Leo-Pekka Tähti ansaitsee Vuoden urheilijan tittelin

Sain pitää perjantaina Yle Puheessa urheilun uudenvuodenpuheen, #puheenaamu. Käytännössä osallistuin toimittaja Alina Kulon haastatteluun, jossa sain melko vapaasti kertoa omia ajatuksiani kuluneesta urheiluvuodesta ja nostin framille muutaman erityisen tapahtuman ensi vuoden lukuisista hienoista urheilutapahtumista.

Leo-Pekka Tähti oli minun mielestäni urheiluvuoden suurin onnistuja. Toivon, että hänet valitaan Urheilutoimittajain liiton äänestyksessä Vuoden urheilijaksi. Olympiavoitto ja Euroopan mestaruus ovat niin kovaa valuuttaa, että siinä ei muutama jääkiekon junioreiden MM-kisoissa tehty maali, tai keihäänheiton EM-mitali riitä vielä puheille pääsyyn. Myös Yle Urheilu näkyy päätyneen siihen, että Leo-Pekka Tähti oli vuoden 2016 urheilija

Tuokaa vaikka mitkä katsojaluvut, palkkakuitit tai harrastajamäärät, ne eivät nyt vakuuta minua. Minun oman äänestyslistani kärjessä oli Leo-Pekka Tähti. Vaikka unohdettaisiin hänen kolme aikaisempaa paralympiavoittoaan, ei kukaan ole tänä vuonna esittänyt yksilölajeissa mitään vastaavaa kuin tuo Porin lahja suomalaiselle urheilulle.

Nyt en muista tarkkaa järjestystä, mutta äänestyslistani kärkisijoille laitoin myös naisten nyrkkeilyn olympiapronssimitalistin Mira Potkosen, tenniksen uuden suomalaistähden, muun muassa Wimbledonin nelinpelin voittajan Henri Kontisen, ja pyöräilyn MM-pronssimitalistin Lotta Lepistön sekä Patrik Laineen, jonka aloitus NHL:ssä vertautuu Teemu Selänteen superaloitukseen Winnipegissä.

Yleisurheilijoista laitoin parhaaksi olympiakisoissa 400 metrin aitajuoksun Suomen ennätyksen juosseen Oskari Mörön. Keihäänheittäjä Antti Ruuskasen EM-pronssi on absoluuttisesti parempi saavutus kuin Mörön saavuttama EM-kisojen nelossija. Mutta perinteisesti suomalaisen pikajuoksijan pistesijoitusta on pidetty pienenä ihmeenä, kun taas EM-pronssi on keihäänheittäjälle vain hävitty mestaruus.

Ensi vuoden hienoista urheilutapahtumista nostin Puheen aamun lähetyksessä MM-hiihdot Lahdessa ja Kalevan kisat Seinäjoella. Seinäjoen Kalevan kisoissa tavallaan huipentuu se hieno tarina, joka alkoi Ateenan olympiakisoista 2004. Tero Pitkämäki sijoittui keihäänheitossa kahdeksanneksi, ja oli samalla kisojen paras suomalainen yleisurheilija. Sittemmin Tero on kahminut mitaleita arvokisoista niin, että vain Matti Järvinen ja Julius Saaristo ovat enää Tero Pitkämäen kanssa samassa supersarjassa, kun puhutaan kaikkien aikojen suomalaisista keihäänheittäjistä. Heinäkuussa 2017 Tero Pitkämäki tavoittelee kotikulmillaan Suomen mestaruutta.

Tietysti vuoden 2017 hienoihin kotimaisiin tapahtumiin lukeutuu monia muitakin isoja "geimssejä", alkaen Turun Paavo Nurmi Gamesista 13. kesäkuuta. Mutta palataan niihin toisella kertaa.

Urho Kekkonen oli Karhun miehiä

Tasavallan presidentti Urho Kekkonen hiihti Karhun tallissa. Tosin presidentillä oli elämänsä aikana kymmeniä eri suksipareja. Mutta viimeiset sukset, joihin Kekkonen luotti, oli Karhut.

Nopea vilkaisu kertoo, mitä suksia Urho Kekkonen on
käyttänyt. Kekkonen oli Karhun miehiä.

Kekkonen sai kokea sen suuren kulttuurimuutoksen, joka Suomessa nähtiin 1900-luvun aikana. Hän hiihti alkuun pitkillä, jopa 2,5-metrisillä puusuksilla. Sellaisia hänen on täytynyt käyttää esimerkiksi vapaussodan tiedusteluretkillään.

Kun pitkällä suksella oli maastossa omat rajoituksensa, suksen pituus alkoi lyhentyä. Ja sukset alkoivat kaventua, kun ei enää tarvinnut painaa umpihangessa. Lisäksi kapeampi suksi liukui latu-urassa paremmin.

