torstai 22. maaliskuuta 2018

Urho Kekkonen ja Paavo Karikko


Urheilumuseon uutiskirjeessä kerrottiin, että Panu Kontio on lahjoittanut hallussaan olleen Paavo Karikon (1903–1978)  kokoelman Suomen Urheiluarkistolle. Karikolla ei ollut omia lapsia, mutta paperit olivat säilyneet suhteellisen hyvin suvun hallussa. Urheiluarkisto on oikea paikka näille papereille.
Keuruulta pääkaupunkiseudulle aktiivieläkeläiseksi muuttanut opettaja Jarmo Ruhanen ohjasi minut kaksi vuotta sitten ystävällisesti Sipooseen tähän Panu Kontion yksityisarkistoon. Olen kiitollinen, että sain hyödyntää Kontion Karikko-papereita viime vuonna ilmestyneessä Paavo Nurmen elämäkerrassa Mies josta tehtiin patsas ja tässä kuussa ilmestyneessä Urho Kekkosen urheiluelämäkerrassa Kekkonen urheilumiehenä.
Karikko tunsi nämä molemmat suurmiehet, mutta suhde oli hyvin erilainen. Paavo Nurmen kanssa Karikko ei ollut väleissä. Arvioni mukaan Karikko on kritisoinut Paavo Nurmen harjoitusmenetelmiä ja nimenomaan kävelyharjoittelua. Tätä Nurmi ei antanut anteeksi.

Paavo Karikko (oik.) kertoo radiotoimittaja T.  Määtälle
Karhumäen kisauutisia vuonna 1942.
(Kuva: Erkki Viitasalo, SA-kuva)
Sen sijaan Urho Kekkosen kanssa Karikko oli hyvin läheisissä, suorastaan luottamuksellisissa, väleissä. Molemmat opiskelivat oikeustiedettä 1920-luvulla, kuuluivat Akateemiseen Karjala-Seuraan, olivat taistelleet valkoisten puolella sisällissodassa, ja kaiken lisäksi he asuivat naapureina Kampissa Hämäläisten talossa. Karikolla ja Kekkosella oli yhteistä sekin, että molemmat olivat olleet jo ennen opintojensa alkua oman paikkakuntansa urheiluseuran johdossa.
Kekkonen oli kolme vuotta Karikkoa vanhempi. Suomen Urheiluliiton puheenjohtajana Kekkonen lähetti Karikon Italiaan valmentajaksi 1930-luvulla. Kun Karikon pesti päättyi ja oli aika palata kotimaahan, hänellä oli kaksi vaihtoehtoa. Turun kaupunki ja Viipuri olivat kiinnostuneet palkkaamaan kunnallisen liikuntaneuvojan. Kekkonen suositteli Viipuria, mutta Karikko meni Turkuun.
Kekkonen myönsi harvoin olleensa väärässä. Karikolle hän kuitenkin sanoi myöhemmin, että Turku oli oikea ratkaisu. Viipuri jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle jopa kahteen kertaan. Turussa oli paljon rauhallisempaa.

 Karhumäen kisat

Paavo Karikko antoi sota-aikana hienon näytteen organisointitaidostaan järjestämällä legendaariset Karhumäen kisat asemasotaa käyville sotilaille. Karhumäen kisat saivat sodan varjossa tarunhohtoisen maineen. Ne olivat kuin pienoisolympialaiset. Yleisurheilu oli päälajina, mutta myös painissa ja nyrkkeilyssä käytiin kovia kilpailuja. Lisäksi sunnuntaina yleisurheilukisojen päätyttyä pelattiin jalkapallo-ottelu Äänislinnan ja Karhumäen joukkueiden kesken. Tiukka ottelu päättyi lopulta tasanumeroihin 0–0.
Oma tunnelmansa Karhumäen kisoille tuli siitä, että koska vain saattoi tulla hälytys, sillä Äänisen pohjoisrannalla sijaitseva Karhumäki olisi voinut hyvinkin joutua vihollisen sotatoimien kohteeksi.
Urho Kekkonen kävi heinäkuussa 1942 seuraamassa näitä ystävänsä järjestämiä kilpailuja. 800 kilometrin matka Helsingistä Karhumäkeen ei ollut aivan leikintekoa, sillä vieraat joutuivat menemään sotatoimialueelle. Matka tehtiin Helsingistä ensin junalla Äänislinnaan, ja sieltä jatkettiin loppumatka autolla.
Kekkonen oli tuolloin Suomen olympiakomitean ja Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja. Arvovaltaiseen siviilivierasseurueeseen kuuluivat myös opetusministeri Antti Kukkonen ja TUL:n puheenjohtaja Urpo Rinne sekä neljäntenä SVUL:n toimistopäällikkö Lauri Santala.

Kirjoittamani Kekkonen urheilumiehenä. Kilpakenttien Känästä Suomen presidentiksi voi tilata vaikka Docendon verkkokaupasta eli täältä.

Ei kommentteja: