torstai 12. joulukuuta 2019

Kirjoitusrauha Pässinmäessä

Sain tänä syksynä kotiseutuneuvos Kauko Sorjoselta ainutlaatuisen tarjouksen, josta olen valtavan kiitollinen. Pääsen työskentelemään Jämsänkosken Pässinmäkeen, jonne Kauko Sorjosen säätiö on sijoittanut merkittävän osan taidekokoelmastaan.
Tällä hetkellä viimeistelen Keravan Urheilijoiden 100-vuotishistoriikkia. Sen ilmestymispäiväksi on kaavailtu Keravan päivää kesäkuussa. Katsotaan nyt, syntyykö tästä kirja… Tämä loppuvaihe on aina jollain tavalla hermoja raastavaa. Se liittyy siihen, kun yrittää pitää suurta kokonaisuutta hallussaan ja mielessään.

Jämsänkosken Pässinmäki lokakuussa 2019.
Seuraava kirjani käsittelee Juuso Waldenia ja hänen ylläpitämäänsä tehdasurheilua. Walden oli Suomen urheilun merkittävin rahoittaja sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Olen kiinnostunut Juusoon liittyvistä urheilutarinoista. Suuren avun olen saanut jo tässä vaiheessa Ari Siréniltä, joka hoitaa UPM:n arkistoa ja on kirjoittanut Juuso Waldenista pätevän elämäkerran vuonna 2007.
Juuso Waldenin ensimmäinen harjoittelupaikka hänen isänsä Rudolf Waldenin johtamassa Yhtyneet Paperitehtaat Oy:ssä oli juurikin Jämsänkoski kesällä 1927. Tämä Pässinmäen rakennus, jossa nyt kirjoitan, valmistui 30 vuotta myöhemmin. Arkkitehti Pekka Saarema suunnitteli tämän rakennuksen Lauri Tiilikalle, joka oli Jämsänkosken tehtaan isännöitsijä ja merkittävä paikallisvaikuttaja monellakin tavalla. Hän harrasti muun muassa kilpa-ampumista.

Kävelin tästä Pässinmäestä yhtenä päivänä tuohon ylös hautausmaalle. Sattumalta osuin pitäjänneuvos Veikko Kilven haudalle. Veikko Kilpi oli 37 vuotta Yhtyneillä Paperitehtailla muun muassa käyttöpäällikkönä.
Hänen kolme tytärtään tekivät vuonna 1958 historiallisen urheiluteon. Eija, Liisa ja Hilkka Kilpi ottivat Suomen mestaruuskilpailuissa kolmoisvoiton selkäuinnissa.


Se on äärimmäisen harvinainen saavutus. En tiedä muita sisarusten kolmoisvoittoja SM-kisoista kuin Hannes, Tatu ja Viljami Kolehmaisen kolmoisvoiton 10 000 metrin juoksussa vuonna 1908.
Juuso Waldenista kertovan kirjan ohella alan valmistella Tahko Pihkalasta kertovan kirjan kirjoittamista. Siinä teen yhteistyötä mainion Tuomo Jantusen kanssa, joka on Tahko Pihkala-seuran pitkäaikainen puheenjohtaja.
Minulla on myös pari muuta teemaa, joita koko ajan työstän. Tietokirjailijalla voi olla useampia aiheita, jos ne osaa rytmittää eri vaiheisiin. Juuri nyt minulla on loppukiri Keravan Urheilijoiden historiikin kanssa, Juuso Waldenin tarinan kirjoittaminen on jo alkanut, ja Tahko Pihkalan tarina on alkamassa.
Onneksi minulla on hyvä kirjoitusrauha Pässinmäessä, jossa olen jo ”kotiutunut”. Ja kotiudun ensi vuoden aikana vielä paremmin.

perjantai 6. joulukuuta 2019

Painitunnelmia itsenäisyyspäivänä 1956

Heikki Lehmusto koki yhden elämänsä suurimmista täyttymyksistä itsenäisyyspäivänä 6.12.1956. Hän oli jäänyt Turun suomalaisen klassillisen lyseon historian vanhemman lehtorin virasta eläkkeelle pari vuotta aikaisemmin 70-vuotiaana.
Lehmusto oli jo siirtynyt syrjään painin johtotehtävistäkin. Hän oli painin kultaisten vuosien avainhenkilöitä, SVUL:n painijaoston neljäs puheenjohtaja 1918–1920. Puheenjohtajan paikka vapautui, kun edellinen puheenjohtaja John Lindberg, Helsingin Jyryn sihteeri, passitettiin Tammisaaren vankileirille.

Heikki Lehmuston "Painin historia" kertoo
innostavasti painin kehityksestä antiikin
ajoista lähtien.
Kerkkoossa Porvoon lähellä vuonna 1884 syntynyt Lehmusto oli itse voimistelun joukkuekilpailun pronssimitalisti Lontoon olympiakisoista 1908. Painissa hän oli nimenomaan propagandisti. Hänen mestariteoksensa ”Painin historia” valmistui vuonna 1920. Hän väitteli J.V. Snellmanista tohtoriksi vuonna 1923. 
Lehmuston toinen puheenjohtajuusjakso painijaostossa ajoittuu vuosiin 1925–1928. Hän oli Amsterdamin 1928 olympiakisojen painituomaristossa todistamassa, kuinka turkulainen Kaarlo Mäkinen, helsinkiläinen Väinö Kokkinen ja ilmajokinen Arvo Haavisto väänsivät olympiakultaa.
Paini oli yleisurheilun kanssa samassa rintamassa, kun suurten lajien erikoisliitot syntyivät vuonna 1931. Kun yleisurheiluväki valitsi Suomen Urheiluliiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi Urho Kekkosen, painijat valitsivat Heikki Lehmuston. Hän johti Suomen Painiliittoa vuoteen 1941 asti.
Vuosi 1935 oli Lehmuston elämässä monellakin tavalla merkityksellinen. Hän kuului siihen joukkoon, joka halusi eriyttää Helsingin Kisa-Veikkojen painijaoston omaksi seurakseen. Syntyi Helsingin Paini-Miehet, jonka ensimmäiseksi puheenjohtajaksi Lehmusto valittiin.
Samana vuonna Helsingin suomalaisen yksityislyseon filosofian ja suomen kielen lehtorina pitkään työskennellyt Lehmusto valittiin Turkuun historian vanhemmaksi lehtoriksi, joten Lehmusto muutti Turkuun.

Rotuoppi tuki erikoisella tavalla suomalaisten urheilumenestystä. Suomalaista rotua pidettiin muita kestävämpänä, kun Hannes Kolehmainen, Paavo Nurmi ja Ville Ritola juoksivat kasapäin olympiakultamitaleita.
Sama rotuoppi selitti 1920- ja 1930-luvun painimenestystä. Tälle asialle ei pidä 2000-luvulla nauraa. Se oli sen ajan todellisuutta. Lehmusto kirjoitti vuonna 1920, että suomalaisugrilaisilla kansoilla on voimain mittely ja eritoten painiskelu veressään. Lehmuston mukaan ne ruumiin ja sielun lahjat, joilla painimenestys on hankittu, ovat rotuominaisuuksia. Hänellä oli vankkumattomat todisteet: unkarilaiset, virolaiset ja suomalaiset olivat osoittaneet olevansa voimakkaimmat, kestävimmät ja painitaitoisimmat kansat. Hän kutsui tätä sukutalentiksi, rodulliseksi taitolahjaksi. 
Lehmusto oli selvittänyt, että suomensukuisille kansoille, ostjakeille, syrjääneille, votjakeille ja muille painiskelu oli mieluinen ja vuosituhantinen harrastus. Lehmusto löysi todisteita muun muassa Kalevalasta, jossa Väinämöinen saattoi tokaista: ”Käykämme käsirysyhyn, ruvetkamme miekkasille!”
Todisteita löytyi myös Aleksis Kiven romaanista Seitsemän veljestä, jossa veljekset ryhtyvät rytyyttämään ”ristipainia”. Lehmusto kuitenkin huomauttaa, että Aleksis Kivi teki virheen. Hän sekoitti housunkauluspainin, jota romaanissa todellisuudessa kuvataan, ristipainiin. Ristipaini tarkoitti sylipainia, jota pidettiin arvostetuimpana painitapana. Mutta suuressa kuvassa romaani toimi siis hyvänä todisteena suomalaisten kansallisominaisuudesta, painikyvykkyydestä.

Itsenäisyyspäivän aamuna 6.12.1956 Lehmusto sai ensin tiedon, että Rauno Mäkinen on paininut Melbournessa olympiakultaa. Voiko itsenäisyyspäivä alkaa hienommalla uutisella! Tunnemyrsky ei ehtinyt laskea, kun Melbournesta tuli jo lisää tietoa. Myös Kyösti Lehtonen on paininut olympiakultaa!
Voi vain kuvitella Lehmuston tunnelmia. Werner Weckmanista alkanut painin olympiavoittajien katkeamaton ketju jatkui edelleen! Vuonna 1920 Lehmusto oli itsekin ollut Antwerpenissa painijohtajana todistamassa, kuinka Suomi sai painimolskilla peräti viisi olympiakultaa. Itsenäisyyspäivän kultamitalit vuonna 1956 olivat hieno jatke suomalaisen painin menestystarinaan.
Heikki Lehmusto kuoli Turussa 74-vuotiaana syyskuussa 1958.

