuran edustajia vastaan. Sinä kesänä järjestettiin muutenkin runsaasti erilaisia juhlia. Voimistelijoiden ja urheilijoiden kokoontuessa Karjalan pääkaupungissa Viipurissa, Käkisalmessa järjestettiin Itä-Karjalan nuorisoseuran laulu- ja soittojuhlat.  Laulu-, soitto- ja voimistelujuhlat voi nähdä sortokauden synnyttäminä isänmaallisten tunteiden kanavointikeinoina.

Hannes Kolehmainen Viipurissa

Viipurissa järjestettiin laulu- ja soittojuhlat myös kesällä 1907. Niiden yhteydessä järjestettyjen urheilukilpailujen ohjelmassa oli painia, voimistelua, köydenvetoa, hirrensyöksyä, polkupyöräilyä, jalkapalloa ja yleisurheilua. Päälajiksi muodostui maratonjuoksu, joka oli aivan uusi villitys Suomessa. Edellisvuonna Helsingissä järjestetyn Suomen ensimmäisen maratonkilpailun voittaja Kaarlo Nieminen osallistui myös tähän ensimmäiseen Viipurissa juostuun maratoniin. Kilpailu oli saavuttanut kohtuullisen hyvin huomiota jo ennalta, sillä esimerkiksi Kuopion Reippaan riveissä urheilleet veljekset Tatu ja Hannes Kolehmainen matkustivat laivalla Kuopiosta Lappeenrantaan ja tulivat sieltä viimeisen 50 km lopputaipaleen jalan eli kai lähinnä juosten, Viipuriin.

Maratonreitti kulki Viipurista maantietä pitkin Kaislahteen ja takaisin. Ennakkosuosikki Helsingin Reippaan Nieminen tuli odotetusti ensimmäisenä maaliin alittaen ensimmäisenä pohjoismaalaisena kolmen tunnin haamurajan. Tatu Kolehmainen hävisi Niemiselle 15 minuuttia. 19-vuotiaan Hannes Kolehmaisen ensimmäinen maratonkokeilu päättyi rohkaisevasti kolmanteen sijaan vain muutaman minuutin veljensä jäljessä. Hanneksen loppuaikaa 3.09.19 pidettiin heti lupaavana, sillä paikallislehdessä oli etukäteen aprikoitu, kuinkahan moni pystyisi alittamaan neljä tuntia. Viisi vuotta myöhemmin Hannes Kolehmaisesta oli kehittynyt maailman paras kestävyysjuoksija, joka voitti 1912 Tukholman olympiastadionilla kolme olympiakultaa. Ja vuonna 1920 hän voitti juuri maratonilla neljännen olympiakultansa.

Paavo Nurmi Viipurissa 

Paavo Nurmi suoritti omaa varusmiespalvelustaan Porin prikaatissa, joka siirrettiin kesäkuussa 1919 Turusta Käkisalmeen. Pelättiin nimittäin venäläisten hyökkäystä. Rauha onnistuttiin säilyttämään ja Paavolle jäi aikaa juoksemiseen. Niinpä hän osallistui sinä kesänä muutamiin kilpailuihin Viipurissa ja Käkisalmessa, missä oli tosin vain 200 metriä pitkä, kapea ja mutkitteleva, juoksurata. Nurmen kansainvälinen juoksu-ura päättyi Viipurissa maratonjuoksun olympiakatsastuksen voittoon vuonna 1932. Kun hän ei päässyt juoksemaan Los Angelesin olympiakisoissa, Suomen urheiluliitto antoi hänelle ”kansallisen amatöörin” erikoisaseman, jonka turvin juoksijoiden kuningas kiersi vielä kaksi vuotta kotimaisia juoksuratoja. Se kaikkein viimeinen kilpailu oli 10 000 metrin voitto Viipurissa vuonna 1934.

