7.10.2024

Aamulenkki nro 306 Kirjan alv menee väärään suuntaan

En tiennytkään, että minussakin asuu pieni kansalaisaktivisti. En ole istunut kadulla (vielä) enkä kahliutunut puihin (vielä) enkä edes turmellut eduskuntataloa (vielä). Mutta hallituksen suunnitelma kirjan arvonlisäveron korottamisesta on niin järjen vastainen, että mietin näitä kaikkia vaihtoehtoja. 

En tiennyt sitäkään, että Suomessa on yli tuhat kirjailijaa. Ja enemmänkin. Jo yli 1100 kirjailijaa on allekirjoittanut vaatimuksen, jossa vastustetaan kirjan arvonlisäveron korottamista kymmenestä prosentista 14:ään. Sen pitäisi liikkua aivan toiseen suuntaan.

Minulle osui protestilistalla hieno järjestysnumero, 808. Se on helppo muistaa. Pekingin kesäolympiakisat, missä olin Turun Sanomien toimittajana, alkoivat kahdeksas päivä elokuuta vuonna 2008, siis 080808. Se ei ollut sattumaa, sillä kiinalaiset ajattelevat kahdeksikon olevan onnen luku.

En tiedä tuleeko tästä 808:sta minulle mitään onnenlukua, mutta saatan alkaa uskoa numeroiden voimaan, jos hallituksen kaavailema alv-korotus perutaan.



 

Arvatkaapa, paljonko kirjan arvonlisävero on Isossa-Britanniassa? Nolla. Eli kun kirjailijakollegani J.K. Rowlingin Harry Potter -kirjasarjaa on myyty yli 500 miljoonaa kappaletta, Britannian kansantalous ei ole hyötynyt siitä yhtään puntaa, pennyä eikä shillinkiäkään. Näinkö se menee?

Väärin. J.K. Rowling on menestyskirjoillaan elättänyt kustantamoa, kirjapainoja, kirjakauppiaita, paperitehtaita, huvipuistoja, elokuvantekijöitä ja elokuvateattereita ynnä muita ravintoketjun jäseniä. Aina kun pyörä pyörähtää, verottajakin nappaa osansa. Se ei ole aivan pieni siivu.

Kaikki lähtee siitä, että kirjailija tekee omaa työtään, ja sen jälkeen isot tai pienet pyörät lähtevät pyörimään. J.K. Rowlingista kun puhutaan, sillon puhutaan isoista pyöristä. 

 

Minä pyöritän tietokirjailijana vähän pienempiä pyöriä ja rahavirtoja kuin Rowling. Mutta aika kivan rullauksen sai aikaan kaksi vuotta sitten ilmestynyt kirjani Iivo, kirjoituksia mestarin urasta. Sitä on myyty ja lainattu enemmän kuin mitään aikaisemmista teoksistani.

Jonkinlainen typeryyden täyspuuska on hallituksessa selvästi puhallellut, kun vaikeuksissa olevaa kirja-alaa aiotaan kurittaa nostamalla arvonlisäveroa. 

Keravalta katosi tänä vuonna kaupungin ainoa kirjakauppa. Sen vuoksi järjestimme syyskuussa Keravan ensimmäiset kirjamessut. Se oli vain yksi ponnistus lukemisen ja kirjojen puolesta. Enemmän toimenpiteitä tarvitaan.

Hukka meidät perii, jos lukutaidosta tulee katoavaa kansanperinnettä. En viitsi edes ajatella, mitä eurooppalainen sivistys olisi ilman kirjallisuutta.

Mistä löytyisi se viisasten kivi, jonka avulla järjetön suunnitelma suomalaisen kulttuurin köyhdyttämisestä saataisiin peruutettua?