maanantai 2. joulukuuta 2019

Ilkka ja Pohjalainen, traagista lehdistöhistoriaa

Pohjanmaan suurten lehtien Ilkan ja Pohjalaisen yhdistyminen on kipeä asia. Se on synnyttänyt paljon huolta ja murhetta. Moni ”tietää”, kuinka lehtiä olisi pitänyt johtaa. En itse ryhdy tältä rannalta huutelemaan neuvoja, miten olisi kannattanut tehdä. Jokainen lehti elää aikansa.
Tunnustan olevani sanomalehtiromantikko. Lehtien historiaan tutustuminen on valtavan kiinnostavaa, ja se avaa mielenkiintoisia näkökulmia myös tätä päivää peilaten. Kerronpa nyt muutaman herkullisen ja kenties opettavankin tarinan.
Sanomalehti Pohjalainen perustettiin Seinäjoella. Helppo sanoa heti, että olisi kannattanut pysyä siellä rautatieaseman risteyksessä. Lehdestä tehtiin kuitenkin maakunnan suurkaupungin Vaasan lehti. Kun ajatusmaailmaltaan nuorsuomalainen Santeri Alkio perusti Vaasaan Ilkka-nimisen uuden sanomalehden kolme vuotta myöhemmin, alkoi klassinen levikkitaistelu. Yksi erä siinä taistelussa päättyi, kun Ilkka siirtyi verissäpäin täysin lyötynä 1960-luvun alussa Seinäjoelle. Häviössä oli kuitenkin uuden alku. Ja Ilkka pääsi seuraavassa taistelussa niskanpäälle.
Odotan suurella mielenkiinnolla, että pääsen lukemaan tietokirjailija Ossi Viidan kirjoittamaa maanviljelysneuvos Juhani Rinnan pian julkaistavaa elämäkertaa. Rinta nousi raadellun Ilkan hallituksen puheenjohtajaksi suurimman ahdingon keskellä 1960-luvulla. Hän johti lehteä hallituksen puheenjohtajana kolme vuosikymmentä. Niiden aikana Ilkka ajoi uskomattomalla tavalla Pohjalaisen etumatkan kiinni ja paineli samaa vauhtia ohitse.

O.E. Könni (Digitaalinen sanomalehtiarkisto)
Tarkastellaan vähän Pohjalaisen, alkujaan Vaasa-lehden, alkutaivalta. Totta se on, Vaasan perustaminen käynnistyi vuonna 1901 nimenomaan Seinäjoen rautatieaseman liepeillä. Lehden perustaminen oli pitkä prosessi, jossa oli politiikkakin vahvasti mukana. Otto Edvard Könni, armoitettu nuorisoseuramies, oli lehtiasiassa aktiivinen. Liikkeelle lähdettiin vuonna 1901. Könnin johdolla 14 pohjalaisvaikuttajaa kirjoitti Suomen suurimpaan sanomalehteen Uuteen Suomettareen, että Ossian Ansaksen toimittaman lehden, joka oli hämmentävästi myös nimeltään Pohjalainen, taso oli laskenut liikaa. Emeritusprofessori Raimo Salokangas on luonnehtinut perustuslaillista Ansasta henkilöksi, jonka kohdalla suoraselkäisyys muuttui jo jäykkäniskaisuudeksi. Mutta Ansas lisäsi höyryä, ja lopulta hänen Vaasassa ilmestynyt lehtensä lakkautettiin kesäkuussa 1901. Tässä vaiheessa Ansas pyysi apua vanhasuomalaisten veteraanijohtajalta Agathon Meurmanilta. Meurman oli yhteydessä Yrjö-Koskiseen, joka puhui asiasta senaatin talousosaston varapuheenjohtajan eli käytännössä pääministerin kanssa. Vanhaa lehteä ei enää voinut pelastaa, mutta uuden lehden perustamiseen tuli ohjeita. Meurmanin tiedossa oli, että valtiopäivämies O.E. Könni oli myös virittelemässä lehtihanketta. ”Kangasalan Karhuksi” kutsuttu Agathon Meurman vierasti Könnin uudistushenkisyyttä, ja sen vuoksi hän sympatiseerasi ääriperustuslaillista Ansasta. Tässä vaiheessa aika oli kuitenkin ajanut Ansaksen ja Meurmanin ohi.
Nyt Vaasassa ei ollut suomenkielistä sanomalehteä. Raittiusmies Könni oli jo 15 vuotta aikaisemmin perustanut Vaasaan ”Kansan Lehden”, joka kuitenkin kuihtui nopeasti omaan kuivuuteensa. Könni, joka oli sydänjuuriaan myöten lehtimies, oli vahva toimija, kun Etelä-Pohjanmaan Sanomalehtiosakeyhtiö perustettiin Seinäjoella palindromipäivänä 10.11.01.
Maanviljelijä Könni oli monien toimiensa ohella Keskinäisen Henkivakuutusyhtiö Suomen asiamies Seinäjoella. Hänen kollegansa Vaasassa oli pankinjohtaja Kaarle H. Majander. Mahdollisesti juuri Könni on pyytänyt Kansallis-Osake-Pankin johtajan mukaan tähän uuteen lehtihankkeeseen. Ehkä vireillä oli kaksi lehtihanketta, joita tässä yritettiin yhdistää.

Johtokuntaan varajäseneksi valittu Majander (Majantie) on tässä yhteydessä sivupolku. Rakastan sivupolkuja. Majantie on urheiluhistoriassa paljon merkittävämpi hahmo kuin lehdistöhistoriassa. Hänet valittiin vuonna 1906 SVUL:n toimitusvaliokuntaan. Seuraavana vuonna hän suomensi nimensä Majantieksi ja perusti kotikaupunkiinsa Vaasaan suomenkielisen urheiluseuran, Vaasan Vasaman. Hänestä tuli Henkivakuutusyhtiö Suomen apulaisjohtaja, ja siinä roolissa hän saattoi tarjota parhaille urheilijoille työpaikkojakin. Kerrotaan, että työläishenkinen Hannes Kolehmainen olisi kieltäytynyt vahtimestarin paikasta, koska hänellä oli liian jäykkä niska. Urheilumuseon Ossi Viidan mukaan varmaa on se, että Hannes on kieltäytynyt tarjotusta työpaikasta. Mutta siitä ei tietääkseni ole täyttä varmuutta, mitä on puhuttu tai mistä oikeasti on neuvoteltu.
Majantie oli SVUL:n puheenjohtaja 1914–1919, ja juuri hän sai aikaan aikamoisen skisman Suomen Urheilulehden kanssa. Lyhyesti: Ivar Wilskman oli perustanut sekä Suomen Urheilulehden että Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton, tässä järjestyksessä. Suomen Urheilulehti olikin luontevasti Wilskmanin aikana SVUL:n äänenkannattaja. Mutta kun urheilujärjestön puheenjohtaja vaihtui, Urheilulehti päätti vaatia Majantien johtamalta SVUL:ltä 1000 markkaa (3400 euroa) tästä äänenkannattajastatuksesta. Majantien johtama SVUL haistoi rahastuksen, eikä lähtenyt maksamaan. Sen vuoksi Urheilulehdestä tuli vuonna 1915 ensin Suomen Uimaliiton ja myöhemmin keväällä myös Suomen Palloliiton äänenkannattaja. SVUL putosi tässä vaiheessa pois.

Takaisin Pohjanmaalle: Tammikuussa 1902 valittiin Etelä-Pohjanmaan Sanomalehtiosakeyhtiön johtokuntaan hovioikeudenasessori Oskar Julius Rewell, kaksi Vaasan reaalilyseon opettajaa Pesonen ja Hammarström, sekä maanviljelijät O.E. Könni ja Mikko Iipponen. Iipponen oli laihialainen vaikuttaja, joka toimi myöhemmin kansanedustajanakin.
Suuntalinjoja hierottiin oman joukon keskuudessa. Ja ilmoituksista käytiin armotonta taistelua.
Ruotsinkielisen Vaasan liikemiehet eivät kaivanneet uutta suomenkielistä sanomalehteä kaupunkiinsa. Väännettiin myös kirjapainosta. Uuden lehden tekeminen onnistui vasta Antti Hautalan siirrettyä kirjapainolupansa Kokkolasta Vaasaan.
Kun mietitään niitä sortovuosien tunnelmia, ei voi kuin ihmetellä, kuinka lehti onnistuttiin perustamaan Vaasa-nimisenä. Vaasan virallinen nimihän oli Nikolainkaupunki. Ottamalla Ruotsin vallan aikaan viittaavan lähes kapinallisen nimen uudelle perustettavalle lehdelle tekijät kokeilivat kepillä jäätä. Se kesti. Polku menestykseen oli avattu.
Vaasan näytenumero ilmestyi 30.1.1903. Vastaava toimittaja F.W. Pesonen ja toinen toimittaja Hammarström olivat nuorsuomalaisia. Lehti vaikutti olevan selvästi radikaalimpi ja uudistushenkisempi kuin edellisvuonna lakkautettu Ossian Ansaan lehti.
Toimituksen ja johdon sisäinen linjataistelu jatkui vielä tässä vaiheessa. Kun lehden ilmestyminen alkoi kolme viikkoa myöhemmin, vastaavana toimittajana olikin vanhasuomalaiseksi luokiteltava raittiusmies Otto Edvard Könni. Hän on siis tämän Vaasa-lehden ensimmäinen päätoimittaja.

Takaisin tähän päivään: Vaasan ja Ilkan välinen levikkitaistelu on vaikuttava osa suomalaista lehdistöhistoriaa. Seinäjoen kaupungin kasvun siivittämänä Ilkka ajoi Vaasan (Pohjalaisen) levikkitaistelussa kiinni. Vaasa yritti puolustautua ja muutti 1980-luvun puolivälissä nimensä Pohjalaiseksi. Se oli markkinamiesten päätös. He kokivat Vaasa-nimen estävän lehden myymisen Seinäjoen seudulla. Kukin voi miettiä, mitä menetettiin nimen muutoksen yhteydessä. Vai menetettiinkö mitään? Tämä Vaasan ja Pohjalaisen satavuotias lehtitarina päättyy tämän vuoden lopussa Toni Viljanmaan päätoimittajakauteen. Uusi päätoimittaja Markku Mantila ryhtyy johtamaan uutta lehteä nimeltä Ilkka-Pohjalainen.

