Näytetään tekstit, joissa on tunniste Urho Kekkonen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Urho Kekkonen. Näytä kaikki tekstit

27.10.2023

Kekkonen perkele!

”Kekkonen, perkele!”, huusi nuori mies Keravan rautatieasemalla juuri kun olin hyppäämässä paikallisjunaan. Onneksi junan ovi avautui samalla hetkellä, joten saatoin astua sisään eikä tarvinnut jäädä asemalaiturille oikomaan nuorukaisen erehdystä. Jos Kekkonen eläisi, hän olisi nyt 123-vuotias.

Urho Kekkonen viimeisessä haastattelussaan, jonka Maarit Tyrkkö teki
 heinäkuussa 1981. Museovirasto: Helge Heinonen. 


Pitkään minäkin olen elänyt, sillä tämä on jo 289. postaukseni tähän Aamulenkki-blogiin. Ehkä vaihteeksi voin kirjoittaa vähän Urho Kekkosesta, joka oli minun lapsuuteni ja kouluvuosieni presidentti. Olin juuri aloittanut opinnot Jyväskylän liikuntatieteellisessä tiedekunnassa, kun Kekkonen sairastui. Hän luopui tasavallan presidentin tehtävistä parin kuukauden sairasloman jälkeen 27. lokakuuta 1981.

Kekkonen sai jäädä asumaan Tamminiemeen, joka muuttui tasavallan presidentin virka-asunnosta hänen privaattilasareetikseen. Se oli tyylikäs ratkaisu ja osuva kiitos niistä 25 vuodesta, jotka Kekkonen oli maata isällisellä otteellaan johtanut. Eihän siitä mitään olisi tullut, jos ”saatanan tunarit” olisivat hoitaneet maan asioita kylmän sodan aikoina. Kyllä Kekkonen oli vaikeina aikoina mies paikallaan. Tamminiemessä hän eli vielä viisi hiljaista kuihtumisen vuotta.

Kekkonen oli aikalaistensa keskuudessa pitkä mies, ja hänen varjonsa suomalaiseen yhteiskuntaan oli suhteellisesti vielä pidempi. Kekkosen hallintokaudella maalaisliitto-keskusta sai mellastaa kotimaan politiikassa 25 vuotta kuin kevätlaitumelle päästetty karja. Kaikki, ehkä Kalevi Sorsaa ja Eino Uusitaloa lukuun ottamatta, olivat vuoden 1981 jälkeen sitä mieltä, että Kekkosen kaudesta oli tullut liian pitkä. Mutta kukaan ei voinut aavistaa, että päästyään presidentinlinnaan sosiaalidemokraatit pysyisivät siellä seuraavat 30 vuotta!

 

Tapio Bergholm: Kova Koivisto.

 

Kannattaa lukea Tapio Bergholmin kirja Kova Koivisto (Otava 2023) ymmärtääkseen, miksi Mauno Koivisto voitti vuoden 1982 presidentinvaalit. Kyse ei ollut siitä, että pääministeri Koivisto pani hanttiin vanhalle ja sairaalle presidentti Kekkoselle keväällä 1981. Syitä pitää hakea kauempaa. Bergholm kertoo Koiviston 1960-luvun salamanousun Suomen suurimman säästöpankin toimitusjohtajasta valtiovarainministeriksi, Suomen Pankin pääjohtajaksi ja pääministeriksi. Manun hiuskiehkura hurmasi televisionkatsojat varmistaen kansansuosion.

Kun Kekkonen jäi syksyllä 1981 sairauslomalle, Koivisto ryhtyi pääministerinä hoitamaan presidentin tehtäviä. Ne olivat hyvä harjoituskuukausia, joiden aikana kansa saattoi totutella uuteen maan isään jo ennen tammikuun 1982 valitsijamiesvaaleja.

Keskusta vajosi niistä vaaleista alkaen 12 vuoden Koivisto-kompleksiin. Kekkosen aikana perintöprinssin asemaan oli kiivennyt Ahti Karjalainen, joka sai myös puolueen nuoren puheenjohtajan Paavo Väyrysen tuen 1980-luvun alussa. Karjalaisen edustama kekkoslainen K-linja nautti Neuvostoliiton suosiosta. Kun Johannes Virolainen kuitenkin valittiin keskustan presidenttiehdokkaaksi, presidentinvaalien asetelma meni täysin uusiksi. Neuvostoliiton johtajat havahtuivat Kekkosen lumouksesta ja totesivat, että Suomessa ei enää tarvittaisi porvarillista presidenttiä, kun vahva sosialistikin oli tarjolla.

 

Kati Katajisto: Väyrysen ja Kääriäisen korkean profiilin aika 1981–1991.

 

FT Kati Katajisto kirjoittaa Suomen Keskustan historian kuudennessa osassa Väyrysen ja Kääriäisen korkean profiilin aika 1981–1991 (SKS 2023) puolueen selviämistaistelusta Kekkosen ylipitkän valtakauden jälkeen. Tutkija kuvaa osuvasti. että 1980-luvun aikana keskustan asema muuttui poliittisella kartalla ratkaisevasti. Se ei ollut enää ainoa varteenotettava porvarillinen vaihtoehto.

Ympäristöasiat nousivat sillä vuosikymmenellä poliittiselle agendalle, mutta maaseudun vahva puolue ei osannut tarttua ympäristötietoisuuden ja -innostuksen nousuun. Se hävisi SDP:lle väännön ympäristöministeriöasiassa, ja muutenkin se tuntui suhtautuvan ympäristöasioihin ja ympäristön suojelijoihin kuin pahimpaan viholliseen. 

Vaikea vuosikymmen päättyi kuitenkin vuonna 1991 keskustan uuden puheenjohtajan Esko Ahon johdolla eduskuntavaaleissa saavutettuun veret seisauttaneeseen vaalivoittoon. 55 paikkaa! Se oli saavutus, johon Esko Aho pystyi osittain Väyrysen kymmenen vuotta tekemän työn ansiosta, osittain sen vuoksi, että Väyrynen oli väistynyt vaalien alla ja tehnyt tilaa nuorelle Aholle. Keskusta onnistui joka tapauksessa palaamaan nostalgisesti takaisin omalle paikalleen maan suurimmaksi puolueeksi. Näin puolueessa varmasti ajateltiin. Sitten tuli pankkikriisi ja lama, jotka söivät pääministeripuolueen kannatuksen.

Paavo Väyrynen haastoi Koiviston jo vuoden 1988 presidentinvaaleissa. Tappiostaan huolimatta hän yritti uudelleen presidentiksi vuonna 1994, samoin 2012 ja 2018. Nyt hän pyrkii jo viidennen kerran presidentiksi.

Pikkulinnut ovat laulaneet, että keskustan kunniapuheenjohtajana vuoteen 2018 asti ollut Väyrynen olisi pettynyt Katajiston kirjoittamaan historiateokseen. Vaikka kyse oli Väyrysen poliittisen uran merkittävimmästä vuosikymmenestä, kirjassa kerrotaan enemmän monesta muusta henkilöstä, jopa Kekkosesta. 

En tiedä, miten tuohon nyt suhtautuisi. Puheenjohtajan keskeinen asema näkyy varsinkin kirjan kuvituksessa. Väyrynen pomppaa silmille 15 valokuvassa, selvästi useammin kuin kukaan muu. 

Tuntuu siltä, että Väyrynen sai puheenjohtajakaudellaan maksaa niin raskasta veroa niistä vuosista, jolloin keskusta oli presidenttipuolueena omassa luokassaan muiden puolueiden yläpuolella, ettei hän ole toipunut siitä vieläkään. – Kekkonen, perkele!

 

 

22.9.2019

Kaihari & Kekkonen kertoo huiman tarinan, ryysyistä rikkauksiin

Kauppaneuvos Kalle Kaiharin Tukisäätiö ja Kalle Kaiharin Kulttuurisäätiö pyysivät minua kirjoittamaan kirjan kauppaneuvos Kalle Kaiharista sen jälkeen, kun presidentti Urho Kekkosen kirjeet löytyivät Kallen jälkeen jääneistä papereista viime vuonna. 
Kaiharin ja Kekkosen ystävyydestä kertovia Kalle Kaiharin tallettamia Urho Kekkosen kirjeitä ja kortteja on yli 200. Urheilu, politiikka ja Tampere olivat ne kolme pääteemaa, jotka toistuvat kirjeissä. UKK-instituutissa Tampereella lauantaina (21.9.2019) julkistetussa uutuuskirjassa "Kaihari & Kekkonen" kerron, kuka oli Kalle Kaihari, presidentti Kekkosen hyvä veli. 

Kaihari & Kekkkonen on kirja ystävyydestä,
urheilusta, yrittäjyydestä ja politiikasta. 

Eniten olen tässä kirjaprojektissa tehnyt yhteistyötä Kauppaneuvos Kalle Kaiharin Tukisäätiön puheenjohtajan Hannu Routamaan kanssa. Olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta päästä tutkimaan lähietäisyydeltä Kalle Kaiharin ja Urho Kekkosen ystävyyttä. Arvokasta tukea on tullut myös kansanedustaja Aino-Kaisa Ikosen johtaman Kalle Kaiharin Kulttuurisäätiön puolelta. Olen myös kiitollinen niistä monista haastatteluhetkistä, joita tässä yhteydessä on järjestynyt muun muassa Kalle Kaiharin sukulaisten kanssa. Tulen muistamaan ikuisesti, kuinka Kalle Kaiharin miniä Aline Kaihari tarjosi minulle mitä herkullisinta omenapiirasta haastattelun yhteydessä. 

Tietokirjailija ja toimittaja Maarit Tyrkkö antoi minulle mahdollisuuden kuunnella Kalle Kaiharin ja Urho Kekkosen haastatteluja omasta nauhoitearkistostaan. Professori Raimo Seppälä luovutti minulle käyttööni Kalle Kaihari -aineistonsa ja toimitettavaksi UKK-arkistoon Orimattilaan. 

UKK-arkiston johtaja Pekka Lähteenkorva oli minulle korvaamaton tukihenkilö myös tässä kirjaprojektissa. Tässä sopiikin mainita, että Orimattilan UKK-arkisto kerää Kalle Kaiharin 120-vuotisjuhlavuoden kunniaksi muistitietoja kauppaneuvos Kalle Kaiharista. Esimerkiksi perinteinen kirje menee perille tässä osoitteella: Urho Kekkosen arkisto, UKK-tie 8. 16350 Niinikoski. 

Ryysyistä rikkauksiin


Kauppaneuvos Kalle Kaiharin (1899–1989) tarina on suomalainen versio amerikkalaisesta unelmasta, jossa noustaan ryysyistä rikkauksiin. Kallen kohdalla tarinasta tekee ainutlaatuisen ystävystyminen Urho Kekkosen (1900–1986) kanssa. Heistä tuli luottoystäviä, suorastaan luottoveljiä. Toisesta tuli varakas kauppias ja toisesta tasavallan presidentti.

Suomen historiaa tunteville Kaiharin ja Kekkosen ystävyys on suuri ihmettelyn aihe. Sisällissodassa hävinneiden puolella taistellut ja vankileirille joutunut punikki ja Haminassa teloitusryhmää johtanut lahtari ystävystyivät vain muutaman vuoden kuluttua sodan päättymisestä. Heidän ystävyytensä kesti yli kuusi vuosikymmentä presidentti Kekkosen kuolemaan asti.

Kalle Kaihari palasi vankileiriltä pennittömänä loppukesällä 1918. Punikkina hänet potkittiin pois työmailta. Sen jälkeen hänelle tuli aikaa palata jo ennen sisällissotaa oppimansa pelin eli biljardin pariin. Biljardia pelattiin tupakansavuisissa baareissa rahasta. Kun jotkut lääkärit eivät pystyneetkään maksamaan Kallelle tappioitaan, he kirjoittivat menettämänsä summan edestä pirtureseptejä. Niillä oli kieltolain Suomessa suuri taloudellinen arvo. Kallesta tuli tällä tavalla ikään kuin kunniallinen pirtukauppias, sillä ei kai lääkärin kirjoittamaa pirtureseptiä kukaan voi paheksua...

Tampereen kaupunginjohtaja Erkki Lindfors (vas.) ja
presidentti Urho Kekkonen olivat Kalle Kaiharin lähiystäviä.
Kuva: Kalle Kaiharin arkisto, UKK-arkisto.

Kalle Kaihari ei ollut minkään puolueen jäsen, mutta hän oli vankkumaton Urho Kekkosen kannattaja. Hänen siskonsa Anni Flinck sen sijaan oli SDP:n pitkäaikainen kansanedustaja, joten Kalleakin epäiltiin demariksi. Toisaalta ystävyys maalaisliittolaisen Kekkosen kanssa antoi aihetta epäillä Kaihariakin maalaisliittolaiseksi. Ja isänmaallisena kauppiaana Kallea pidettiin joissakin piireissä myös oikeistolaisena. Sen verran Kaihari oli itse mukana politiikassa, että hän teki kovasti töitä nostaakseen ystävänsä Urho Kekkosen presidentiksi. Politiikka ei kuitenkaan ollut Kallea varten. Kun Kekkonen tarjosi Kaiharille ministerin salkkua, hän kieltäytyi. Toisaalta Kaihari oli mukana lukuisilla Kekkosen matkoilla. Milloin mentiin Lappiin hiihtämään, milloin superrikkaiden lomakohtaisiin.

Kalle Kaihari jätti monta "muistomerkkiä" Tampereelle. Jopa Hakametsän jäähallin paikka oli Kaiharin oivallus. Kallen persoona oli pelissä, kun Pyynikin uimahallia, Ratinan stadionia, Näsihallin tennishallia sekä sen alakerrassa aikoinaan ollutta keilahallia rakennettiin. Myös Kisapirtti, eli aikanaan Tampereen Hiihtoseuralle rakennettu komea hiihtomaja, sekä Tampereen Pyrinnön leirikeskus, ”Pikku-Vierumäki”, muistuttavat edelleen, millaista jälkeä Kalle Kaihari sai Tampereen urheiluelämässä aikaan.

Tuntui hyvältä, kun Suomen olympiakomitean varapuheenjohtaja Susanna Rahkamo peräänkuulutti UKK-instituutin puheessaan, että Suomen urheilu tarvitsee juuri nyt uusia kallekaihareita.

