Aamulenkki nro 310 Nurmijärven juhlavuosi

Viipurin Sudet voitti sata vuotta sitten vuonna 1925 jääpallon Suomen mestaruuden Salakkalahdella. Ahlgrenin Kalle (3. vas.) teki loppuottelussa kuusi maalia eikä antanut HJK:lle mitään mahdollisuuksia.

Nurmijärven kunta juhlii tänä vuonna 250-vuotisjuhliaan pitkin vuotta. Suomen suurimpana maalaiskuntana mielellään esiintyvän Nurmijärven perusti kuningas Kustaa III vuonna 1775. Onnea Nurmijärvelle kunnioitettavaan ikään pääsystä!

Nurmijärven kappeliseurakunta oli kylläkin perustettu jo vuonna 1558, mutta se kuului pitkään Helsingin pitäjään. Kirkon rakentamisesta alkoi sitten tulevan kunnan keskustan kehittyminen.

Nurmijärven 250-vuotisjuhlat keskittyvät hyvin ymmärrettävästi syksyyn ja Aleksis Kiven päivään 10. lokakuuta. Silloin julkistetaan muun muassa dosentti Ossi Viidan ja FT Jouni Lavikaisen kirjoittama Nurmijärven kunnan historian 4. osa, jossa käsitellään vuosia 1960–2017. Luultavasti se puhuttelee siis huomattavaa osaa nurmijärveläisistä, koska tuolta ajalta varsin monella on omakohtaisia muistoja.

Minäkin olen päässyt mukaan juhlavuoden tasokkaaseen kulttuuriohjelmaan, sillä pidän Nurmijärvellä kaksi esitelmää. Torstaina 23.1.2025 kerron Klaukkalan kirjastossa Paavo Nurmen sata vuotta sitten tekemästä ihmeellisestä Amerikan-kiertueesta. Paavo Nurmi muistetaan Suomessa yhdeksästä kultamitalistaan, mutta Yhdysvalloissa painaa legendaarinen vuoden 1925 kilpailukiertue enemmän. Sen jälkeen yleisurheilun hallikilpailuista tuli median ja suuren yleisön kiinnostuksen kohde.

Paavo Nurmen sankaritarinalle sata vuotta sitten toteutunut kiertue loi kultareunuksen ei vähiten siitä syystä, että hän kävi kiertueen loppupuolella Hollywoodissa ja tapasi muun muassa toimintaelokuvien karismaattisen sankarin Douglas Fairbanksin. 

Sama aihe, Paavo Nurmen seikkailut Amerikassa, on myös Loimaan luennollani 30. tammikuuta.

 

 

Paavo Nurmi antaa Douglas Fairbanksille lähtölupaa vuonna 1925.

 

Nyt kun tätä kirjoitan, pälkähti mieleen, että Nurmi sopii paremmin kuin hyvin Nurmijärven juhlavuoteen, nimensä puolesta. Kas kun Nurmijärvelle ei ole sijoitettu Nurmen patsasta!

Huumori on taitolaji, etenkin huono huumori… Useammin kuin kerran olen saanut ohjeen, että älä yritä olla hauska. Tuleekin mieleen se Urheilulehden Mustan Hevosen pakina, jossa mainittiin nuori urheilutoimittaja, joka kysyi lehdistötilaisuudessa Suomessa käymässä olleelta olympiavoittaja Kipchoge Keinolta, että kuinka paljon Keniassa on keino-päällystekenttiä. Musta Hevonen jatkoi, että Keinon luonteva vastakysymys olisi ollut suomalaisen jalkapallon tasoon liittyen, että kuinka paljon Suomessa mahtaa olla nurmi-kenttiä… 

 

Pölläkkälä oli yksi Äyräpään kylistä. Pölläkkälän Ura järjesti sata vuotta sitten 1925 kaksipäiväiset yleisurheilukilpailut.

 

Ehkä palataan takaisin Nurmijärven suurmiespatsaisiin. Siellä on jo Aleksis Kiven patsas, jonka tasavallan presidentin puoliso Ellen Svinhufvud kävi paljastamassa Kiven satavuotisjuhlavuonna 1934.

Menen tänä vuonna toisenkin kerran Nurmijärvelle. Nimittäin 6. maaliskuuta (2025) kerron Karjalan urheilusta. Se on myyttisiin sfääreihin nouseva aihepiiri, koska Suomi menetti sodassa merkittävät alueet mm. Karjalankannakselta ja Laatokan pohjoispuolelta kuten Vienasta. Kun alue revittiin Suomesta irti niin, väestö tuli Suomeen ja jätti kotinsa ja muistonsa taakseen. Samalla syntyi vahva tunteellinen side rakkaisiin isien ja isoisien maihin.

Jotkut Karjalan urheiluseurat lopettivat sotien jälkeen toimintansa, toisten toiminta hiipui vähitellen. Mutta jotkut, kuten esimerkiksi Viipurin Urheilijat, pystyivät jatkamaan uudella paikkakunnalla toimintaansa.

Nurmijärvelle tuli evakkoja ilmeisesti Vienan Karjalasta. Sen alueen urheilusta tiedänkin vähemmän, joten maaliskuisessa esityksessäni keskityn ennen kaikkea Viipurin seudun urheiluun.

Jos tunnet Vienan Karjalan urheilutarinoita, olen kiinnostunut kuulemaan. Tule vaikka Nurmijärvelle kertomaan!

Pölläkkälän Uran Ragnar Nilsson (oik.) sijoittui Pölläkkälän kansallisissa kilpailuissa 100 metrillä kolmanneksi vuonna 1925.

Aamulenkki nro 308 Hieno urheiluvuosi 2024

Valitettavasti Suomen olympiakomitean rakenteelliset ongelmat ja niistä käydyt keskustelut jättivät tänä vuonna varjoonsa poikkeuksellisen hienon suomalaisen urheiluvuoden parhaat saavutukset. On puhuttu virheellisesti jopa huippu-urheilun kriisistä, kun Pariisin olympiakisoista ei tullut mitaleita, kun olisi pitänyt puhua rakenteista ja niiden uudistamisen tarpeesta.

Pariisin olympiakisoista alkanut keskustelu on antanut vaikutelman,
että suomalainen huippu-urheilu olisi kriisissä.
Kuva: Rudy and Peter Skitterians, Pixabay.

Suomalainen urheiluvuosi 2024 oli itse asiassa yksi kaikkien aikojen parhaista. Olen 25 vuoden ajan ollut mukana Laureus World Sports Awards -valintaprosessissa, jossa valitaan maailman parhaista urheilijoista parhaat. Koskaan aikaisemmin en ole voinut ehdottaa samanlaista määrää vahvoja suomalaisia ehdokkaita listoille.

En ymmärrä lainkaan, kuinka meillä kehdataan puhua huonosta urheiluvuodesta, kun suomalainen jääkiekkoilija nostaa NHL:n mestarijoukkueen kapteenina Stanley Cup -pokaalin (Aleksander Barkov, Florida Panthers), tai kun suomalainen jalkapalloilija voittaa ensin Saksan Bundesliigan mestaruuden ja nostaa sen jälkeen vielä DFB-pokaalin mestarijoukkueen kapteenina (Lukas Hradecky, Bayer Leverkusen) 74,000 katsojan edessä.