 

30.7.2024

Aamulenkki nro 305 Unohdettu maratonsankari Lauri Halonen

Suomi menestyi sata vuotta sitten Pariisin olympiakisoissa 1924 niin hyvin, että silloin laskettiin vain kultamitaleita. Suomelle 14, siis nel-jä-tois-ta, kultamitalia! Vain Yhdysvallat menestyi paremmin. Muita mitaleita tuli Suomelle niin paljon, että laskuissa ei tahtonut suurinkaan asiantuntija pysyä, pistesijoista puhumattakaan. Niinpä Pariisin 1924 kisojen loiston päivinä suomalaisten urheilumainetta oli rakentamassa moni unohdettu urheilusuuruus.

Lauri Halonen oli TUL:n kestävimpiä juoksijoita.
Kuva on julkaistu Arbetarbladetissa 1921. 


Yksi sellainen oli Lauri Halonen, kirjaltaja Oskar Halosen poika Kuopiosta. Perheen pää Oskar Halonen tunnettiin hiljaisena ja rauhallisena miehenä, joka kuittasi muiden mieltä kuohuttaneet asiat toteamalla ”niin vainennii”. Hän työskenteli Savon Sanomien latomossa. Laittoi muiden tekemiä juttuja lehteen. Ja jos sattui käymään niin, että lehden varsinaisilla toimittajilla oli ollut joku tärkeä edustustilaisuus eivätkä he pystyneet itse kirjoittamaan juttujaan, Oskari saksi sivuille sopivaksi katsomiaan juttuja pääkaupungin lehdistä. Se oli yleisenä tapana siihen aikaan. Tieto oli tarkoitettu jaettavaksi.

Oskar Halonen oli toiminut kirjaltajana jo Kuopiossa ilmestyneessä Tapiossa 1880-luvulla. Sittemmin hän työskenteli Kuopion pataljoonan soittokunnassa kolmisen vuotta, kunnes palasi kirjaltajaksi työskennellen lehtilatomoissa Helsingissä, Tampereella ja Vaasassa. 

Oskar Halonen meni naimisiin Frimanin sukuun kuluneen kangasalalaisen Hilma Frimanin kanssa ja perheeseen syntyivät Oskari, Helly ja Lauri. Lapset olivat vielä kovin pieniä, kun heidän Hilma-äitinsä kuoli vuonna 1896, Laurikin vain parivuotias. 

Yksinhuoltajaksi jäänyt Oskar Halonen palasi takaisin rakkaaseen Kuopioon. Kotikulmillaan ”Oka” Halonen toimi ensin latojana Kuopion Uudessa Kirjapainossa, missä tehtiin Juhani ja Pekka Ahon toimittamaa Uutta Kuvalehteä ja Pekka Brofeldtin, toisin sanoen samaisen Pekka Ahon, päätoimittamaa Uutta Savoa.

Vuonna 1902 Oskar Halonen vaihtoi K. F. Malmströmin kirjapainoon. Malmström oli faktori, joka perusti Pohjois-Savo-nimisen nuorsuomalaisen sanomalehden, pitäen kirjapainoväkensä, mm. Oskar Halosen, leivässä. Kun Kuopiossa perustettiin Maalaisliiton sanomaa julistamaan uusi sanomalehtiosuuskunta Savon Sanomat vuonna 1907, sen painopaikaksi valikoitui K. F. Malmströmin kirjapaino. Kenties osana tarjouskilpailua Malmström lakkautti Pohjois-Savon. Yhtä kaikki, Oskar Halonen oli latomassa jo Savon Sanomien näytenumeroita vuoden 1907 lopulla. Seuraavana vuonna kirjapainon nimeksi vaihtui Oy Kirjapaino Sanan Valta, jonka palveluksessa Oka työskenteli pitkään ja kohosi 1920-luvulla Kuopion Kirjatyöntekijäin yhdistyksen puheenjohtajaksi.

 

Vaikea äitipuoli

Yksinhuoltajaksi jääneen Oka Halosen taloutta tuli hoitamaan Eva Hirvonen mukanaan ensimmäinen poikansa. Eva oli Oskar Halosen Helly-tyttären kokemuksen mukaan äkäinen ja kova komentamaan. Silti Eva kohosi leipäsuden asemasta Oskarin puolisoksi ja synnytti hänelle neljä poika ja kaksi tytärtä.