Nurmi muisteli myöhemmin lämpimästi Karjalaa. Kilpailumatkallaan Joensuussa hän poikkesi kerran myös Valamoon. Viipurin kilpailumatkansa ohessa hän kävi Terijoen kuuluisalla hiekkarannalla. Ja kun jalat ja kroppa kaipasivat palautumista, hän vieraili Kirvun terveysparantolassa. Toisin sanoen Karjala tarjosi elvytystä ja ravintoa itseään säälimättömästi rääkänneen huippujuoksijan hengelle, mielelle ja kropalle.

Käkisalmen Komosia 

Maratonjuoksusta tuli yksi Karjalan urheilun suurista tarinoista. Taavi Komonen oli vain vuoden turkulaista Paavi Nurmea nuorempi Käkisalmessa syntynyt syntynyt juoksija, joka lähti vuonna 1929 siirtolaiseksi Kanadaan. Hän asettui Torontoon, mutta Yhdysvaltojen pörssiromahdus sai Kanadassakin aikaan suuren työttömyysaallon. Se osui varsinkin kielitaidottomiin siirtolaisiin.

Komonen käytti vapautuneen aikansa juoksemiseen. Hänen ensimmäinen kansainvälinen voittonsa oli Kanadan mestaruus maratonjuoksussa vuonna 1931. Sen ansiosta hänet kutsuttiin takaisin kotimaahan valmistautumaan Los Angelesin olympiakisoihin, mutta jalkavammat estivät käkisalmelaisen olympiahaaveen toteutumisen. Hän palasi takaisin Kanadaan ja asettui tällä kertaa suomalaisille siirtolaisille tuttuun Sudburyyn. Siellä hän löysi menestyskonseptin. Komonen juoksi itse valmistamillaan kengillä uudelleen Kanadan maratonmestariksi ja voitti Yhdysvalloissa AAU:n mestaruuden. Lisäksi hän sijoittui legendaarisella Bostonin maratonilla toiseksi. Näiden saavutusten ansiosta hänet valittiin Kanadan parhaaksi urheilijaksi vuonna 1933 ja palkittiin tämän johdosta arvostetulla Lionel Conacher Awardilla.

Seuraavana vuonna uskomaton lento jatkui. Komonen voitti Bostonin maratonin, Yhdysvaltain AAU:n maratonmestaruuden ja Kanadan mestaruuden.

Jatkosodassa kaatuneen Eino Olkinuorankin nimi on hyvä mainita karjalaisista maratoonareista puhuttaessa, sillä hän voitti 25 kilometrin mittaiset katujuoksut Kaivopuiston maratonin ja Urheilulehden maratonin vuonna 1940. Paremmin hänet kyllä taidetaan muistaa viestihiihdon maailmanmestarina.

Sotien jälkeen Suomen urheilu eli pitkään Karjalan evakkojen vahvojen näyttöjen varassa. Koivistolta vähän ennen talvisotaa Johannekseen muuttanut Mikko Hietanen on yksi suomalaisen kestävyysjuoksun suurista nimistä. Uudellakirkolla syntynyt juoksija siirtyi edustamaan Johanneksen Kireitä ja kehittyi vähitellen Euroopan parhaaksi maratoonariksi. Siitä kertoo maanosan mestaruus vuonna 1946.

Kun urheilutoimittajat valitsivat Suomessa ensimmäisen kerran Vuoden urheilijan vuonna 1947, kaksi karjalaisurheilijaa oli muiden yläpuolella. Titteli jaettiin Mikko Hietasen ja pikaluistelun maailmanmestarin Lassi Parkkisen kesken.

Mikko Hietasen kova kilpaveikko Väinö Muinonenkin kuuluu samaan heimoon. Hän edusti alkuvuodet synnyinkuntansa Lauritsalan urheiluseuraa Terästä. Vuonna 1928 hän siirtyi Työväen Urheiluliiton puolelta SVUL:n alaiseen Vuoksenniskan Urheilijoihin ja voitti kymmenen vuotta myöhemmin Pariisissa maratonin Euroopan mestaruuden.

Kun Mikko Hietanen voitti Oslossa EM-kultaa 1946, sinnitteli 47 vuoden ikään ehtinyt Muinonen minuuttia myöhemmin hopealle.