Historian aikakirjoihin merkittiin myös suomalainen nainen, joka voitti liitokiekon eli frisbeegolfin maailmanmestaruuden (Eveliina Salonen) ensimmäisenä suomalaisena ja juuri sopivasti ennen kuin lajin MM-kisat järjestetään ensimmäistä kertaa Suomessa, Tampereella ja Nokialla, kesällä 2025.

Paavo Nurmi Games 2024 oli aivan poikkeuksellisen hieno tapahtuma. En uskonut, että itse näkisin koskaan Pekka Vasalan ja Antti Loikkasen 1500 metrin Suomen ennätyksen rikkoutumista. Joonas Rinne tarjosi kuitenkin tuon elämyksen. Ja samoissa kisoissa Ella Junnila paransi omaa korkeushypyn Suomen ennätystään kahdella sentillä.

Naisten moukarinheitossa Paavo Nurmi Gamesissa nähtiin Pariisin olympiakisojen esikisa. Kanadalainen maailmanmestari (2023) Camryn Rogers lennätti lekaansa pisimmälle ensin Turun Urheilupuistossa ja sen jälkeen Pariisin olympiakisoissa. Silja Kosonen sijoittui PNG:ssä toiseksi jättäen kovassa seurassa taakseen muun muassa takavuosien ykkösheittäjän Anita Wlodarczykin. Pariisissa vanha rouva Anita kaivoi jostakin takavuosien vireensä ja sijoittui neljänneksi ennen Siljaa, joka sijoittui nyt viidenneksi samoin kuin edellisen vuoden MM-kisoissakin. Saksaa Turun yliopistossa opiskeleva Silja Kosonen, 22, on nyt jo vakiinnuttanut asemansa yhtenä maailman parhaista ja varmimmista heittäjistä.

Jalkavammastaan toipuva Wilma Murto ei Turkuun vielä ennättänyt. Nina Kennedy voitti Paavo Nurmi Gamesin seiväskisan ja jatkoi samalla voittoisalla linjalla myös Pariisin olympiakisoissa. Minusta yksi tämän vuoden suurimmista urheilusaavutuksista – hattu pois päästä – on, että Wilma Murto pystyi vain muutamien viikkojen valmistautumisella hyppäämään olympiakisoissa kuudenneksi tuloksella 470.

Ja Pariisin olympiakisoista puheenollen, 13-vuotiaan Heili Sirviön sijoittuminen viidenneksi rullalautailun parkin finaalissa karsintojen kompurointien jälkeen oli ehdottomasti kisojen hämmästyttävin suomalaissuoritus.

Pariisin olympialaiset nostivat kansakunnan tietoisuuteen toisenkin urheilijan, jolle alettiin jo ladata menestysodotuksia seuraavia olympiakisoja ajatellen – niin tyypillistä meille suomalaisille. Kyse oli Pihla Kaivo-ojasta, joka nyrkkeili 50 kg:n sarjassa viidenneksi, vain voiton päähän mitalista.

Pariisin olympialaisissa säväytti myös 20-vuotias estejuoksija Ilona Mononen. Hän oli sijoittunut viidenneksi kesäkuun EM-kisoissa uudella Suomen ennätyksellä. Pariisin olympialaisten alkuerissä hän paransi vielä ennätysaikaansa, mutta ei selviytynyt jatkoon. Joka tapauksessa, kerrassaan debút fantatiques olympiatasolla.

Tasavallan presidentti Alexander Stubb oli tilanteen tasalla Pariisin olympialaisissa. Ensimmäisen kerran mediassa jaettiin valokuvia presidentistä, joka lohdutti pettynyttä suomalaisurheilijaa (Luukas Saha).

Itsenäisyyspäivän juhliin tasavallan presidentti oli kutsunut juhlien ”Yhdessä”-teeman hengessä suomalaisen kestävyysjuoksun kärkipariskunnan, Mustafa Muusen ja Nathalie Blomqvistin. Se oli oiva valinta! Oli säväyttävää nähdä kestävyysjuoksijat ykköset päällä. Nathalie sijoittui Rooman EM-kilpailuissa 5,000 metrillä viidenneksi uudella Suomen ennätyksellä. Pariisin olympiakisoissa hän sijoittui saman matkan loppukilpailussa neljänneksi parhaana eurooppalaisena 13:nneksi. Mustafakin onnistui tänä vuonna, sillä hän paransi oman ennätyksensä 5,000 metrillä aikaan 13.30,04.

Tenniksen Davis Cupin supervuoden 2023 jälkeen hyvät uutiset saivat jatkoa. Nostan vain Wimbledon-voittajaksi pelanneen Harri Heliövaaran, joka brittiparinsa Henry Pattenin kanssa voitti nelinpelin mestaruuden maailman arvostetuimmassa turnauksessa.

 

Valmennusrintamalla vuosi 2024 oli historiallinen. Hämmästyttävin uutinen oli tietysti Paris Basketballin päävalmentajana vahvat näytöt antaneen Tuomas Iisalon pesti NBA-joukkue Memphis Grizzlies’n apuvalmentajaksi.

Koripallon ykkösuutiseksi nousi silti Lauri Markkasen elokuussa tekemä yli 200 miljoonan dollarin sopimus Utah Jazzin kanssa. Sopimus jatkuu vuoteen 2029 asti. Laurin esimerkillisyys kantaa myös kotimaan koripallossa. Siitä saatiin esimerkki, kun 16-vuotiaat tytöt voittivat Euroopan mestaruuden pian sen jälkeen, kun uutinen Lauri unelmasopimuksesta oli julkistettu.

Kotimaiset jalkapallon valmentajamarkkinat kävivät – ja käyvät – kuumina. Tähtivalmentajan maineessa muutaman vuoden paistatelleen Markku Kanervan tähtisikermä vanheni käsiin, ja joukkueen viimeaikaiset tulokset ovat olleet masentavia.

Huuhkajien ohjaksiin etsitään vahvaa päävalmentajaa. Mika Lehkosuon valmentamat Pikkuhuuhkajat selviytyivät alle 21-vuotiaiden EM-kisoihin, joten hänen projektinsa on kesken. Jani Honkavaaran valinta Djurgårdenin päävalmentajaksi kohahdutti, ja samoihin aikoihin tullut uutinen Toni Koskelan siirtymisestä Kalmarin ohjaksiin poisti jälleen yhden ehdokkaan päävalmentajaspekulaatioista. Suomalaisilla valmentajilla on kyllä kysyntää ja luottoa rajojemme ulkopuolella.

 

Sokerina pohjalla haluan muistuttaa vielä paralympialaisten hienosta menestyksestä. Pariisista kantoivat mitaleita kotimaahan ratakelaajat Toni Piispanen, Leo-Pekka Tähti ja Amanda Kotaja.

Aina voisi tulla enemmän menestystä, mutta jos tämän urheiluvuoden näkee kriisivuotena, suosittelen peiliin katsomista. Silloin näkee parhaiten sen suurimman kriisin aiheuttajan.

 

Vuoden 1983 MM-kisojen jälkeen kartalta kadonneita maita

Yleisurheilun ensimmäiset MM-kisat järjestettiin Helsingissä 1983.
Museovirasto: Volker von Bonin.

Yleisurheilun ensimmäisiin maailmanmestaruuskilpailuihin Helsingissä 1983 osallistui 154 maata tai joukkuetta ja 1335 urheilijaa. Kyse oli siihen asti Suomen kaikkien aikojen kansainvälisimmästä tapahtumasta, jonka synnyttämisessä päävastuun kantoivat Carl-Olaf Homén järjestelytoimikunnan puheenjohtajana ja Lauri Tarasti pääsihteerinä.

Suomi sai kisoissa kolme mitalia. Tiina Lillak heitti keihäässä kultaa, Arto Bryggare aitoi hopealle ja Martti Vainio heittäytyi 5000 metrillä pronssille. Kaiken kaikkiaan Suomen joukkueessa oli 53 urheilijaa.

Vanhoja kuvia katsellessa tulee väistämättä nostalginen olo. Yksi kisojen näkyvimmistä sponsoreista oli japanilainen TDK. Elettiin kasettien ja videokasettien kulta-aikaa. Kisojen osanottajalistoja tarkastellessa huomaa, kuinka valtavasti maailma on muuttunut 40 vuoden aikana. Mukana olleiden joukkueiden joukossa oli 12 maata, joita ei enää ole olemassa. Merkittävä muutos on kohdistunut siis lähes kymmeneen prosenttiin osallistujamaista.

Kartalta ovat kokonaan kadonneet Neuvostoliitto, Jugoslavia ja Tšekkoslovakia. Alankomaiden Antillit voidaan lukea myös tähän ryhmään. Se hajotettiin vuonna 2010. Saaret ovat edelleen osa Alankomaiden kuningaskuntaa, mutta urheilijat voivat halutessaan edustaa joko Arubaa tai Hollantia.

Jemenit ovat yhdistyneet yhdeksi, tosin sisäisesti hyvin riitaiseksi Jemeniksi, ja Saksat ovat yhdistyneet yhdeksi Saksaksi.

Lisäksi neljä osanottajamaata on vaihtanut nimeä. Ylä-Voltan nimi muuttui Burkina Fasoksi heti Helsingin kisoja seuranneena vuonna. Kamputsea on nykyään Kambodžan kuningaskunta, Länsi-Samoa on nykyään Samoa ja Zairesta tuli vuonna 1997 Kongon demokraattinen tasavalta. Sitä saatetaan kutsua myös Kinshasan Kongoksi maan pääkaupungin mukaan.

Merkittävin ja urheilua eniten muokannut muutos on ollut Neuvostoliiton hajoaminen. 1990-luvun alussa piirrettiin kartalle 15 uutta valtiota: Venäjä, Viro, Latvia, Liettua, Valko-Venäjä, Ukraina, Armenia, Azerbaidžan, Georgia, Kazakstan, Kirgisia, Moldova, Tadžikistan, Turkmenistan ja Uzbekistan.

Jugoslavian hajoaminen ei onnistunut ilman sotaa, kun taas Tšekkoslovakia jakautui Tšekiksi ja Slovakiaksi ilmeisesti ilman ensimmäistäkään veriuhria.

Kadonneilla mailla oli näkyvä rooli MM-kisojen mitalitaulukossa, sillä neljästä menestyneimmästä maasta kolme on kadonnut kartalta.

Yhdysvallat oli 24 mitalillaan kisojen menestynein maa, mutta Neuvostoliitto 23 mitalillaan ja Saksan demokraattinen tasavalta 22 mitalillaan olivat lähes yhtä menestyneitä. Neljänneksi eniten (9) mitaleita sai Tšekkoslovakia.

Helsingin MM-kisoissa oli mukana myös kaksi kansallista yleisurheiluliittoa, jotka siis siis edustivat omaa ”valtiotaan” tai ”maataan” poikkeuksellisissa olosuhteissa. Nämä poikkeukset olivat Kiinan Taipein Yleisurheiluliitto (TPE) ja Palestiinan Yleisurheiluliitto (PAL).

Kiinan Taipein eli Taiwanin kiista on ollut ratkaisematta vuodesta 1949 lähtien. Kiinan tasavalta eli Taiwan oli aikanaan perustamassa Yhdistyneitä kansakuntia, mutta se joutui luopumaan YK:n jäsenyydestä vuonna 1971 puhemies Maon johtaman Kiinan kansantasavallan hyväksi. Nykyään vain muutama YK:n jäsenmaa tunnustaa Taiwanin itsenäiseksi valtioksi, eivätkä kaikki saaren asukkaatkaan ole yksimielisiä siitä, haluaisivatko he saaren itsenäistyvän. Se nimittäin ärsyttäisi suunnattomasti manner-Kiinaa, joka katsoo, että saari kuuluu sen alueisiin.

Lähi-idässä tilanne on hyvin toisenlainen. Israelilaisten ja palestiinalaisten jännitteet juontavat kauas historiaan. Nykyisin Palestiinan valtion on tunnustanut jo lähes 140 YK:n jäsenvaltiota, mutta tältä listalta puuttuvat käytännössä kaikki länsimaat. Sen vuoksi Palestiina ei voinut valtiona osallistua myöskään Helsingin MM-kisoihin.

Kuvaavaa on, että monia muita maailman kriisipesäkkeitä on onnistuttu purkamaan 40 vuodessa, mutta Taiwanissa ja Palestiinassa tilanne on pysynyt vuosikymmenestä toiseen yhtä tulehtuneena. Se tarkoittaa sitä, että minun kanssani samanikäiset palestiinalaiset ja israelilaiset samoin kuin taiwanilaiset ja mannerkiinalaiset ovat eläneet koko työuransa sodan tai sodan uhan varjossa. Se on surullista. Yksi menetetty sukupolvi!

Kiinan ja Taiwanin urheilijat ovat olleet vain yhden kerran olympiakisoissa yhteisessä joukkueessa. Se tapahtui Lontoossa 1948. Sen jälkeen niiden edustajat eivät vuosikymmeniin mahtuneet samaan pöytään tai edes samaan huoneeseen.

Niinpä Helsingin MM-kisoissa tehtiin urheiluhistoriaa senkin osalta, että Kiinan kansantasavalta ja Kiinalaisen Taipein yleisurheiluliitto olivat edustettuina samoissa suurkisoissa. Joku voi vielä muistaa, että Kiinan Zhu Jianhua voitti korkeushypyssä MM-pronssia.

Isäni kuului Aulis Potinkaran johtamaan Helsingin MM-kisojen juhlavaliokuntaan. Harrin vastuulla oli joukkueiden avajaismarssin toteutus. 154 joukkuetta piti siis marssittaa Eläintarhan kentältä Olympiastadionille aikataulun mukaisesti. Kisojen juhlallisuuksien ohjauksesta vastasi näyttelijä-ohjaaja Risto Ahonen, kisamusiikista säveltäjä Jorma Panula, liikuntaesityksistä voimistelunopettaja Raija Riikkala ja Olympiastadionin koristamisesta vastasi professori Jukka Pellinen.

Kaikki järjestelyt menivät kaikin puolin hyvin. Ja kaiken kukkuraksi pääsihteeri Lauri Tarasti saattoi laskea talouspäällikkö Hannu Lehtisalon kanssa kisojen jälkeen tyytyväisenä, että kisoista jäi Suomen Urheiluliitolle voittoa 3,5 miljoonaa markkaa.

Paavo Nurmi Norjassa ja Ruotsissa 1923

Paavo Nurmen maine tunnettiin Norjassa.

Kestävyysjuoksun 9-kertainen olympiavoittaja Paavo Nurmi kilpaili vain yhden kerran Norjassa. Se tapahtui Ørnulf-seuran 30-vuotiskilpailuissa vuonna 1923. Myöhemmin samana kesänä hän juoksi Tukholmassa maililla uuden maailmanennätyksen.