Tellervo Könnin kaunis Ex Libris.
Nyt rakas lukija odottaa jo malttamattomasti lisää tietoja Vaasan ensimmäisestä päätoimittajasta Otto Edvard Könnistä. Hän oli Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran ensimmäinen puheenjohtaja vuonna 1882. Hänen isänsä oli viimeinen Könnin mestari, Yli-Könnin isäntä Juho Juhonpoika Könni, joka valmisti könninkelloja jo neljännessä polvessa. 
Otto Edvardin tyttärestä Tellervo Könnistä tuli vuodesta 1920 lähtien yksi Savonlinnan vaikutusvaltaisimmista naisista ensin Savonlinnan tyttölyseon voimistelun, urheilun ja terveysopin lehtorina ja vuodesta 1946 tyttölyseon rehtorina. Hän toimi pitkään sivutoimisesti Varalan voimistelunopettajien johtamiskurssien johtajana, partiojohtajana ja SNLL:n alueellisissa johtotehtävissä. Hän johti esimerkiksi suuria nuorisoseurojen voimisteluesityksiä.
Tellervo Könnillä oli kaunis Ex Libris. Siinä on tähän kirjoitukseeni täydellisesti osuva latinankielinen teksti: Tempora mutantur, nos et mutantur in illis. Eli ajat muuttuvat, ja me muutumme niiden mukana.

Otto Edvardin pojasta Kosti Esa Könnistä tuli aikanaan Vaasa-lehden toimituspäällikkö ja Yleisradion Vaasan ohjelmapäällikkö. Hänen pojastaan Ukko Könnistä tuli Yhtyneiden Paperitehtaiden Simpeleen tehtaiden henkilöstö- ja sosiaalipäällikkö. Hän oli siis vuorineuvos Juuso Waldenin oikea käsi Simpeleellä. Ukko Könni perusti paikallislehti Kaakkoisseudun ja toimi sen sivutoimisena päätoimittajana ja vastaavana toimittajana. Hänestä tuli myös SVUL:n Nuorten pitkäaikainen puheenjohtaja 1964–1973. Lisäksi hän toimi sotien jälkeen toistakymmentä vuotta sivutoimisena liikunnan- ja laulunopettajana. Miten ihmeessä hän on ehtinyt siihen kaikkeen?
Nykyisin Simpele on sulautunut Rautjärveen, ja Kaakkoisseutu yhdistyi Parikkalan Sanomien kanssa vuonna 2007. Lehden nimi on nykyään Parikkalan-Rautjärven Sanomat.

Olen käyttänyt tässä kirjoituksessa tärkeimpänä lähteenä Raimo Salokankaan vuonna 2003 ilmestynyttä Pohjalaisen historiaa käsittelevää ”Ankarat käskyt kohtalon”-kirjaa ja Helsingin Sanomissa vuonna 1999 ilmestynyttä Ukko Könnin muistokirjoitusta sekä Ossi Viidan kirjaa Hymyilevä Hannes. Lisäksi olen tarkistellut yksityiskohtia ministeri Jaakko Nummisen massiivisesta nuorisoseuraliikkeen historiakirjasarjasta Yhteisön voima 1–5 (Edita 2011).

torstai 28. marraskuuta 2019

Supertähdet Iso-Hollo ja Saarentaus

Vanha valokuva yhdistää kaksi tunnettua keravalaista Volmari Iso-Hollon ja Kauko Saarentauksen. Kuvassa yhdistyy hienolla tavalla fyysinen suorituskyky henkiseen voimaan.
Estejuoksun kaksinkertaisena olympiavoittajana Iso-Hollo nautti valtavaa arvostusta Keravalla ja koko Suomessa. Hän tutustui maailman tähtiin, kuten elokuvaohjaaja Leni Riefenstahliin. Samoin hän tutustui ”Ihmisveturi” Emil Zatopekiin.
”Vomma” oli innostava esimerkki. Hänellä on täytynyt olla osansa siihen, että keravalainen Olavi Rinteenpää juoksi Helsingin olympiakisoissa 3000 metrin estejuoksussa neljänneksi ja saavutti EM-hopeaa vuonna 1954. Kun Jouko Kuha juoksi 3000 metrin maailmanennätyksen kesällä 1968, hän kävi Keravalla keskustelemassa estejuoksun suurimman olympiasankarin Iso-Hollon kanssa.

Volmari Iso-Hollo Kauko Saarentauksen haastateltavana.
Mutta kuka tunnistaisi herrojen välissä olevan hattupään?
Iso-Hollo oli yksi tunnetuimmista suomalaisista ennen television aikakautta.
Hattupäinen Kauko Saarentaus, joka haastattelee valokuvassa Iso-Holloa vuonna 1949, oli itse suunnistanut Keravan Urheilijoiden riveissä. Hän tunsi Iso-Hollon henkilökohtaisesti. 
Myös Saarentauksesta tuli kuuluisuus. Hänestä kehkeytyi yksi televisioaikakauden tähdistä, sillä hän oli television ensimmäisiä uutistenlukijoita vuodesta 1959.
Televisiouutiset olivat suoranainen instituutio 1960-luvulla. Uutistenlukijat Saarentaus ja Heikki Kahila tulivat lopulta liian suosituiksi. Esimerkiksi Jaakko Okker kritisoi Antenni-lehdessä, että uutiset olivat Kahilan ja Saarentauksen ”pärstäkertoimen varassa”.
Emeritusprofessori Raimo Salokankaan 1990-luvulla kirjoittamassa Yleisradion historian 2. osassa ”Aikansa oloinen” kerrotaan noista dramaattisista vaiheista asiapohjalta. Uutispäällikkö Ralf Friberg koki, että Saarentaus oli jollain tavalla saanut toimituksen häntä vastaan. Onneton tilanne, joka esimiehen piti tietenkin ratkaista. Saarentauksen ja Kahilan syrjäyttämiseen tarvittiin iso operaatio, joka päättyi lopulta Fribergin voittoon. Seuraavaksi Saarentaus siirtyi vetämään kulttimaineeseen noussutta Jatkoaikaa. Saarentauksen jälkeen, tai ehkä osin samaankin aikaan, Jatkoaikaa tuli vetämään nuori räväkkä toimittaja nimeltään Hannu Taanila, mestarillinen rienaaja herran armosta.
Saarentaus oli varsinaiselta ammatiltaan kansakoulunopettaja, ja karismaattisena uutistenlukijana hän oli luonut itsestään lähtemättömästi viisaan miehen kuvan. Niinpä hän löysi radion Viisasten kerhosta lopulta omimman peliareenansa. Hän veti Viisasten kerhoa yli kymmenen vuotta.
Viisasten kerhosta on todettava, että sen perusti Tauno Rautiainen vuonna 1945. Ohjelmaa tehtiin uskomattomasti peräti 50 vuotta, vaikka Rautiainen itse menehtyi 50-vuotiaana vuonna 1962.
Kun tässä nyt tuli muisteltua Yleisradion vahvaa keravalaista historiaa, niin ehkä nyt lopetamme supersuositun ”Tervetuloa aamukahville”-ohjelman juontajan Niilo Tarvajärven sanoihin: ”Ylös, ulos ja lenkille!”

maanantai 18. marraskuuta 2019

Volmari Iso-Hollo ja Jorma Hyttinen

Viikkoni alkoi erinomaisesti. Kävin, kuin aamulenkillä, kylässä Sirpa ja Jorma Hyttisen luona Saviolla, tai tarkemmin Kannistossa. Jorma on valmentanut Keravan Urheilijoissa yleisurheilijoita SM-mitaleille viidellä vuosikymmenellä. Hän ei osannut sanoa mitalien tarkkaa lukumäärää, mutta noin 160 SM-mitalin kokonaismäärästä voi puhua. Tuskinpa Suomesta löytyy toista edelleen aktiivista yleisurheiluvalmentajaa, joka olisi valmentanut yhtä menestyksellisesti. Tänäkin vuonna mitalitili karttui muutamalla mitalilla.
Jorma Hyttisen valmentamia SM-mitalisteja on noin 80. Se tarkoittaa lähes sataa tarinaa, joissa tavoitteet, työnteko, onnistuminen ja epäonnistuminen ovat vaihdelleet. Opettavia tarinoita. Hienoja tarinoita. Ja onhan tietysti mukana suuria pettymyksiäkin. 
Sitten teimme sellaisen pyhiinvaellusretken, josta olen Jormalle ikuisesti kiitollinen. Kävimme katsomassa Volmari Iso-Hollon lapsuuden kodin paikan Saviolla. Iso-Hollon perhe muutti Ylöjärveltä Keravalle Volmarin ollessa 3-vuotias.
Seuraavaksi kävimme Savion urheilukentällä, jossa oli aikanaan 300 metriä pitkä neliratainen kiertävä juoksurata. Sillä on ollut ajoittain hyvin suuri merkitys Keravan yleisurheilijoille. Esimerkiksi parikymmentä vuotta sitten Keravalla ei ollut muuta urheilukenttää. Silloin elettiin välivaihetta, kun nykyisen kirjaston takana ollut entinen Keravan työväenyhdistyksen kenttä ei ollut enää käytössä, eikä Kalevan urheilupuiston kenttää ollut vielä rakennettu. Edes rakennuspäätöstä ei ollut.
Jorma Hyttinen huokaa, että 20 vuotta on pitänyt taistella urheilukentästä. Se kaikki aika on ollut pois valmentamisesta. Eli voi vaan hiljaa miettiä, miten paljon niitä SM-mitaleita olisikaan, jos olosuhteet olisivat olleet kaiken aikaa kohdillaan.
Kävimme katsomassa Savion Gummitehtaan tehdaskiinteistön. Tehdas ilmeisesti aikanaan rakensi sen Savion urheilukentän. Ympäristössä oli nimittäin tehtaan työntekijöiden asuntoja, joten urheilukenttä on ollut hyvä kokoontumispaikka nuorisolle esimerkiksi 1950- tai 1960-luvuilla.

