Luin ensin kirjan Urheilukriisejä, joka on Suomen Urheiluhistoriallisen seuran (SUHS) vuosikirja 2019–2020. Kirjan ovat toimittaneet Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksen aktiiviset tutkijat apulaisprofessori Antero Holmila ja dosentti Heikki Roiko-Jokela. Jälkimmäinen on myös Suomen Urheiluhistoriallisen seuran puheenjohtaja.
Vuosikirjan lukeminen vaikutti luultavasti siihen tapaan, jolla seuraavaksi luin Jari Hemmilän kirjan Juoksen, siis olen (Basam Books 2020, 164 s.). Palaan siihen lopuksi.
SUHS:n vuosikirja oli tällä kertaa poikkeuksellisen ajankohtainen. Antero Holmila kirjoitti olympialiikkeen kriiseistä kattavan analyysin. Kun hän on artikkeliaan viime vuonna kirjoittanut, ei Tokion olympiakisojen siirtämisestä ollut mitään aavistusta.
Raskaan sarjan urheilu- ja liikuntatutkijat Jari Lämsä, Arto Nevala, Outi Aarresola ja Hannu Itkonen kirjoittavat joukkueurheilun ammattilaisuudesta perinteisen amatörismin kriisiyttäjänä. Aihe saa jatkoa Kimmo Isotalon, Hannu Itkosen ja Arto Nevalan analyysistä suomalaisen jääkiekon yhteiskunnallisista kytkennöistä.
Täytyy tähän väliin sanoa, että jos urheilujournalismissa olisikin tällä hetkellä näennäisesti pulaa uutisista, niin jo nämä mainitsemani artikkelit antaisivat valmiit lähtökohdat todella kiinnostaville jatkoartikkeleille myös päivä- ja viikkolehtiin. Ongelmana voi olla se, että urheilutoimituksissa ei ole aikaa lukea esimerkiksi SUHS:n vuosikirjaa.
Dosentti Esa Mangeloja on kirjoittanut e-urheilusta erittäin kattavan artikkelin. Se on hyvin ajankohtainen, mutta siinä on jo vanhentunuttakin tietoa. Mangeloja taustoittaa Tokion olympiakisojen esikisaksi kaavailtua Intel World Open -turnausta, jota olivat järjestämässä yhteistyössä Intel ja Kansainvälinen olympiakomitea. Palkintopottiin oli jo varattu 500 000 dollaria. Turnaus on koronaviruksen vuoksi kuitenkin siirretty ensi vuoteen, kuten Tokion olympiakisatkin.
Lahden lyseon rehtorin Tero Matkaniemen artikkeli tuo urheilun kriisit ihmisläheiselle tasolle käsitellessään kuopiolaisen uinnin vinkkelistä SVUL:n ja TUL:n välisiä kiistoja ja jännitteitä lähinnä 1960- ja 1970-luvuilla.
Dosentti Sofia Kotilainen on tutkinut Keski-Suomen Suojeluskuntalainen -lehteä. Artikkelissa kuvataan muun muassa, millainen rooli naisille luotiin.
Vuosikirjan lopussa, ennen katsauksia ja kirja-arvioita, on kaksi Tapio ja Heikki Roiko-Jokelan kriisiartikkelia, joista jälkimmäisessä käsitellään katsauksenomaisesti sukupuolista häirintää urheilussa. Isän ja pojan syvällisempi artikkeli käsittelee äärimmäisen herkkää tabu-aihetta, itsemurhia urheilussa. Artikkeliin on poimittu mediassa esiin nostettuja itsemurhia, mutta tekijät toteavat, että ne ovat vain murto-osa karua todellisuutta, jossa urheilijasta tuleekin urheilun uhri, umpikujaan ahdettu ja itsemurhaa hautova irvikuva siitä juhlapuheiden urheilijasta, jonka urheiluyhteisö on nostanut kasvavien nuorten malliksi.
Tämän harvoin käsitellyn tärkeän teeman löysin myös Jari Hemmilän uutuuskirjasta Juoksen, siis olen. Juoksukirjana Hemmilän kirja rinnastuu Karo Hämäläisen kirjaan Miksi Juoksen (2019) ja Tarja Virolaisen kirjaan Juoksijan sielu (2018). Hemmilän kirjassa annetaan jonkun verran esimerkkejä harjoittelusta, esimerkin voimasta, ja tavoitteista.
Jari Hemmilä oli 1980-luvulla maajoukkuejuoksija, jolle toinen pettynyt kaveri tokaisi pukukopissa Ruotsi-maaottelun jälkeen, että nyt me ollaan maanpettureita. Miesten maailmassa asia jää siihen. Heikkouksia ei ole, ja jos on, niistä vaietaan. Sen verran asiaa voi ehkä käsitellä, että joku letkauttaa: ”Mies se on ruotsalaisellekin hävinnyt mies, ja helvetin huono mies onkin.”
Luulen, että Hemmilä yrittää avata tätä vaikeaa asiaa, odotusten pettämistä, tavoitteiden karkaamista. Mutta meillä suomalaisessa urheilukulttuurissa ei ole sellaista perinnettä, että häviämisestä puhuttaisiin. Se on tabu, joka johtaa toiseen, siis pahimmassa tapauksessa jopa itsemurhaan tai ainakin itsemurha-ajatuksiin.
Jari Hemmilä pääsi ulos suuresta pettymyksestään, kun hän lähti opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Kaikilla ei ole tuollaista venttiiliä. Tämä kipeä asia nousee toivottavasti vakavaan tarkasteluun pian, ehkä osittain jatkona sukupuolista häirintää ja valmentajien epäasiallista käyttäytymistä koskevaan keskusteluun.
Eikö olekin aivan absurdia, järjetöntä, että juoksija, joka on jäänyt olympiakisoissa kolmanneksi, tekee itsemurhan kolmen ja puolen vuoden päästä, kun tajuaa, ettei voisikaan seuraavissa kisoissa korjata sitä tuottamaansa kansallista häpeää, hävittyä pronssia.
Jari Hemmilän kirja avaa hivenen näitä voimakkaan pettymyksen tunteita, joita vakava kilpaurheilu voi tuottaa. On tärkeä ymmärtää, että nämä ovat yleisiä tunteita, eivät yksittäisten epäonnistuneiden urheilijoiden harhoja.
Hemmilän kirjan luettuani olen entistä vakuuttuneempi, että urheiluun pitää, ehdottomasti, saada lisää respectiä. Jokainen juoksija on arvokas. Tämä on minusta Jari Hemmilän juoksukirjan tärkeä viesti.