Sakkolan Karvosia

Hietasen ja Muinosen jäljille lähti myös Sakkolassa syntynyt Veikko Karvonen. Hän alkoi paukuttaa ihmeellisiä tuloksia siinä vaiheessa, kun Oslon EM-kisojen sankarit tekivät nuoremmilleen tietä. Karvosen menestystaru alkoi Brysselin EM-maratonilta vuonna 1950: hopeaa. Ensimmäinen kolmesta pohjoismaiden mestaruudesta tuli vuonna 1951. Helsingin olympiamaratonilla vuonna 1952 hän juoksi viidenneksi.

Tämän jälkeen oli Veikko Karvosen vuoro nousta maailman parhaaksi maratoonariksi. Toinen ja kolmas pohjoismaiden mestaruus tulivat vuosina 1953 ja 1955. Niiden välissä tuli Bostonin maratonin voitto ja Euroopan mestaruus Bernissä.

Parhaiten muistetaan Melbournen olympiamaratonin pronssi vuodelta 1956. Vielä kaksi vuotta myöhemmin hän sijoittui kuudenneksi Tukholman EM-maratonilla.

Karjalaisten juoksijoiden kunniakkaat maratonperinteet kertovat ainutlaatuisesta menestyksestä yhdessä maailman arvostetuimmista lajeista, maratonjuoksussa. Ei olekaan mikään ihme, että karjalaiset ovat hallinneet aikanaan myös maailman hiihtolatuja. Jo mainitun Eino Olkinuoran lisäksi rittänee, kun otetaan esiin Veikko Hakulisen, August Kiurun, Mirja Hietamiehen ja Siiri Rantasen nimet. No ei tietenkään riitä. Samaan luetteloon kuuluu tietenkin myös Simpeleen Marja-Liisa Kirvesniemi (Hämäläinen). 

Tässä artikkelissa olen keskittynyt vain äärimmäistä kestävyyttä vaativaan maratonjuoksuun. Yleisurheilun ja maastohiihdon lisäksi Karjalasta lähteneet tai siellä vaikuttaneet urheilijat ovat olleet maailman huipulla ainakin voimistelussa, jääpallossa, luistelussa, painissa ja nyrkkeilyssä. 

Artikkelin ensijulkaisu: Karjalan Kunnaat 1/2025.

Aamulenkki nro 310 Nurmijärven juhlavuosi

Viipurin Sudet voitti sata vuotta sitten vuonna 1925 jääpallon Suomen mestaruuden Salakkalahdella. Ahlgrenin Kalle (3. vas.) teki loppuottelussa kuusi maalia eikä antanut HJK:lle mitään mahdollisuuksia.

Nurmijärven kunta juhlii tänä vuonna 250-vuotisjuhliaan pitkin vuotta. Suomen suurimpana maalaiskuntana mielellään esiintyvän Nurmijärven perusti kuningas Kustaa III vuonna 1775. Onnea Nurmijärvelle kunnioitettavaan ikään pääsystä!

Nurmijärven kappeliseurakunta oli kylläkin perustettu jo vuonna 1558, mutta se kuului pitkään Helsingin pitäjään. Kirkon rakentamisesta alkoi sitten tulevan kunnan keskustan kehittyminen.

Nurmijärven 250-vuotisjuhlat keskittyvät hyvin ymmärrettävästi syksyyn ja Aleksis Kiven päivään 10. lokakuuta. Silloin julkistetaan muun muassa dosentti Ossi Viidan ja FT Jouni Lavikaisen kirjoittama Nurmijärven kunnan historian 4. osa, jossa käsitellään vuosia 1960–2017. Luultavasti se puhuttelee siis huomattavaa osaa nurmijärveläisistä, koska tuolta ajalta varsin monella on omakohtaisia muistoja.