Jorma Hyttinen muisteli Volmari Iso-Hollon hautajaispäivää.
Siitä tuli kesällä 50 vuotta. 
Nyt Savion yleisurheilukentän muistona on hieno kestopäällysteinen 100 metrin juoksusuora. Vieressä entisen yleisurheilukentän paikalla on Savion pesäpallokenttä. Aikanaan siinä lähistöllä oli myös Savion hyppyrimäki ja hyvät hiihtomaastot.
Kävimme katsomassa myös Ali-Keravalla vanhan suojeluskunnan kentän paikan, joka toimi Keravan Urheilijoiden kenttänä esimerkiksi siihen aikaan, kun Volmari Iso-Hollo tai Matti Järvinen urheilivat Keravan Urheilijoissa. Talvisin kentälle jäädytettiin luistinrata. Kun kaupunki oli ostanut työväenyhdistyksen kentän keskustasta, Keravan Urheilijoiden toiminta siirtyi uudelle kentälle nykyisen kirjaston taakse. Sen jälkeen Ali-Keravalla entisen suojeluskunnan kentän nurmipinta poistettiin ja siihen rakennettiin pesäpallokenttä. Nyt paikalla on rivitaloja.

Volmari Iso-Hollo on saanut nimensä Aurinkomäelle.
Kävimme myös Aurinkomäellä, missä on Keravan Walk of Fame. Siinä on paikallisten suuruuksien laattoja. Sieltä löytyvät muun muassa kahden estejuoksijan nimet, Keravan Urheilijoiden ikonisen Volmari Iso-Hollon lisäksi siellä on myös HKV:n riveissä urheilleen Olavi Rinteenpään nimi. Ja onhan siellä muitakin tähtiä, kuten Pentti Saarikoski, Olli Sampola, Olli Veijola, on parikin Sariolaa ja monta muuta.
Seuraavaksi käytiin katsastamassa Volmari Iso-Hollon patsas, jonka vihki Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja Ilkka Kanerva Tuusulan Kalevan kisojen aikaan vuonna 1994. Jorma Hyttinen oli Keravan Urheilijoiden rahankeräystalkoissa mukana myyden patsaan rahoittamiseksi ehkä satoja uusintapainoksia Volmari Iso-Hollon kirjasta Mailista maratoniin. Minulla on kirjahyllyssäni kirjan ensimmäinen painos vuodelta 1937.
Jorma näytti minulle myös Volmari Iso-Hollon kotitalon ja ne portinpylväät, joihin kuuluisa olympiaportti oli ”Vomman” aikana kiinnitetty. Nyt alkuperäinen olympiaportti on Turussa Iso-Hollon tyttären tyttärellä, joka sattumoisin urheili lapsuudessaan Jorma Hyttisen ohjaamassa ryhmässä. Portin kopio on Keravan kaupungilla.
Huomaan karskin valmentajan herkistyvän, kun hän muistelee vanhan vihreän puutalon yläkerrassa Volmari Iso-Hollon kanssa käymiään urheilukeskusteluja.
Vaikuttavaa oli käydä myös Keravan hautausmaalla katsomassa Volmari Iso-Hollon hautaa. Jorma Hyttinen oli lippuvartiossa hautajaispäivänä. Hän muistaa edelleen hyvin voimallisesti sen päivän 50 vuotta sitten. Se oli aurinkoinen kesäpäivä. Kesken kaiken tuli voimakas vesisade. Taivas pudotti vedet saattoväen niskaan aivan kuin ottaakseen osaa suureen suruun. Sadetta kesti vain lyhyen hetken. Sen jälkeen päivä jatkui kauniina. Se on kaunis muisto rakastetun kaksinkertaisen olympiavoittajan hautajaisista.

torstai 24. lokakuuta 2019

Keravalaisia suurmiehiä

Keravan Urheilijoiden historian kirjoittaminen on avannut sellaiset padot, että aivan hirvittää. Historian suurmiehet ovat marssineet yksi toisensa jälkeen vastaan. Otetaan nyt vaikka Väinö Felix Lindén, kalterijääkäristä armeijan ylilääkäriksi kohonnut kotiseutumies, joka aikanaan asui Keravan Hakalantiellä.
Hän teki Keravan Urheilijoille rahalahjoituksen 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Piti vähän tutkia Lindénin taustoja tarkemmin.
Lindén piti vastaanottoaan Villa Helleborgissa, Keravan Aurinkomäellä. Siellä hänen luonaan kävivät usein sellaiset suomalaisen historian suurmiehet kuin Eino Leino ja Lauri Malmberg. Saattoi olla juuri Lindén, joka Helsingin Normaalilyseossa latinaa oppineena alkoi kutsua tätä iloista seuruetta nimellä Colleqium Keravaense. Jäsenten nimet vaikuttaisivat olevan puhdasta Leinoa: Eino Leino oli Muste, Väinö Lindén oli Myrkky ja suojeluskuntain ylipäällikkö Lauri Malmberg oli Miekka.

Iloinen seurue saattoi joskus kokoontua myös rautatien toisella puolella. Kirjailija-pappi Arvi Järventaus tuli Lapista mielikuvituksellisten lappalaistarinoidensa kanssa Keravalle papiksi vuonna 1923. Hän asettui Wanhaan Pappilaan, missä Leino ja Lindén myös vierailivat. Järventaus sulautui luontevasti tähän iloiseen seurapiiriin. Hänestä tuli Sana, tietenkin, koska hän oli pappi. Jostain syystä häntä kutsuttiin myös nimellä Rippi.
Keravan Wanha Pappila on yksi suomalaisen kulttuurin parhaiten piilotettuja suuria aarteita. Itse säveltäjämestari Jean Sibelius asui siellä keväällä 1899. Se oli hänen parasta luomiskauttaan.

Kun mietitään Keravan katuja ja teitä tallanneita suurmiehiä, ei pidä unohtaa Juho Kusti Paasikiveä, joka osti Jukolan tilan vuonna 1917 ja asui siellä kolmen vuosikymmenen ajan presidentiksi tuloonsa asti.
Kerava on vaalinut hienosti Paasikiven perintöään, on Paasikivenkatu ja on Paasikivenaukio. Ja on hieno pääpatsas. Ensi vuonna Paasikivi nousee taas esille, sillä marraskuussa 2020 tulee 150 vuotta hänen syntymästään.
Kirjaston kulmalla olevassa patsaassa Paasikiven pää on sijoitettu jonkinlaisen paasikiven päälle, joten ehkä tässä yhteydessä voisi puhua vain paasikiven patsaasta. Tai ehkä sittenkin Paasikiven patsaasta. Isolla alkukirjaimella on tässä vissi merkitys.
Siinä kadun toisella puolella on ainakin selvästi kokovartalopatsas. Se esittää Keravan Urheilijoiden kunniajäsentä, kaksinkertaista olympiavoittajaa Volmari Iso-Holloa. Patsaan syntytarina kertoo Keravan Urheilijoiden ja Keravan kaupungin vahvasta yhteistyöstä. Käytännössä seura keräsi, ja kerjäsi, rahat. Sitä keräystä oli suunnittelemassa yksi Keravan suurista pojista, Väinö J. Nurmimaa. Yhteistyön merkeissä kaupunki tarjosi patsaalle paraatipaikan. Patsas valmistui 25 vuotta sitten, vuonna 1994.

P.S. Internetistä löytyy Heikki Simolan kaksi vuotta sitten kirjoittama mainio artikkeli: Väinö Felix Lindén – Kalterijääkäristä Myrkyksi, Collegium Keravaensen seikkailuja. Se löytyy selaimen hakutoiminnoilla. Suosittelen!

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Kaihari & Kekkonen kertoo huiman tarinan, ryysyistä rikkauksiin

Kauppaneuvos Kalle Kaiharin Tukisäätiö ja Kalle Kaiharin Kulttuurisäätiö pyysivät minua kirjoittamaan kirjan kauppaneuvos Kalle Kaiharista sen jälkeen, kun presidentti Urho Kekkosen kirjeet löytyivät Kallen jälkeen jääneistä papereista viime vuonna. 
Kaiharin ja Kekkosen ystävyydestä kertovia Kalle Kaiharin tallettamia Urho Kekkosen kirjeitä ja kortteja on yli 200. Urheilu, politiikka ja Tampere olivat ne kolme pääteemaa, jotka toistuvat kirjeissä. UKK-instituutissa Tampereella lauantaina (21.9.2019) julkistetussa uutuuskirjassa "Kaihari & Kekkonen" kerron, kuka oli Kalle Kaihari, presidentti Kekkosen hyvä veli. 

Kaihari & Kekkkonen on kirja ystävyydestä,
urheilusta, yrittäjyydestä ja politiikasta. 
Eniten olen tässä kirjaprojektissa tehnyt yhteistyötä Kauppaneuvos Kalle Kaiharin Tukisäätiön puheenjohtajan Hannu Routamaan kanssa. Olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta päästä tutkimaan lähietäisyydeltä Kalle Kaiharin ja Urho Kekkosen ystävyyttä. Arvokasta tukea on tullut myös kansanedustaja Aino-Kaisa Ikosen johtaman Kalle Kaiharin Kulttuurisäätiön puolelta. Olen myös kiitollinen niistä monista haastatteluhetkistä, joita tässä yhteydessä on järjestynyt muun muassa Kalle Kaiharin sukulaisten kanssa. Tulen muistamaan ikuisesti, kuinka Kalle Kaiharin miniä Aline Kaihari tarjosi minulle mitä herkullisinta omenapiirasta haastattelun yhteydessä. 

Tietokirjailija ja toimittaja Maarit Tyrkkö antoi minulle mahdollisuuden kuunnella Kalle Kaiharin ja Urho Kekkosen haastatteluja omasta nauhoitearkistostaan. Professori Raimo Seppälä luovutti minulle käyttööni Kalle Kaihari -aineistonsa ja toimitettavaksi UKK-arkistoon Orimattilaan. 