Oskar Halosen vanhin poika ensimmäisestä avioliitosta oli Oskari Halonen, jolla oli ilmeisesti isänsä peruja niin paljon musikaalisuutta, että hän toimi suurimman osan elämästään Helsingin sotilassoittokunnassa. Urakehitys vei hänet Suomenlinnaan esikuntavääpeliksi.

Oskar Halosen vanhin tytär Helly meni kirjapaino-oppiin ja suuntautui isänsä vanavedessä kirjapainoalalle, käsinlatojaksi. Helly meni sittemmin naimisiin rautatieläisenä leipänsä tienanneen Tetu Sorjosen kanssa. Tetu urheili Kouvolan Urheilijoissa ja kävi sen verran Kuopiossakin voimailemassa, että kaappasi Hellyn mukaansa Kouvolaan. 

Myös Hellyn velipuolet hakeutuivat isänsä vanavedessä samalle alalle, latomotyöntekijöiksi.


Hannes, Viljam ja Tatu Kolehmainen Helsingissä noin vuonna 1907.
Museovirasto.


 

Kolehmaisen veljekset

Kuopiossa asusti vuonna 1895 leskeksi jäänyt Sohvi Kolehmainen, jolla oli neljä poikaa ja tytär. Tatu, Viljam ja Hannes innostuivat hiihtämisestä ja juoksemisesta 1900-luvun alkuvuosina. Neljäs veljeksistä oli nimeltään Kalle. Hän syntyi vuonna 1894 eli samana vuonna kuin Halosen Lauri. On mahdollista, että Lauri ja Kalle olivat leikkikavereita jo pienestä pitäen.

Ei ole mitenkään yllättävää, että Halosen lapset tutustuivat Kolehmaisen Sohvin liikkuvaisten poikien kanssa. Kuopio oli 1900-luvun alussa vielä suhteellisen pieni kaupunki. Kolehmaisen pojat olivat Hellyn kokemuksen mukaan niin ilkeitä tytöille, että hän ei mielellään mennyt heidän kotinsa lähettyville.

Lauri sen sijaan sai innoitusta Kolehmaisen veljesten juoksuharrastuksesta ja ryhtyi itsekin juoksemaan. Vanhemmat Kolehmaisen veljekset olivat juoksijoina jo ikänsäkin puolesta eri sarjassa kuin Hannesta viisi vuotta nuoremmat Kalle ja Lauri, joten ”pikku pojat” löysivät toisistaan kirittäjät. 

Helsinkiin muutettuaan Lauri Halonen liittyi ensin Koiton Visaan. Kesällä 1914 urheilun asiantuntijat seurasivat silmä kovana, kun Kalle Kolehmainen ja Lauri Halonen kirmasivat muilta karkuun viiden mailin kansallisessa kilpailussa Helsingissä. Kalle oli viisi sekuntia parempi. Hänelle povattiin suurta tulevaisuutta.

Mutta samana syksynä Kalle Kolehmainen koki vakavan onnettomuuden. Hän oli Kuopiossa metsällä, kiipesi aidan yli, haulikko laukesi ja oikea käsi vaurioitui. Siitä huolimatta Kalle Kolehmainen jatkoi urheilemista ja vaihtoi isoveljensä Tatun ohjeiden mukaan todelliseen suurseuraan Helsingin Kisa-Veikkoihin.

Mutta Kalle ei pystynyt enää samanlaiseen vauhtiin kuin aikaisemmin.

Sen sijaan Lauri Halosen kehitys jatkui. Myös hän vaihtoi suurseuraan, Helsingin Kisa-Veikkojen kiivaimpaan haastajaan Helsingin Jyryyn. Syksyllä 1916 hän säväytti Turun Riennon kilpailuissa voittamalla 40 200 metriä pitkän ”lyhyen maratonin” ylivoimaisesti ajalla, jota paremmin oli kotimaan kamaralla juossut vain Tatu Kolehmainen neljä vuotta aikaisemmin. Kesällä 1917 Lauri Halonen saavutti 25 kilometrillä Suomen mestaruuden. Samana syksynä hän voitti Viipurin Pontevan kilpailuissa täyden maratonin. Hänestä oli tullut luotettava huipputason maratoonari.



Lauri Halonen, Koiton Visa 1914.


 

Halosesta maratontähti

Kun Jyryn urheilijoista muodostettiin sisällissodassa vuonna 1918 punakaartin maineikkain komppania, Lauri oli mukana. Taisteluissa hän haavoittui saatuaan luodin jalkaansa. Hän oli myöhemmin sitä mieltä, että luoti olisi tullut omien suunnalta.

Helsingin Jyry oli niitä seuroja, jotka erotettiin syksyllä 1918 Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitosta. Siitä tuli sitten tammikuussa 1919 perustetun Työväen Urheiluliiton vahva tukipilari. Ja Laurista tuli TUL:n parhaita juoksijoita. Hän halusi kuitenkin mukaan Antwerpenin olympialaisiin, mutta TUL kielsi työläisurheilijoita osallistumasta porvareiden olympialaisiin. Se oli Laurille vaikea paikka, olihan hänen ihailemansa Hannes Kolehmainen tulossa Amerikasta edustamaan Suomea. Myös Lauri halusi mukaan.

Mutta siirtyminen TUL:n seurasta SVUL:n seuraan ei ollut mikään yksinkertainen juttu. Työväen aatteen omaksuneet velipuolet lähettivät Kuopiosta rasvatun köyden Laurille saatesanoilla: mene ennen siihen kuin porvariseuraan.

Lauri muutti suunnitelmiaan ja juoksi vielä muutaman vuoden työläisseura Jyryssä. Syksyllä 1920 Hannes Kolehmainen kilpaili kahdesti TUL:n kilpailuissa, Helsingissä ja Kotkassa, voittaen molemmilla kerroilla 20 kilometrin kilpailun. Lauri Halonen voitti samoissa Helsingin Jyryn kilpailuissa maratonjuoksun.

Seuraavana vuonna Lauri Halonen lähetettiin Pragiin eli Prahaan ensimmäisiin työläisolympialaisiin. Se oli Työväen Urheiluliiton propagandamatka, jolla haluttiin osoittaa parhaille työläisurheilijoille, että heidän ei tarvitse vaihtaa liittoa voidakseen kilpailla maailman parhaiden kanssa.

Siitä reissusta tuli pettymys ainakin suomalaisille urheilijoille. Yleisurheilukilpailujen järjestelyt olivat kyläkilpailujen tasoa. Suomalaiset kilpailivat Prahassa lähinnä toisiaan vastaan ja ihmettelivät, miksi muut olivat niin huonoja tai eivät välittäneet voittamisesta. Lauri tuli palkintosijoille 5000 ja 10 000 metrillä. Paluumatkalla Berliinissä oli uudet kilpailut, ikään kuin maaottelu Berliini vastaan TUL. Jälleen Lauri keräsi kapsäkkiinsä palkinnot samoilta matkoilta kuin Prahasta.

Kun Pariisin vuoden 1924 olympiakisat lähestyivät, alkoi olympiamaraton taas poltella Laurin mieltä. Nyt hän piti päänsä. Päästäkseen mukaan olympialaisiin hän vaihtoi Jyrystä Helsingin Kisa-Veikkoihin. Samalla hänestä tuli SVUL:n urheilija. Tie olympialaisiin olisi auki, jos Lauri onnistuisi katsastuksissa.

Hyvin kävi. Lauri Halonen valittiin Pariisin olympiajoukkueeseen. Pariisin olympiamaratonilla Lauri Halonen pääsi vihdoin samalle viivalle Tukholman ja Antwerpenin olympialaisten sankarin Hannes Kolehmaisen kanssa.

Maraton juostiin Pariisissa kovassa helteessä. Albin Stenroos kesti hellettä parhaiten ja karkasi ylivoimaiseen voittoon. Lauri Halonen oli toiseksi paras suomalainen sijoittuen neljänneksi. Se oli sellaista aikaa, jolloin pistesijoilla ei ollut Suomessa juuri mitään vaihtoarvoa. Vähiten arvoa oli kuitenkin Hanneksen suorituksella. Hän joutui keskeyttämään.


Lauri Halonen voitti useita maratonkilpailuja.
Kuva on Työväen Urheilulehdestä vuodelta 1919.

 

Kuopion Urheilu-Veikkoihin

Lauri Halonen siirtyi Helsingin Kisa-Veikoista Kuopion Urheilu-Veikkoihin ja juoksi Pariisin olympiavuoden jälkeen vielä muutaman vuoden kansallisella tasolla keräten vaikuttavan palkintokokoelman.

Laurin isä ”Oka” Halonen työskenteli latojana Savon Sanomien latomossa kuolemaansa eli vuoteen 1930 saakka.

Laurin velipuolista tuli niin kovia kommunisteja, että he kuuntelivat huumaantuneina idästä tulleita houkutuksia työläisten paratiisista. Ilmeisesti isänsä kuoleman jälkeen 1930-luvun alussa kaksi tai kolme velipuolta lähti Neuvostoliittoon ja ryhtyi Petroskoissa konelatojiksi, isältään perittyyn ammattiin.

Paratiisiunelma oli saattanut haihtua jo siinä vaiheessa, kun Stalin aloitti puhdistukset. Halosen pojistakin jäi sukulaisille vain epämääräinen tieto… ”heidät on viety”.

24.7.2024

Aamulenkki nro 304 Pariisin olympialaiset 2024, 1924 ja 1900

Eiffelin torni on vuodelta 1889. Viisi vuotta myöhemmin Pariisissa perustettiin
 Kansainvälinen olympiakomitea. Wikimedia commons.


Suomen olympiajoukkueen tiedotustilaisuus keskeytettiin tänään keskiviikkona Pariisissa pommiuhkan vuoksi. Kisakylän lehdistökeskus tyhjennettiin pikavauhtia.

Olen ollut kaksi kertaa toimittajana olympiakisoissa ja tiedän, miten rasittava ja turhauttava tuollainen tilanne on niille toimittajille, jotka ovat haastattelemassa suomalaisia urheilijoita. Kotitoimitus hyökkää salamana kimppuun ja vaatii heti turbaanihuiviin piiloutuneiden terroristien haastatteluja urheilijahaastattelujen sijaan.

Uhkaava tilanne päättyi nyt onnellisesti. Melko pian selvisi, että yksi toimittaja oli vain unohtanut tai jättänyt sinne mediakeskukseen laukkunsa valvomatta.

Tämä on nyt tämän ajan henki. Pariisissa halutaan maksimoida urheilijoiden, median ja katsojien turvallisuus. Tuollainen ajattelematon laukun unohtaminen on voinut olla täysin tahatonta. Tai sitten se on voinut olla tarkoituksellinen testi siitä, miten tuollaiseen yksinäiseen laukkuun reagoidaan. 

Sen voi sanoa, että näissä kisoissa eivät heikkohermoiset pärjää. Me voimme nauttia kisoista television, radion ja lehtien välityksellä. Ja niin, itse asiassa, voimme seurata kotiparvekkeella tai sohvalla kisoja internetin kautta reaaliaikaisesti, sillä tiedot jaetaan ennätysnopeasti maailman joka kolkkaan. Ja Suomessakin lähes jokaiseen niemeen, notkoon ja saarelmaan.