Asevelikylä ja UKK-instituutti muistuttavat Kallesta


Kaiharin merkittävin saavutus on Asevelikylän rakentaminen. Kallella oli avainrooli ensimmäisen talon lahjoittajana ja uutterana talkoolaisena. Rakentaminen alkoi vuonna 1941, ja tasavallan presidentti Risto Ryti vihki kylän virallisesti vuonna 1943. Asevelikylän rinnalle voi nostaa UKK-instituutin rakentamisen Tampereelle.

Kun Tampereelle piti saada yliopisto, kaupunginjohtaja Erkki Lindfors käytti Kaiharia kaupungin epävirallisena lähettiläänä Kekkosen suuntaan. Kiitoksena yliopistolle tekemistään palveluksista kauppaneuvos Kalle Kaiharista tehtiin kunniatohtori vuonna 1980.

"Tuntematon lahjoittaja" Ratinan stadionilla Vesieste-patsaan
luona. Kuva: Kalle Kaiharin arkisto, UKK-arkisto.

Lahjoittaminen oli Kalle Kaiharille hyvin tyypillinen tapa luoda ja ylläpitää kontakteja. Hän lahjoitti ensimmäiset palkintonsa jo 1920-luvulla. 1930-luvulla hän kiihotti lahjoituskellollaan suomalaisia mailereita ennätysjahtiin. 1940-luvulla hänestä tuli Tampereen Pyrinnön puheenjohtaja, jonka kaudella Pyrintö voitti yleisurheilussa kuusi kertaa peräkkäin Kalevan maljan. Samaan aikaan, kun Kaihari johti SVUL:n alaista Tampereen Pyrintöä, hän teki lahjoituksia TUL:n seuralle Tampereen Yritykselle.

Kalle Kaiharin perintöä vaalii kaksi säätiötä, Kauppaneuvos Kalle Kaiharin Tukisäätiö ja Kalle Kaiharin kulttuurisäätiö. Parhaiten Tukisäätiö tunnetaan Vuoden urheilijan Kultaisesta kiekosta. Kauppaneuvos Kalle Kaihari ja tasavallan presidentti Urho Kekkonen lahjoittivat vuonna 1975 Urheilutoimittajain Liiton käyttöön Kultaisen Kiekon, joka jaetaan Urheilugaalassa Vuoden urheilijalle. Ensimmäisenä arvostetun Kultaisen Kiekon sai vastaanottaa pikajuoksija Riitta Salin edellisvuoden Euroopan mestarina. Urheilutoimittajain Liiton puheenjohtajana ollessani sain luovuttaa kiekon yhdessä Ray Kaiharin kanssa maailmanmestari Iivo Niskaselle vuonna 2018 ja Tukisäätiön hallituksen puheenjohtajan Hannu Routamaan kanssa olympiavoittaja Iivo Niskaselle vuonna 2019.

Kalle Kaihari rakasti kulttuuria. Hän teki muun muassa lahjoituksia Tampereen Työväenteatterille ja pelasti Lauri Viidan kotitalon Pispalassa. Kalle Kaiharin Kulttuurisäätiö jakaa Kallen päivänä vuosittain kulttuuripalkinnon ja tukee Tampereella joka toinen vuosi järjestettävää kansainvälistä yhtyelaulukilpailua. Voittopalkintona on Näsinneulan kultainen pienoismalli.

Oli luonteva ottaa kirjan nimeen mukaan Kekkonen, koska suhde presidentin kanssa vaikutti niin voimakkaasti Kalle Kaiharin elämään vuodesta 1924 lähtien. Toisaalta, Kaihari vaikutti merkittävällä tavalla myös Kekkosen elämään, joten siinä mielessä kirjan kaksiosainen nimi, Kaihari & Kekkonen, on perusteltu.

Teoksessa on ainutlaatuinen ja runsas kuvitus. Etenkin aiemmin julkaisemattomat professori Kimmo Kaivannon nuoruuden työt pikaluistelusta ja keilailusta vangitsevat lukijan katseen. Ne on aikanaan tehty Kalle Kaiharin 50-vuotisonnittelualbumiin. 

Kalle Virtapohja: Kaihari & Kekkonen. Ystävyyttä, urheilua, yrittäjyyttä ja politiikkaa Tampereen hengessä. Maahenki 2019. 288 sivua. Kirjan voi tilata kätevästi esimerkiksi Maahengen verkkokaupasta eli täältä tai Suomalaisen kirjakaupan verkkokaupasta täältä.

22.3.2018

Urho Kekkonen ja Paavo Karikko


Urheilumuseon uutiskirjeessä kerrottiin, että Panu Kontio on lahjoittanut hallussaan olleen Paavo Karikon (1903–1978)  kokoelman Suomen Urheiluarkistolle. Karikolla ei ollut omia lapsia, mutta paperit olivat säilyneet suhteellisen hyvin suvun hallussa. Urheiluarkisto on oikea paikka näille papereille.
Keuruulta pääkaupunkiseudulle aktiivieläkeläiseksi muuttanut opettaja Jarmo Ruhanen ohjasi minut kaksi vuotta sitten ystävällisesti Sipooseen tähän Panu Kontion yksityisarkistoon. Olen kiitollinen, että sain hyödyntää Kontion Karikko-papereita viime vuonna ilmestyneessä Paavo Nurmen elämäkerrassa Mies josta tehtiin patsas ja tässä kuussa ilmestyneessä Urho Kekkosen urheiluelämäkerrassa Kekkonen urheilumiehenä.
Karikko tunsi nämä molemmat suurmiehet, mutta suhde oli hyvin erilainen. Paavo Nurmen kanssa Karikko ei ollut väleissä. Arvioni mukaan Karikko on kritisoinut Paavo Nurmen harjoitusmenetelmiä ja nimenomaan kävelyharjoittelua. Tätä Nurmi ei antanut anteeksi.

Paavo Karikko (oik.) kertoo radiotoimittaja T.  Määtälle
Karhumäen kisauutisia vuonna 1942.
(Kuva: Erkki Viitasalo, SA-kuva)
Sen sijaan Urho Kekkosen kanssa Karikko oli hyvin läheisissä, suorastaan luottamuksellisissa, väleissä. Molemmat opiskelivat oikeustiedettä 1920-luvulla, kuuluivat Akateemiseen Karjala-Seuraan, olivat taistelleet valkoisten puolella sisällissodassa, ja kaiken lisäksi he asuivat naapureina Kampissa Hämäläisten talossa. Karikolla ja Kekkosella oli yhteistä sekin, että molemmat olivat olleet jo ennen opintojensa alkua oman paikkakuntansa urheiluseuran johdossa.
Kekkonen oli kolme vuotta Karikkoa vanhempi. Suomen Urheiluliiton puheenjohtajana Kekkonen lähetti Karikon Italiaan valmentajaksi 1930-luvulla. Kun Karikon pesti päättyi ja oli aika palata kotimaahan, hänellä oli kaksi vaihtoehtoa. Turun kaupunki ja Viipuri olivat kiinnostuneet palkkaamaan kunnallisen liikuntaneuvojan. Kekkonen suositteli Viipuria, mutta Karikko meni Turkuun.
Kekkonen myönsi harvoin olleensa väärässä. Karikolle hän kuitenkin sanoi myöhemmin, että Turku oli oikea ratkaisu. Viipuri jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle jopa kahteen kertaan. Turussa oli paljon rauhallisempaa.

 Karhumäen kisat

Paavo Karikko antoi sota-aikana hienon näytteen organisointitaidostaan järjestämällä legendaariset Karhumäen kisat asemasotaa käyville sotilaille. Karhumäen kisat saivat sodan varjossa tarunhohtoisen maineen. Ne olivat kuin pienoisolympialaiset. Yleisurheilu oli päälajina, mutta myös painissa ja nyrkkeilyssä käytiin kovia kilpailuja. Lisäksi sunnuntaina yleisurheilukisojen päätyttyä pelattiin jalkapallo-ottelu Äänislinnan ja Karhumäen joukkueiden kesken. Tiukka ottelu päättyi lopulta tasanumeroihin 0–0.
Oma tunnelmansa Karhumäen kisoille tuli siitä, että koska vain saattoi tulla hälytys, sillä Äänisen pohjoisrannalla sijaitseva Karhumäki olisi voinut hyvinkin joutua vihollisen sotatoimien kohteeksi.
Urho Kekkonen kävi heinäkuussa 1942 seuraamassa näitä ystävänsä järjestämiä kilpailuja. 800 kilometrin matka Helsingistä Karhumäkeen ei ollut aivan leikintekoa, sillä vieraat joutuivat menemään sotatoimialueelle. Matka tehtiin Helsingistä ensin junalla Äänislinnaan, ja sieltä jatkettiin loppumatka autolla.
Kekkonen oli tuolloin Suomen olympiakomitean ja Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja. Arvovaltaiseen siviilivierasseurueeseen kuuluivat myös opetusministeri Antti Kukkonen ja TUL:n puheenjohtaja Urpo Rinne sekä neljäntenä SVUL:n toimistopäällikkö Lauri Santala.

Kirjoittamani Kekkonen urheilumiehenä. Kilpakenttien Känästä Suomen presidentiksi voi tilata vaikka Docendon verkkokaupasta eli täältä.

24.2.2018

Onnea 100-vuotias Viro!


Suomen ja Viron historia tangeeraa monella tavalla. Nostan nyt 24.2.2018 Viron 100-vuotissyntymäpäivän kunniaksi esiin yhden suomalais-virolaisen historian jännittävimmistä päivistä.
Suomen urheiluhistorian siihen asti suurimmat kilpailut järjestettiin kesällä 1937. Ampumaurheilun MM-kilpailuja oli järjestämässä yli 2000 ihmistä. Malmille oli rakennettu pikavauhdilla kansainvälisen tason ampumaurheilukeskus, joka valmistui juuri sopivasti kilpailujen alkuun.