UKK-arkiston johtaja Pekka Lähteenkorva oli minulle korvaamaton tukihenkilö myös tässä kirjaprojektissa. Tässä sopiikin mainita, että Orimattilan UKK-arkisto kerää Kalle Kaiharin 120-vuotisjuhlavuoden kunniaksi muistitietoja kauppaneuvos Kalle Kaiharista. Esimerkiksi perinteinen kirje menee perille tässä osoitteella: Urho Kekkosen arkisto, UKK-tie 8. 16350 Niinikoski. 

Ryysyistä rikkauksiin


Kauppaneuvos Kalle Kaiharin (1899–1989) tarina on suomalainen versio amerikkalaisesta unelmasta, jossa noustaan ryysyistä rikkauksiin. Kallen kohdalla tarinasta tekee ainutlaatuisen ystävystyminen Urho Kekkosen (1900–1986) kanssa. Heistä tuli luottoystäviä, suorastaan luottoveljiä. Toisesta tuli varakas kauppias ja toisesta tasavallan presidentti.

Suomen historiaa tunteville Kaiharin ja Kekkosen ystävyys on suuri ihmettelyn aihe. Sisällissodassa hävinneiden puolella taistellut ja vankileirille joutunut punikki ja Haminassa teloitusryhmää johtanut lahtari ystävystyivät vain muutaman vuoden kuluttua sodan päättymisestä. Heidän ystävyytensä kesti yli kuusi vuosikymmentä presidentti Kekkosen kuolemaan asti.

Kalle Kaihari palasi vankileiriltä pennittömänä loppukesällä 1918. Punikkina hänet potkittiin pois työmailta. Sen jälkeen hänelle tuli aikaa palata jo ennen sisällissotaa oppimansa pelin eli biljardin pariin. Biljardia pelattiin tupakansavuisissa baareissa rahasta. Kun jotkut lääkärit eivät pystyneetkään maksamaan Kallelle tappioitaan, he kirjoittivat menettämänsä summan edestä pirtureseptejä. Niillä oli kieltolain Suomessa suuri taloudellinen arvo. Kallesta tuli tällä tavalla ikään kuin kunniallinen pirtukauppias, sillä ei kai lääkärin kirjoittamaa pirtureseptiä kukaan voi paheksua...

Tampereen kaupunginjohtaja Erkki Lindfors (vas.) ja
presidentti Urho Kekkonen olivat Kalle Kaiharin lähiystäviä.
Kuva: Kalle Kaiharin arkisto, UKK-arkisto.
Kalle Kaihari ei ollut minkään puolueen jäsen, mutta hän oli vankkumaton Urho Kekkosen kannattaja. Hänen siskonsa Anni Flinck sen sijaan oli SDP:n pitkäaikainen kansanedustaja, joten Kalleakin epäiltiin demariksi. Toisaalta ystävyys maalaisliittolaisen Kekkosen kanssa antoi aihetta epäillä Kaihariakin maalaisliittolaiseksi. Ja isänmaallisena kauppiaana Kallea pidettiin joissakin piireissä myös oikeistolaisena. Sen verran Kaihari oli itse mukana politiikassa, että hän teki kovasti töitä nostaakseen ystävänsä Urho Kekkosen presidentiksi. Politiikka ei kuitenkaan ollut Kallea varten. Kun Kekkonen tarjosi Kaiharille ministerin salkkua, hän kieltäytyi. Toisaalta Kaihari oli mukana lukuisilla Kekkosen matkoilla. Milloin mentiin Lappiin hiihtämään, milloin superrikkaiden lomakohtaisiin.

Kalle Kaihari jätti monta "muistomerkkiä" Tampereelle. Jopa Hakametsän jäähallin paikka oli Kaiharin oivallus. Kallen persoona oli pelissä, kun Pyynikin uimahallia, Ratinan stadionia, Näsihallin tennishallia sekä sen alakerrassa aikoinaan ollutta keilahallia rakennettiin. Myös Kisapirtti, eli aikanaan Tampereen Hiihtoseuralle rakennettu komea hiihtomaja, sekä Tampereen Pyrinnön leirikeskus, ”Pikku-Vierumäki”, muistuttavat edelleen, millaista jälkeä Kalle Kaihari sai Tampereen urheiluelämässä aikaan.

Tuntui hyvältä, kun Suomen olympiakomitean varapuheenjohtaja Susanna Rahkamo peräänkuulutti UKK-instituutin puheessaan, että Suomen urheilu tarvitsee juuri nyt uusia kallekaihareita.

Asevelikylä ja UKK-instituutti muistuttavat Kallesta


Kaiharin merkittävin saavutus on Asevelikylän rakentaminen. Kallella oli avainrooli ensimmäisen talon lahjoittajana ja uutterana talkoolaisena. Rakentaminen alkoi vuonna 1941, ja tasavallan presidentti Risto Ryti vihki kylän virallisesti vuonna 1943. Asevelikylän rinnalle voi nostaa UKK-instituutin rakentamisen Tampereelle.

Kun Tampereelle piti saada yliopisto, kaupunginjohtaja Erkki Lindfors käytti Kaiharia kaupungin epävirallisena lähettiläänä Kekkosen suuntaan. Kiitoksena yliopistolle tekemistään palveluksista kauppaneuvos Kalle Kaiharista tehtiin kunniatohtori vuonna 1980.

"Tuntematon lahjoittaja" Ratinan stadionilla Vesieste-patsaan
luona. Kuva: Kalle Kaiharin arkisto, UKK-arkisto.
Lahjoittaminen oli Kalle Kaiharille hyvin tyypillinen tapa luoda ja ylläpitää kontakteja. Hän lahjoitti ensimmäiset palkintonsa jo 1920-luvulla. 1930-luvulla hän kiihotti lahjoituskellollaan suomalaisia mailereita ennätysjahtiin. 1940-luvulla hänestä tuli Tampereen Pyrinnön puheenjohtaja, jonka kaudella Pyrintö voitti yleisurheilussa kuusi kertaa peräkkäin Kalevan maljan. Samaan aikaan, kun Kaihari johti SVUL:n alaista Tampereen Pyrintöä, hän teki lahjoituksia TUL:n seuralle Tampereen Yritykselle.

Kalle Kaiharin perintöä vaalii kaksi säätiötä, Kauppaneuvos Kalle Kaiharin Tukisäätiö ja Kalle Kaiharin kulttuurisäätiö. Parhaiten Tukisäätiö tunnetaan Vuoden urheilijan Kultaisesta kiekosta. Kauppaneuvos Kalle Kaihari ja tasavallan presidentti Urho Kekkonen lahjoittivat vuonna 1975 Urheilutoimittajain Liiton käyttöön Kultaisen Kiekon, joka jaetaan Urheilugaalassa Vuoden urheilijalle. Ensimmäisenä arvostetun Kultaisen Kiekon sai vastaanottaa pikajuoksija Riitta Salin edellisvuoden Euroopan mestarina. Urheilutoimittajain Liiton puheenjohtajana ollessani sain luovuttaa kiekon yhdessä Ray Kaiharin kanssa maailmanmestari Iivo Niskaselle vuonna 2018 ja Tukisäätiön hallituksen puheenjohtajan Hannu Routamaan kanssa olympiavoittaja Iivo Niskaselle vuonna 2019.

Kalle Kaihari rakasti kulttuuria. Hän teki muun muassa lahjoituksia Tampereen Työväenteatterille ja pelasti Lauri Viidan kotitalon Pispalassa. Kalle Kaiharin Kulttuurisäätiö jakaa Kallen päivänä vuosittain kulttuuripalkinnon ja tukee Tampereella joka toinen vuosi järjestettävää kansainvälistä yhtyelaulukilpailua. Voittopalkintona on Näsinneulan kultainen pienoismalli.

Oli luonteva ottaa kirjan nimeen mukaan Kekkonen, koska suhde presidentin kanssa vaikutti niin voimakkaasti Kalle Kaiharin elämään vuodesta 1924 lähtien. Toisaalta, Kaihari vaikutti merkittävällä tavalla myös Kekkosen elämään, joten siinä mielessä kirjan kaksiosainen nimi, Kaihari & Kekkonen, on perusteltu.

Teoksessa on ainutlaatuinen ja runsas kuvitus. Etenkin aiemmin julkaisemattomat professori Kimmo Kaivannon nuoruuden työt pikaluistelusta ja keilailusta vangitsevat lukijan katseen. Ne on aikanaan tehty Kalle Kaiharin 50-vuotisonnittelualbumiin. 

Kalle Virtapohja: Kaihari & Kekkonen. Ystävyyttä, urheilua, yrittäjyyttä ja politiikkaa Tampereen hengessä. Maahenki 2019. 288 sivua. Kirjan voi tilata kätevästi esimerkiksi Maahengen verkkokaupasta eli täältä tai Suomalaisen kirjakaupan verkkokaupasta täältä.

perjantai 6. syyskuuta 2019

Sata tarkkaa vuotta - Väinö Markkanen kansikuvapoikana

Olympiavoittaja Väinö Markkanen muistelee Suomen Ampumaurheiluliiton historiateoksessa ”Sata tarkkaa vuotta. Ampumaurheilu Suomessa” omia huippuvuosiaan ja nousuaan olympiavoittajaksi. Teos julkistettiin viime lauantaina Tuulensuun Palatsissa Tampereella. Suomen Ampumaurheiluliitto on kirjan kustantaja ja julkaisija. Kirjan kirjoittamista rahoitti myös Suomen Tietokirjailijat, sen ansiosta saatoin puolen vuoden ajan keskittyä vain tämän käsikirjoituksen viimeistelyyn.
Kirjassa on 384 hienosti taitettua sivua. Ulkoasusta vastaa Mikael Manninen. Kirjan kansi, jossa Pentti Linnosvuo ja Väinö Markkanen poseeraavat Tokion kultatunnelmissa vuonna 1964, on esimerkki Mikaelin osaamisesta. Kuvatoimittamisen tein yhdessä Risto Aarrekiven kanssa. Ilman Urheilumuseon Merja Vilenin apua kirjan kuvituksen kanssa oltaisiin saatettu joutua ongelmiin.

Historiatyölle perustettiin ohjausryhmä, jonka puheenjohtajaksi tuli Suomen Ampumaurheiluliiton liittovaltuuston puheenjohtaja Asko Terkola. Hänellä on taito johtaa juuri tällaista prosessia. Asko ymmärsi roolinsa niin, että minua ei kannata taluttaa, mutta askeleitani voi tukea, kuten hän teki tällä kolmen vuoden matkalla. Olen kiitollinen tästä hienosta tuesta.
Ohjausryhmään kuuluivat Askon ja Risto Aarrekiven lisäksi kunniapuheenjohtaja Alpo Vehanen, Kansainvälisen Ampumaurheiluliiton hallituksen jäsen Pekka Kuusisto, Ampumaurheiluliiton arkistot järjestänyt Timo Nyrhinen, ja loppuvaiheessa myös nykyinen toiminnanjohtaja Anne Lantee. Lisäksi Mikko Nordquist (1942–2018) osallistui aktiivisesti ohjaustyöhön aivan kuolemaansa saakka. Ohjausryhmän kokoontumiset olivat minulle hyödyllisiä ja antoisia.
Yksi tämän historiaprojektin mielenkiintoisimpia haastateltaviani oli olympiavoittaja Väinö Markkanen. Hän kuului Ylä-Vuoksen Ampujiin huippuvuosinaan. Viime keväänä 90 vuotta täyttänyt Väinö muisteli kaksi vuotta sitten tekemässäni haastattelussa Tokion vuoden 1964 kultamitalikilpailuaan.
Haastattelu tehtiin Markkasten kotona Lohjalla. Väinö oli tuolloin Irja-vaimonsa omaishoitaja, mutta viime syksynä Väinö jäi leskeksi. Yhteistä matkaa kertyi yli kuusi vuosikymmentä.
Sata tarkkaa vuotta -kirjassa on pitempi tarina Väinö Markkasen noususta olympiavoittajaksi, mutta oheiselta ääninauhalta voi (jos tekniikka suo) Väinön ääntä.
Suomalaisampuja on yltänyt neljä kertaa olympiavoittoon. Ensimmäinen olympiavoittaja oli Pentti Linnosvuo, joka voitti yhteensä kolme olympiamitalia. Niistä kaksi oli kultaisia (1956 ja 1964). Väinö Markkanen ampui toisena suomalaisampujana olympiakultaa Tokiossa 1964. Viimeinen kultamitalisti on Satu Mäkelä-Nummela. Hän on myös toistaiseksi viimeisin suomalainen kesälajien olympiavoittaja (2008). Tänä vuonna hän ampui Suomelle maapaikan Tokion olympiakisoihin.

Väinö Markkanen esittelee kultamitali-
diplomiaan SAL:n kunniapuheenjohtaja
Alpo Vehaselle. Kuva: Matti Erkkilä
Hauska huomata, miten tällainen suuri projekti jättää jälkensä. Nyt kun kirjoitan Keravan Urheilijoiden 100-vuotishistoriaa, en voinut olla kiinnittämättä huomiota, että Keravan yhteiskoulussa Toivo Sariolan ja Niilo Tarvajärven koulutoverina oli myös Rolf Kling. Haavoittuminen ja invalidisoituminen estivät häneltä vauhdikkaammat urheiluharrastukset, mutta turkulaistuneesta Rolfista tuli 1950-luvulla Suomen parhaita liikkuvan maalin ampujia.

Suomen Ampumaurheiluliiton sivuilla oli tarinaa liiton 100-vuotisjuhlasta, jossa tämä historiateos julkistettiin. Lassi Palon juttu löytyy tämän linkin takaa.

P.S. (19.11.2019) Pari päivää sitten huomasin, että kirjan voi ostaa Prisman verkkokaupasta. Sinne pääsee tämän linkin kautta.

torstai 29. elokuuta 2019

Kun Jaakko Estola johti Keravan Urheilijoiden yleisurheilua

Kävin viime sunnuntaina mukavan puhelinkeskustelun Jaakko Estolan kanssa. Keskustelun aikana käytiin läpi Keravan Urhelijoiden vaiheita mieleenjäävällä tavalla. Helsingissä eläkepäiviään viettävä Estola opiskeli Keravan kultaisella 1930-luvulla Keravan yhteiskoulussa muun muassa Olli Veijolan opissa ja kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1939. Kyllä, pitää paikkansa. Jaakko Estola syntyi 100 vuotta sitten joulukuussa 1918. 
Luontaisesti kimmoisana Jaakko Estola otti nimiinsä Keravan Urheilijoiden vauhdittomien hyppyjen ennätykset Viipurin Urhelilijoiden järjestämässä kilpailussa vuonna 1948. Korkeushypyssä syntyi tulos 141 ja kolmiloikassa 910. Pituushypyssä hän oli aiemmin samana talvena merkannut seuraennätyksen 305 itselleen. Ne ovat hyviä tavoitteita tämänkin päivän nuorille urheilijoille ja varsinkin jaostojen puheenjohtajille.
Tuohon aikaan Keravan Urheilijoissa lämmiteltiin vielä seuran vanhojen yleisurheilutähtien maineella. Kesällä 1948 olympiavoittaja Matti Järvinen, Keravan Urheilijoiden silloinen puheenjohtaja, nähtiin vielä urheilukilpailujen tiimellyksessä, ja 39-vuotiaan olympiasankarin keihäs lensi edelleen yli 61 metriä. Seuraavana vuonna järjestettiin kaksinkertaiselle olympiavoittajalle Volmari Iso-Hollolle hänen urheilu-uransa 30-vuotisjuhlakilpailut.

Jaakko Estola (takana vas.) Keravan Urheilijoiden johtokunnassa
vuonna 1948. Kuva on KeU:n 30-vuotishistoriikista sivulta 268.
Koska Jaakko Estola oli Olli Veijolan oppilaita Keravan yhteiskoulussa, hän altistui muiden poikien tavoin pesäpallo- ja suunnistuskuumeelle. Estola yleisurheili ja suunnisti Keravan Urheilijoissa ja pelasi pesäpalloa KooPeen riveissä.
Kun Keravan Urheilijoille piti tehdä rahaa, Estola järjesti yhdessä Erkki Heleniuksen kanssa tansseja Sipoon puolella. Silloin ei ollut vielä Keravan Urheilijoiden omaa tanssipaviljonkia, joka oli vähän myöhemmin 1950-luvulla seuran rahasampo. 
Ulkomainoksia tansseihin tehtiin lattialla Estolan kotona. Ja keravalainen nuoriso polki polkupyörillään Sipoon tansseihin. 
Jaakko Estola kehuu Erkki Heleniusta hyväksi urheilumieheksi ja etenkin mainioksi taustamieheksi. Hän sai Keravan Urheilijoiden ansiomerkin jo vuonna 1949. Sittemmin hän eteni Keravan Urheilijoiden puheenjohtajaksi 1953–1958 ja SVUL:n pitkäaikaiseksi palvelijaksi. Helenius toimi vuosien varrella myös muun muassa SVUL:n järjestöpäällikkönä, SVUL:n Nuorten toiminnanjohtajana ja Töölön Urheilutalon isännöitsijänä sekä lisäksi SVUL:n edustajana useissa järjestöissä, kuten varapuheenjohtajana Suomen Retkeilymajajärjestössä, Suomen Nuorisojärjestöjen Edustajistossa (1957–1964) sekä Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliitossa. Lisäksi hän oli SVUL:n Suurkisojen pääsihteeri vuonna 1966 ja kisakanslian päällikkö vuonna 1975. Vuonna 1978 Erkki Helenius sai talousneuvoksen arvonimen.

Entäpä Jaakko Estola itse? Hän oli Keravan Urheilijoiden johtokunnassa vuonna 1948, ja samalla hän johti seuran yleisurheilujaostoa. Se oli myrskyisää aikaa seurassa, sillä samoihin aikoihin Matti Järvinen syrjäytti Olli Veijolan SVUL:n Uudenmaan piirin puheenjohtajan paikalta. Jostakin syystä Keravan Urheilijoiden johtokunnan ryhmäkuvasta puuttuvat juuri Olli Veijola ja seuran paras suunnistaja Väinö Nurmimaa.
Jaakko Estola valmistui samana vuonna 1948 agronomiksi. Niihin aikoihin työelämä alkoi viedä hänen aikaansa urheilulta.
Jaakko Estola sai Keravan Urheilijoiden ansiomerkin vuonna 1954, vaikka hän oli muuttanut jo pari vuotta aikaisemmin Lohjalle, missä hänet pestattiin välittömästi Lohjan Urheilijoiden sihteeriksi. Kesällä 1952 järjestettiin Lohjalla seuraottelu. Yksi kahdeksasta lajista oli korkeushyppy, jonka Jaakko Estola yllätyksekseen voitti tuloksella 165. Voitto merkittiin hänen uudelle seuralleen Lohjan Urheilijoille, joka voittikin sillä kertaa Keravan Urheilijat murskaavasti sillä seurauksella, että Jaakko Eskolalla oli hyvin ristiriitaiset tunteet.

Estola oli sodassa tulenjohtajana. Jatkosodan hyökkäysvaihe oli edennyt jo Viipurin lähelle. Elokuun lopulla 1941 tapahtui mieleen painunut tapaaminen, joka oli samanaikaisesti iloinen ja ikävä. Jaakko Eskola nimittäin törmäsi yllättäen Unto Sariolaan, joka oli Jaakon lapsuuden kavereita. Unto oli saanut jostain nopean ilmoituksen veljensä Veikon kaatumisesta Lyykylässä ja sen vuoksi hän oli tullut etsimään vänrikkiveljensä ruumista. 
Jaakko Estola asui Sariolan sirkusperheen naapurustossa, ja kaikki veljekset olivat hänelle hyvin tuttuja. Tunteet heilahtelivat ystävän tapamisen riemusta toisen ystävän kaatumisen tuomaan murheeseen.
Jaakko Estolan oma sotapolku katkesi vuoden 1943 alkupuolella vihollisen tarkka-ampujan ammuttua häntä solisluun yläpuolelta kaulan juureen. Verta tuli valtavasti ja oikea keuhko täyttyi verestä. Sen seurauksena sisuskalut painuivat vasemmalle ja sydämen sykkeenkin saattoi mitata vasemmasta kainalosta. 

Jaakko Estola oli SVUL:n Tuen puheenjohtaja
vuosina 1968–1969. Kuva teoksesta
Suomen Urheilu, SVUL 1900-1980, sivu 253.
Urheilutoveruudesta Jaakko Estola kertoo hauskan tarinan. Keravan KooPeessa hän pelasi pesäpalloa yhdessä Heikki Luomanperän kanssa. Kun Jaakko sai työpaikan Turusta Lääke Osakeyhtiöstä, yritykseen tarvittiin myyntimies. Jaakko oli tullut urheilukentillä vakuuttuneeksi siitä, että Heikki Luomanperä olisi oikea mies tehtävään. Hänet pestattiin ja myöhemmin Luomanperä jatkoi vastaavissa tehtävissä myös Bernerillä. 100-vuotias Jaakko Estola kertoi minulle puhelimessa, että Luomanperä soittaa hänelle edelleen Kouvolasta melko usein. Monesti keskusteluissa nousee esille kiitollisuus hyvän työpaikan järjestymisestä. (Jaakko Estolan puhelinhaastattelu 24.8.2019)

Jaakko Estolan ja Erkki Heleniuksen polut kohtasivat yhteisten Keravan Urheilijoiden talkoovuosien jälkeen monet kerrat. Agronomi Estolasta tuli keskusosuusliike Hankkijan johtokunnan jäsen vuonna 1956 ja seuraavana vuonna Osuuskunta Rehu-Lannoitteen hallituksen puheenjohtaja. Hän toimi sittemmin muun muassa Yhteiskirjapaino Oy:n johtokunnan jäsenenä sekä Mainosyhtymä Oy:n ja Pellervo-seuran markkinatutkimuslaitoksen hallituksien jäsenenä.
Jaakko Estola tutustui sotainvalidien kuntoutuksissa lentopalloon, ja siitä tulikin hänelle vuosikymmenien harrastus. Tuntuma urheiluun säilyi myös sitä kautta, että hänestä tuli SVUL:n Tuen varapuheenjohtaja vuonna 1966 ja sittemmin puheenjohtaja (1968–1970).

Lopuksi:Keski-Uusimaassa oli toimittaja Rauno Ylösen tekemä juttu Keravan Urheilijoiden historiaprojektista. Se pitäisi löytyä tästä linkistä.

Lisäys 30.8.2019: Ryhmäkuvassa on nimetty eturivistä kolme henkilöä. Neljäs henkilö, joka istuu eturivissä oikealla, on kouluneuvos Olli Sampola, joka oli KeU:n 30-vuotishistoriikin kirjoittaja.

lauantai 24. elokuuta 2019

Olli Veijola teki Keravasta pesäpallokaupungin

Keravan Urheilijat perustettiin vuonna 1918. Seuran nimi tuo monille mieleen kaksinkertaisen estejuoksun olympiavoittajan Volmari Iso-Hollon. Yleisurheilun tuntijat yhdistävät myös keihäslegenda Matti Järvisen Keravan Urheilijoihin. 
Keravan Urheilijoissa pelattiin 1920-luvulla niin innokkaasti pesäpalloa, että seuran puheenjohtaja Väitö Vuorisalo päätti perustaa paikkakunnalle pesäpalloa varten erikoisseuran, KooPeen eli Keravan Palloseuran. Hän johti molempia seuroja samanaikaisesti.
Keravan yhteiskouluun tuli 1930-luvun alkupuolella matematiikan opettajaksi Olli Veijola Lahdesta. Siitä lähtien Keravan urheiluun tuli uusi tahti.

Pesäpalloprofessori

Pesäpalloprofessoriksi kutsutun Veijolan tarina on hyvin erikoinen. Hän oli viisinkertainen pesäpallon Suomen mestari ja 7-kertainen Itä-Länsi-lukkari. Ensimmäisen Suomen mestaruutensa hän voitti Lahden Suojeluskunnan joukkueessa vuonna 1925 ja neljä muuta mestaruutta Lahden Mailaveikoissa 1929–1932. Hän siirtyi B-sarjassa pelanneeseen Keravan Palloseuraan, KooPee:hen, vuonna 1936. Seura oli voittanut B-sarjan vuonna 1934. Sen jälkeen visiitti Suursarjaan vuonna 1935 jäi kuitenkin vain ranskalaiseksi. 
KooPee nousi uuden superlukkarinsa Olli Veijolan johdolla välittömästi takaisin Suursarjaan, missä se pelasi seuraavat kolme kautta 1937–1939. 
Tulokaskausi 1937 huipentui kaksiosaiseen loppuotteluun Kuusankosken Vetoa vastaan. Ensimmäinen ottelu päättyi Keravalla isäntien yhden juoksun voittoon, mutta Kuusankoskella osat vaihtuivat ja keravalaiset saivat tyytyä hopeamitaleihin. Yhteensä Veijola voitti pesäpallossa kymmenen SM-mitalia, kun tuo Keravan hopeamitalikin lasketaan mukaan.
Maisteri Veijola opetti siis Keravan yhteiskoulussa matematiikkaa ja fysiikkaa. Pesäpallokentällä hän opetti, että aina ei tarvitse lyödä täysillä. Välillä voi sijoittaa palloa, tai lyödä ilkeitä kierteitä, kuten Veijolan opissa ollut Jaakko Estola kertoi minulle.
Monet keravalaiset urheilijat tulivat Ollin koulusta. Hänen käsiensä kautta leipoutuivat muun muassa Toivo Sariola, joka lopetti koulun kuitenkin ennen ylioppilaskirjoituksia jonkun opettajan kanssa tulleen erimielisyyden vuoksi, Atte Favorin, Niilo Tarvajärvi ja Jaakko Estola. Taisipa myös Väinö Nurmimaa olla Olli Veijolan oppilapsia. Nurmimaa pelasi KooPeessa pesäpalloa, ja ennen kaikkea hän suunnisti Keravan Urheilijoissa.

KooPeen pelaajista on tunnistettu Olli Veijola (3. mies oikealta),
mutta keitä ovat muut pelaajat?
(Kuva: Keravan museo, Anneli Toivosen kokoelma)

Nimet väärin

Keravan museon kokoelmista löytyy pesäpallokuva, josta olen tunnistanut Olli Veijolan. Kuvan tiedoissa on kuitenkin jonkun verran toivomisen varaa. Kuvan arvellaan olevan 1950-luvulta, mutta luulen sen olevan pikemminkin 1930- ja 1940-lukujen vaihteesta tai vuosilta 1945–1947, jolloin KooPee pelasi B-sarjaa.
KooPee kävi vielä vuonna 1953 pesäpallon Mestaruussarjassa, mutta siinä joukkueessa Olli Veijola ei enää pelannut.
Saatetiedoissa luetellaan kuvan henkilöt, mutta pelaajien järjestys on epävarma. Olli Veijolan osaan paikallistaa kuvasta kolmanneksi oikealta. Mutta missä järjestyksessä muut kuvan henkilöt ovat? 
Tässä ovat muiden pelaajien nimet: Jaakko Estola, Atte Favorin, Aimo Järvelä, Veijo Kivinen, Heikki Luomanperä, Tauno Luomi, Eero Seppälä ja Martti Timonen. Heistä Favorin ja Luomi olivat Veijolan tavoin aikansa huippupelaajia jo 1930-luvun puolella.

Veijola KeU:n puheenjohtajana

Olli Veijola toimi aikanaan Keravan Urheilijoiden ja SVUL:n Uudenmaan piirin puheenjohtajana. Hänellä oli runsaasti muitakin urheiluansioita etenkin suunnistuksessa, mutta en mene nyt tällä kertaa niihin.
Jaakko Estola kuului aikanaan Keravan Urheilijoiden johtokuntaan, ja hän toimi vuonna 1948 myös seuran yleisurheilujaoston puheenjohtajana.
Kuvan henkilöistä ovat edelleen elossa Jaakko Estola ja Heikki Luomanperä. Toivoisin, että tähän arvoitukseen löytyisi ratkaisu ilman, että tarvitsee kysyä 100-vuotiaalta Jaakolta tai lähes 100-vuotiaalta Heikiltä.
Eli keitä ovat kuvan henkilöt, ja missä järjestyksessä? Ja mikä vuosi voisi olla kyseessä? Kaikki tiedot tai oletuksetkin ovat tervetulleita. Jos saamme nimet ja kasvot kohdalleen, välitän tiedot Keravan museolle.


Täydennys 25.8.2019:

Pekka Jyrkiäisen ja Matti Rasilaisen kommenteilla olen onnistunut yhdistämään kuvasta seuraavat nimet ja kasvot: Vasemmalta lukien 3. on Eero Seppälä, 4. ehkä Atte Favorin, 5. Veijo Kivinen, 7. Olli Veijola, 8. Tauno Luomi ja 9. eli etummainen on Jaakko Estola. Nyt puuttuu enää kolme kohdistusta: Aimo Järvelä, Heikki Luomanperä ja Martti Timonen. Lisäksi Pekka Jyrkiäisen avulla olen löytänyt tälle kuvalla myös tarkan ajankohdan, elokuu 1945. Kerava pelasi silloin Valkeakoskella suomensarjan vierasottelunsa Valkeakosken Hakaa vastaan (12.8.1945).

Täydennys 2 - 29.8.2019:
Satu Saaristo auttoi vielä puuttuvien nimen osalta. Nyt voin ilmoittaa nimet Keravan museolle. Pelaajat vasemmalta lukien: Martti Timonen, Heikki Luomanperä, Eero Seppälä, Aimo "Aikka" Järvelä, Veijo Kivinen, Atte Favorin, lukkari Olli Veijola, Tauno Luomi ja Jaakko Estola.

lauantai 17. elokuuta 2019

Kestävyysurheilua kirjoissa

Kestävyysjuoksu, hiihto ja pyöräily ovat klassisia kestävyysurheilulajeja. Juoksija, hiihtäjä ja pyöräilijä taistelevat samalla tavalla väsymystä vastaan. Kaikissa taistellaan. Ja nautitaan. Taistellaan ja nautitaan.
Kannattaa pysähtyä heti alussa miettimään, onko kestävyyssuorituksessa enemmän kyse väsymisestä vai jaksamisesta. Tämä aivan perustavanlaatuinen kysymys on tullut mieleeni tänä kesänä, kun olen lukenut Tarja Virolaisen kirjan”Juoksijan sielu” (Bazar Kustannus 2018), Karo Hämäläisen ”Miksi juoksen” (Otava 2019) ja Matti Rämön ”Polkupyörällä napapiirille” (Minerva 2019). 
Sitten luin toistamiseen Ari Pusan ”Immo Kuutsan tarinan” (Docendo 2016) palauttaakseni mieleeni, miten siinä käsiteltiin väsymistä ja jaksamista. Ja muistin oikein. Ei juuri mitenkään.
Toisaalta entisen hiihdon ja ampumahiihdon päävalmentajan elämäntarinan ohessa käsitellään jonkun verran Epoa, anaboleja, veritankkausta ja piristeitä, joilla on torjuttu väsymystä ja autettu jaksamista.
Mutta itse jaksamisen tai väsymisen problematiikka ei Ari Pusan kirjoittamassa kirjassa nouse samalla tavalla esiin kuin Virolaisen, Hämäläisen tai Rämön kirjoissa. Näissä jaksaminen on yhtenä kantavana teemana. Äärimmäisissä kestävyyssuorituksissa täytyy ajatus keskittää jaksamiseen kivusta tai väsymyksestä huolimatta. Jos ajatus alkaa kiertää vain väsymisessä, peli on pelattu.

Matti Rämön kirjaa voi käsitellä tässä samassa jaksamisteemassa, vaikka kirjoittaja ei laita numerolappua rintaan osallistuakseen pyöräilykilpailuihin. Hän testaa kuitenkin oman jaksamisensa rajoja pitkillä polkupyöräetapeillaan, jotka tässä kirjassa kohdistuvat Helsingistä pohjoiseen. Tarina saa syvyyttä Rämön syvällisen yleissivistyksen kautta.
Rämön kirjassa, samoin kuin Hämäläisen ja Virolaisenkin teoksissa, nousevat lisäksi henkilökohtaiset perhesuhteet tärkeään rooliin antaen lukijalle lisää tarttumapintaa tarinaan.
Rämön kirjan lukija saa seurata, kuinka pyörämatka etenee Helsingistä napapiirille.
Tarja Virolainen kertoo, kuinka hän juoksee kymmenen maratonia ja etenkin ensimmäisenä suomalaisnaisena World Marathon Majors -sarjaan kuuluvat kuusi suurmaratonia eli Tokion, Bostonin, Lontoon, Berliinin, Chicagon ja New Yorkin maratonit.
Karo Hämäläinen puolestaan kertoo, kuinka kokeneesta maratoonarista kehittyy ultrajuoksija. Hämäläisen maratonharrastus nousi julkisuuteen pari vuotta sitten, kun hänet palkittiin Helge Nygrén -palkinnolla Vuoden urheilukirjaksi valitun ”Yksin”-romaanin perusteella. Viime vuoden loppuun mennessä Karo Hämäläinen oli juossut kunnioitettavat 22 täysmaratonia.

Tarja Virolainen kirjoittama”Juoksijan sielu” kertoo suuria maratoneja juoksevasta naisesta. Kirjan takakannessa on teksti, jonka Virolainen on varmaan yhdessä kustannustoimittajansa kanssa hionut: ”Miksi juoksen? Tähän kysymykseen on moni juoksemista harrastava joutunut vastaamaan, joko itsellensä tai muille. Juokseminen on ihmiselle luontainen liikkumismuoto, mutta kuinka siitä tulee harrastus tai peräti elämäntapa, joka saa ihmisen matkustamaan maailman ääriin?”
Virolainen kertoo juoksuharrastuksestaan omien kokemustensa perusteella. Hän saa tukea kokemuksilleen peräti 22 haastattelemansa asiantuntijan näkemyksistä. Asiantuntijoina ovat olleet muiden muassa professori Antti Mero, tutkija Heikki Kyröläinen, evoluutiopsykologi Markus Rantala, valmentaja ja maajoukkuejuoksija Aki Nummela sekä sosiologi Hanna Vehmas.
Virolainen aloittaa kirjansa vahvasti: ”Pitkän lenkin jälkeinen euforia: pinnistys on ohi ja vartaloon hulmahtaa hyvä olo. Jalat kantavat vielä jäähdyttelyn ajan, askel kulkee kevyesti, syke laskee ja hengitys tasaantuu. Tässä hetkessä on kaikki: mennyt, nykyisyys ja tuleva.”
Samanlainen vahva aloitus voisi olla yhtä hyvin Karo Hämäläisenkin uutuuskirjassa. Mutta juuri Virolainen on sen kirjannut. Hänellä on kirjan alkusanoissa toinenkin vahva lause: ”Aiemmin pakenin lenkkipoluilla elämääni, nyt etenen sitä kohti.” Siihen lauseeseen kiteytyy ”Juoksijan sielu”-kirjan sanoma. Luulen, että juuri siitä on otettu ainekset myös vaikuttavaan kansikuvaan. Kannessa naishahmo, ehkä Tarja Virolainen itse, juoksee kohti auringonlaskua savannimaisemassa. Mieleeni tulee varhaisteinivuosieni suosikki Lucky Luke, joka ratsastaa albumin lopussa auringonlaskuun laulellen melankolisen vetoavasti Jack Fishmanin sanoittamaa Claude Bollingin sävelmää: ”I´m a poor lonely cowboy, I’m a long long way from home. And this poor lonesome cowboy, Has got a long long way to home.”

Karo Hämäläisen kirjan otsikko ”Miksi juoksen” vaikuttaa kysymykseltä, mutta se on toteamus tai jopa selityksen aloitus. Sen alaotsikoksi sopisi luontevasti ”Pitkän matkan juoksijan tunnustuksia”.
Se on hyvin henkilökohtainen ja puhutteleva kirja. Koen lukiessani, että se on kirjoitettu juuri minulle. Kun kirjoittaja saavuttaa lukijassaan sellaisen olotilan, hän voi nostaa kätensä ja tuulettaa voittajana. Varmaan jokainen kirjan kirjoittaja haluaa puhutella lukijaa. Yleensä kirjan on tarkoitus tuottaa iloa ja elämyksiä lukijassa ainakin yhtä paljon kuin kirjoittajassa. Jos useammalla lukijalla on sama vahva tunnetila, kirjoittaja voi olla tyytyväinen.
”Miksi juoksen” pitää otteessaan. En halua paljastaa liiaksi kirjan sisältöä, koska se on paljolti henkilökohtaista tilitystä. Juoksija, joka alkaa lukea tätä kirjaa, löytää polkunsa aivan varmasti itsekin kirjan viimeiselle sivulle asti.
Karo Hämäläinen kirjoittaa, että hän vastaa juoksemalla identiteettikysymykseen: kuka minä olen? Sen verran kuitenkin paljastan, että kirjoittaja määrittelee olevansa ”pitkien loivien ylämäkien mies”. Se on hyvin sanottu, se istuu tähän kirjaan.
Olen varma, että Suomessa on satoja ellei tuhansia juoksijoita, jotka menevät kirjakauppaan, vilkaisevat nopeasti Karo Hämäläisen kirjaa, ja sanovat kaverilleen: ”Minä olisin voinut kirjoittaa tämän.”
Se on väärä ajatus. Turha jossitella. Karon kirja ei ole yleinen juoksukirja, vaan hyvin henkilökohtainen. Kyse on loppujen lopuksi samasta asiasta kuin lenkille lähtemisessä. Minä tulkitsen niin, että Karo Hämäläinen on lähtenyt tälle tuoreimmalle kirjalliselle lenkilleen avatakseen sitä, miksi hän kirjoitti useita kirjallisuuspalkintoja voittaneen erinomaisen Yksin-romaaninsa Paavo Nurmesta muutama vuosi sitten.
Karo Hämäläisen kirjan kanteen on nostettu mielenkiintoinen teksti: ”Juoksu on yllätyksellistä ja epätäydellistä. Siksi se on elämän kuva.” Se voisi olla yhtä hyvin Tarja Virolaisen kirjan otsikon täydennyksenä.
On huvittavaa havaita Virolaisen ja Hämäläisen kirjojen sukulaisuus. Ne ovat kuin sisko ja veli. Ja kuitenkin ne ovat täysin erilaiset teokset.

Suomen Tietokirjailijoiden tietokirja.fi -tapahtumassa Tieteiden talolla torstaina 29.8. klo 14–15 "Äärirajoilla - urheilua tietokirjoissa" esiintyvät panelisteina Karo Hämäläinen, Ari Pusa ja Tarja Virolainen. Katso ohjelma täältä.

Kirjoja jaksamisesta ja kestävyysurheilusta:
Karo Hämäläinen, Miksi juoksen. Otava 2019.
Ari Pusa, Immo Kuutsan tarina. Valmentajalegendan ura tähtien rinnalla. Docendo 2016.
Matti Rämö, Polkupyörällä napapiirille. Kotimaan ihmeitä ja parisuhdepyöräilyä. Minerva 2019.
Tarja Virolainen, Juoksijan sielu. Bazar Kustannus 2018.