Kestävyysjuoksu, hiihto ja pyöräily ovat klassisia kestävyysurheilulajeja. Juoksija, hiihtäjä ja pyöräilijä taistelevat samalla tavalla väsymystä vastaan. Kaikissa taistellaan. Ja nautitaan. Taistellaan ja nautitaan.
Kannattaa pysähtyä heti alussa miettimään, onko kestävyyssuorituksessa enemmän kyse väsymisestä vai jaksamisesta. Tämä aivan perustavanlaatuinen kysymys on tullut mieleeni tänä kesänä, kun olen lukenut Tarja Virolaisen kirjan”Juoksijan sielu” (Bazar Kustannus 2018), Karo Hämäläisen ”Miksi juoksen” (Otava 2019) ja Matti Rämön ”Polkupyörällä napapiirille” (Minerva 2019).
Sitten luin toistamiseen Ari Pusan ”Immo Kuutsan tarinan” (Docendo 2016) palauttaakseni mieleeni, miten siinä käsiteltiin väsymistä ja jaksamista. Ja muistin oikein. Ei juuri mitenkään.
Toisaalta entisen hiihdon ja ampumahiihdon päävalmentajan elämäntarinan ohessa käsitellään jonkun verran Epoa, anaboleja, veritankkausta ja piristeitä, joilla on torjuttu väsymystä ja autettu jaksamista.
Mutta itse jaksamisen tai väsymisen problematiikka ei Ari Pusan kirjoittamassa kirjassa nouse samalla tavalla esiin kuin Virolaisen, Hämäläisen tai Rämön kirjoissa. Näissä jaksaminen on yhtenä kantavana teemana. Äärimmäisissä kestävyyssuorituksissa täytyy ajatus keskittää jaksamiseen kivusta tai väsymyksestä huolimatta. Jos ajatus alkaa kiertää vain väsymisessä, peli on pelattu.
Matti Rämön kirjaa voi käsitellä tässä samassa jaksamisteemassa, vaikka kirjoittaja ei laita numerolappua rintaan osallistuakseen pyöräilykilpailuihin. Hän testaa kuitenkin oman jaksamisensa rajoja pitkillä polkupyöräetapeillaan, jotka tässä kirjassa kohdistuvat Helsingistä pohjoiseen. Tarina saa syvyyttä Rämön syvällisen yleissivistyksen kautta.
Rämön kirjassa, samoin kuin Hämäläisen ja Virolaisenkin teoksissa, nousevat lisäksi henkilökohtaiset perhesuhteet tärkeään rooliin antaen lukijalle lisää tarttumapintaa tarinaan.
Rämön kirjan lukija saa seurata, kuinka pyörämatka etenee Helsingistä napapiirille.
Tarja Virolainen kertoo, kuinka hän juoksee kymmenen maratonia ja etenkin ensimmäisenä suomalaisnaisena World Marathon Majors -sarjaan kuuluvat kuusi suurmaratonia eli Tokion, Bostonin, Lontoon, Berliinin, Chicagon ja New Yorkin maratonit.
Karo Hämäläinen puolestaan kertoo, kuinka kokeneesta maratoonarista kehittyy ultrajuoksija. Hämäläisen maratonharrastus nousi julkisuuteen pari vuotta sitten, kun hänet palkittiin Helge Nygrén -palkinnolla Vuoden urheilukirjaksi valitun ”Yksin”-romaanin perusteella. Viime vuoden loppuun mennessä Karo Hämäläinen oli juossut kunnioitettavat 22 täysmaratonia.
Tarja Virolainen kirjoittama”Juoksijan sielu” kertoo suuria maratoneja juoksevasta naisesta. Kirjan takakannessa on teksti, jonka Virolainen on varmaan yhdessä kustannustoimittajansa kanssa hionut: ”Miksi juoksen? Tähän kysymykseen on moni juoksemista harrastava joutunut vastaamaan, joko itsellensä tai muille. Juokseminen on ihmiselle luontainen liikkumismuoto, mutta kuinka siitä tulee harrastus tai peräti elämäntapa, joka saa ihmisen matkustamaan maailman ääriin?”
Virolainen kertoo juoksuharrastuksestaan omien kokemustensa perusteella. Hän saa tukea kokemuksilleen peräti 22 haastattelemansa asiantuntijan näkemyksistä. Asiantuntijoina ovat olleet muiden muassa professori Antti Mero, tutkija Heikki Kyröläinen, evoluutiopsykologi Markus Rantala, valmentaja ja maajoukkuejuoksija Aki Nummela sekä sosiologi Hanna Vehmas.
Virolainen aloittaa kirjansa vahvasti: ”Pitkän lenkin jälkeinen euforia: pinnistys on ohi ja vartaloon hulmahtaa hyvä olo. Jalat kantavat vielä jäähdyttelyn ajan, askel kulkee kevyesti, syke laskee ja hengitys tasaantuu. Tässä hetkessä on kaikki: mennyt, nykyisyys ja tuleva.”
Samanlainen vahva aloitus voisi olla yhtä hyvin Karo Hämäläisenkin uutuuskirjassa. Mutta juuri Virolainen on sen kirjannut. Hänellä on kirjan alkusanoissa toinenkin vahva lause: ”Aiemmin pakenin lenkkipoluilla elämääni, nyt etenen sitä kohti.” Siihen lauseeseen kiteytyy ”Juoksijan sielu”-kirjan sanoma. Luulen, että juuri siitä on otettu ainekset myös vaikuttavaan kansikuvaan. Kannessa naishahmo, ehkä Tarja Virolainen itse, juoksee kohti auringonlaskua savannimaisemassa. Mieleeni tulee varhaisteinivuosieni suosikki Lucky Luke, joka ratsastaa albumin lopussa auringonlaskuun laulellen melankolisen vetoavasti Jack Fishmanin sanoittamaa Claude Bollingin sävelmää: ”I´m a poor lonely cowboy, I’m a long long way from home. And this poor lonesome cowboy, Has got a long long way to home.”
Karo Hämäläisen kirjan otsikko ”Miksi juoksen” vaikuttaa kysymykseltä, mutta se on toteamus tai jopa selityksen aloitus. Sen alaotsikoksi sopisi luontevasti ”Pitkän matkan juoksijan tunnustuksia”.
Se on hyvin henkilökohtainen ja puhutteleva kirja. Koen lukiessani, että se on kirjoitettu juuri minulle. Kun kirjoittaja saavuttaa lukijassaan sellaisen olotilan, hän voi nostaa kätensä ja tuulettaa voittajana. Varmaan jokainen kirjan kirjoittaja haluaa puhutella lukijaa. Yleensä kirjan on tarkoitus tuottaa iloa ja elämyksiä lukijassa ainakin yhtä paljon kuin kirjoittajassa. Jos useammalla lukijalla on sama vahva tunnetila, kirjoittaja voi olla tyytyväinen.
”Miksi juoksen” pitää otteessaan. En halua paljastaa liiaksi kirjan sisältöä, koska se on paljolti henkilökohtaista tilitystä. Juoksija, joka alkaa lukea tätä kirjaa, löytää polkunsa aivan varmasti itsekin kirjan viimeiselle sivulle asti.
Karo Hämäläinen kirjoittaa, että hän vastaa juoksemalla identiteettikysymykseen: kuka minä olen? Sen verran kuitenkin paljastan, että kirjoittaja määrittelee olevansa ”pitkien loivien ylämäkien mies”. Se on hyvin sanottu, se istuu tähän kirjaan.
Olen varma, että Suomessa on satoja ellei tuhansia juoksijoita, jotka menevät kirjakauppaan, vilkaisevat nopeasti Karo Hämäläisen kirjaa, ja sanovat kaverilleen: ”Minä olisin voinut kirjoittaa tämän.”
Se on väärä ajatus. Turha jossitella. Karon kirja ei ole yleinen juoksukirja, vaan hyvin henkilökohtainen. Kyse on loppujen lopuksi samasta asiasta kuin lenkille lähtemisessä. Minä tulkitsen niin, että Karo Hämäläinen on lähtenyt tälle tuoreimmalle kirjalliselle lenkilleen avatakseen sitä, miksi hän kirjoitti useita kirjallisuuspalkintoja voittaneen erinomaisen Yksin-romaaninsa Paavo Nurmesta muutama vuosi sitten.
Karo Hämäläisen kirjan kanteen on nostettu mielenkiintoinen teksti: ”Juoksu on yllätyksellistä ja epätäydellistä. Siksi se on elämän kuva.” Se voisi olla yhtä hyvin Tarja Virolaisen kirjan otsikon täydennyksenä.
On huvittavaa havaita Virolaisen ja Hämäläisen kirjojen sukulaisuus. Ne ovat kuin sisko ja veli. Ja kuitenkin ne ovat täysin erilaiset teokset.
Suomen Tietokirjailijoiden tietokirja.fi -tapahtumassa Tieteiden talolla torstaina 29.8. klo 14–15 "Äärirajoilla - urheilua tietokirjoissa" esiintyvät panelisteina Karo Hämäläinen, Ari Pusa ja Tarja Virolainen. Katso ohjelma täältä.
Kirjoja jaksamisesta ja kestävyysurheilusta:
Karo Hämäläinen, Miksi juoksen. Otava 2019.
Ari Pusa, Immo Kuutsan tarina. Valmentajalegendan ura tähtien rinnalla. Docendo 2016.
Matti Rämö, Polkupyörällä napapiirille. Kotimaan ihmeitä ja parisuhdepyöräilyä. Minerva 2019.
Tarja Virolainen, Juoksijan sielu. Bazar Kustannus 2018.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti