Kaikkien aikojen ennätykset paukkuivat tämän vuoden kirjamessuilla Helsingissä. Ensimmäisen kerran yli satatuhatta kävijää! 104 000 on tarkka luku, muistaakseni.
 |
| Jännityksen täyteinen hetki, kun kuuntelemme Unto Hämäläisen kanssa lavaisännän spiikkausta, ennen kuin astelemme Hakaniemi-lavalle. |
Itselläni oli näillä 25. kerran järjestetyillä kirjamessuilla suurempi rooli kuin koskaan aikaisemmin, joten päätin kirjata lähinnä itseäni varten muistiin messujen elämyksiä ja kokemuksia.
Kuuluin tänä vuonna Kanava-raatiin, jossa Kanavan tuottajan Tuomo Lappalaisen ja professori Laura Kolben kanssa luimme ja arvioimme 24 eri kustantajalta tulleita elämäkertoja ja muistelmia ja valitsimme niistä viisi parasta, joista Suvi-Anne Siimes valitsee mielestään parhaan. Voittaja julkistetaan 18. marraskuuta.
Itselleni on syntynyt pitkän ajan myötä vakaa käsitys siitä, kuinka tullaan kirjailijaksi:
1. Lue paljon,
2. Kirjoita paljon, ja
3. Ole ennakkoluuloton.
Kirjaraadissa sain harjoittaa noita kaikkia. Kokemus oli todella antoisa. Viime vuosina oma lukemiseni on ollut kuhunkin kirjaprojektiin liittynyttä tietojen hakemista. Kun kirjoitin Paavo Nurmesta, luin ensin hänestä kirjoitetut aikaisemmat kirjat ja muutenkin saman aihepiirin kirjallisuutta. Kun kirjoitin Urho Kekkosesta, kahlasin läpi etenkin Juhani Suomen ja Ari Uinon tekemiä kirjoja, mutta myös muita Kekkos-kirjoja Maarit Tyrkön kirjoihin asti. Kun kirjoitin Juuso Waldenista, luin hänestä aiemmin kirjoitetut kirjat. Erityisesti Einar W. Juvan elämäkerta kenraali Rudolf Waldenista oli suureksi avuksi.
Taustakirjallisuuteen tutustuminen on välttämätöntä, kun alkaa kirjoittaa jostakusta henkilöstä elämäkertaa tai muuta tietokirjaa. Ihannetapauksessa kirjoittajalla on lisäksi ulottuvillaan paljon julkaisematonta lähdeaineistoa. Monesti sellaiset aineistot löytyvät arkistoista. Joskus harvoin kirjailija saa käsiinsä kirjeitä, joita ei vielä ole toimitettu arkistoon. Sellainen aineisto on erityisen innostavaa.
Minulle oli syntynyt tunne, että olin jollain tavalla lyönyt laimin ajankohtaisen kirjallisuuden seuraamisen. Enää sellaista tunnetta ei ole, kun olen vuoden sisällä lukenut pyöreästi sata kirjaa.
Tämän luku-urakan jälkeen tuntuukin siltä, kuin olisin syntynyt uudelleen. Kanava-raadissa olen lukenut toinen toistaan kiehtovampia teoksia kiinnostavista ihmisistä, heidän elämäntyöstään tai heidän elämässään merkityksellisistä vuosista. Samalla, onkohan se edes mahdollista, kirjallisuuden merkitys on noussut omassa arvoasteikossani vielä yhden pykälän ylöspäin, kymppiplussaan.
En siis tiedä, mikä viidestä ehdokkaasta saa Kanava-tietokirjapalkinnon 2025. Mutta sen tiedän, että ehdolla olevien viiden kirjan lisäksi kalkkiviivoille asti tarjolla oli ainakin kymmenen muuta aivan erinomaista kirjaa. Upeita lukuelämyksiä. Tänäkin vuonna kirja on erinomainen lahja isänpäiväksi ja joulupukin säkkiin.
Kanava-raadissa päädyimme valitsemaan viisi kirjaa ”loppukilpailuun”. Suvi-Anne Siimes toimii sitten itsenäisenä kirjadiktaattorina ja valitsee näistä viidestä upeasta kirjasta voittajan. Raatimme perustelut on julkaistu tuoreessa Kanavassa ja Suomen Kuvalehdessä. En toista niitä tässä. Sen sijaan esittelen omia lukukokemuksiani ja tunteitani.
Neil Hardwick, Poistetut kohtaukset. Muistelmat (WSOY).
Neil Hardwick tuli puoli vuosisataa sitten suomalaisten tietoisuuteen englantilaisena poliisina, joka sanoi Hello, hello, hello. Oikeasti hän oli ydinfyysikko, joka kohtasi elämänsä naisen, ja seurasi häntä Suomeen. Hardwickin kirjassa muistaminen on yksi pääteemoista. Hänestä ei itse asiassa tullut koskaan ydinfyysikkoa vaan filosofi, eikä se nainenkaan lopulta ollut hänen elämänsä nainen.
Maria Jokela & Joonas Vanhala (toim.) Gaius Julius Caesar (Gaudeamus)
Lapsena luettiin ihan hulluna Asterix-sarjakuvia. Ensi vuonna tulee sata vuotta ranskalaisen René Goscinnyn syntymästä. Hän oli ranskalainen sarjakuvien käsikirjoittaja, joka teki myös muun muassa lastenkirjoja. Joka on tutustunut Nikke-kirjoihin, ei voi kuin rakastaa Goscinnyn kertojanlahjoja. Hänen vanhempansa olivat muuttaneet Pariisiin Puolasta, ja hän kasvoi Argentiinassa, joten hän oli poikkeuksellinen kielitaitoinen, jonka seurauksena hän pystyi imemään vaikutteita monista erilaisista kulttuuripiireistä.
Asterixin piirtäjän Albert Uderzon juuret ovat puolestaan Italiassa. Hän syntyi Ranskassa siirtolaisperheeseen, ja Wikipediasta luin hauskan tarinan hänen etunimestään. Italialaisittain ranskaa puhunut isä sanoi papille, että pojasta tulee Alberto. Näin pappi kuuli. Kun Albert aikanaan ihmetteli isälleen, miksi hänelle annettiin italialainen nimi, isä puolustautui: ”En aikonut ristiä sinua Albertoksi, vaan Albertoksi.” Isän italialainen aksentti oli niin voimakas, että pappi ymmärsi väärin. Riemastuttava esimerkki siitä, miten väärinymmärrykset syntyvät!
Niin. Asterixit tekivät Gaius Julius Caesarista minun sukupolveni suurmiehen. Oli nautinnollista perehtyä Jokelan ja Vanhalan toimittamassa teoksessa tutkijoiden huolellisiin artikkeleihin tästä Rooman hallitsijasta ja sotapäälliköstä. Olen varma, että tänä vuonna edesmennyt Paavo Hohti olisi antiikin asiantuntijana ihastunut tähän opukseen.
Tuula Karjalainen, Tove Jansson ja maailman lapset (Tammi)
Tuula Karjalainen on suomalainen kulttuurin moniottelija, joka on johtanut muun muassa nykytaiteen museo Kiasmaa. Hänen kirjoistaan Tove Janssonin elämäkerta, joka ilmestyi vuonna 2013, oli kansainvälinen menestys.
Nyt Karjalainen on tehnyt kirjan Toven kirjeenvaihdosta. Jotkut maailmalta tulleet kirjeet tulivat perille hyvinkin viitteellisillä osoitteilla, kunhan maan nimi oli oikein. Tove Jansson oli kansainvälinen kirjailija, joka halusi tulla – taidemaalariksi.
Toven elämänfilosofia oli sellainen, että hän vastasi kirjeisiin, fanipostiin. Se oli tärkeämpää kuin uusien muumikirjojen kirjoittaminen. Parhaimmillaan, tai oikeastaan pahimmillaan, hänelle tuli 1500 ja jopa 2000 kirjettä vuodessa.
Tulee vain mieleen, että miten ihmeessä nykyajan kirjailijoista tehdään tällaisia vastaavia kirjeenvaihtokirjoja? Olen saanut joskus puhelinsoiton tai sähköpostia kirjoittamistani kirjoista. Aina ne ovat olleet ilahduttavia yhteydenottoja. Mutta en ole osannut tallettaa niitä. Ajattelen, että kirje on tavallaan konkreettisena esineenä helpompi laittaa talteen. Tai oli. Nykyäänhän ei enää kirjoiteta kirjeitä. Eikä mitään laiteta talteen. Se on sääli.
Luin syksyn aikana tämän Karjalaisen kirjan lisäksi kaksi muutakin Tove-kirjaa, Sophia Janssonin muistelmakirjan (teemana ”kuka minä olen”) ja Heikki Niemeläisen teoksen (teemana ”Meilahti Muumilaakson esikuvana”). Olisiko niin, että Muumien menestystarinaa seuraava Toven menestystarina on vasta pääsemässä vauhtiin?
Heini Kilpamäki: Aseman Nainen (Into)
Asunnottomuuden arvoitus ja asunnottoman ihmisarvo ovat vaikeita aiheita. Iltalehden toimittaja Heini Kilpamäki teki pitkäjänteistä tutkivaa journalismia selvitellessään Helsingin asunnottomien asioita. Hän lähestyy kirjassaan tätä ajankohtaista ilmiötä Helsingin rautatieasemalla asustelevan Sarin kautta.
Sarin tarina hämmentää, sillä hänen kauttaan lukija oivaltaa, että aika moni meistä saattaisi luiskahtaa tilanteeseen, jossa koti, elämän kiintopiste ja tukipilari, menee alta. Heini Kilpamäki kuvaa hienosti muun muassa sen, kuinka hän tuli ensimmäisen kerran ottaneeksi kontaktin Sariin. Kirja herättää paljon ajatuksia.
Erikoisen sattuman kautta tähän viiden finalistin joukkoon osui kaksi henkilöä, jotka tunsivat toisensa hyvin. Aikanaan Heini Kilpamäen gradun arvioinut Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmi selvisi myös viiden parhaan joukkoon omalla kirjallaan.
Hannu Salmi, Frans Leijon: Kuuromykän ihmeellinen elämä (Otava)
Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmi lähti selvittämään, millaista elämää hänen edesmennyt sukulaisensa, kuuromykkä Frans Leijon mahtoi elää. Ihmeellisesti professori onnistuu kutomaan erilaisista tiedonmuruista tarinan, jossa on hyvin paljon kyse ihmisarvosta.
Itselleni tuli Frans Leijonin tarinasta mieleen Pälkäneen mylläri Kalle Atlin (1889–1978) ja hänen vaimonsa Kaija Atlin (o.s. Lahtinen) sekä heidän sokea tyttärensä, äitini serkku. En koskaan tavannut tätä sokeaa tyttöä, joka kuoli ennen syntymääni. Kaija-täti opetteli sokeiden pistekirjotuksen, jotta hän saattoi opettaa ja tukea tytärtään. Tyttärensä kuoltua hän toimi merkittävänä henkilönä sokeiden yhteisössä käyden kirjeenvaihtoa… en vain tiedä keiden kanssa.
Kallen ja Kaijan mökki huojuu edelleen kuin ihmeenkaupalla pystyssä, vaikka se ei ole enää tällä vuosituhannella ollut asuttavassa kunnossa. Katto on ajat sitten romahtanut. Sen vieressä ollut mylly hävitettiin jo vuosikymmeniä sitten. Ehkä ne hirret myytiin jonnekin.
Atlinin Kalle oli kiehtova persoona, joka teki itselleen ruumisarkun ja nukkui siinä viimeiset vuotensa. Tunsin häntä kovin huonosti. Se on vahinko, sillä hänellä olisi ollut mielenkiintoisia tarinoita. Vanhoilla päivillään hän valvoi ohi kulkevien linja-autojen aikatauluja. Harmitti, jos bussi oli jostain syystä myöhässä. Yleensä ne kulkivat ajallaan.
Hänen veljensä oli rakennusmestari Kustaa Evert Atlin. Hänestä en tiedä mitään, en myöskään heidän siskostaan Anna Hyökistä, joka oli naimisissa kansanedustajanakin toimineen maanviljelijä August Hyökin kanssa.
Kun Kaija jäi yksin, tätini Ritva otti miehensä Upin kanssa Kaijan luokseen asumaan. Maailmassa on hyviä ihmisiä. Tai ainakin oli.
Siltalan uutuus
Hyvin pienesti aloittaneesta Siltalasta on tullut yksi suomalaisten kirjapiirien kiinnostavimmista toimijoista. Presidentti Urho Kekkosen 70-vuotisjuhlasäätiö valitsi aivan kirjamessujen alla Siltalan viime vuonna ilmestyneen filosofian tohtori Henrik Talan kirjoittaman teoksen ”Aimo Pajunen – Kylmän sodan kenraali” oman kirjapalkintonsa saajaksi. Palaan tähän aiheeseen myöhemmin.
Siltalan messuosastolla oli myynnissä myös Kari Hotakaisen uutuus ”Kirjamessut, eli haastattelu, joka meni päin helvettiä”. Siitä tuli Komediateatterin esityksen ansiosta yksi tämän kirjasyksyn tapauksista. Ria Kataja ja Pekka Strang onnistuvat rooleissaan hienosti. Peacock-teatterissa viimeinen näytös näyttäisi olevan 18. marraskuuta (2025).
Hotakainen on saavuttanut kirjailijana jotain sellaista, mistä itse vain haaveilen. Hän on kirjoittanut kirjan, joka on päätynyt teatterin näyttämölle.
Presidenttien kirjat
Kirjamessuilla esiteltiin kolme uutuuskirjaa presidenteistä. Uusin kirja, suoraan painokoneesta tullut Sauli Niinistön teos Kaikki tiet turvaan (WSOY), on minulla vielä lukematta, mutta se sai myönteisen vastaanoton. Myös Alexander Stubbin kirja Vallan kolmio (Otava) otettiin ihastuksella vastaan. Varmaan 1500 ihmistä oli kuuntelemassa, kun Ville Blåfield haastatteli tasavallan presidenttiä.
Oma kirjani Alexander Stubb – Matka presidentiksi (Readme) herätti myös paljon kiinnostusta. Hakaniemi-lava oli viimeistä istumapaikkaa myöten täynnä. Istumapaikkojen lisäksi ympärille kertyi niin paljon väkeä seuraamaan seisaaltaan Unto Hämäläisen tekemää haastattelua, että varovaisestikin arvioiden meillä oli ainakin 300 kuulijaa.
Kirjassani kuvaan Stubbin paljon lukevana, paljon kirjoittavana ja liberaalina persoonana. Ei ihme, että hänestä on tullut – kirjailija. Se puolestaan näyttää aikamoiselta ihmeeltä, että hänestä on tullut tasavallan presidentti.
Laitan tähän blogipostaukseen muutaman Maarit Tyrkön ystävällisesti lähettämän valokuvan kirjamessujen tunnelmista.
 |
| Jussi Kiilamon ja Unto Hämäläisen keskellä oli hyvä valmistautua omaan lavaesiintymiseen. |
 |
| Reidar Särestöniemi -paitaan pukeutunut Maarit Tyrkkö, kokenut presidenttikirjojen tekijä, toivotti Untolle (oik.) ja minulle onnea odotellessamme haastattelun alkua. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti