keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Aatelin historia Suomessa

Kirjoihin liittyy monesti mielenkiintoisia oheistarinoita. Niin kuin P.E. Svinhufvudin Muistosäätiön eilen Ukko Pekan syntymäpäivänä 15.12. palkitsemaan kauniiseen kirjaan Aatelin historia Suomessa. Kirja ansaitsee palkintonsa niin sisältönsä kuin ulkoasunsakin puolesta. Graafisesta suunnittelusta vastaa Tuula Mäkiä.

Kirjassa on 11 kirjoittajaa, joista mainitsen vain kirjan toimittajina kannessa luetellut tohtorit: Janne Haikari, Marko Hakanen, Anu Laitinen ja Alex Snellman. Heistä Snellman on tavallaan avainhenkilö, joka on perehtynyt varsinkin 1800-luvun sosiaalihistoriaan ja aatelin rooliin liittyviin kysymyksiin. Hän on tutkinut muun muassa aatelisten pukeutumista keisarivallan aikana.

Kirjassa mainitaan lyhyesti myös Pehr Evind Svinhufvud, jonka suvun vaiheita tunnetaan Taalainmaalta 1500-luvulta alkaen. Sieltä tunnetaan muun muassa tapaus, kun kuningas Juhana III lähetti kihlakunnantuomari Per Hanssonille aateliskirjeen. Svinhufvud-suku merkittiin Ruotsin ritarihuoneeseen 30-vuotisen sodan aikana vuonna 1627. Nimeen lisättiin myöhemmin paikkakunnan osoittava lisäys, Svinhufvud af Qvalstad. Sittemmin tämä sotilassuku asettui Sääksmäelle. Rapolan kartano oli suvun tukikohta 1860-luvulle saakka. Pehr Evind Svinhufvud syntyi Rapolan kartanossa vuonna 1861. Hän oli todellinen siniverinen, mutta pian sattui tragedia, joka vaikutti hänen henkilökohtaiseen elämäänsä, ja välillisesti ehkä Suomenkin kohtaloihin. Pehr Evind oli vain 2-vuotias, kun hänen merikapteeni-isänsä hukkui haaksirikossa.

Rapolasta oli luovuttava, ja Pehr Evindin tulevaisuus olisi voinut olla hyvinkin synkkä, mutta aatelissuvun vesana hän sai kuitenkin hyvän koulutuksen opiskellen ensin historiaa ja botaniikkaa. Lopulta hän luki itsensä lakimieheksi. Hän kuului aatelissäädyssä niihin harvoihin, jotka 1890-luvun puolivälissä alkoivat käyttää säädyssä suomen kieltä. Ritarihuonejärjestyksessä oli muotoilu, jonka mukaan siellä kuuluu käyttää ”landets officiella språk”. Svinhufvudin kaveri kansakouluntarkastaja Yrjö Koskinen Yrjö-Koskinen oli varsinaisesti se pääpukari, joka kärjisti kieliasian säädyssä kieltäydyttyään kääntämästä omaa puheenvuoroaan ruotsiksi.

Dosentti Marko Paavilainen kiteytti P.E. Svinhufvudin Muistosäätiön verkossa järjestämässä palkitsemistilaisuudessa jotensakin niin, että Svinhufvud edusti persoonakohtaisesti siirtymää kohti oikeusvaltiota.

Svinhufvudista tuli oikeustaistelun keulakuva. Valtionhoitajana sekä tasavallan presidenttinä hän edusti sitä prosessia, jossa valtaa edustanut aateli sulautui demokraattiseen tasavaltalaiseen järjestelmään. Erikoista on, että aatelismies halusi esiintyä korostetusti kansanmiehenä. Siihen Ukko Pekan metsästys- ja ampumaurheiluharrastukset tarjosivat hyvät puitteet.

Koska lähes 500-sivuinen Aatelin historia Suomessa -teos kattaa aatelin vaiheet 1500-luvulta lähtien, jää Ukko Pekan osuus ymmärrettävästi tässä palkitussa teoksessa vain sivujuonteeksi. Kirja oikeastaan päättyy mainintaan, että Suomen ensimmäisissä eduskuntavaaleissa valitun eduskunnan kaikki kolme puhemiestä olivat aatelisia! Yksi heistä oli juuri Pehr Evind Svinhufvud.

Kirjojen ystävänä huomasin ilahtuvani, kun kävin palkitun Aatelin historia Suomessa-kirjan kustantajan Siltalan sivuilla. Siellä todettiin, että kirja on tilapäisesti loppunut! Se antaa uskoa siihen, että hyvällä kirjalla on tänäkin päivänä lukijansa.

Ainakin yksi pieni kysymys jää vielä tuleville tutkijoille. Kaikki eivät nimittäin ottaneet vastaan heille tarjottua aatelis-statusta. Ainakin talonpoikaisjohtajana profiloitunut kunnallisneuvos Agathon Meurman kieltäytyi aateloinnin kunniasta. Tuskin hän oli ainoa.

Mikä mahtoi olla syynä kieltäytymiseen? Ehkä kieliasia oli yksi tekijä. Aateli oli edelleen leimallisesti ruotsinkielinen. Ehkä aateli edusti privilegioineen myös vanhaa aikaa, mennyttä maailmaa, joka oli jäämässä 1900-luvun alussa jo taakse. Teollistuminen oli jo muuttanut maailmaa. Uudet aatteet valtasivat mieliä.

tiistai 30. kesäkuuta 2020

Helsingin historiaa ja sankareita

Olen tänä keväänä perehtynyt Helsingin kaupungin historiaan poikkeuksellisen intensiivisesti muun muassa lukemalla parikymmentä vuotta sitten ilmestynyttä 6-osaista massiivista kirjasarjaa Helsingin historia vuodesta 1945 (Edita). Se on Helsingin kaupungin historiatoimikunnan vahva käsialanäyte.


Helsingin kartat ovat tulleet kevään
 aikana tutuiksi.
Helsinki on vanha koulukaupunkini. Olen edustanut Norssin Turnareita ja Helsingin Kisa-Veikkoja. Tässä yhtenä päivänä laskin, että minulla on toistakymmentä piirinmestaruusmitalia lähinnä nuorten mutta myös aikuisten sarjoista Helsingin piirinmestaruuskilpailuista. Tunnen Helsinkiä jo vanhastaan jossain määrin, mutta tänä keväänä olen suorastaan ahminut kirjoja Helsingin historiasta. Suosittelen, ”stadin” tarina on todella mielenkiintoinen!

Norssin Turnarit oli Ivar Wilskmanin perustama seura. Silloin seuran perustamisen aikoihin 1870-luvun lopulla ruotsinkieliset olivat suurin kieliryhmä Helsingissä. Turnarit jäi historiaan siitä, että Ivar alkoi antaa voimistelukomentojaan suomeksi!

Helsingin Kisa-Veikot oli puolestaan leimallisesti Juho Halmeen seura. Luin keväällä Seppo Martiskaisen kirjoittaman uunituoreen elämäkerran Halmeesta, joka oli Lauri Pihkalan ikätoveri ja aateveli HKV:ssä. He tekivät siitä Suomen johtavan yleisurheiluseuran. Kun punaiset ampuivat aiemmin vangitsemansa Halmeen Suurkirkon portaille, Lauri Pihkala oli ehtinyt lähteä pois punaisten hallussa olleesta Helsingistä. Myöhemmin Pihkala muisteli ystäväänsä muistokirjoituksissa, joissa oli arvoituksellisesti myös itsesyytöksen sävyjä.

 

Helsingin historiaa tutkiessaan törmää ennen pitkää kolmeen monarkkiin, Kustaa Vaasaan ja kahteen Romanov-suvun Aleksanteriin. Kaupunki perustettiin vuonna 1550 Ruotsin kuninkaan Kustaa Vaasan visioiden perusteella. Hän halusi horjuttaa Hansa-kauppiaita ja etenkin Räävelin eli Tallinnan keskeistä asemaa Itämeren keskeisenä kauppapaikkana ja päätti perustaa kilpailevan kauppapaikan Suomenlahden vastarannalle. Helsingistä siis haluttiin heti alusta alkaen tehdä kansainvälisen kaupan keskus.

Loikataan seuraavaksi 1800-luvulle, sillä tuolloin Helsingin luonne kauppa- ja sotilaskaupunkina sai uusia ulottuvuuksia, kun siitä tuli pääkaupunkina maan johtava hallintokaupunki ja yliopistokaupunki. Vuosisadan loppuun mennessä Helsingistä oli tullut myös merkittävä teollisuuskaupunki.

Kuten tunnettua, Turku oli ollut Suomen hallintokeskus Ruotsin vallan aikana. Venäjän hallitsija ja Suomen suuriruhtinas keisari Aleksanteri I halusi uuden suuriruhtinaskuntansa pääkaupungin sijaitsevan vähän kauempana Ruotsista tulevista vaikutuksista. Niinpä hän teki Helsingistä pääkaupungin vuonna 1812. Tämän jälkeen pikkukaupunkia alettiin suunnitella keisarillisen tahdon mukaisesti eurooppalaisen mittakaavan pääkaupungiksi. Helsingin historiassa alkoi ennennäkemätön kehityksen aika.

Yliopistokaupunkina Helsingistä tuli isänmaallisten ja vähitellen vallankumouksellistenkin aatteiden tyyssija. 1800-luvulla Suomi kuitenkin vahvisti autonomiaansa vakuuttamalla uskollisuuttaan keisarille. Tästä tuli muun muassa perustuslaillisten ja vanhasuomalaisten linja, joka toi hyviä tuloksia.


Daniel Nyblin kuvasi Aleksanteri II:n patsaan
luultavasti vuonna 1894. Museovirasto, Musketti. 

Keisari Aleksanteri II kutsui valtiopäivät koolle vuonna 1863 ensimmäisen kerran yli puoleen vuosisataan. Se on merkkivuosi, josta Suomen kehitys sai vauhtia. Kansallisen oikeustaistelun johtajana profiloitui Leo Mechelin, joka oli valtiopäivämies, senaattori ja muun muassa Helsingin kaupunginvaltuuston ensimmäinen puheenjohtaja. Hän teki töitä saadakseen kansainvälistä tunnustusta Suomen suuriruhtinaskunnan asemalle suvereenina valtiona, jolla oli hänen oppinsa mukaan tasaveroinen unionisuhde Venäjän kanssa. Hänen ranskankielinen julkaisunsa Precis du droit public du Grand-Duché de Finlande (1886) tukeutui siihen, että keisari Aleksanteri I oli sitoutunut Porvoon valtiopäivillä 1809 Ruotsin vallan ajalta periytyneisiin perustuslakeihin. Aleksanteri I oli Mechelinin teorian mukaan tunnustanut Suomen valtioksi, ja tämä sitoi myös keisarin seuraajia. Keisarilla oli näin ollen mahdollisuus hallita suuriruhtinaskuntaansa vain Suomen perustuslakien rajoissa.

Aleksanteri II:n patsas pystytettiin Senaatintorille hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1894. Patsaalla on ollut kansalaisten silmissä eri aikoina erilaisia merkityksiä. Tänä päivänä se muistuttaa ainakin minua Suomen autonomiaa kunnioittaneesta hallitsijasta, joka laittoi merkittävällä tavalla vauhtia Suomen valtiolliseen elämään vuoden 1863 valtiopäivien ansiosta.

 

Ja nyt pitkän johdannon jälkeen yritän kääntää tätä tarinaa takaisin urheiluun. Mutta ensin on vielä koukattava 1800-luvun yliopistomaailmaan. Hannes Kolehmainen, Paavo Nurmi tai Gunnar Bärlund eivät suinkaan olleet ensimmäisiä suomalaisia kansallissankareita. 1800-luvulla, osin jo aikaisemminkin, suomalaiset tutkimusmatkailijat tekivät eksoottisiin kaukomaihin jännittäviä matkoja ja palasivat niiltä kuin urheilusankarit konsanaan. Tunnetuin suomalaisista tutkimusmatkailijoista on A.E. Nordenskiöld, Koillisväylän löytäjä. Hänen pitkää matkaansa kunnioitettiin nimeämällä Helsingissä poikkeuksellisen pitkä katu hänen mukaansa. Myöhemmin kadusta erotettiin Töölön halki kulkeva läntinen osuus, joka nimettiin senaattori Mechelinin mukaan.

 

On mielenkiintoinen paradoksi, että suomalaisten identiteetti vahvistuu, kun suomalainen matkustaa toiselle puolelle maapalloa ja tekee siellä tutkimusta vieraissa oloissa vieraiden kansojen keskuudessa Näin todellakin kävi. 

Tutkimusmatkailijoiden jälkeen suomalaista identiteettiä vahvistivat taitelijat, jotka maalauksillaan ja sävelmillään vahvistivat suomalaista identiteettiä merkittävällä tavalla. Myös taiteilijoiden nauttimaan arvostukseen liittyi ulkomailta saadut kokemukset ja tunnustus.

Taiteilijoiden ”sankaruuteen” liittyivät myös kosteat illat Kappelissa ja muissa Helsingin keskeisissä ravintoloissa. Hyvin tunnettu on säveltäjämestari Jean Sibeliuksen vastaus vaimolleen, kun tämä tiedusteli, koska rakas puoliso aikoisi palata kotiin: ”En ole ennustaja, olen säveltäjä!”

Ja sitten 1900-luvulla tulivat urheilijat, jotka vahvistivat suomalaista identiteettiä omilla areenoillaan. Myös urheilijoiden kohdalla käy toteen, että sitä kansallista identiteettiä vahvistettiin nimenomaan ulkomailla. Tieto siitä, että Suomen poika on menestynyt vieraan maan pelottavia urhoja vastaan, antoi aivan ihmeellisen itsevarmuuden tunteen suomalaisille. Sitä tunnetta piti vahvistaa kaikin keinoin, sillä Suomen saavuttama itsenäisyys ei vielä 1920-luvulle tultaessakaan ollut mitenkään kiveen hakattu.

Mutta urheilu ei ollut vain kansallisen identiteetin rakentaja. Sen avulla vahvistettiin myös kieli-identiteettiä, ammatti-identiteettiä ja yhteiskunnallista asemaa samoin kuin manifestoitiin uskontoa tai asuinpaikkaa. 

 

Purjehdus ja ampumaurheilu kehittyivät Helsingin tuulissa ensimmäisten kilpailulajien joukossa. Ja vaikka ne mielletäänkin leimallisesti porvarillisiksi lajeiksi, niitä kyllä harrastettiin jonkun verran myös työväestön keskuudessa.

Yksi ensimmäisistä järjestäytyneistä urheilulajeista oli luistelu. Helsingfors Skridskoklubb eli Helsingin Luistinklubi alkoi toimia vuonna 1875. Innostus oli valtava, sillä heti ensimmäisen toimintavuoden lopulla seurassa oli jo 70 jäsentä, joista 20 oli naisia, kuten Uusi Suometar kertoi 31.12.1875. HSK:n piirissä alkoi sittemmin myös Clas Thunbergin menestyksekäs pikaluistelu-ura, joskin huippuvuosinaan hän edusti Helsingin Luistelijoita, joka on yli 30 vuotta nuorempi seura kuin HSK.

Mielenkiintoista on, että talviurheilulla näyttää olleen erityisen suuri merkitys Helsingissä, vaikka kaupungin lumiolosuhteet eivät 1800-luvullakaan aina olleet suotuisia. Esimerkiksi Sporttiklubin hiihtokilpailut jouduttiin lumen vähyyden vuoksi peruuttamaan vuonna 1884. Suomalainen Virallinen Lehti tiesi kuitenkin kertoa 7.3.1884, että Sporttiklubin hiihtojen tultua peruutetuiksi pannaan Kaisaniemen keilaradalla toimeen ampumaharjoituksia kahdesti viikossa. Varsin mielenkiintoinen sijaistoiminto!

Maantieteellisesti Pitkänsillan pohjoispuoli profiloitui työläisseurojen tyyssijaksi. Ruotsinkieliset HIFK ja KIF tukeutuivat kaupungin keskustan ruotsinkieliseen väestöön. Venäläisillä oli oma urheiluseuransa, samoin juutalaisilla ja tataareilla.

 

Alussa mainitsin Helsingin historia vuodesta 1945 -kirjasarjan. Palaan nyt vihdoinkin siihen. Erityisen paljon ilahduin, kun löysin kirjasarjan toisesta osasta dosentti Seppo Aallon kirjoittaman vahvan esityksen Helsingin urheilun sotien jälkeisestä kehityksestä (ss. 338–485). Kannattaa tutustua, jos Helsingin urheiluhistoria kiinnostaa!

Aalto kertoo esimerkiksi sivulla 378 vuoden 1918 tapahtumista, kuinka Helsingin Jyryn punakaartilaiset olivat legendoja Pitkänsillan pohjoispuolella, ja HIFK:lla oli puolestaan oma suojeluskuntakomppaniansa. Mielenkiintoinen on myös Helsingin Kullervon syntyhistoria. Se syntyi Kallion kaupunginosassa sisällissodan jälkimainingeissa sen jälkeen, kun Hermannin Kiista erotti SVUL:n käskystä ja Tahko Pihkalan johdolla punaiset jäsenensä. Erotetut perustivat Kullervon, jonka nimi symboloi kostoa janoavaa ja kaltoin kohdeltua miestä. Eri keskusliittoihin kuuluneet urheilijat eivät enää kilpailleet samoilla kentillä. Railo työväestön ja porvariliittojen urheilijoiden välillä repesi 1920-luvulla järkyttävän suureksi.

Aalto (s. 432) kertoo myös muun muassa Helsingin Kisa-Veikkojen toimiston ovella olleesta kyltistä. Ennen kuin kerron, mitä kyltissä luki, haluan valmistaa sinua rakas lukijani: Naisten yleisurheiluun alettiin suhtautua jotensakin vakavasti vasta 1950-luvulla, ehkä Helsingin olympiakisojen vaikutuksesta. HKV:n piirissä ei kuitenkaan katsottu naisten urheilulla olevan juuri mitään merkitystä. Vasta, kun naisten suorituksia alettiin 1970-luvun alussa ottaa huomioon Kalevan Maljan pistekilpailussa, tuli ajankohtaiseksi poistaa seuran ovelta kyltti: ”Kielletty naisilta!”

 

Seppo Aallon osuus Helsingin historia vuodesta 1945 -kirjasarjan toisessa osassa alkaa suurella valokuvalla, johon on ikuistettu yksi Helsingin historian merkittävimmistä hetkistä:


Paavo tuo soihtua Urheilumuseon valokuvassa.

Harvahiuksinen 55-vuotias Paavo Nurmi tuo olympiatulta Olympiastadionille Helsingin olympiakisojen avajaisissa 19. heinäkuuta 1952. Koskaan aikaisemmin Helsinki ei ollut saanut niin suurta, maailmanlaajuista, positiivista huomiota. Keskipisteenä oli helsinkiläinen liikemies, rakennusurakoitsija ja paitakauppias, joka oli 20 vuotta aikaisemmin ollut urheilumaailman suurimman huomion kohteena, kun Los Angelesissa kiisteltiin, saako 9-kertainen olympiavoittaja juosta vielä yhden maratonin ja päättää kansainvälisen uransa siihen. Ei saanut. Niinpä hän tuli Helsingin olympiakisojen avajaisissa maratonportista lentävällä askeleellaan olympiatulta kantaen kuin historian haamu ja nosti kymmenien tuhansien katsojien peput penkistä ja tunteet pintaan.

 

Helsinki nousi tänä keväänä ja alkukesän aikana voimakkaasti omalle agendalleni sen vuoksi, että osallistuin määräaikaisena päätoimittajana Helsingin kaupungin historiaportaalin rakentamiseen. Onnistuimme täydellisesti siinä alustavassa työssä, jota kevään aikana teimme. Muut jatkavat nyt sitä projektia.


Kekkosen lenkki 19.5.2019. 

Minä puolestani jatkan itselleni tärkeää Helsinki-teemaa syksyllä, kun vedän taas Seurasaaressa hyvän suosion saavuttaneita Kekkosen lenkkejä viime vuoden tapaan. 

Olen kirjoittamassa myös helsinkiläisiä kuntoilijoita varten pientä opasta, jossa kerron Helsingin liikuntareittien ja urheilupaikkojen tarinoita: Missä Gunnar Bärlund nyrkkeili? Missä Mannerheim ratsasti? Missä Paavo Nurmi lenkkeili? Missä Eljas Erkko golfasi? Missä Juhani Järvinen luisteli?

 

Ota ihmeessä yhteyttä, jos sinulla on lisää ideoita tähän teemaan!

maanantai 8. kesäkuuta 2020

Keravan Urheilijat, mainio seura, mainio projekti

En ole vielä niin pitkällä napanöyhdän kaivelussani, että alkaisin kirjoittaa arviota omasta kirjastani. Vaikka ei sekään kaukana ole. Keravan Urheilijoiden historiikista tuli nimittäin palautteenkin perusteella oikein onnistunut. 
Ja varsinkin siitä kirjan tekemisestä, historiikkiprojektista, tuli kokonaisuus, joka toimi A:sta Ö:hön kuin junan vessa. Vertaus on tietenkin mauton, ja tämän päivän pendelöijistä useimmat eivät edes oivalla, että tarkoitus on sanoa projektin onnistuneen kuin valssi vaan.
Minäpä kerron. Kunniapuheenjohtaja Reino Ruotsalainen veti projektin alusta loppuun kiitettävästi. Hän oli skannannut tarpeelliset asiakirjat nettiin. Kun minä tulin kuvaan mukaan, ei tarvinnut kuin alkaa kirjoittaa. Helppoa! Ohjausryhmä antoi sopivat raamit ja vinkit haastateltaviin henkilöihin.

Kirjoittaja ja kirja. Kuva: Anton Soinne / Keski-Uusimaa.
Teimme aikataulun, jonka mukaan tekstiä valmistui. Tai minähän sen paketin aikataulutin, ja ohjausryhmä hyväksyi. En tiedä miten sellaiset historiaprojektit onnistuvat, joita ei sopivan tiukasti aikatauluteta. Kai nekin valmistuvat, joskus.
Kirjan mainio taittaja Mikael Manninen sai pääosan ellei juurikin kaikki kuvat netin tai pilven kautta. Hän oli muistaakseni lokakuun tietämillä taiton aloituspalaverissa Keravan Urheilijoiden toimistopöydän ääressä. Ja tänään hän oli toisen kerran läsnä, kun istuimme samalla porukalla Keravan vehreässä keskustassa Volmari Iso-Hollon patsaan vieressä sijaitsevassa Provencalessa päättäjäisbanketissa.
En toivo, että mitään kirjaani enää koskaan  julkistettaisiin  yhteiskunnan pysäyttävän pandemian aikana. Mutta nyt tuntui sitäkin nautinnollisemmalta päästä syömään viikko sitten uudelleen avattuun ravintolaan pitkän, pitkän tauon jälkeen. Midaksen kuha oli oikein maukasta.
Keski-Uusimaa teki kirjan valmistumisesta mukavan jutun vajaa kuukausi sitten (13.5.2020), ja se juttu oli luonnollisesti yhtenä puheenaiheena ”banketissa”. Jutun kirjoitti urheilutoimittaja Robert Monstovics ja hauskan valokuvan otti valokuvaaja Anton Soinne. Seuran kannalta on myös mukavaa, että paikalliset kirjastot (Kerava ja Tuusula) ovat hankkineet kirjan kokoelmiinsa. Eli jos et halua ostaa kirjaa esimerkiksi Keravan Suomalaisesta Kirjakaupasta tai Keravan Urheilijoiden toimistolta, voit lainata sen kirjastosta. Tärkeintä on, että lukijat löytäisivät kirjan. Se kertoo paitsi urheiluseurasta ja sen toimijoista, myös Keravasta paikkakuntana.
Jotta Keravan Urheilijoiden satavuotinen historia ei nousisi päähän, Sampsa Haarasilta pudotti minut banketissa maanpinnalle kertomalla mielenkiintoisen tarinan kivikautisesta taltasta. Ja Reino puolestaan kertoi, kuinka hän oli 1980-luvulla kartoittamassa muumioiden maata. Siis oikeasti, hiekanmuru hiekanmurulta, pyramidi pyramidilta!
Mauri Airila piti laulajana yllä hyvää tunnelmaa, vaikka ei laulanutkaan, ja puheenjohtaja Timo Sirola yllätti lopuksi antamalla Mikaelille ja minulle muistolahjat. Sekin oli niin osuva! Mikael oli prässännyt kirjaan hienon kuvan Anu Ekin taiteilemasta Keravan Urheilijoiden 100-vuotisjuhlakorusta. Nyt oli hauska nähdä, kun hän pääsi itse omassa kourassaan tutkimaan sitä aitoa korua, ei vain käsittelemään digitaalista kuvaa korusta. Näytin varmaan samanlaiselta jalometalliasiantuntijalta tutkiessani omaa hopeakoruani.
Ja juhlakorun mukana seurasi myös pakettiin kuuluva Keravan Väinämöisen Kalevi Koskelan kalevalamittainen runo. Kahden kauniin Kalevala-kirjan omistajana arvostan Kalevin aktiivista runoharrastusta. Olipa hän tehnyt jopa tästä Keravan Urheilijoiden kirjaprojektistakin mainion kalevalamittaisen runon!