Ampujain Lehti nro 15, 1937 esitteli
MM-kisojen voittajia, alakuvassa
Argentiina-patsaan voittajat.
Ampumaurheilu oli Suomessa suuri ja tärkeä laji sotien välisenä aikana. Kilpailujen avajaisiin osallistuivat tasavallan presidentti Kyösti Kallio, presidentti P.E. Svinhufvud ja marsalkka Mannerheim.
Tuohon aikaan Suomen ja Viron ampujat kuuluivat maailman ehdottomaan eliittiin sveitsiläisten kanssa.
Yksi Viron urheilun suurimmista päivistä on elokuun kahdeksas vuonna 1937. Ampumaurheilun maailmanmestaruuskilpailujen päälaji, vapaakiväärin joukkuekilpailu ammuttiin tuona päivänä Malmin ampumaradalla. Viron eli Eestin joukkueessa ampuivat huippunimet Elmar Kivistik, Gustav Lokotar, Harald Kivioja, Vladimir Kukk ja August Liivik.
Suomea edustivat maailman eliittiin kuuluneet Olavi Elo, Kullervo Leskinen, Viktor Miinalainen, Einari Oksa ja Nisse Vasenius.
Suomi oli voittanut kaksi vuotta aikaisemmin himoitun Argentiina-patsaan Rooman MM-kisoissa ja oli valmiina puolustamaan tuota arvokasta palkintoa. Mutta Sveitsi, joka oli voittanut jo sotilaskiväärin joukkuekilpailun ja siinä jaossa olleen Mannerheimin kultapokaalin, halusi myös Argentiina-patsaan. Sveitsin joukkueessa vapaakiväärin täysottelussa olivat Marcio Ciocco, Emil Grünig, Otto Horber, Albert Salzmann ja Karl Zimmermann.
Ja kyllä mahdollisuuksia oli muillakin. Esimerkiksi Ruotsilla oli vaarallinen joukkue.
Kipailun käynnistyttyä virolaiset pitivät yllä keskitettyä tulta. Jo varhain alkoi näyttää siltä, että heimokansan miehet ampuvat maailmanmestaruuteen.
Suomalaisilla oli varmaan ylimääräisiä paineita. Kullervo Leskinen ampui jo koelaukauksissa väärään tauluun. Ja hän teki saman kilpailun käynnistyttyä. Hänen ensimmäinen kymmenen laukauksen sarjansa makuulta oli vain 83 pistettä. Myöhemmin myös Wasenius teki saman virheen ja ampui pystystä naapurin tauluun!
Pitkässä kilpailussa sattuu virheitä. Myös Viron joukkueen Vladimir Kukk teki kertaalleen saman virheen, mikä tasoitti hieman tilannetta.
Valitettavasti Suomen Viktor Miinalainen, kahden vuoden takainen maailmanmestari, ei ollut lainkaan tuloskunnossa. Hän ei ollut ehtinyt harjoitella riittävästi MM-kisoihin.
Sen sijaan eestiläisten tiedettiin harjoitelleen Helsingin kisoja varten kuukausien ajan. Se näkyi tulostaululla.
Viro voitti maailmanmestaruuden tuloksella 5526. Suomi saavutti hopeaa tuloksella 5493, ja Sveitsi sai pronssia pistein 5481. Ruotsi, Norja, Ranska, Saksa, Tanska ja Latvia sijoittuivat seuraaville sijoille.
Viron Elmar Kivistik ampui henkilökohtaisen  maailmanmestaruuden ME-pistein 1124. Hän oli paras mies myös polviasennosta 381 pisteellä. Olavi Elo voitti pystyasennossa maailmanmestaruuden ME-tuloksella 362. Ja makuulta ampui maailmanmestariksi Einari Oksa tuloksella 391.
Tasavallan presidentti P. E. Svinhufvud ja Viron riigivanem
 Jaan Teemant lähdössä Tallinnan satamasta vuonna 1931.
 (Aarne Pietinen / Museovirasto)

Svinhufvudin isännälle kävi huonosti


Suomen ja Viron välistä ystävyyttä selittää sukulaiskieli, ja yhteiset kohtalot. Esimerkiksi Suomen itsenäisen valtion ensimmäinen rauhansopimus allekirjoitettiin Tartossa lokakuussa 1920. Rauhanneuvottelukuntaa johti Juho Kusti Paasikivi.

Presidentti Svinhufvud ja Jaan Teemant tarkastavat
 kunniakomppanian Tallinnassa 1931.
(Aarne Pietinen / Museovirasto)
 
Ja tunteikkaita vierailuja on tehty sittemmin puolin ja toisin. Tasavallan presidentti P.E. Svinhufvud ei juuri matkustellut ulkomailla, mutta Virossa hän kävi valtiovierailulla tultuaan valituksi presidentiksi vuonna 1931. Svinhufvudin isäntänä oli riigivanem, siis pääministeri Jaan Teemant.
Teemantilla oli kova kohtalo. Neuvostoliiton salainen poliisi NKVD luultavasti ampui hänet vuonna 1941. Tai joka tapauksessa Teemantin kohtalon tiesivät vain ne NKVD:n miehet, jotka hänen kanssaan viimeksi olivat. Tuntuu hurjalta, ettei Viron valtionpäämiehen kohtalosta ole vieläkään tarkkaa tietoa.
Olen jo aikaisemmin kirjoittanut tähän Aamulenkki-blogiin tasavallan presidentti Urho Kekkosen Viro-suhteista ja muun muassa noususta Suomalais-virolaisen seuran puheenjohtajaksi. Kekkonen oli Suomen presidenteistä kaikkein tärkein Viron ystävä. 


11.2.2018

Talviurheilua ja Viron historiaa Historiapäivillä

Osallistuin tänä vuonna Suomalaisten Historiapäivien Talviurheilu-sessioon Lahden Sibelius-talossa. Puheenjohtajana toimi dosentti Heikki Roiko-Jokela, jonka oma esitys kuultiin iltapäivällä korkeatasoisessa ”Viro 100 V”-sessiossa heti VTT, kansanedustaja Erkki Tuomiojan jälkeen.
Tuomioja käsitteli selkein ajatuksin Suomen ja Viron yhteistä historiaa. Hän keskittyi dramaattisiin vuosiin 1919–1939, mutta ei malttanut jättää myöskään Viron tasavallan itsenäistymistä 1991 käsittelemättä. Suomi ei ollut tunnustanut de jure Neuvosto-Viroa, joten vuonna 1991 saatettiin vain palauttaa vanhat suhteet.
Koska Tuomioja halusi, ymmärrettävästi, sanoa jotakin näistä 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun vaiheista, hän joutui supistamaan varsinaista aihettaan, jossa siinäkin, etenkin 1930-luvussa, olisi ollut yllin kyllin mielenkiintoisia asioita valotettavaksi. Esityksessä oikeastaan vain vilahti Urho Kekkosen nimi. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla Tuomiojan näkemys esimerkiksi siitä, lähtikö Kekkosen presidenttijuna liikkeelle jo siinä vaiheessa, kun hän peri Kyösti Kalliolta Suomalais-Virolaisen seuran puheenjohtajuuden Kallion tultua valituksi Suomen tasavallan presidentiksi vuonna 1937.
"Luonnollisesti" Tuomioja mainitsi myös Kekkosen vierailun Viroon vuonna 1964, jonka yksi huipennus oli hiihtolenkki Käärikun maisemissa.
Hiihtodiplomatiaa: Kekkonen hiihti Virossa 1964 (UKA).
On jotenkin inspiroivaa tavata todella älykkäitä ihmisiä. Tuomioja kirjoittaa paljon ja pitää kunnostaan huolta säännöllisillä juoksulenkeillään. Keskustelimme lounastauolla muun muassa sotaväen päälliköstä Lauri Malmbergista, josta tuli jääkärieverstinä vuonna 1924 Suomen Ampujainliiton varapuheenjohtaja, ja hänen äidistään.
Tuomiojan jälkeen siinä Historiapäivien Viron juhlavuoden sessiossa kuultiin siis Heikki Roiko-Jokelan esitys Suomen television vaikutuksesta Neuvosto-Viroon. Kolmas esitys oli FT Heikki Rausmaan valaiseva esitys ”Suomen salainen tuki Viron itsenäistymiselle 1988–1991”.

Talviurheilu

Mutta minun piti kirjoittaa siitä talviurheilusessiosta, jossa itse esiinnyin. Oli nautinnollista kuunnella Jyväskylän yliopiston yliopiston lehtorin Esa Mangelojan elinkaarianalyysiä lumilautailusta, kun heti perään tuli apulaisprofessori Antero Holmilan esitys laskettelun lumosta ja siitä, kuinka 1980-luvun laskettelun buumista siirryttiin 1990-luvun laskettelun kriisiin.
Rinneurheilussa on tapahtunut viimeisten 30 vuoden aikana aivan valtavat muutokset. Niiden avaaminen tässä jatkuvan muutoksen ajassa on tärkeää. Syiden ja seurausten ymmärtäminen voi auttaa laajemminkin ymmärtämään tämän ajan yhteiskunnallista muutosta. Skimbaaja-lehti ihmetteli 1980-luvun puolivälissä ”Olenko minä yuppi?” Siihen otsikkoon kiteytyy paljon 1980-luvun hengestä (Skimbaaja 9/1985).

Miksi Kekkonen hiihti?

Oma esitykseni ”Hiihtävä presidentti” täydensi Historiapäivien talviurheilua käsitelleen session. Pohdin esityksessäni sitä, miksi Urho Kekkonen hiihti. Hain vastausta seuraavista teemoista: hyvä hiihtäjä, väsymyksen tuoma nautinto, erämaan lumo, hermolepo, hovi, reviiri ja politiikka. Tietysti rajallinen aika antaa mahdollisuuden vain raapaista kyseisiä laajoja teemoja. Mutta merkittävin selitys jäi minulta lopussa sanomatta. Kekkonen nautti suunnattomasti hiihtämisestä. No, kai se on sanomattakin selvää, kun mies hiihtää vuodesta toiseen yli 1000 kilometriä talvessa.Esitin omassa esityksessäni, että Kekkosen suksikokoelma on kansallisesti niin merkityksellinen aarre, että ne sukset tulisi saada julkisesti esille. Mikä olisi sopiva paikka? Lahden Hiihtomuseo? Olympiastadionin remontin jälkeen valmistuva Suomen Urheilumuseo? Vai peräti eduskuntatalo? 
Niillä suksilla on tehty niin paljon politiikkaa, että ne kuuluisivat kunniapaikalle vitriiniin eduskuntatalon tuloaulaan. Otetaan vaikka Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin Leonid Brestshnevin Kekkoselle lahjoittamat sukset. Olisipa mielenkiintoista tietää, millainen oli se suksipaja Pärnussa, joka nuo sukset valmisti. Saivatkohan suksien tekijät koskaan tietää, että heidän käsistään valmistuneet sukset menivät Kekkoselle? Tai mikä oli se tilanne, jossa Neuvostoliiton ylin johtaja antoi Kekkoselle tuon suksilahjan? Ja mikä oli se piiloviesti, joka tähän lahjaan sisältyi? Tätä tulee pohtineeksi sitä taustaa vasten, että niillä suksilla Kekkonen ei koskaan hiihtänyt.

5.9.2017

Kekkonen rakentaa yhä Suomen ja Viron suhteita

Viron ja Suomen suhteet ovat aivan poikkeukselliset. Tuskin missään muussa maassa arvostetaan toisen maan valtionpäämiestä yhtä suuresti kuin Virossa Suomen tasavallan presidenttiä Urho Kekkosta.
Kun Viro täyttää ensi vuonna, 2018, täydet 100 vuotta, Kekkonen nousee varmuudella esiin yhtenä suomalais-virolaisen yhteistyön voimakkaimmista tukipylväistä.
Kekkonen toimi Suomalais-Virolaisen seuran esimiehenä 1938–1945 eli seuran lopettamiseen asti. Yleisurheilussa Kekkonen oli Suomen Urheiluliiton puheenjohtajana aloittanut Viro-maaottelut vuonna 1934. Maaotteluja käytiin vuosittain vuoteen 1939, yhteensä kuusi kertaa. Maaotteluyhteys rakennettiin uudelleen Neuvosto-Viroon sen jälkeen, kun Kekkonen oli tullut tasavallan presidentiksi. Olikohan Kekkosella sormensa pelissä siinä, että Viro kohdattiin jälleen vuonna 1957, vain vuosi Kekkosen presidentiksi tulon jälkeen? Ajattelen, että näin olisi voinut olla.

Ex Libris: Urho Kaleva Kekkonen

Kekkosen Virossa nauttimasta suosiosta kertoo mielenkiintoinen Ex Libris, jonka tunnettu virolainen kuvataiteilija ja karikatyyrien tekijä Hugo Hiibus on tehnyt. Kuvassa kaljupäinen hiihtäjä syöksyy ensimmäisenä laskuun. Karikatyyri kuvaa ensimmäisenä menevää vahva miestä, ja taustalla liehuva Suomen lippu kuvastaa tilanteen merkityksellisyyttä: lippu salkoon, Kekkonen on ladulla!
Olisi mielenkiintoista tietää tarkemmin, millainen tarina Hiibuksen tekemään kuvaan liittyy.
Ilmeisesti Ex Libris on vuodelta 1980, eli Kekkonen oli silloin vielä presidenttinä. Mutta vuonna 1929 syntynyt Hiibus on voinut olla jollain tavoin itsekin mukana kuvioissa jo vuonna 1964, jolloin Kekkonen teki myyttisen vierailunsa Tarttoon.
Tuolla epävirallisella valtiovierailulla kovakuntoinen Kekkonen pudotti Moskovan turvamiehet kannoiltaan tehdessään Käärikun maisemissa 17 kilometrin hiihtolenkin. Kuvaakohan Hiibuksen tekemä Ex Libris juuri tuota hiihtolenkkiä?
Ex Libriksen näkökulma on selvästi perässähiihtäjän näkökulma. Onko katsojana kyydistä pudonnut turvamies? Vai onko katsojana sittenkin tavallinen Neuvostoliiton ikeessä elänyt virolainen, joka aistii Kekkosen voimakkaassa hahmossa omaa tukahdutettua vapauden kaipuutaan?

UKK-arkiston johtaja Pekka Lähteenkorva kertoi, että arkistokin on kiinnostunut tähän Ex Librikseen liittyvistä tiedoista. Onkohan kukaan nähnyt tätä Ex Libristä kirjoissa? Tai onko Hugo Hiibus kertonut jossakin tähän liittyvää tarinaa?