Presidentti Kekkoselle suksi ei kuitenkaan ollut vain kulkupeli. Koska hänet tunnettiin intohimoiseksi hiihtäjäksi, hän sai suksia myös lahjaksi. Puolasta ja Neuvostoliitosta saamiaan suksia hän ei kuitenkaan käyttänyt. Varmaan yksi ajatus on ollut, että olisi epäkohteliasta mennä seisomaan saamansa lahjan päälle. Voi olla, että Kekkonen olisi jopa itsekin sanonut jotain tämän suuntaista. En nyt vain muista tarkasti lähdettä. Mutta toisaalta Kekkosella oli käytössään hyviä kotimaisia suksia, joten ulkomaisille lylyille ei ollut käyttöä.

Kotimaisista suksista Kekkonen on käyttänyt paljon myös Järvisen suksia. Järvinen oli mukana siinä kehityksessä, kun puusuksea alettiin pinnoittaa jonkinlaisella lasikuidulla. Siis ennen hiilikuitukautta.

Kannattaa muuten hankkia Timo Siukosen suksikirja, ”Puusuksia Suomesta”, jos haluat tarkempaa tietoa suomalaisista suksista.

Urho Kekkosella oli Kansallismuseon kokoelmien perusteella käytössään Karhujen, Järvisten lisäksi myös Peltosen, Lampisen ja Harjun suksia.

Valmistelen parhaillaan esitelmää Kekkosen hiihtämisestä. Pidän sen Jyväskylässä maaliskuun alussa. Ja kun sanotaan oikein juhlallisesti, niin esitelmä on kansainvälisessä Ski-Congressissa itsenäisyyden juhlavuonna maaliskuun alussa.

Olisipa hauska tietää, ovatko muut suksivalmistajat lahjoittaneet Kekkoselle suksia kuin tässä mainitut? Varmasti monilla olisi myös hauskoja tarinoita siitä, kun pääministerin tai presidentin hiihtoletka on osunut samoille laduille, tai Päämies seurueineen on tupsahtanut yllättäen samalle rakovalkealle. Tai keitä mahtoivat olla Pirkko ja Irja-Liisa, jotka ovat lahjoittaneet Kekkoselle ikivanhat puusukset merkinnällä ”Sympatia kohteina kehitysmaat ja kotimaa”?

Ja loppuun pieni vinkki, jos haluat esitellä vaikka ulkomaalaiselle vieraalle perisuomalaista kulttuuria: Suomessa on tietääkseni kaksi laajaa suksikokoelmaa. Toinen on Lahden hiihtomuseossa, ja toinen on Loimaalla.

Naisten golfissa on nähty sinivalkoinen invaasio vuonna 2016

Ursula Wikström on ensimmäisenä suomalaisena golfarina yltänyt urallaan naisten Euroopan kiertueen kokonaisansioissa yli 600 000 euron. Minea Blomqvist-Kakko, Ursulan taistelupari yli kymmenen vuoden ajalta, on kerännyt Euroopasta myös yli puoli miljoonaa palkintorahoina.

Ursula Wikström Kuva: Tristan Jones/LET

Näiden kahden leidin esimerkki on avannut tien seuraavalle sukupolvelle. Noora Tamminen, Oona Vartiainen, Linda Henriksson, Krista Bakker ja Elina Nummenpää ovat tulleet vahvasti kuvaan mukaan. Tällä kaudella Noora taitaa nousta jopa suomalaisten ykköspelaajaksi Ladies European Tourin rankingissa. Juuri tällä hetkellä hän on viisi lyöntiä Ursulan edellä, kun Qatarin kisaa on jäljellä vielä kaksi kierrosta.*  LET-rankingissa Noora on 34:s ja Ursula 35:s.

Tietenkin Dubain päätöskilpailu voi vielä kääntää tilanteen joulukuussa.

Naisten ammattilaisgolfissa ei ole koskaan aikaisemmin ollut tällaista tilannetta, että näin moni suomalainen pystyy hyvänä päivänä tunkeutumaan missä tahansa LET-kisassa 30 parhaan joukkoon, eli kunnon palkintorahoille. Toistaiseksi vähintään yksi suomalaispelaaja on ollut jo kahdeksassa turnauksessa tällä kaudella 20 parhaan joukossa! 

Mistä tämä vahva myötätuuli johtuu? Golfliiton monivuotinen ruotsalainen päävalmentaja Staffan Johansson, jonka pesti päättyi tähän vuoteen, on varmaan yksi henkilö, jota voi kiittää. Johansson toi mukanaan kokemusta ja näkemystä ammattimaisesta toiminnasta. Hänen vaikutuksensa ulottui tähän seuraavaan sukupolveen, vaikka amatöörien EM- ja MM-kisojen mitaleita tuotiin kyllä Mikael Mustosen johtamilla kisareissuilla.

Minua hämmästyttää, että ne mitalit eivät riittäneet nostamaan Mustosta seuraavaksi päävalmentajaksi. Mutta kai liiton johdossa ajateltiin, että Mustonen toimi vain Staffan Johanssonin luoman kehyksen sisällä. Mikä ei kuitenkaan poista Mustosen ratkaisevaa panosta.

Mutta toki Suomesta löytyy kovemmatkin näytöt esittänyt valmentaja. 

Olympiagolfarit Ursula Wikström ja Noora Tamminen ovat Petteri Nykyn henkilökohtaisia valmennettavia. Kun vielä muistetaan, että viimeistä vuottaan Florida State Universityn listoilla pelaava ja opiskeleva Matilda Castrén on hioutunut Nykyn koulussa, on Petteri Nykky ollut ehdottomasti kahden viime vuoden aikana vahvimmat näytöt antanut suomalainen golfvalmentaja.

Matilda Castrénin erinomaisuus on varmaan jäänyt kotimaassa huomaamatta. Hän on rikkonut oman koulunsa ennätyksiä ja voittanut yliopistourallaan jo kuusi kilpailua! Ensi vuoden mielenkiintoisin asia golfrintamalla onkin seurata mitä tapahtuu, kun Matilda, kaikella todennäköisyydellä, jättää amatöörikentät.

Matilda Castrén ei ole ainoa suomalainen, joka on menestynyt yliopistogolfissa. Emily Penttilä päätti kaupalliset opintonsa Tulanen yliopistossa New Orleansissa viime keväänä ja siirtyi kesällä ammattilaiseksi. Neljä yliopistovuotta muokkasivat hänestä huippugolfarin, joka pääsi jo kaksi vuotta sitten karsinnoista kuin vahingossa naisten US Openiin. Marras-joulukuun vaihteessa hän pelaa LPGA:n viimeisessä karsintaturnauksessa. Hänellä on kakkosvaiheen karsintatulosten perusteella kaikki mahdollisuudet mennä päätyyn asti ja pukea LPGA-mekko ylleen ensimmäisenä suomalaisena sitten Minni Blomqvistin!

* Noora Tamminen oli myös lopputuloksissa viisi lyöntiä Ursula Wikströmin edellä. Suomalaisten sijotukset Qatarissa: 
15) Noora Tamminen, 
34) Ursula Wikström ja Oona Vartiainen, 
62) Linda Henriksson. 

Paavo Nurmikin tuli vanhaksi

Suomen Tietokirjailijoiden toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Pietiäinen täyttää huomenna keskiviikkona 60 vuotta. Onnea vaan täältä tietokirjailijan sorvin äärestä! 

JPP on voinut tähän asti ”elvistellä” sillä, että hän edustaa keskimääräistä tietokirjailijaa ihan konkreettisesti, sillä tietokirjailija on keskimäärin 59-vuotias pääkaupunkiseudulla asuva korkeakoulutettu mies.

On tietenkin mahdollista, että muutkin tietokirjailijat vanhenevat. Siis muutkin kuin toiminnanjohtaja Pietiäinen. Silloin elvistely varmasti jatkuu.

Vanhenemisen huomaa monesta pienestä asiasta. Ensinnäkin vanhenemista käsittelevät tv-ohjelmat koskettavat eri tavalla kuin aikaisemmin. Siis muutama vuosi sitten niitä ei edes huomannut. Nykyään kyllä rekisteröin ne, ja vaihdan erittäin nopeasti kanavaa.

Pois se, että yrittäisin vaikuttaa ikäistäni nuoremmalta, vaikka iltalukemiseni onkin tällä hetkellä Tero Ikäheimosen ”Pirunkehto – suomalaisen black metallin tarina”. Kunnioitusta herättävä 500-sivuinen tiiliskivi, joka painaakin kuin synti. Sain sen pojiltani isänpäivälahjaksi. 

Viime aikoina olen osunut sellaisiin keskusteluihin, että ystävät ovat havainneet hidastumista. Luulen, että he eivät tarkoita minua vaan puhuvat itsestään. Eli niin kuin maapallo pyörisi nopeammin, ja siinä pyörivässä liikkeessä on vaikeampi pysyä. Edes paikallaan.

Yhtenä aamupäivänä jäin miettimään tätä muiden kokemaa hidastumista, ja tulin sellaiseen johtopäätökseen, että ihminen hidastuu jollakin erityisellä pii-, ksii, tai pyy-kertoimella, mutta tasaisesti. Kunnes ei enää hidastu. Sitten kutsutaan pappi. Tämän havainnon jälkeen olinkin jonkun aikaa todella reipas.

Minun piti itse asiassa kirjoittaa Paavo Nurmen vanhenemisesta. Hän kävi lenkillä loppuun saakka, vaikka kulku olikin viimeisinä vuosina verkkaista. Hoitaja ja keppi olivat mukana. Vauhti toki hidastui, mutta liike jatkui niin kauan kuin se oli Paavolle mahdollista.

Juoksijana Paavo saavutti parhaat tuloksensa 27-vuotiaana. Hän juoksi vielä kymmenen vuotta, mutta ei päässyt enää koskaan ennätystasolleen. Se on jotenkin traagista. Hänen kohdallaan hidastuminen alkoi siis jo 27-vuotiaana!

Kun Paavo täytti 70 vuotta, Turun Urheiluliiton delegaatio tuli Turusta Helsinkiin Paavoa onnittelemaan. Paavon kantapaikassa ravintola Savoyssa oli pienimuotoinen juhlatilaisuus, jonka yhteydessä Yrjö Salmela, Paavon ystävä jo Turun nuoruusvuosilta, kiinnitti sankarin ranteeseen Omega-merkkisen täysautomaattisen kultakellon. Onnitteluseurueeseen kuuluivat myös seuran puheenjohtaja Kaarlo Karvonen ja rahastonhoitaja Niilo Jokinen.

Paavo Nurmi antoi omalla esimerkillään hyvän mallin vanhenemiseen. Lenkkiä kannattaa tehdä aina, jos vaan yhtään pääsee liikkeelle.

Paavolle kävi sitten kuitenkin sillä tavalla kehnosti, että hän vilustui syksyllä 1973 jollakin näistä lenkeistään Sibeliuspuistossa. Se oli sitten menoa.

Luulin vielä keväällä, että olisin saanut Paavo Nurmen elämäkerran käsikirjoituksen valmiiksi lokakuun aikana. Mutta en ole päässyt vielä edes vanhuusvuosiin. Olen kai hidastunut.

25 ihmistä, jotka syntyivät vuonna 1917

Arto Teronen ja Jouko Vuolle ovat mainio työpari. Heidän radio-ohjelmiaan ihmiskohtaloista on mukava kuunnella radiosta, ja heidän kirjoittamiaan tarinoita ihmisistä on mukava lukea kirjoista. Uusin kirja ”Syntymälahjana Suomi. Itsenäisyyden lapsia” (Kirjapaja, 2016, 376 s.) kertoo 25 tarinaa vuonna 1917 syntyneistä ihmisistä. Kirja ilmestyi juuri sopivasti ennen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuotta.

Kirjaan on valittu kuusi yhteiskunnallista vaikuttajaa, yhdeksän taiteilijaa ja viihdyttäjää, kaksi urheilijaa, kuusi toimittajaa ja kirjailijaa ja kaksi sotasankaria. Nämä itsenäisyyden ajan lapset esitellään tutulla tyylillä, mennään vähän ihollekin, ja ihmisiä tarkastellaan monelta kantilta.

Artikkelit on kirjoitettu samalla Terosen ja Vuolteen omintakeisella tyylillä kuin aiemmatkin kirjat. Tarinoita on helppo lukea. Ja lukiessa tulee miettineeksi, miltä tämäkin kuulostaa radiosta kuultuna.

Terosen ja Vuolteen tavaramerkiksi on tullut hautakivien äärelle hiljentyminen. Tässä uudessa kirjassa yhteisenä tekijänä on syntymään liittyvä alkuparkaisu, jonka jokainen esiteltävä henkilö on päästänyt ilmoille samana vuonna. Riittääkö se yhdistämään näitä henkilöitä? Kuuluuko parkaisu?

Kirjan ehkä heikoin osa on alussa ikään kuin aiheeseen johdatteleva luku Vapauden huumasta epätoivoon. Se tuntuu vähän pikaliimalla siihen liimatulta. Myöhemmin esiteltävät mielenkiintoiset ihmiskohtalot eivät oikein saa tuosta johdantoluvusta ponnistuspohjaa.

Ehkä siinä alussa olisi voinut kertoa sellaisista vuonna 1917 syntyneiden ihmisten elämässä mukana olleista tärkeistä asioista, jotka ovat vaikuttaneet lähes jokaisen elämään. He olivat 15-vuotiaita, kun kieltolaki päättyi, 22-vuotiaita, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen, 35-vuotiaita, kun Helsingissä järjestettiin olympiakisat, 39-vuotiaita, kun Urho Kekkosesta tuli presidentti, 56-vuotiaita, kun Paavo Nurmi kuoli, 64-vuotiaita, kun Kekkonen luopui presidentin tehtävistä, 66-vuotiaita, kun Helsingissä järjestettiin ensimmäiset yleisurheilun MM-kisat, 72-vuotiaita, kun Berliinin muuri murtui, ja 78-vuotiaita, kun Suomi voitti ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden.

Tavallaan ymmärrän, että itsenäisyyden juhlavuoden kirjassa esitellään sotasankareitakin, mutta minä olisin jättänyt heidät tästä kokoelmasta pois ja ottanut tilalle vaikka kaksi urheilijaa lisää. Etenkin kun sota kuitenkin vaikutti kaikkien 1917 syntyneiden elämään jollakin tavoin. Ja lisäksi urheilijakohtaloiden kertojina Teronen ja Vuolle ovat parhaimmillaan. Ja ehkä minua häiritsee siinä kohdassa juuri tuo otsikko, sotasankareita. Ja toisaalta, henkilötarinat, Tapani Harmaja ja Einar Schadewitz, ovat kyllä kiinnostavia!

Juuri talvisodan ja jatkosodan vuosia olisi ehkä voinut käsitellä kokoavasti. Monille tuon sukupolven urheilijoista sotavuodet 1939-1944 tarkoittivat olympiaunelmien romuttumista, jos he yleensä selvisivät hengissä sodasta. Miten sota vaikutti vuonna 1917 syntyneiden ihmisten perheenperustamiseen, opiskeluihin, maailmankatsomukseen?

Tällaista kirjaa lukiessa tulee pohtineeksi sellaistakin, että miksi juuri nämä henkilöt esitellään. Miksi urheilijoista juuri Bebbe Storskrubb ja Lassi Parkkinen?  Miksi ei valittu korkeushyppääjä Nils Nickleniä, pikaluistelija Verné Lescheä tai estejuoksija Pentti Siltaloppia?

Ja sekin on mielenkiintoinen kysymys, mikä ihmisen elämässä on sellaista, että toiset haluavat siitä tietää. Mikä tekee toisen elämästä tasaisen harmaan, mutta toisen elämästä dramaattisen ja jännittävän? Ja edelleen, mihin kirjailijan katse osuu, siis mitä päätetään kertoa, ja mitä päätetään olla kertomatta? Mikä on totuus, ja mikä on puolitotuus? Ja siis, mikä tässä elämässä ylipäätään on tärkeää? – Täytyy olla hyvä kirja, kun herättää tällaisia ajatuksia!

Minun suosikkilukuni ja -henkilöni tässä kirjassa olivat juoksija Bebbe Storskrubb, Johanneksen kirkon urkuri Tauno Äikää ,ja lentäjä Tapani Harmaja, runoilija Saima Harmajan veli.

Suomalaisten olympiavoittojen tarinat

Pitkän linjan urheilutoimittajasta erityisesti eläkepäivillään tuotteliaaksi urheilukirjailijaksi ryhtynyt Lasse Erola on tehnyt erinomaisen työn ja kirjoittanut kirjan ”Suomalaisten olympiavoittojen tarinat. 146 huippuhetkeä vuodesta 1908 alkaen.” (Paasilinna 2016) suomalaisen urheilun mieleenpainuvimmista hetkistä. Kyse ei ole olympiavoittajien henkilötarinoista, vaan näiden voittojen tarinoista.

Erolalla on perspektiiviä jo toimittajavuosiltaan Etelä-Suomen Sanomista, Turun Sanomista ja Ilta-Sanomista.

Tässä Erolan uudessa 360-sivuisessa kirjassa esitellään kaikki 146 olympiavoittoa. Ensimmäinen suomalainen olympiavoittaja Verner Weckman paini Ateenan välikisoissa kultaa keskisarjassa vuonna 1906, ja sinetiksi hän voitti kultaa myös Lontoon olympiakisoissa 1908. Tämän jälkimmäisen voiton yllä on kuitenkin vuosikymmenien ajan ollut varjo. Kerrotaan, että Weckman tarjosi Yrjö Saarelalle ”rahaa ja muutakin apua” kultamitalista.

Suomalaisille Weckman on tästä kyseenalaisesta varjosta huolimatta ollut ensimmäinen olympiavoittaja. Suomi itsenäistyi kuitenkin vasta 1917, joten Suomen ensimmäinen olympiavoitto oli saksalaissyntyisen Ludovika Jakobssonin ja Walter Jakobssonin saavuttama pariluistelun olympiakulta Antwerpenissä huhtikuussa 1920. Tämä Ludowikan tausta on syytä muistaa, kun keskustellaan turvapaikanhakijoista ja maahanmuuttajista. Siellä saattaa olla mukana potentiaalisia tulevia olympiavoittajia.

Erola kertoo kirjassaan myös Suomen urheiluhistorian erikoisimman tarinan. Kevyen sarjan (67,5 kg) painia oli kymmenisen vuotta hallinnut Emil Väre. Hän oli selättänyt kolme vastustajaa, mutta hän oli joutunut erittäin lujille isäntämaan Frits Janssensin kanssa. Siinä oli kulunut paljon voimia.

Emil Väreen lisäksi Taavi Tamminen selviytyi suomalaisista mitalivaiheeseen. Suomen joukkueen johto taktikoi, että Taavi Tammisen kannattaisi hävitä Väreelle, joka saisi sen myötä kultamitalin. Tämän jälkeen hyvävoimainen Tamminen voisi hyvissä voimissa varmistaa Suomelle hopeamitalin. Tästä tahallisesta häviöstä Tammiselle luvattiin kuitenkin hiljaisuudessa luovuttaa hyvityksenä Väreen kultamitali. Näin tapahtui. Tamminen hävisi, mutta sai palkkioksi kultamitalin. Ja Suomen joukkueen johto iloitsi ”hienosti” taktikoidusta kaksoisvoitosta!

Erikoinen tarina liittyy myös Julius Skutnabbin voittamaan 10 000 metrin pikaluistelun olympiakultaan Chamonixin talvikisoissa 1924, joille tosin annettiin olympiakisojen arvo vasta jälkikäteen. Clas Thunberg oli voittanut jo 1500 ja 5000 metrin matkat. Ennen kymppitonnin luistelua Thunbergin kanssa luistellut Skutnabb pyysi kaveriltaan, että antaisi tämän voittaa kympin. Thunberg lupasi. Vähän ennen maalia Skutnabb huusi Thunbergille: ”Classe, muista mitä lupasit!”

Näin sitten kävi, Skutnabb nousi 10 000 metrin olympiavoittajaksi. Ja kuitenkin yhteiskilpailun kulta meni vielä Thunbergille.

Ville Ritolan Pariisin olympiakisoissa 1924 voittaman 10 000 metrin kultamitalin tarinan Erola kertoo näin: joukkueen johto kielsi Paavo Nurmea osallistumasta 10 000 metrille, koska Paavolla oli ohjelmassaan muutenkin monta kilpailua.

Tästä on olemassa toinenkin tarina. Kerrotaan, että valmennusjohto oli ehdottanut sopujuoksua Nurmelle, että antaisi Ritolan suosiolla voittaa. Tämän ”nerokkaan” suunnitelman mukaan Nurmi voisi voimiaan säästellen ottaa helpon hopeamitalin. Näin hän säästäisi energiavarojaan myöhempiin kilpailuihinsa, ja Suomi saisi kaksoisvoiton. Nurmi, joka tiesi olevansa maailmanennätyskunnossa 10 000 metrilläkin, ei voinut sulattaa ajatusta tahallisesta häviöstä. Hänhän oli maailman paras! Sen vuoksi hän jäi omalla päätöksellään pois tästä kilpailusta.

Urheiluun liittyy paljon herkullisia tarinoita. Osa tarinoiden viehätyksestä perustuu jossitteluun, vaihtoehdon mahdollisuuteen: entäpä jos kyseisessä tilanteessa olisikin tehty toinen ratkaisu. Mitä siitä olisi seurannut?

Erola on aikaisemmin tehnyt kirjan ”Unohdetut olympiavoittajat”. Siinä hän kertoo olympiakisojen taidekilpailuista. Nyt hän johdonmukaisesti esittelee myös taidelajien suomalaiset olympiavoitot muiden mukana.

Suomen viimeisin kesäolympiakisojen kultamitali on Satu Mäkelä-Nummelan trap-voitto Pekingistä vuonna 2008. Olin paikalla urheilutoimittajana todistamassa tätä haulikkolajien ensimmäistä (!) suomalaista olympiavoittoa. Kun samana päivänä, 11.8.2008, tuli vielä Henri Häkkisen pronssimitali ilmakiväärillä, saatoin hetkeksi palata sellaisiin tunnelmiin, joita 1920-luvun olympiakisoissa suomalaiset saivat kokea. Silloinhan joukkueen johtoporras tosissaan mietti, miten Suomi voisi nousta mitalitilaston kärkeen ohi Yhdysvaltojen.

Ne ajat ovat totisesti menneet. Juttelin tästä Lasse Erolan kanssa. Hän oli sitä mieltä, että suomalaisten kannattaisi olla erityisen aktiivisia uusien lajien parissa, mikäli mitaleita vielä jatkossa halutaan. Tästä on hyvänä esimerkkinä Mira Potkosen pronssimitali Rio de Janeirosta.

Naisten nyrkkeily on vielä monessa maassa niin uusi ja outo laji, että sitä ei aivan varauksettomasti olla hyväksymässä varteenotettavien urheilulajien joukkoon. Tähän saumaan Mira Potkonen menestyksellisesti iski.

Osallistuin eilen illalla Urheilumuseon asiakastyöpajaan. Koolla oli hienoa porukkaa, urheilun ystäviä monenlaisilla taustoilla. Ideoimme keväällä ja kesällä 2017 toteutettavaa huikeaa ”Urheilumuseo renkailla” kiertuetta. Siitä rekkakiertueesta tulee aivan ehdoton ”must” -  pakko käydä vähintään kerran, jos yhtään urheilu kiinnostaa! Kiertueen aikataulu ja muut yksityiskohdat täsmentyvät lähiaikoina.

Siinä yhteydessä urheilusta suunnilleen kaiken olennaisen tietävä Vesa Tikander kertoi, että suomalaisia olympiavoittajia on elossa 48. Ollaan iloisia heidän saavutuksistaan!

Yleisurheilukesän 2016 yhteenveto - Oskari Mörö ykkönen

Syyskuussa on hyvä tehdä yleisurheilukesän yhteenvetoa. Kesä oli parempi kuin aikoihin, vaikka Rion olympiakisoista ei mitalia tullutkaan. Paavo Nurmi Games Turussa ja Ruotsi-maaottelu Tampereella olivat onnistuneita kotimaisia päätapahtumia. Muutenkin kesä tarjosi poikkeuksellisen hienoja tuloksia monessa eri lajissa.

Omassa rankingissani paras suomalainen yleisurheilija 2016 oli 400 metrin aitajuoksija Oskari Mörö, joka juoksi Amsterdamin EM-kisoissa neljänneksi silloisella kauden parhaalla ajallaan 49,24. Rion olympiakisojen alkuerässä hän paransi sitten Suomen ennätystä aikaan 49,04 ja selviytyi komeasti välieriin.

Oskari Mörön kunto alkoi tulla esiin Paavo Nurmi Gamesissa,
missä hän sijoittui erittäin kovassa kilpailussa toiseksi.

Antti Ruuskanen, keihäänheiton EM-pronssimitalisti, ei voinut olla kesäänsä läheskään yhtä tyytyväinen kuin Mörö. Ruuskasella oli vastuksia ja murheita enemmän kuin yhden miehen kannettavaksi kohtuudella sopisi: EM-kisojen jälkeen Ruuskaselta löydettiin pitkittäisen lähentäjälihaksen osittainen revähdys reidestä, ja lisäksi osittainen revähdys leveässä selkälihaksessa. Vaikka vammat onnistuttiin hoitamaan ilman leikkaushoitoa, tuli harjoitteluun ja kilpailuohjelmaan muutoksia. Kalevan kisat ja Joensuun eliittikisat putosivat pois. Ne olivat varmasti kipeitä, mutta pakon sanelemia päätöksiä. Ja sitten tuli vielä vatsatauti, joka pudotti painoa useita kiloja.

Tuossa olisi joku toinen voinut jo heittää pyyhkeen kehiin, mutta Ruuskanen lähti Rioon ja sijoittui parhaana suomalaisena kuudenneksi. Voit katsoa suomalaisten yleisurheilijoiden olympiatulokset täältä.

Mutta sitten tuleekin vaikeuksia paremmusjärjestyksen laatijalle. Todella monella suomalaisella kärkiurheilijalla oli onnistunut kesä ennätysten valossa. Laitan tähän oman listani kesän 2016 parhaista kotimaisista yleisurheilijoista:

1. Oskari Mörö, 400 m aidoissa EM-4:s (49,24), olympiakisojen alkuerässä SE 49,04, välierässä 49,75.
2. Antti Ruuskanen, keihäänheitossa EM-3:s, karsinnassa kauden kotimainen kärkitulos 88,23. Olympiakisoissa 6:s.
3. David Söderberg, moukarinheitossa olympiakisojen loppukilpailussa 8:s ja EM-kisoissa 7:s.
4. Kristiina Mäkelä, kolmiloikassa olympiakisojen loppukilpailussa 12:s (13.95, karsinnassa ennätys 14.24), EM-kisoissa 9:s (13,95)
5. Minna Nikkanen, seiväshypyssä olympiakisojen 13:s, EM-9:s
6. Wilma Murto, seiväshypyssä EM-7:s, nuorten MM-3:s
7. Samuli Samuelsson, Ruotsi-ottelun kolmoisvoittaja: 100 m (10,38, oma ennätys), 200 m ja 4x100 m. Viestissä syntyi uusi Suomen ennätys 39,25.
8. Nooralotta Neziri, 100 metrin aidoissa SE 12,81, olympiakisojen alkuerässä 12,88, välierissä 13,04.
9. Linda Sandblom, korkeudessa SE 193, EM-kisojen ja olympiakisojen karsinnassa 189.
10. Johanna Peiponen, 10 000 metrillä toukokuussa oma ennätys 31.42,9 (Suomen kaikkien aikojen kakkonen) ja viikkoa myöhemmin 10 km maantiejuoksun SE 31.59.

Naisten seiväshypyssä uusi keskiarvoennätys

Lajeista tämän vuoden selvä ykkönen oli naisten seiväshyppy, jossa mentiin roimasti ylöspäin. Suomen kymmenen parhaan hyppääjän keskiarvo nousi 417,6 cm:iin, kun 16-vuotias Saga Andersson paransi vielä viime viikonloppuna ennätystään yhdellä sentillä 416:een. Se on samalla ikäluokan tämän vuoden paras tulos maailmassa.

Viime vuonna kymmenen keskiarvo nousi ensimmäisen kerran yli neljän metriin (409,1).  

Tämä kesä poikkeaa edellisistä siinä, että Minna Nikkanen sai kovan kotimaisen haastajan. Kymmenen vuotta nuorempi Wilma Murto nousi vahvasti tavoittelemaan jopa ykköshyppääjän paikkaa.

Katsotaanpa, miten Minnan ja Wilman kesä eteni. Kesäkuun alussa molemmat osallistuivat Roomassa Timanttiliigan kisaan: Nikkanen 7:s tuloksella 445, Murto 8:s tuloksella 435. Nikkanen palasi kotiin, mutta Murto kilpaili myös seuraavassa Timanttiliigan kilpailussa Birminghamissa ja sijoittui viidenneksi tuloksella 450. Yksi Murron voittamista hyppääjistä oli britti Holly Bradshaw, joka hyppäsi myöhemmin Rion olympiakisoissa viidenneksi.

Rooman Timantti-kilpailun voitti Kreikan Katerina Stefanidi, 475. Kreikkalaisella oli täydellinen kesä, sillä hän oli koko Timanttiliigan kilpailusarjan paras naisten seiväshypyssä. Lisäksi hän voitti olympiakultaa ja Euroopan mestaruuden.

Seuraava tärkeä kilpailu oli Paavo Nurmi Games Turussa. Nikkanen ja Murto saivat saman tuloksen, mutta voiton otti Nikkanen, joka ylitti 452 ensimmäisellään, kun Murto pääsi sen toisellaan. Murron kanssa kakkossijaa jakoi Sveitsin Nicole Büchler, joka muuten sijoittui muutamaa viikkoa myöhemmin Riossa kuudenneksi.

Amsterdamin EM-kisoissa Murto jakoi Sveitsin Angelica Moserin kanssa 7. sijan tuloksella 445. Myös Nikkanen ylitti 445, mutta hänet jätettiin yhdeksänneksi.

Puolan Bydcoszczissa järjestetyt nuorten MM-kisat olivat Wilma Murron kauden pääkilpailu. Angelica Moser ylitti 455 ja vei mestaruuden. Venezuelan Robeilys Peinado ylitti 440 ensimmäisellään ja sai hopeaa. Murto meni 440 vasta kolmannellaan ja sijoittui MM-pronssille. Mitalin varmistuttua Murto jätti 445 väliin, kun Moser ylitti sen ensimmäisellään. Peinado putosi tässä vaiheessa pelistä. Moser ylitti ensimmäisellään myös 450. Kun Murto pudotti kerran, hän siirsi toisen yrityksensä 455:een. Mutta hurmioitunut Moser ylitti tämänkin ensimmäisellään, joten yhden pudotuksen jälkeen Murto siirsi viimeisen jäljellä olleen yrityksensä 460:een. Moser ja Murto pudottivat kerran, ja siihen päättyi Murron kisa, eikä Moserkaan enää yrittänyt enempää mestaruuden varmistuttua.

Kun Wilma Murto taisteli nuorten MM-mitalista Puolassa, hyppäsi kymmenen vuotta vanhempi Minna Nikkanen Oulun Kalevan kisoissa kymmenennen Suomen mestaruutensa tuloksella 440.

Rion olympiakisoissa kultaan (Stefanidi) ja hopeaan (Sandi Morris, USA) vaadittiin tulos 485. Olympiapronssille hyppäsi ennätyksellään 480 Uuden-Seelannin Eliza McCartney, joka hyppäsi viime vuoden lopussa 19-vuotiaiden ME:n 464. McCartneyn tulostakin korkeammalta hyppäsi kuukauden kuluttua Wilma Murto, joka taivutti Saksassa ihanteellisissa hallioloissa 19-vuotiaiden ME:n 471.

Nikkaselle kesän kotimainen kärkitulos Riossa

Minna Nikkanen hyppäsi Rion olympiakarsinnassa kesän kotimaisen kärkituloksen 455, mutta Someron Esan hyppääjä oli ensimmäinen, joka putosi loppukilpailusta. Finaaliin olisi päässyt ylittämällä saman korkeuden ensimmäisellään. Pekingin MM-kisojen karsinnassa 2015 Nikkanen selvisi samalla tuloksella loppukilpailuun. Murto ylitti Rion karsinnassa vain 430 käytettyään paukkunsa nuorten MM-kisojen mitalitaisteluun.

Ruotsi-maaottelu Tampereella oli sitten kauden viimeinen arvokisa. Amsterdamin EM-pronssimitalisti Angelica Bengtsson ylitti 447 ja nappasi voittopisteet Ruotsille. Wilma Murto sijoittui toiseksi samalla tuloksella. Minna Nikkanen oli kolmas tuloksella 437 yhdessä . Ruotsin Michaela Meijerin kanssa. Kolmas suomalainen Aino Siitonen ylitti 405.

Siitosen valinta maajoukkueeseen perustui muun muassa uuden ennätyskorkeuden 430 ylittämiseen. Mutta siihen kärkikaksikon imuun on tulossa muitakin lupaavia hyppääjiä. Yhdysvalloissa opiskeleva Erica Hjerpe joutui pitämään keväällä taukoa jalkavamman vuoksi. Hänen parhaakseen tuli tällä kaudella 423.

Ja sitten taustalla on valtavan suuri joukko tyttöjä, jotka ovat valinneet lajikseen tämän voimaa, nopeutta, tekniikkaa ja akrobatiaa vaativan lajin. Peräti kahdeksan suomalaista seiväshyppääjää ylitti tänä kesänä vähintään neljä metriä.

Viime vuosina on usein ollut vaikea valita arvokisaedustajia kovatasoiseen miesten keihäänheittoon. Miesten keihäsrintamalla vedetään nyt selvästi henkeä ja kaikki merkit viittaavat siihen, että ehkä jo ensi vuonna naisten seiväshypyn valinnat Lontoon MM-kisoihin tulevat olemaan kiharaisia neljän ja puolen metrin hyppääjien voittaessa toisiaan ristiin.