perjantai 1. toukokuuta 2020

Jari Hemmilän juoksukirja täydentää Urheilun kriisejä -vuosikirjaa

En tunne kirjallisuustutkimusta kovin hyvin, mutta varmaan joku on tutkinut sitä, kuinka yhden kirjan lukeminen vaikuttaa toisen kirjan lukemiseen. Tässä on nyt hyvä erikoistapaus.
Luin ensin kirjan Urheilukriisejä, joka on Suomen Urheiluhistoriallisen seuran (SUHS) vuosikirja 2019–2020. Kirjan ovat toimittaneet Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksen aktiiviset tutkijat apulaisprofessori Antero Holmila ja dosentti Heikki Roiko-Jokela. Jälkimmäinen on myös Suomen Urheiluhistoriallisen seuran puheenjohtaja.
Vuosikirjan lukeminen vaikutti luultavasti siihen tapaan, jolla seuraavaksi luin Jari Hemmilän kirjan Juoksen, siis olen (Basam Books 2020, 164 s.). Palaan siihen lopuksi.

SUHS:n vuosikirja oli tällä kertaa poikkeuksellisen ajankohtainen. Antero Holmila kirjoitti olympialiikkeen kriiseistä kattavan analyysin. Kun hän on artikkeliaan viime vuonna kirjoittanut, ei Tokion olympiakisojen siirtämisestä ollut mitään aavistusta.
Raskaan sarjan urheilu- ja liikuntatutkijat Jari Lämsä, Arto Nevala, Outi Aarresola ja Hannu Itkonen kirjoittavat joukkueurheilun ammattilaisuudesta perinteisen amatörismin kriisiyttäjänä. Aihe saa jatkoa Kimmo Isotalon, Hannu Itkosen ja Arto Nevalan analyysistä suomalaisen jääkiekon yhteiskunnallisista kytkennöistä.
Täytyy tähän väliin sanoa, että jos urheilujournalismissa olisikin tällä hetkellä näennäisesti pulaa uutisista, niin jo nämä mainitsemani artikkelit antaisivat valmiit lähtökohdat todella kiinnostaville jatkoartikkeleille myös päivä- ja viikkolehtiin. Ongelmana voi olla se, että urheilutoimituksissa ei ole aikaa lukea esimerkiksi SUHS:n vuosikirjaa.
Dosentti Esa Mangeloja on kirjoittanut e-urheilusta erittäin kattavan artikkelin. Se on hyvin ajankohtainen, mutta siinä on jo vanhentunuttakin tietoa. Mangeloja taustoittaa Tokion olympiakisojen esikisaksi kaavailtua Intel World Open -turnausta, jota olivat järjestämässä yhteistyössä Intel ja Kansainvälinen olympiakomitea. Palkintopottiin oli jo varattu 500 000 dollaria. Turnaus on koronaviruksen vuoksi kuitenkin siirretty ensi vuoteen, kuten Tokion olympiakisatkin.
Lahden lyseon rehtorin Tero Matkaniemen artikkeli tuo urheilun kriisit ihmisläheiselle tasolle käsitellessään kuopiolaisen uinnin vinkkelistä SVUL:n ja TUL:n välisiä kiistoja ja jännitteitä lähinnä 1960- ja 1970-luvuilla.
Dosentti Sofia Kotilainen on tutkinut Keski-Suomen Suojeluskuntalainen -lehteä. Artikkelissa kuvataan muun muassa, millainen rooli naisille luotiin. 
Vuosikirjan lopussa, ennen katsauksia ja kirja-arvioita, on kaksi Tapio ja Heikki Roiko-Jokelan kriisiartikkelia, joista jälkimmäisessä käsitellään katsauksenomaisesti sukupuolista häirintää urheilussa. Isän ja pojan syvällisempi artikkeli käsittelee äärimmäisen herkkää tabu-aihetta, itsemurhia urheilussa. Artikkeliin on poimittu mediassa esiin nostettuja itsemurhia, mutta tekijät toteavat, että ne ovat vain murto-osa karua todellisuutta, jossa urheilijasta tuleekin urheilun uhri, umpikujaan ahdettu ja itsemurhaa hautova irvikuva siitä juhlapuheiden urheilijasta, jonka urheiluyhteisö on nostanut kasvavien nuorten malliksi.
Tämän harvoin käsitellyn tärkeän teeman löysin myös Jari Hemmilän uutuuskirjasta Juoksen, siis olen. Juoksukirjana Hemmilän kirja rinnastuu Karo Hämäläisen kirjaan Miksi Juoksen (2019) ja Tarja Virolaisen kirjaan Juoksijan sielu (2018). Hemmilän kirjassa annetaan jonkun verran esimerkkejä harjoittelusta, esimerkin voimasta, ja tavoitteista.
Jari Hemmilä oli 1980-luvulla maajoukkuejuoksija, jolle toinen pettynyt kaveri tokaisi pukukopissa Ruotsi-maaottelun jälkeen, että nyt me ollaan maanpettureita. Miesten maailmassa asia jää siihen. Heikkouksia ei ole, ja jos on, niistä vaietaan. Sen verran asiaa voi ehkä käsitellä, että joku letkauttaa: ”Mies se on ruotsalaisellekin hävinnyt mies, ja helvetin huono mies onkin.”
Luulen, että Hemmilä yrittää avata tätä vaikeaa asiaa, odotusten pettämistä, tavoitteiden karkaamista. Mutta meillä suomalaisessa urheilukulttuurissa ei ole sellaista perinnettä, että häviämisestä puhuttaisiin. Se on tabu, joka johtaa toiseen, siis pahimmassa tapauksessa jopa itsemurhaan tai ainakin itsemurha-ajatuksiin.
Jari Hemmilä pääsi ulos suuresta pettymyksestään, kun hän lähti opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Kaikilla ei ole tuollaista venttiiliä. Tämä kipeä asia nousee toivottavasti vakavaan tarkasteluun pian, ehkä osittain jatkona sukupuolista häirintää ja valmentajien epäasiallista käyttäytymistä koskevaan keskusteluun.
Eikö olekin aivan absurdia, järjetöntä, että juoksija, joka on jäänyt olympiakisoissa kolmanneksi, tekee itsemurhan kolmen ja puolen vuoden päästä, kun tajuaa, ettei voisikaan seuraavissa kisoissa korjata sitä tuottamaansa kansallista häpeää, hävittyä pronssia.
Jari Hemmilän kirja avaa hivenen näitä voimakkaan pettymyksen tunteita, joita vakava kilpaurheilu voi tuottaa. On tärkeä ymmärtää, että nämä ovat yleisiä tunteita, eivät yksittäisten epäonnistuneiden urheilijoiden harhoja.
Hemmilän kirjan luettuani olen entistä vakuuttuneempi, että urheiluun pitää, ehdottomasti, saada lisää respectiä. Jokainen juoksija on arvokas. Tämä on minusta Jari Hemmilän juoksukirjan tärkeä viesti. 

torstai 16. huhtikuuta 2020

Suomen ensimmäinen urheilukirja

Sanooko nimi Gustaf (Gustavus) Starck (1675–1710) sinulle jotakin, rakas Aamulenkki-blogin lukija? Hän on tehnyt ensimmäisen suomalaisen urheilukirjan. Hänen maisterinväitöskirjansa, siis opinnäytetyönsä, tarkastettiin Turun Akatemiassa vuonna 1697. Työn ohjaajana oli Christianus Alander. Gustavus Starckin 51-sivuinen opinnäytetyö käsitteli antiikin viisiottelua ja sen sankareita, ja sen nimenä oli ”De pancratio indeq: viro forti arte natura, marte & moribus”. Varsinainen opinnäyte on kirjoitettu ajan tavan mukaan latinaksi. Lopussa on kuitenkin ruotsinkielinen onnittelu- tai ylistysruno Starckille. Myös kirjan alussa on toistakymmentä sivua taustatekstiä ruotsiksi ja latinaksi. Niitä voisi luonnehtia sen ajan akateemisen muodollisuuden vaatimiksi teksteiksi.


Ensimmäisen suomalaisen urheilukirjan
kannessa oli opinnäytteen ohjaajan nimi
suuremmalla kuin työn tekijän nimi.
(Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot)
Gustaf Starck syntyi vuonna 1675. Hänen isänsä toimi Kyminkartanon voutina. Gustaf Starckin mainitaan toimineen ensin sotapappina ja osoittaneen tällöin ahkeruutta, vaatimattomuutta ja jumalanpelkoa. Olisipa mielenkiintoista tietää, missä päin Starck hoiti sotapapin tehtäviä. Suuri Pohjan sota käytiin Itämeren herruudesta 1700–1721. Ehkä varhainen urheilukirjailija on ollut ensimmäisten joukossa Kaarle XII:n armeijassa. Karoliinipappi?
(Sain tämän tekstin julkaisun jälkeen ystävällistä palautetta Liikunta & Tiede -lehden toimituspäälliköltä Jouko Kokkoselta. Ensinnäkin hän vahvisti käsitykseni, että tämä Gustaf Starck oli ensimmäisen suomalaisen urheilukirjan kirjoittaja. Lisäksi hän tarkensi ylioppilasmatrikkelin tietojen pohjalta, että Starck aloitti rykmentinpastorina vuonna 1697 Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirykmentissä. Kyseessä oli Joakim von Cronmanin rykmentti. Matrikkelissa mainitaan vain vuosi 1697. Luultavasti rykmentin pastorin pesti on kestänyt kauemmin kuin yhden vuoden. von Cronmanin rykmentti osallistui Suuren Pohjan sodan alkukahakoihin Riiassa vuonna 1700. Joakim von Cronman kuoli tai sai surmansa vuonna 1703.)

Gustaf Starck nimitettiin vuonna 1703 (ylioppilasmatrikkelin mukaan jo 1702) Jämsän kirkkoherraksi. Korpilahti kuului siihen aikaan vielä Jämsän seurakuntaan, jonka vuoksi Starckin saarnamatkoista tuli varsin pitkiä. Hän merkitsi muistiin syntyneet ja kuolleet, joten hänen jäljiltään monet sukututkijat ovat pystyneet rakentamaan sukujensa tarinoita.
Starck kävi ahkerasti pitämässä kotitarkastuksia seurakuntalaistensa luona. Samalla hän opetti nuorisolle sisälukua ja sai vastaavasti tietoa seurakuntalaistensa elämäntavoista.
Hän meni naimisiin Pernajan rovastin Petrus Serlachiuksen tyttären Annan kanssa. Petrus mainitaan Gustaf Strackin opinnäytetyön alkulehdillä, ymmärtääkseni yhtenä työn tarkastajista.
Toukokuussa 1710 syntyi Gustafin ja Annan poika David, joka lähti aikanaan itsekin pappisuralle. Mutta perheonni oli lyhytaikainen, sillä Gustaf Starck kuoli samana vuonna vain 35-vuotiaana.
Elettiin Suuren Pohjan sodan vuosia, joten Starckille ei aivan heti löytynyt seuraajaa. Se kertoo mielestäni siitä, että Starckin kuolema tuli yllättäen. Vasta vuonna 1712 nimitettiin seuraajaksi Stephanus (Stefan) Sylvester, joka oli  venäläisen sotaväen hyökätessä jättänyt oman seurakuntansa Impilahdella, joka sijaitsee Laatokan pohjoisrannalla. Sota raivosi kuitenkin kaikkialla. Isonkyrön Napuen taistelun jälkeen venäläiset tulivat vuonna 1714 ”barbaarisella julmuudella” hävittämään myös Jämsää. Isoviha oli alkanut.
Ensimmäisen suomalaisen urheilukirjan kirjoittajan Gustaf Starckin kuolinsyy on jäänyt ainakin minulle tuntemattomaksi. Samana vuonna 1710 kuoli myös hänen kirjansa painanut Turun akatemian kirjanpainaja Johan Wall. Kirjanpainajan hautajaiset järjestettiin 22.11.1710.
Hypoteettisesti on mahdollista, että Gustaf Starck on onnettomuudekseen käynyt Turussa kyseisenä syksynä. Rutto levisi tuona vuonna satamakaupunkien kautta Suomeen. Ei ole lainkaan mahdoton ajatus, että Starck ja Wall olisivat kuolleet ruttoon. Tämä oletus vaatisi kuitenkin tarkempaa tutkimista.

Pihkala Starckin jalanjäljissä

Suomen olympiajoukkueen paluujuhla Pallokentällä 1920.
(Atelier Rapid, Museovirasto)
Luulen, että Lauri "Tahko" Pihkala (1888–1981) tunsi Gustaf Starckin uraauurtavan opinnäytetyön. Tahko oli hyvin kiinnostunut antiikin urheilusta. Luultavasti antiikin sankarillinen Hellas ja sitä terrorisoinut suuri Persia on synnyttänyt sortovuosina Suomessa laajemminkin sympatiaa ja innostusta.
Pihkala kirjoitti antiikin viisiottelusta muun muassa kreikkalaisen urheilun suurimpiin auktoriteetteihin kuuluneen englantilaisen historioitsija Edward Norman Gardinerin (1864–1930) kanssa yhteisartikkelin ”The system of Pentathlon”, joka julkaistiin Journal of Hellenic Studies -nimisessä lehdessä vuonna 1925.

Sitä ennen Pihkala oli kirjoittanut Urheilijan Jouluun 1924 artikkelin ”Antiikkinen viisiottelu. Kuolemantuomio vai renessanssi”, jossa hän ehdotti 5-otteluun uutta pistelaskutapaa.
Pihkalan aktivoituminen yleisurheilun 5-ottelun tutkijana saattoi liittyä siihen, että maailmalla laji ei ollut kovinkaan suosittu, ja sen pudottamisesta olympiakisojen ohjelmasta on ehkä ollut liikkeellä jo ennakkohuhuja. Kohtalokasta oli, että kymmenottelu ajoi suosiossa 5-ottelun ohi.
Yleisurheilun 5-ottelu oli olympiakisojen ohjelmassa vain kolme kertaa. Lajin suureksi sankariksi jäi Mikkelin Eero Lehtonen, joka voitti kaksi olympiakultaa, vuosina 1920 ja 1924. Lehtonen oli suunnitellut osallistumista myös vuoden 1928 olympiakisoihin, mutta kuultuaan 5-ottelun pudottamisesta kisaohjelmasta hän luopui kokonaan urheilusta.

Muistitko Thorpen?

Jim Thorpe, Tukholman
olympiakisojen sankari.
(Wikimedia)
Ensimmäinen olympiavoittaja 5-ottelussa oli amerikkalainen James "Jim" Thorpe vuonna 1912. Thorpe voitti Tukholman olympiakisoissa lisäksi kymmenottelun, ja Ruotsin kuningas tokaisikin palkintoja jakaessaan, että hänen mielestään Thorpe on maailman paras urheilija.
Intiaaniverinen Thorpe julistettiin kuitenkin seuraavana vuonna ammattilaiseksi hieman kyseenalaisin perustein amatöörisääntöjen rikkomisesta. Samalla hänen oli luovutettava pois olympiakultamitalinsa. Se onkin jo eri tarina.

P.S. Olen täydentänyt tekstiä 21.4.2020 muun muassa FT, toimituspäällikkö Jouko Kokkoselta saamani palautteen perusteella liittyen Gustaf Starckin toimintaan sotapappina.

P.S. 2 (25.10.2020) Täytyy sanoa, että tämä postaus ei osunut aivan kohdilleen, mutta tekstiä syntyy. Sain jo kesällä Urheiluarkiston Matti Hintikan ystävällisen palautteen, mutta erinäisten kiireiden vuoksi en ole ehtinyt täydentämään tätä tekstiä. Matti ohjasi minut lukemaan antiikin urheilun asiantuntijan Juha Tahvanaisen pro gradun vuodelta 1997. Se ilmestyi siis 300 vuotta sen jälkeen, kuin tässä postauksessa mainittu "ensimmäinen suomalainen urheilukirja" De Pancratio. Minä en tiennytkään sitä Turun Akatemian käytäntöä, jossa tavallisesti työn ohjaaja eli tässä tapauksessa Krister Alander kirjoitti pro gradu -väitöskirjan, jota oppilas eli tässä tapauksessa Gustavus Starck, puolusti. Krister Alander on siis todellisuudessa ensimmäisen suomalaisen urheilukirjan tekijä, ja Gustavus Starck on kirjaan huolellisesti perehtyneenä puolustanut sitä.
No kuka sitten oli Krister tai Chritiernus Alander? Hän syntyi Ahvenanmaalla Finströmin kirkkoherran poikana vuonna 1660. Hän sai ensin kotiopetusta ja täydensi opintojaan Turun yliopistossa ja Uppsalassa. Vuonna 1692 hänestä tuli Turun yliopiston kaunopuheisuuden professori. Alanderin maallinen vaellus päättyi jo vuonna 1704.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2020

Yksin seitsemällä merellä kertoo Tapio Lehtisen jännittävästä seikkailusta

Sain viime elokuussa toimia haastattelijana Tieteiden talolla järjestetyssä Tietokirja.fi-tapahtumassa. Vieraina oli kolme urheilusta kirjoittanutta tietokirjailijaa: Karo Hämäläinen, Tarja Virolainen ja Ari Pusa. Otsikkona keskustelulle oli Äärirajoilla – urheilua kirjoissa.
Se oli hyvin innostava ja inspiroiva keskusteluhetki. Lopuksi kysyin, millaisia uusia kirjahankkeita kolmikolla oli. Selkeimmän vastauksen antoi Helsingin Sanomien kokenut urheilutoimittaja Ari Pusa, joka silloin pallotteli ajatuksella, että Tapio Lehtisen yksinpurjehduksesta pitäisi kirjoittaa kirja.
On suorastaan hämmästyttävää, että nyt, vain vähän yli puoli vuotta myöhemmin, kirja on valmis. Uutuuskirja on nimeään ”Yksin seitsemällä merellä” myöten kuin jatkumo tuolle Tietokirja.fi-keskustelulle.

Kun koronavirus on erottanut perheet ja ystävät toisistaan, nyt on loistava tilaisuus lukea niitä kirjoja, joita ei ole vielä tullut luettua. Sen sijaan, että käyttäisimme energiamme maailman murheiden murehtimiseen, voimme lukemalla löytää uusia maailmoja.
Tämän kevään mielenkiintoisimpiin kirjauutuuksiin kuuluu Tapio Lehtisen ja Ari Pusan ”Yksin seitsemällä merellä”-kirja. Lehtinen sijoittui  viidenneksi maailmanympäripurjehduksessa, josta kirja kertoo. Purjeveneet lähtivät matkaan heinäkuussa 2018, ja Lehtinen tuli maaliin toukokuussa 2019.
Ari Pusa seurasi Helsingin Sanomien toimittajana tuota purjehdusta, ja käytti urheilutoimittajan kokemustaan kootessaan Lehtisen purjehdustarinan kansiin. 
Lukija joutuu heti alusta asti aikamoiseen ristiaallokkoon. On lähes hengästyttävä seurata sitä, ehtiikö Tapio Lehtinen edes purjehduskilpailunsa starttiin.
Purjehdushistoria ja aiemmat maailmanympäripurjehdukset vyöryvät lukijan yli aaltojen lailla kirjan alkusivuilla. Dramaattinen tunnelma kietoo lukijan otteeseensa, joka kestää koko kirjan ajan.

Kirjan suurimmat jännitteet syntyvät taistelussa Asteria-veneen pohjaan kiinnittyneitä barnakkeleita, hanhenkauloja, vastaan. Haikalojen ja kaskelottien kohtaamisetkin ovat kirjassa kevyempiä haasteita kuin ne pahuksen siimaeliöt, barnakkelit, jotka tarrautuivat Asterian pohjaan ennen Kap Hornia ja jarruttivat veneen vauhtia kohtalokkaasti.
Jokainen tietysti ymmärtää, että purjevenettä vahtaavat haikalat tai veneen ali sukeltelevat kaskelotit eivät nekään ole aivan harmittomia kavereita yksinpurjehtijan kannalta. Jännitettävää siis riittää.
Tapio Lehtinen on tuotantotalouden diplomi-insinööri, jonka lapsista Silja on purjehduksen olympiamitalisti ja Lauri on purjehduksen olympiaseiska. Kuitenkin lapset ovat tässä kirjassa, onnistuneesti, vain sivuosan esittäjiä. Tapio Lehtisen osallistuminen Golden Globe 2018 -yksinpurjehdukseen on yksiselitteinen pääteema.

Lukija heitetään kirjaan mukaan nostalgisella vivulla. Purjehduskilpailu, johon Tapio Lehtinen starttasi kesällä 2018, oli tavallaan muistopurjehdus 50 vuotta aikaisemmin järjestetylle yksinpurjehdukselle. Silloin vain yksi vene selviytyi vaativasta urakasta maaliin. Tuo purjehtija oli Sir Robin Knox-Johnston. On hyvin vaikuttavaa, että juuri hän on kirjoittanut Lehtisen ja Pusan kirjaan esipuheen.
Aikaisempien yksinpurjehdusten kertaaminen kirjan alussa luo merkityksellisen taustan kirjalle. Lukijan mieleen palautetaan Mikki Bernerin Fazer Finland, Ludde Ingvallin Union Bank of Finland, Hjallis Harkimon Belmont Finland II ja Markku Wiikerin Martela.
Tapion pikkuveli Eero on myös meritoitunut purjehtija. Hän oli mukana Wiikerin johtamalla traagisella purjehduksella, joka päättyi Kap Hornin kiertämisen jälkeen. Martela kääntyi ylösalaisin, ja miehistö joutui kiipeämään veneen pohjan päälle vellovassa meressä. Kaikki saatiin onneksi pelastettua.
Nyt lukija joutuu jännittämään, kun Tapio Lehtinen lähestyy yksin Kap Hornia. Unet jäävät vähiin, mutta Mount Everestin valloittamiseen verrattava Kap Hornin ohittaminen onnistuu kuin onnistuukin, vaikka ne pahuksen barnakkelit jarruttivatkin menoa.

Yksin seitsemällä merellä -kirjasta voi veikata myyntimenestystä. Siinä on aitoa suolaisen meren makua. Se johtuu ainakin jossain määrin siitä ratkaisusta, että kirjassa käytetty termistö on aitoa purjehdusslangia. Kustantamossa on varmasti mietitty, menevätkö termit, kuten plägä, reivi, riki ja ruffi, jo liiankin kauas keskivertolukijasta. Meitä maakrapuja varten kirjan lopussa on onneksi sanasto. 
Mielenkiintoista on tutustua kirjan lopussa olevaan kirjaluetteloon niistä teoksista, joita Tapio Lehtinen vajaan vuoden mittaisen seikkailunsa aikana luki. Paksuja teoksia.

Haluan vielä lopuksi mainita itseni yllättäneen paradoksaalisen jutun. Olen muutaman kerran saanut olla Belmont-veneen kyydissä, mutta se ei vielä tee maakravusta purjehtijaa. Purjehdus on minulle siis yhtä vieras asia kuin DX-kuuntelu. Mutta kun kirjassa kerrotaan radioamatöörien roolista Tapio Lehtisen matkalla, se tuo molemmat itselleni vieraat asiat jotenkin lähelle. Kyse on yhteyden saamisesta ihmiseen, joka on hyvin kaukana. Ja sehän on yksi tämän kevään isoista teemoista, yhteyden pitäminen eristyksessä oleviin ystäviin. 
Kuvaus siitä, kuinka radioamatöörit olivat Lehtisen purjehduksen tukena, oli kenties tämän uutuuskirjan jännittävintä ja parasta antia.

Tapio Lehtinen ja Ari Pusa: Yksin seitsemällä merellä. Docendo 2020 (sidottu, 240 sivua)

maanantai 30. maaliskuuta 2020

Kameralenkillä

Kävin eilen sunnuntaina kameralenkillä Keravan ehostuneessa Keinukalliossa. Kameran linssin läpi katsominen on hieno kokemus. Maailma saa raamit. Voisin jopa sanoa, että se on juuri nyt hyvin terapeuttista, kun koko maapalloa kiusaa arvoituksellinen koronaviruspandemia. Tunnustaa sitä tai ei, ihan varmasti jokaisen mielessä on epävarmuutta tämän poikkeuksellisen tilanteen johdosta.

Keinukallion portaat ovat hyvä kuntoilupaikka, kunhan
jokainen muistaa pitää etäisyyttä naapuriinsa. Älä mene
portaisiin, jos siellä on ruuhkaa!

Poikkeuksellista? No kyllä. Perjantain ja lauantain välisenä yönä (28.3.2020, klo 00.00) Uusimaa eristettiin. Tällaista toimenpidettä ei ole ennen tehty, jollei lasketa rajavyöhykkeiden eristämistä sota-aikoina. Onneksi Uusimaa eristettiin nyt. Pelottava koronavirus pitää saada hallintaan.
Nyt toimitaan onneksi toisin kuin esimerkiksi 300 vuotta sitten, kun rutto riehui Helsingissä. Silloin parempiosaiset pyrkivät eristämään itsensä köyhistä, sairaista ja nälkää näkevistä. Demokraattisessa yhteiskunnassa maantieteellinen eristäminen on paljon järkevämpi ja inhimillisempi ratkaisu. Nyt on huoli kaikkien suomalaisten terveydestä ja hyvinvoinnista.


Paleleva leskenlehti.
Kameralenkistäni piti kirjoittaa. Kameran kanssa ympäristöään tarkkailee aivan uusin silmin. En ole mikään suuri enkä edes pieni luontoasiantuntija, mutta koin riemullisen löytämisen tunteen, kun sain kuvattua leskenlehden. Löysin myös Keravan uuden beachvolleykentän ja Keinukallion portaiden huipulta Lappsetin erinomaiset kuntoilulaitteet.
Suomen Urheiluopistolla Vierumäellä yli 30-vuotisen hienon uran luonut Mairit Pellinen on innostanut minut tähän ”valokuvausliikuntaan” tai ”kameralenkkeilyyn”. Mairit on jo vuosia kuvannut luontoa ja saanut samalla hoidettua aerobisen liikunnan tarvettaan.

Keinukallion huipulta löytyy hyvä
kuntoilupiste. Pidä hanskat kädessä!


Keinukalliossa voi löytää monia
virikkeitä liikkumiseen.
Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa oli valokuvaamisesta innostunut uimaopettaja Ilkka Keskinen. Hän puhui meille opiskelijoille valokuvaamisen puolesta jo 1980-luvulla. Ilkka on kuvannut paljon myös omassa elementissään, vedessä ja veden alla.

Minun kohdallani kameraliikunta on todentunut nyt korona-aikana. Kun keskittyy siihen, että saa ruudulle haluamansa näkymän, unohtaa automaattisesti koronaviruksen ja työasiat. Suosittelen. Useimmilla on taskussaan puhelin, jossa on kamera. Se on ensimmäinen askel. Ja kyllä oikea kamera tarjoaa harrastajakuvaajalle sitten vielä varmemman tavan ottaa etäisyyttä korona-arkeen. Siihen ei tarvita ammattilaisen kalustoa. Itselläni on peruskamera Canon EOS M50.

torstai 19. maaliskuuta 2020

Celia-kirjasto täyttää 130 vuotta

Suomessa toimiva Celia-kirjasto täyttää tänä vuonna 130 vuotta. Yhdistys "Förening Böcker åt de Blinda – Kirjoja sokeille" perustettiin 1. päivä huhtikuuta vuonna 1890. Samalla perustettiin Sokeiden kirjasto. Sen perustaja oli 23-vuotias Cely Mechelin. Nykyinen lukemisesteisten kirjasto, Celia-kirjasto, on saanut Celyn mukaan nimensä.

Cely Mechelin oli Keisarillisen yliopiston
 seppeleensitojattarena samana vuonna,
 jolloin hän perusti Sokeiden kirjaston.
(Charles Riis, Helsingin kaupunginmuseo)
Minulla on melko ohut henkilökohtainen suhde pistekirjoitukseen. Äitini täti Kaija Atlin kirjoitti minulle aikanaan pistekirjoituksella etunimeni. Se oli erityinen asia nuoren koulupojan elämässä. Siihen aikaan tutkittiin kavereiden kesken morse-aakkosia, ja muutenkin erilaiset salakirjoitukset kiinnostivat. Braillen pistekirjoitus meni tavallaan siihen samaan kategoriaan.
Mutta Kaija-tädin pistekirjoitus sisälsi myös vakavamman viestin. En koskaan tavannut hänen jo nuorena edesmennyttä tytärtään, joka sokeutui ja eli osan lyhyestä elämästään pimeydessä. Koska Kaija-täti oli opetellut lukemaan pistekirjoitusta, hänellä oli oman lapsensa menettämisen jälkeen tärkeä rooli muidenkin näkökykynsä menettäneiden ihmisten tukihenkilönä.
En tiedä varmasti, kävikö Kaija-täti koskaan Sokeiden kirjastossa Helsingin Linnunlaulussa. Uskon kyllä, että hän on siellä käynyt, ehkä jopa oman näkönsä menettäneen tyttärensä kanssa.
Sokeiden kirjaston perustaja Cely Mechelin (1866-1950) oli mielestäni niin merkittävä nainen omana aikanaan, että häntä voi perustellusti verrata jopa Minna Canthiin, jolle tänään liputetaan. Cely Mechelinin perustama ”Kirjoja sokeille” toimi ensin Helsingin Linnunlaulussa puurakennuksessa. Tarkoituksena oli kirjoittaa pistekirjoituksella kirjoja, joita sokeat voisivat lainata ja lukea.
Cely Mechelin oli Helsingin kaupunginvaltuuston ensimmäisen puheenjohtajan senaattori Leo Mechelinin ainoa tytär. Kaiken kaikkiaan Cely oli valtavan toimelias nainen. Hän oli perustamassa muun muassa Martta-yhdistystä samoin kuin naisten vastarintaa organisoinutta naiskagaalia.

Sokeiden kirjasto toimi 1960-luvulle saakka Linnunlaulussa.
Vuonna 1905 valtio antoi korottoman lainan, että yhdistys ”Kirjoja sokeille” saattoi rakentaa Eläintarhantie 7:ään arkkitehti Waldemar Aspelinin suunnitteleman kirjastorakennuksen. Se tuli samalle tontille vähän ylemmäs, missä puinen kirjastorakennus oli jo toistakymmentä vuotta toiminut. Siihen aikaan se Linnunlaulun alue oli osa Töölönlahden puistoaluetta. Toisaalta se oli samalla kaupungin laitaa. Siinä pohjoispuolella vain vähän matkan päässä oli Josafatinlaakson ampumarata.
Kirjoja sokeille toimi yli 30 vuotta pelkästään yksityisin varoin. Vähitellen yhteiskunnassa sai kannatusta ajatus, että lukeminen kuuluu kaikille. Kesti kuitenkin pitkään, ennen kuin Sokeain kirjaston toiminta siirtyi valtion suojiin. Se tapahtui vuonna 1978. Sen jälkeen kirjaston resurssit paranivat merkittävästi.
Kirjoittamistani kirjoista 9-kertaisen olympiavoittajan Paavo Nurmen elämäkerta ”Mies josta tehtiin patsas” ja presidentti Urho Kekkosesta urheilumiehenä kertova ”Kekkonen urheilumiehenä” on luettu Celia-äänikirjoiksi. Joskus ne on merkitty myös Daisy-äänikirjoiksi, mutta se on käytännössä sama asia. Lukemisesteiset voivat siis kuunnella näitä Daisy- ja Celia-kirjoja.

Päätin kirjoittaa tästä sokeiden kirjastosta ja sen perustajasta, koska tänään vietetään paitsi Minna Canthin ja tasa-arvon päivää, myös Kirjaston päivää, mutta kaikki kirjastot ovat koronaviruksen vuoksi suljettuina. Onneton asia. Tilanne on kuin sokeilla ihmisillä ennen pistekirjoituksen ja äänikirjojen keksimistä. Tiedämme, että on olemassa kirjoja, mutta emme voi niitä lukea, koska ne eivät ole ulottuvillamme.  Näissä tunnelmissa voimme kaikki olla kiitollisia Cely Mechelinin oivallukselle, että kirjat kuuluvat kaikille. 

sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Sukututkijoiden tapahtumassa

Olin hieman yllättynyt, kun Tiina Miettinen kutsui minut kertomaan kauppaneuvos Kalle Kaiharista Tampereen seudun sukututkimusseuran sukututkimuspäivään, joka järjestettiin eilen lauantaina (25.1.2020) Tampereen Sampolassa.
En tiennyt, mitä odottaa. Aulassa oli paljon näytteilleasettajia. Se on kyllä huono termi. Sanoisin, että siellä aulassa oli paljon sukututkijoita ja historian harrastajia. Tampereen seudun sukututkimusseuran puheenjohtajan Jorma Lappalaisen puheesta ymmärsin, että näitä päiviä on järjestetty jo monta kertaa. Ja suosio on ollut aina taattu. Niin nytkin.
Laukon kartano oli aikanaan Rafael Haarlan "kesämökki".
Voi olla, että olen jopa liiankin tunteellinen, kun kirjoitan teille rakkaat lukijat tästä tapahtumasta. Syy selviää tässä: Viime vuonna luin Liisa Lagerstamin kirjoittaman mainion historiateoksen Laukon kartanosta. Se on visuaalisestikin yksi hienoimmista kirjoista, joita olen nähnyt. Kuvituksen ansiosta se on melkein enemmän taideteos kuin historiateos. Ja nyt Lagerstam piti sukututkimuspäivän ensimmäisen esitelmän. Laukon tarina on merkittävä osa kansallista historiaamme. 
Nyt tiedän, minne yksi ensi kesän "tutkimusretkistäni" suuntautuu. Laukon kartano sivuilta löytyy lisää tietoa.

Sukututkimuspäivän aikana näin paljon hienoja kirjoja ja julkaisuja. Siellä oli myynnissä esimerkiksi Tampereen seudun sukututkimusseuran jäsenlehteä, jonka nimi on Orpana. Tämän vuoden ensimmäisessä numerossa yhdistyksen puheenjohtaja Jorma Lappalainen esittelee loogisella tavalla teoriaa, että Tampere olisi alkujaan saamelaisperäinen nimi. Luulen kyllä, että monet tamperelaiset kallistuvat mieluummin siihen vakiintuneempaan käsitykseen, että pohjalla olisi muinaisruotsin patoa kuvaava sana "damber".
Päivän aikana keskustelin esimerkiksi karttoja tekevän Mikael Asikaisen kanssa. Hän on taustaltaan maantieteilijä, eli hän on saanut koulutuksen karttojen tekemiseen. Hänen käyntikorttinsa on hieman myyttinen ja mystinen: Orbigraphia, hand drawn maps and fictional geography. Koska se ei avaudu helposti, kävin Instagramissa katsomassa hänen karttojaan. Hienoja. Osa kartoista on ”oikeita” ja osa ”mielikuvituskarttoja”. Näissä kartoissa on sellainen voima, että mielikuvitus lähtee laukalle. 
”Oikeita” on sitaatissa, vaikka ne sitaatit voisi jättää poiskin. Mikael tekee karttoja sekä oikeista alueista, että mielikuvitusalueista. Mielikuvitusalue muuttuu ”oikeaksi”, kun siitä on tehty hieno, todistusvoimainen kartta.
Ennen kuin Tiina Miettinen esitti taannoin minulle tämän esitelmäkutsun, olin syksyllä tutustunut Kustaa Hiekan taidemuseon toimintaan internetissä. Kiinnostukseni johtui siitä, että Kustaa Hiekan perustama taidemuseo sijaitsee niillä kulmilla, jotka olivat kauppaneuvos Kalle Kaiharille hyvinkin tuttuja. Koska minun viime vuoteni meni Kalle Kaiharin nimiin, kun kirjoitin kirjan "Kaihari & Kekkonen", tämä ”Tampere” jäi minulle päälle. Vanhempani ovat niin perin juurin tamperelaisia, että edesmennyt äitini kävi jopa synnyttämässä minut Tampereen upouudessa keskussairaalassa vuonna 1962, vaikka kotimme oli tuolloin Kouvolassa. Itse olin monena kesänä Tammelan torilla myymässä karviaisia ja muita vaarin puutarhan tuotteita, vaikka asuimme isän työpaikan vuoksi muilla paikkakunnilla.
Toinen syy, miksi syksyllä tutustuin internetin kautta Hiekan taidemuseon  sivuihin, liittyy siihen, että siirsin loppuvuodesta kirjoitustyöhuoneeni Kauko Sorjosen säätiön taidekokoelmien uuteen ”kotiin” Jämsänkosken Pässinmäkeen. Tein internetissä monta tutkimusmatkaa vastaaviin kulttuurikohteisiin. Ajattelin, että täytyy sopivalla hetkellä olla yhteydessä Hiekan taidemuseon johtajaan Liisa Rintalaan. Ja eilen sain sitten kuunnella hänen esitelmänsä Kustaa Hiekasta juuri ennen omaa esitystäni! Jos on olemassa johdatusta, niin tällaista se varmaan on.
Tiina Miettinen ehdotti minulle esitykseni nimeksi ”Tuttu ja tuntematon Kalle Kaihari”. Vaikka olen aiemminkin kirjoittanut kirjoissani Kallesta, ja koko viime kevään ponnistelin kirjoittaakseni hänestä kattavan elämäkerran, paljon jäi vielä kertomatta. Kuulin eilen esimerkiksi ensimmäisen kerran sanonnan, ”tämä on kunnon ainetta eikä mitään Kaiharin litkua”.
Kuulin myös, että Kalle kävi mielellään Pispalassa Sirénin saunassa. Se oli siis yleinen sauna. Joskus Kalle teki autokauppias Sirénin kanssa yhteislenkin ennen saunaa.
Kallella oli Aunen kanssa viisi lasta. Perhe oli tärkeä, mutta välit vanhempaan poikaan Seppoon menivät niin huonoiksi, että Seppo toimitti kerran kiukuissaan Aamulehteen Kallen nimissä ilmoituksen, jossa kauppaneuvos Kaihari haki autonkuljettajaa: Vaatimuksena ekonomin tutkinto ja 4–5 vieraan kielen osaaminen! Aamulehdessä alettiin kummastella ilmoitusta ja yritettiin soittaa Kallelle varmistukseksi. Turhaan, kauppaneuvosta ei tavoitettu. Ilmoitus laitettiin lehteen. Seuraavana päivänä Kalle tuli kiukkuisena lehden konttoriin vaatimaan selitystä. ”Yritimme soittaa, mutta kukaan ei vastannut.” Kalle ei jäänyt sanattomaksi: ”Miksi ette soittaneet Tammeriin? Olin siellä Kekkosen kanssa!”