Paavo Nurmi voitti ensimmäiset kolme olympiakultaansa Antwerpenin olympiakisoissa vuonna 1920. Suomen yleisurheilujoukkueen kokonaissaalis oli yhdeksän kultamitalia. Myös Yhdysvallat saavutti yhtä monta olympiakultaa, joten Suomi ja USA olivat maailman johtavat yleisurheilumaat.

Ensimmäisen maailmanennätyksensä Paavo Nurmi juoksi Tukholmassa 10 000 metrillä vuonna 1921. Seuraavana vuonna otti nimiinsä maailmanennätykset myös 2 000 ja 3 000 metrillä. Vuoden kolmas virallinen maailmanennätys oli Paavolle itselleen merkityksellisin. Hän alitti Tukholman olympiastadionilla Hannes Kolehmaisen ennätysajan 5 000 metrin juoksussa.

Tukholmasta alkoi vähitellen muodostua Paavo Nurmen ennätysten suosiollisin tekopaikka.

Paavo Nurmen nimi oli maailmalla nyt niin kiinnostava, että hänelle lähetettiin myös ulkomaisia kilpailukutsuja. Yksi tuli Norjasta, missä Ørnulf-seura valmistautui 30-vuotiskilpailuihinsa, jotka järjestettiin 16.–18.6.1923.

Paavo ilmeisestikin suunnitteli, että hän menisi ensin Tukholmaan ja sieltä Norjaan. Ruotsalaiset nimittäin intoilivat keväällä, että Paavo tulisi Tukholmaan harjoittelemaan ja edustamaan sikäläistä Linneaa katuviestissä. Ruotsalaislehdet kirjoittivat tästä monia juttuja, mutta luultavasti Paavolta kiellettiin kotimaassa tällainen ulkomaisen seuran edustaminen, sillä suunnitelma raukesi.

Vuoden 1923 suurimmat yleisurheilukilpailut olivat Göteborgin Pohjoismaiset kisat. Ne muistuttivat Malmössä vuonna 1914 järjestettyjä Balttilaisia kilpailuja, missä suomalaiset olivat menestyneet erinomaisesti.

Mutta Göteborgin kilpailuihin suhtauduttiin kotimaassa ristiriitaisin tuntein. Harvardin yliopiston valmentajaksi valittu Suomen 1920 olympiajoukkueen valmentaja Jaakko Mikkola kirjoitti johtavalle urheilutoimittajalle ja valmennuksen asiantuntijalle Lauri ”Tahko” Pihkalalle, että liikemiespiirit suunnittelivat kiekonheiton olympiavoittajan Armas Taipaleen lähettämistä Amerikkaan kilpailemaan. Mikkola painotti, että Taipaleesta tehtäisiin Amerikassa heti ammattilainen ja Suomi menettäisi Pariisin olympiakisoissa 1924 yhden kultamitalin.

Yhdysvallat oli siinäkin mielessä arveluttava maa, että suomalaiset pelkäsivät, että meidän parhaita urheilijoita värvättäisiin siellä Yhdysvaltain kansalaisiksi. Pariisin tulevan olympiamenestyksen kannalta kansalaisuuden vaihto oli yhtä kohtalokas visio kuin ammattilaiseksi julistaminenkin.

Lisäksi Mikkola ehdotti Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton (SVUL) puheenjohtajalle Aksel Ekille Bostonista lähettämässään kirjeessä, että urheilijoiden tuloksia ei pitäisi julkaista sanomalehdissä, sillä hänen mukaansa amerikkalaiset käänsivät kaiken englanniksi ja vertasivat, missä lajeissa heidän olisi tehtävä eniten töitä saavuttaakseen Suomen etumatkan.

Samassa kirjeessään Jaakko Mikkola vaati, että parhaita urheilijoita ei pitäisi lähettää edes Göteborgin Pohjoismaisiin kilpailuihin: ”Tulokset on pidettävä salassa. Jo siitäkin syystä on aivan välttämätöntä, että Ruotsin joukkue on mahdollisimman pieni… sillä matkalla kuluu ainoastaan varoja, joita tarvitaan 1924”, Mikkola ehdotteli SVUL:n puheenjohtaja Ekille.

Tässä Jaakko Mikkola oli eri linjoilla kuin valmentajakollegansa Lauri Pihkala, joka oli johtanut Suomen joukkueen menestykseen Malmössä 1914. Pihkala kannatti Göteborgiin lähtemistä.

Tästä nousi suuri myrsky niin Ruotsissa kuin Suomessakin. Lopulta Suomen Tukholman suurlähetystö oli kotimaahan yhteydessä, kun Ruotsissa paheksuttiin suomalaisten laihaa kiinnostusta Göteborgin Pohjoismaisiin kisoihin.

 

Paavoa painostettiin

 

On mahdollista, että juuri Jaakko Mikkola oli vaikuttanut siihen, että Paavo Nurmen mielenkiinto Göteborgin kilpailuihin oli olematon. Ja mielenkiintoa vähensi mahdollisuus osallistua kesäkuussa Kristianiassa (Oslo) Ørnulfin juhlakilpailuihin, missä Paavolle oli tarjolla kolme starttia kolmena päivänä peräkkäin.

Tahko Pihkalan valitsema linja pääsi Suomessa voitolle, ja myös eturivin yleisurheilijoita päätettiin lähettää Göteborgiin. Nyt Nurmeakin yllättäen vaadittiin mukaan joukkueeseen, mutta hän oli jo luvannut juosta Norjassa. Ja sen jälkeen hän halusi keskittyä heinäkuussa kuntonsa hiomiseen.

Vastoin Nurmen tahtoa hänet kuitenkin ilmoitettiin varamieheksi Göteborgin kisoihin. Ilmeisesti Suomen urheilujohto laski, että Nurmi olisi tämän jälkeen ylipuhuttavissa matkalle.

Mutta Nurmi ei hyväksynyt sitä, että häntä yritettiin painostaa juoksemaan. Siitä tuli valta- ja auktoriteettikiista. Nurmi ei pitänyt siitä, että häntä määräiltiin.

Paavo Nurmi juoksi kesäkuun puolivälissä Ørnulfin juhlakilpailuissa Kristianiassa ja voitti vaivattomasti 5 000, 3 000 m ja 1 500 metrin matkat. Erikoista on, että hän ei sen jälkeen enää koskaan kilpaillut Norjassa. Hänen kilpailumatkastaan kotimaassa syntyneet riidat voivat jossain määrin selittää Norjan kilpailujen jäämistä vain tähän yhteen kertaan. 

 

Paavo Nurmi TUL:iin?

 

Kiistat jatkuivat sen jälkeen, kun Paavo Nurmi palasi Norjasta kotimaahan. Häntä yritettiin vielä ylipuhua lähtemään Göteborgiin.

Riitely meni jo niin pitkälle, että Paavo harkitsi siirtymistä SVUL:n alaisesta Turun Urheiluliitosta Työväen Urheiluliittoon (TUL), joka oli perustettu sisällissodan jälkeen vuonna 1919. Se piti omasta tahdostaan etäisyyttä SVUL:iin eikä sallinut urheilijoidensa kilpailevan samoissa kilpailuissa SVUL:n urheilijoiden kanssa. TUL:n urheilijat esiintyivät ensimmäisen kerran Suomen olympiajoukkueessa vasta vuonna 1948.

Uhkaus TUL:n riveihin siirtymisestä olisi tarkoittanut, että Nurmi ei olisi voinut edustaa Suomea Pariisin olympiakisoissa 1924.

Uhkaus tehosi ja lopulta tehtiin kompromissi. Göteborgin kilpailuihin matkusti Suomesta vahva suomalaisjoukkue, mutta ei Nurmea.

Widen ja Nurmen kohtaamista markkinoitiin
 Ruotsissa näyttävästi.

Paavo käytti sitten heinäkuun harjoitteluun ja matkusti elokuun lopulla Tukholmaan ja juoksi maililla uuden maailmanennätyksen 4.10,4. Amerikkalaisen Norman Taberin ME-aika parani yli kaksi sekuntia ja Ruotsin suurin tähti Edvin Wide jäi Paavosta lähes kolme sekuntia.

Tämä artikkeli julkaistiin Paavo Nurmi Gamesin käsiohjelmassa 13. kesäkuuta 2023. Kirjoitus pohjautuu Bergenin yliopiston mediatutkimuksen professorin Peter Dahlénin kanssa kirjoittamaani laajempaan ruotsinkieliseen artikkeliin Idrottsforum.org-sivustolle. Siihen voi tutustua tästä linkistä.

 

Jos haluat lukea lisää Paavo Nurmen kilpailuista, minulla on myynnissä muutama kappale kirjaani Mies josta tehtiin patsas. Paavo Nurmen ennätykset, maine ja perintö (Docendo 2017).

Dagens Nyheter julkaisi kuvan
 ennätysjuoksun lähdöstä.

Olavi Rinteenpää (1924–2022)

Vanhin elossa ollut suomalainen olympiaurheilija keravalainen hammasteknikko Olavi Rinteenpää nukkui pois maanantaina 10.1.2022. Hän oli kuollessaan 97-vuotias.

Olavi Rinteenpää (oik.) kuuntelee ohjeita Paavolta ja
 Hannekselta.  Suomen Urheiluarkiston kuva kirjasta
Mies josta tehtiin patsas. Paavo Nurmen ennätykset,
 maine ja perintö (Docendo 2017).

 

Puhuin juuri puhelimisessa Antero Raevuoren kanssa, kun hän mainitsi huomanneenssa uutisen Olavi Rinteenpään poismenosta. Soitin seuraavaksi Kerava-seuran puheenjohtajalle Satu Saaristolle, joka tietää Keravalla sen, mikä on tietämisen arvoista. Niin tälläkin kertaa. Juuri Satu oli antanut suru-uutisen Suomen Tietotoimistolle omaisilta luvan saatuaan.

Satu tiesi kertoa, että Olavi oli katsellut viimeiseksi kultahääkuvaa, jossa hän on tyytyväisenä nyt jo edesmenneen vaimonsa Hillevin kanssa.

Keravan Aurinkomäellä on vaikuttava paikallisten tähtien Walk of Fame. Olavi Rinteenpää sai sinne oman tähtensä vuonna 2015. On turha arvailla, kuinka paljon sankari itse enää siinäkään vaiheessa ymmärsi saamastaan tunnustuksesta. Keravan kaupungille ja keravalaisille on kuitenkin merkittävä asia, että yksi 1950-luvun parhaista estejuoksijoista oli keravalainen.

Estejuoksu oli tullut Volmari Iso-Hollon ansiosta keravalaisten lajiksi jo ennen sotia.

Rinteenpää juoksi maailman parhaan ajan 8.44,4, esteissä vuonna 1953. Kukaan ei ollut siihen mennessä juossut sellaista vauhtia. Yrittäjiä oli kyllä Suomessakin ollut: Volmari Iso-Hollo ja Paavo Nurmikin viipyivät aikanaan estematkalla yli yhdeksän minuuttia.

Minä kirjoitin ensimmäisen kerran Olavi Rinteenpäästä Paavo Nurmi -kirjassani ”Mies josta tehtiin patsas”. Paavo Nurmi ja Hannes Kolehmainen osallistuivat Helsingin olympiakisojen jälkeen juoksijoiden palaveriin, jossa pohdittiin, kuinka maailman kärki saavutetaan. Rinteenpään neljäs sija Helsingin olympiakisoissa oli jäänyt suomalaisten parhaaksi kestävyysjuoksusaavutukseksi. Silloin se ei täyttänyt odotuksia.

Bernin EM-kisoissa 1954 Rinteenpää voitti EM-hopeaa. Nyt voi sanoa, että Olavi Rinteenpää oli suurjuoksija kaikilla mittareilla. 

Toisen kerran kirjoitin Olavi Rinteenpäästä lyhyesti viime vuonna ilmestyneessä Kerava-seuran Kotikaupunkini Kerava 21 -julkaisussa. Mainitsen artikkelissani Rinteenpään keravalaisena urheilusankarina, vaikka hän edustikin huippuvuosinaan Helsingin Kisa-Veikkoja. 

Olavin veli Aulis Rinteenpää oli myös kansallisen tason kestävyysjuoksija. Veljekset keräsivät HKV:lle mitaleita ja pisteitä SM-viesteissä.

Aulis Rinteenpää asui sitten vanhoilla päivillään Kauniaisissa samassa talossa kuin Antero Raevuori. Jolta siis kuulin Olavin poismenosta. Ympäri mennään ja yhteen tullaan.

Hieman yllätyin sitä, että en ollut kirjoittanut tähän Aamulenkki-blogiini Olavi Rinteenpäästä muuta kuin sivumainintoja Volmari Iso-Hollon yhteydessä. Mutta se taisi olla hänen osansa yleisemminkin. Tässä on yksi blogipostaus tässä hengessä. 

 

Kunnianosoitus keihäänheitolle

Keskiviikkona julkistettiin Urheilumuseolla vaikuttava keihäänheiton historiakirja Sinivalkoinen keihäskaari. Kirjasta näkee, että kustantaja Docendo on ollut vakavissaan asialla, sillä ulkoasuun on panostettu poikkeuksellisen paljon. Kirjan kirjoittajat Tapani Salo ja Pasi Rein ovat kokeneita urheilutoimittajia, jotka ovat seuraanneet keihäänheittoa jo viidellä vuosikymmenellä. Tarina etenee sujuvasti, ja lukijalle tarjoillaan sopivassa suhteessa tuloksia ja tarinoita. 

Kirjassa kerrotaan myös 50-vuotiaan Pihtiputaan keihäskarnevaalien tarina. Leo Pusa oli Urheilumuseolla kertomassa keihäskarnevaalien alkuvaiheista. Jorma Kinnunen oli maailmanennätysmiehenä Pihtiputaalla syntyneiden keihäänheittäjien ykkösnimi, mutta itse asiassa Putaalta oli lähtöisin niin monta huippuluokan heittäjää, että jonkinlainen yhteiskisa oli pakko järjestää. Idea kehittyi, ja ensimmäiset karnevaalit järjestettiin vuonna 1971.

Leo Pusa karsiutui seuraavana vuonna Münchenin olympiakisojen loppukilpailusta. Matti Järvinen, kymmenen maailmanennätyksen heittäjä ja olympiavoittaja, tuli Leksan luokse sanoi, että ei sinusta keihäänheittäjää tule. Mutta sinusta tulee hyvä valmentaja. Leksa ei lopettanut kerrasta. Hän jäähdytteli vielä muutaman vuoden ja päätti uransa Keravan Urheilijoissa. Hän pitää edelleen hallussaan seuran ennätystä 77,64 vuodelta 1977. 

Tarinaan kuuluu, että Matti Järvinenkin edusti hetken aikaa Keravan Urheilijoita voittaen Euroopan mestaruuden 1938 seuran edustajana. 

Leo Pusalla on todellakin ollut valmentajana sellainen ote, että hän on leiponut tai hionut Suomelle monta arvokisamitalistia. 

Oli mukava tavata Urheilumuseolla pitkästä aikaa myös keihäslegenda Kimmo Kinnunen, jonka heittouraa seurasin urheilutoimittajana hyvinkin tarkasti. Suomen joukkueen MM-kisaleirillä ennen Tokion maailmanmestaruuskisoja ei ollut paikalla Kimmon valmentajaisä Jorma Kinnunen vaan Leo Pusa, jonka ihmistuntemus, tarkka valmentajan silmä ja rauhallinen olemus olivat sellainen yhdistelmä, että Kimmo kypsyi voittamaan maailmanmestaruuden. 

Samana vuonna urheilutoimittajat äänestivät Kimmon vuoden urheilijaksi. Sitä valintaa ei kukaan kyseenalaistanut. Hienoja aikoja, mutta niistäkin on kulunut jo 30 vuotta. 

Tein silloin paljon yhteistyötä valokuvaaja Juha Sorrin kanssa. Saimme loistavan ajatuksen, että tehdäänpä Kimmosta kirja. Ajatus hyväksyttiin Kinnusten kotona ja otin yhteyttä kustantajiin. Ilman tulosta. Kustannustaloissa ajateltiin silloin, että jaaha, taas yksi maailmanmestari keihäänheitossa, mitä sitten? Silloin oli aivan normaalia, että suomalainen voittaa keihäänheiton arvokisoissa. 

Kyse oli varmaan myös siitä, että Kimmon MM-kisoissa hopealle jättämä Seppo Räty oli niinä vuosina Suomen valovoimaisin urheilija. Vaikka Kimmon mestaruus olikin huikea saavutus, Seppo Räty oli vuoden 1987 maailmanmestarina ja urheilujohtajien painajaisena ehkä vielä kiinnostavampi persoona. 

Rädyn ja Kinnusen jälkeen tuli lyhyt katkos miesten keihäänheittomenestyksessä, kunnes Tero Pitkämäki voitti Osakassa 2007 maailmanmestaruuden ja palautti marssijärjestyksen maailman keihäskartalle. Tero sai sitten Antti Ruuskasesta hyvän adjutantin, ja he pitivät kahdestaan yllä suomalaisten mainetta keihäskansana oikeastaan viime vuoteen asti. 

Nyt, kun on saatu kansien väliin suomalaisten keihässaavutukset, herää kysymys jatkosta. Menestyvätkö suomalaiset enää niin repivässä lajissa kuin keihäänheitto? Aikaisemmin vahvat tyypit tulivat maatiloilta ja olivat metsätöiden karaisemia, kun taas nykyisin keihäänheittoa kokeilevien nuorten kokemuspiiri rakentuu tietokonepeleistä. 

Mutta ei kannata vaipua epätoivoon. Kimmo Kinnusen poika Jami Kinnunen heitti viime kesänä 81 metriä ja HKV:n Topias Laine voitti alle 23-vuotiaiden Euroopan mestaruuden. Potentiaalia Suomesta löytyy edelleen vaikka mihin.

Supertähdet Iso-Hollo ja Saarentaus

Vanha valokuva yhdistää kaksi tunnettua keravalaista Volmari Iso-Hollon ja Kauko Saarentauksen. Kuvassa yhdistyy hienolla tavalla fyysinen suorituskyky henkiseen voimaan.

Estejuoksun kaksinkertaisena olympiavoittajana Iso-Hollo nautti valtavaa arvostusta Keravalla ja koko Suomessa. Hän tutustui maailman tähtiin, kuten elokuvaohjaaja Leni Riefenstahliin. Samoin hän tutustui ”Ihmisveturi” Emil Zatopekiin.

”Vomma” oli innostava esimerkki. Hänellä on täytynyt olla osansa siihen, että keravalainen Olavi Rinteenpää juoksi Helsingin olympiakisoissa 3000 metrin estejuoksussa neljänneksi ja saavutti EM-hopeaa vuonna 1954. Kun Jouko Kuha juoksi 3000 metrin maailmanennätyksen kesällä 1968, hän kävi Keravalla keskustelemassa estejuoksun suurimman olympiasankarin Iso-Hollon kanssa.

Volmari Iso-Hollo Kauko Saarentauksen haastateltavana.
Mutta kuka tunnistaisi herrojen välissä olevan hattupään?

Iso-Hollo oli yksi tunnetuimmista suomalaisista ennen television aikakautta.

Hattupäinen Kauko Saarentaus, joka haastattelee valokuvassa Iso-Holloa vuonna 1949, oli itse suunnistanut Keravan Urheilijoiden riveissä. Hän tunsi Iso-Hollon henkilökohtaisesti. 

Myös Saarentauksesta tuli kuuluisuus. Hänestä kehkeytyi yksi televisioaikakauden tähdistä, sillä hän oli television ensimmäisiä uutistenlukijoita vuodesta 1959.

Televisiouutiset olivat suoranainen instituutio 1960-luvulla. Uutistenlukijat Saarentaus ja Heikki Kahila tulivat lopulta liian suosituiksi. Esimerkiksi Jaakko Okker kritisoi Antenni-lehdessä, että uutiset olivat Kahilan ja Saarentauksen ”pärstäkertoimen varassa”.

Emeritusprofessori Raimo Salokankaan 1990-luvulla kirjoittamassa Yleisradion historian 2. osassa ”Aikansa oloinen” kerrotaan noista dramaattisista vaiheista asiapohjalta. Uutispäällikkö Ralf Friberg koki, että Saarentaus oli jollain tavalla saanut toimituksen häntä vastaan. Onneton tilanne, joka esimiehen piti tietenkin ratkaista. Saarentauksen ja Kahilan syrjäyttämiseen tarvittiin iso operaatio, joka päättyi lopulta Fribergin voittoon. Seuraavaksi Saarentaus siirtyi vetämään kulttimaineeseen noussutta Jatkoaikaa. Saarentauksen jälkeen, tai ehkä osin samaankin aikaan, Jatkoaikaa tuli vetämään nuori räväkkä toimittaja nimeltään Hannu Taanila, mestarillinen rienaaja herran armosta.

Saarentaus oli varsinaiselta ammatiltaan kansakoulunopettaja, ja karismaattisena uutistenlukijana hän oli luonut itsestään lähtemättömästi viisaan miehen kuvan. Niinpä hän löysi radion Viisasten kerhosta lopulta omimman peliareenansa. Hän veti Viisasten kerhoa yli kymmenen vuotta.

Viisasten kerhosta on todettava, että sen perusti Tauno Rautiainen vuonna 1945. Ohjelmaa tehtiin uskomattomasti peräti 50 vuotta, vaikka Rautiainen itse menehtyi 50-vuotiaana vuonna 1962.

Kun tässä nyt tuli muisteltua Yleisradion vahvaa keravalaista historiaa, niin ehkä nyt lopetamme supersuositun ”Tervetuloa aamukahville”-ohjelman juontajan Niilo Tarvajärven sanoihin: ”Ylös, ulos ja lenkille!”

Nouseeko Tero Pitkämäki legendojen rinnalle?

Täytyy ottaa vähän kantaa suomalaiseen urheilukeskusteluun. Tero Pitkämäki, 34, on tämän yleisurheilukesän ylivoimainen ykkösnimi kotimaassa. Tero on tällä hetkellä maailmantilastossa neljäntenä 88,27 metrin heitollaan.

Tero Pitkämäki tullaan muistamaan 2000-luvun alun
suurena suomalaisena yleisurheilusankarina.

Jos sen heiton olisi heittänyt joku toinen suomalainen, spekulaatioiden määrällä ei olisi mitään rajaa. Mutta kun sen on heittänyt Pitkämäki, se ei oikein tunnu miltään. Terolla on jo seitsemän arvokisamitalia. Mahdollisuus kahdeksannen mitalin voittamiseen Lontoon MM-kisoissa ei tunnu innostavan juuri ketään.

Mutta kun Roger Federer, 35, voittaa kahdeksannen kerran Wimbledonissa, sylki lentää suusta kun kilpaa kehumme pitkän uran pelannutta sveitsiläistä. Ja onhan Federer kieltämättä kehunsa ansainnut. Mutta huomaatteko tämän eron suhtautumisessamme?

Pitkämäestä on tavallaan tullut oman menestyksensä vanki. Hän on pelastanut Suomen yleisurheilumaineen jo monissa arvokisoissa. Ja hänen varassaan se maine on MM-Lontoossakin.

Jos Tero jatkaa uraansa ja pysyy ehjänä, hän olisi luonteva lipunkantaja Tokion olympiakisoissa 2020. Kun Tokio järjesti edelliset olympiakisat 1964, Pauli Nevala voitti keihäänheitossa olympiakultaa.

Tero oli paras suomalainen yleisurheilija Ateenassa (8.) ja Pekingissä (3.). Viime vuonna Riossa hän jäi kyllä karsintaan, mutta siihen oli omat syynsä. 

Rion olympiavoittaja Thomas Röhler heitti toukokuussa ennätyksensä 93,90. Hänen maanmiehensä Johannes Vetterillä oli viikko sitten Luzernissä maaginen päivä. Vetter heitti neljä kertaa yli 90 metriä. Neljännen kierroksen heitto kantoi 94,44. Vain ME-mies Jan Zelezny on heittänyt nykykeihästä pitemmälle.

Maailmantilaston kolmonen on kolmas saksalainen Andreas Hofmann toukokuisella 88,79 metrin kaarellaan. Myös tsekki Jakub Vadlejch ja kreikkalainen Ioannis Kiriazis ovat heittäneet yli 88 metriä. Eikä kenialainen maailmanmestari Julius Yegokaan ole kaukana 87,97 metrin tuloksellaan.

Pitkämäen puolesta puhuu kokemus. Nuorten U23 EM-kisoissa Bydgoszczissa Kiriazis sai tyytyä hopeaan  81 metrin heitolla. Arvokilpailuheittäminen onkin ihan eri laji kuin tilastoheittäminen. MM-Lontoon ennakkosuosikkeja ovat nyt tilastoykkönen Vetter, jolla ei ole vielä yhtään arvokisamitalia, ja olympiavoittaja Röhler. Tässä tilanteessa Pitkämäki on haastaja. Ja se sopii suomalaiselle luonteelle.

Pitkämäki ei ole hävinnyt tällä kaudella kenellekään suomalaiselle. Itse asiassa muut ovat pyöreästi kymmenen metriä Teron perässä. Kun Teron kotikulmilla Seinäjoella järjestetään Kalevan kisat, yksi mestaruus voitaisiin jakaa jo parkkipaikalla. Tero on niin ylivoimainen, että hänen voitostaan ei tahdo saada enää uutista. Tai niin, tulossa olisi nyt se kahdeksas (sic!) SM-kulta, jolla pääsisi Matti Järvisen ja Seppo Rädyn rinnalle Kalevan kisojen tilastoissa. Kymmenen maailmanennätyksen heittäjä Matti Järvinen on sellainen lajilegenda, että ulkomaalaiset keihäänheittäjät opettelevat lausumaan hänen nimeään samalla kun opettelevat ristiaskelia. Ja Räty… supisuomalainen legenda kaikessa lahjomattomuudessaan.

Järvisen ja Rädyn rinnalla Pitkämäen nimi olisi pysyvästi legendojen joukossa.

Yleisurheilukesän 2016 yhteenveto - Oskari Mörö ykkönen

Syyskuussa on hyvä tehdä yleisurheilukesän yhteenvetoa. Kesä oli parempi kuin aikoihin, vaikka Rion olympiakisoista ei mitalia tullutkaan. Paavo Nurmi Games Turussa ja Ruotsi-maaottelu Tampereella olivat onnistuneita kotimaisia päätapahtumia. Muutenkin kesä tarjosi poikkeuksellisen hienoja tuloksia monessa eri lajissa.

Omassa rankingissani paras suomalainen yleisurheilija 2016 oli 400 metrin aitajuoksija Oskari Mörö, joka juoksi Amsterdamin EM-kisoissa neljänneksi silloisella kauden parhaalla ajallaan 49,24. Rion olympiakisojen alkuerässä hän paransi sitten Suomen ennätystä aikaan 49,04 ja selviytyi komeasti välieriin.

Oskari Mörön kunto alkoi tulla esiin Paavo Nurmi Gamesissa,
missä hän sijoittui erittäin kovassa kilpailussa toiseksi.

Antti Ruuskanen, keihäänheiton EM-pronssimitalisti, ei voinut olla kesäänsä läheskään yhtä tyytyväinen kuin Mörö. Ruuskasella oli vastuksia ja murheita enemmän kuin yhden miehen kannettavaksi kohtuudella sopisi: EM-kisojen jälkeen Ruuskaselta löydettiin pitkittäisen lähentäjälihaksen osittainen revähdys reidestä, ja lisäksi osittainen revähdys leveässä selkälihaksessa. Vaikka vammat onnistuttiin hoitamaan ilman leikkaushoitoa, tuli harjoitteluun ja kilpailuohjelmaan muutoksia. Kalevan kisat ja Joensuun eliittikisat putosivat pois. Ne olivat varmasti kipeitä, mutta pakon sanelemia päätöksiä. Ja sitten tuli vielä vatsatauti, joka pudotti painoa useita kiloja.

Tuossa olisi joku toinen voinut jo heittää pyyhkeen kehiin, mutta Ruuskanen lähti Rioon ja sijoittui parhaana suomalaisena kuudenneksi. Voit katsoa suomalaisten yleisurheilijoiden olympiatulokset täältä.

Mutta sitten tuleekin vaikeuksia paremmusjärjestyksen laatijalle. Todella monella suomalaisella kärkiurheilijalla oli onnistunut kesä ennätysten valossa. Laitan tähän oman listani kesän 2016 parhaista kotimaisista yleisurheilijoista:

1. Oskari Mörö, 400 m aidoissa EM-4:s (49,24), olympiakisojen alkuerässä SE 49,04, välierässä 49,75.
2. Antti Ruuskanen, keihäänheitossa EM-3:s, karsinnassa kauden kotimainen kärkitulos 88,23. Olympiakisoissa 6:s.
3. David Söderberg, moukarinheitossa olympiakisojen loppukilpailussa 8:s ja EM-kisoissa 7:s.
4. Kristiina Mäkelä, kolmiloikassa olympiakisojen loppukilpailussa 12:s (13.95, karsinnassa ennätys 14.24), EM-kisoissa 9:s (13,95)
5. Minna Nikkanen, seiväshypyssä olympiakisojen 13:s, EM-9:s
6. Wilma Murto, seiväshypyssä EM-7:s, nuorten MM-3:s
7. Samuli Samuelsson, Ruotsi-ottelun kolmoisvoittaja: 100 m (10,38, oma ennätys), 200 m ja 4x100 m. Viestissä syntyi uusi Suomen ennätys 39,25.
8. Nooralotta Neziri, 100 metrin aidoissa SE 12,81, olympiakisojen alkuerässä 12,88, välierissä 13,04.
9. Linda Sandblom, korkeudessa SE 193, EM-kisojen ja olympiakisojen karsinnassa 189.
10. Johanna Peiponen, 10 000 metrillä toukokuussa oma ennätys 31.42,9 (Suomen kaikkien aikojen kakkonen) ja viikkoa myöhemmin 10 km maantiejuoksun SE 31.59.

Naisten seiväshypyssä uusi keskiarvoennätys

Lajeista tämän vuoden selvä ykkönen oli naisten seiväshyppy, jossa mentiin roimasti ylöspäin. Suomen kymmenen parhaan hyppääjän keskiarvo nousi 417,6 cm:iin, kun 16-vuotias Saga Andersson paransi vielä viime viikonloppuna ennätystään yhdellä sentillä 416:een. Se on samalla ikäluokan tämän vuoden paras tulos maailmassa.

Viime vuonna kymmenen keskiarvo nousi ensimmäisen kerran yli neljän metriin (409,1).  

Tämä kesä poikkeaa edellisistä siinä, että Minna Nikkanen sai kovan kotimaisen haastajan. Kymmenen vuotta nuorempi Wilma Murto nousi vahvasti tavoittelemaan jopa ykköshyppääjän paikkaa.

Katsotaanpa, miten Minnan ja Wilman kesä eteni. Kesäkuun alussa molemmat osallistuivat Roomassa Timanttiliigan kisaan: Nikkanen 7:s tuloksella 445, Murto 8:s tuloksella 435. Nikkanen palasi kotiin, mutta Murto kilpaili myös seuraavassa Timanttiliigan kilpailussa Birminghamissa ja sijoittui viidenneksi tuloksella 450. Yksi Murron voittamista hyppääjistä oli britti Holly Bradshaw, joka hyppäsi myöhemmin Rion olympiakisoissa viidenneksi.

Rooman Timantti-kilpailun voitti Kreikan Katerina Stefanidi, 475. Kreikkalaisella oli täydellinen kesä, sillä hän oli koko Timanttiliigan kilpailusarjan paras naisten seiväshypyssä. Lisäksi hän voitti olympiakultaa ja Euroopan mestaruuden.

Seuraava tärkeä kilpailu oli Paavo Nurmi Games Turussa. Nikkanen ja Murto saivat saman tuloksen, mutta voiton otti Nikkanen, joka ylitti 452 ensimmäisellään, kun Murto pääsi sen toisellaan. Murron kanssa kakkossijaa jakoi Sveitsin Nicole Büchler, joka muuten sijoittui muutamaa viikkoa myöhemmin Riossa kuudenneksi.

Amsterdamin EM-kisoissa Murto jakoi Sveitsin Angelica Moserin kanssa 7. sijan tuloksella 445. Myös Nikkanen ylitti 445, mutta hänet jätettiin yhdeksänneksi.

Puolan Bydcoszczissa järjestetyt nuorten MM-kisat olivat Wilma Murron kauden pääkilpailu. Angelica Moser ylitti 455 ja vei mestaruuden. Venezuelan Robeilys Peinado ylitti 440 ensimmäisellään ja sai hopeaa. Murto meni 440 vasta kolmannellaan ja sijoittui MM-pronssille. Mitalin varmistuttua Murto jätti 445 väliin, kun Moser ylitti sen ensimmäisellään. Peinado putosi tässä vaiheessa pelistä. Moser ylitti ensimmäisellään myös 450. Kun Murto pudotti kerran, hän siirsi toisen yrityksensä 455:een. Mutta hurmioitunut Moser ylitti tämänkin ensimmäisellään, joten yhden pudotuksen jälkeen Murto siirsi viimeisen jäljellä olleen yrityksensä 460:een. Moser ja Murto pudottivat kerran, ja siihen päättyi Murron kisa, eikä Moserkaan enää yrittänyt enempää mestaruuden varmistuttua.

Kun Wilma Murto taisteli nuorten MM-mitalista Puolassa, hyppäsi kymmenen vuotta vanhempi Minna Nikkanen Oulun Kalevan kisoissa kymmenennen Suomen mestaruutensa tuloksella 440.

Rion olympiakisoissa kultaan (Stefanidi) ja hopeaan (Sandi Morris, USA) vaadittiin tulos 485. Olympiapronssille hyppäsi ennätyksellään 480 Uuden-Seelannin Eliza McCartney, joka hyppäsi viime vuoden lopussa 19-vuotiaiden ME:n 464. McCartneyn tulostakin korkeammalta hyppäsi kuukauden kuluttua Wilma Murto, joka taivutti Saksassa ihanteellisissa hallioloissa 19-vuotiaiden ME:n 471.

Nikkaselle kesän kotimainen kärkitulos Riossa

Minna Nikkanen hyppäsi Rion olympiakarsinnassa kesän kotimaisen kärkituloksen 455, mutta Someron Esan hyppääjä oli ensimmäinen, joka putosi loppukilpailusta. Finaaliin olisi päässyt ylittämällä saman korkeuden ensimmäisellään. Pekingin MM-kisojen karsinnassa 2015 Nikkanen selvisi samalla tuloksella loppukilpailuun. Murto ylitti Rion karsinnassa vain 430 käytettyään paukkunsa nuorten MM-kisojen mitalitaisteluun.

Ruotsi-maaottelu Tampereella oli sitten kauden viimeinen arvokisa. Amsterdamin EM-pronssimitalisti Angelica Bengtsson ylitti 447 ja nappasi voittopisteet Ruotsille. Wilma Murto sijoittui toiseksi samalla tuloksella. Minna Nikkanen oli kolmas tuloksella 437 yhdessä . Ruotsin Michaela Meijerin kanssa. Kolmas suomalainen Aino Siitonen ylitti 405.

Siitosen valinta maajoukkueeseen perustui muun muassa uuden ennätyskorkeuden 430 ylittämiseen. Mutta siihen kärkikaksikon imuun on tulossa muitakin lupaavia hyppääjiä. Yhdysvalloissa opiskeleva Erica Hjerpe joutui pitämään keväällä taukoa jalkavamman vuoksi. Hänen parhaakseen tuli tällä kaudella 423.

Ja sitten taustalla on valtavan suuri joukko tyttöjä, jotka ovat valinneet lajikseen tämän voimaa, nopeutta, tekniikkaa ja akrobatiaa vaativan lajin. Peräti kahdeksan suomalaista seiväshyppääjää ylitti tänä kesänä vähintään neljä metriä.

Viime vuosina on usein ollut vaikea valita arvokisaedustajia kovatasoiseen miesten keihäänheittoon. Miesten keihäsrintamalla vedetään nyt selvästi henkeä ja kaikki merkit viittaavat siihen, että ehkä jo ensi vuonna naisten seiväshypyn valinnat Lontoon MM-kisoihin tulevat olemaan kiharaisia neljän ja puolen metrin hyppääjien voittaessa toisiaan ristiin.