Minäkin olen päässyt mukaan juhlavuoden tasokkaaseen kulttuuriohjelmaan, sillä pidän Nurmijärvellä kaksi esitelmää. Torstaina 23.1.2025 kerron Klaukkalan kirjastossa Paavo Nurmen sata vuotta sitten tekemästä ihmeellisestä Amerikan-kiertueesta. Paavo Nurmi muistetaan Suomessa yhdeksästä kultamitalistaan, mutta Yhdysvalloissa painaa legendaarinen vuoden 1925 kilpailukiertue enemmän. Sen jälkeen yleisurheilun hallikilpailuista tuli median ja suuren yleisön kiinnostuksen kohde.

Paavo Nurmen sankaritarinalle sata vuotta sitten toteutunut kiertue loi kultareunuksen ei vähiten siitä syystä, että hän kävi kiertueen loppupuolella Hollywoodissa ja tapasi muun muassa toimintaelokuvien karismaattisen sankarin Douglas Fairbanksin. 

Sama aihe, Paavo Nurmen seikkailut Amerikassa, on myös Loimaan luennollani 30. tammikuuta.

 

 

Paavo Nurmi antaa Douglas Fairbanksille lähtölupaa vuonna 1925.

 

Nyt kun tätä kirjoitan, pälkähti mieleen, että Nurmi sopii paremmin kuin hyvin Nurmijärven juhlavuoteen, nimensä puolesta. Kas kun Nurmijärvelle ei ole sijoitettu Nurmen patsasta!

Huumori on taitolaji, etenkin huono huumori… Useammin kuin kerran olen saanut ohjeen, että älä yritä olla hauska. Tuleekin mieleen se Urheilulehden Mustan Hevosen pakina, jossa mainittiin nuori urheilutoimittaja, joka kysyi lehdistötilaisuudessa Suomessa käymässä olleelta olympiavoittaja Kipchoge Keinolta, että kuinka paljon Keniassa on keino-päällystekenttiä. Musta Hevonen jatkoi, että Keinon luonteva vastakysymys olisi ollut suomalaisen jalkapallon tasoon liittyen, että kuinka paljon Suomessa mahtaa olla nurmi-kenttiä… 

 

Pölläkkälä oli yksi Äyräpään kylistä. Pölläkkälän Ura järjesti sata vuotta sitten 1925 kaksipäiväiset yleisurheilukilpailut.

 

Ehkä palataan takaisin Nurmijärven suurmiespatsaisiin. Siellä on jo Aleksis Kiven patsas, jonka tasavallan presidentin puoliso Ellen Svinhufvud kävi paljastamassa Kiven satavuotisjuhlavuonna 1934.

Menen tänä vuonna toisenkin kerran Nurmijärvelle. Nimittäin 6. maaliskuuta (2025) kerron Karjalan urheilusta. Se on myyttisiin sfääreihin nouseva aihepiiri, koska Suomi menetti sodassa merkittävät alueet mm. Karjalankannakselta ja Laatokan pohjoispuolelta kuten Vienasta. Kun alue revittiin Suomesta irti niin, väestö tuli Suomeen ja jätti kotinsa ja muistonsa taakseen. Samalla syntyi vahva tunteellinen side rakkaisiin isien ja isoisien maihin.

Jotkut Karjalan urheiluseurat lopettivat sotien jälkeen toimintansa, toisten toiminta hiipui vähitellen. Mutta jotkut, kuten esimerkiksi Viipurin Urheilijat, pystyivät jatkamaan uudella paikkakunnalla toimintaansa.

Nurmijärvelle tuli evakkoja ilmeisesti Vienan Karjalasta. Sen alueen urheilusta tiedänkin vähemmän, joten maaliskuisessa esityksessäni keskityn ennen kaikkea Viipurin seudun urheiluun.

Jos tunnet Vienan Karjalan urheilutarinoita, olen kiinnostunut kuulemaan. Tule vaikka Nurmijärvelle kertomaan!

Pölläkkälän Uran Ragnar Nilsson (oik.) sijoittui Pölläkkälän kansallisissa kilpailuissa 100 metrillä kolmanneksi vuonna 1925.