Kisapaikalla olevilla kirjoittavilla toimittajilla riittää kyllä kiirettä ennakoiden ja analyysien kirjoittamisessa. Varsinaisia kisaselostuksia ei juurikaan enää kannata tehdä. Suomalaislajit tekevät tietenkin poikkeuksen. Ehkä.


Pierre de Coubertin. Creative Commons CCO 1.0.

 

Kansainvälinen olympiakomitea perustettiin Pariisissa Sorbonnen yliopistossa pidetyssä kokouksessa kesäkuussa 1894. Paroni Pierre de Coubertinin visio antiikin olympialaisten henkiin herättämisestä alkoi toteutua, ja vain kaksi vuotta myöhemmin järjestettiin Ateenassa ensimmäiset modernit olympiakisat. 

Pariisi sai kunnian järjestää maailmannäyttelynsä yhteydessä vuoden 1900 olympialaiset. Niitä kisoja varten rakennettiin Bois de Vincennesiin pyöräilyvelodromi nimeltä La Cipale. Nimi tulee sanasta municipale, kunnallinen. Rata on käytössä tänäkin päivänä.

Cipalen stadionilla harrastettiin aikanaan muutakin kuin Pariisissa niin muodikasta pyöräilyä. Siellä voimisteltiin sekä pelattiin jalkapalloa, rugbya ja krikettiä. Krikettiin osallistui kaksi maata, Englanti ja Ranska. Englanti voitti, ja laji pudotettiin olympiaohjelmasta.

Pariisin vuoden 1900 olympialaisissa kalastettiin kilpaa, pyöritettiin tynnyriä, ammuttiin kyyhkysiä ja lennettiin kilpaa kuumailmapallolla. Tästä voidaan kyllä edelleen keskustella, että oliko se kuumailmapalloilu olympiakisoihin virallisesti kuulunut laji.

Naiset osallistuivat ensimmäisen kerran olympialaisiin näissä hieman sekavissa Pariisin olympiakisoissa. Naisille oli tarjolla tennistä, golfia, krokettia ja purjehdusta. Kun kisat järjestettiin 24 vuotta myöhemmin jälleen Pariisissa, naisilla oli mahdollisuus osallistua myös uintiin, uimahyppyihin ja miekkailuun. Suomessa ei näiden lajien kansainvälisen tason harrastajia ollut.

Krokettiin osallistui vuonna 1900 vain ranskalaisia pelaajia, joten kaikki mitalit jäivät komistamaan isäntämaan mitalisarakkeita. Kun samantapaista mailapeliä pelattiin neljä vuotta myöhemmin St. Louisin olympiakisoissa, amerikkalaiset olivat puolestaan ainoita osanottajia ja näin ollen mitalit jäivät isännille. Olipa jännittävää…


Turun Sanomien valokuva Pariisin vuoden 1924 olympiakisoista. Turun museokeskus. 

Colombes, Colombes! Näin huokaili Martti Jukola, joka osallistui
 Pariisin olympiakisoissa 400 metrin aitajuoksuun.
Turun Sanomat. Turun museokeskus.


 

Vuoden 1924 olympiakisat järjestettiin jälleen Pariisissa. Silloin esiteltiin ensimmäisen kerran olympialaisten motto Citius, Altius, Fortius. Tämä kertoi uudesta asennoitumisesta urheiluun. Ei enää pelailtu, vaan yritettiin tosissaan olla kilpakumppaneita nopeampia, vahvempia ja kestävämpiä.

Paavo Nurmi edusti tätä uutta ideologiaa parhaimmallaan. Hän voitti viisi kultamitalia. Sen jälkeen Suomen hallitus päätti, että tällaiselle sankarille pitää tehdä patsas. Nämä Paavo Nurmen mitalit ovat nyt parhaillaan Pariisin rahapajassa esillä kertomassa maailman parhaan juoksijan ihmeellisestä täyskädestä. Jokeri ja neljä ässää. Se jokerikortti oli maastojuoksun joukkuekilpailu. Muut kultamitalit tulivat 1500 metriltä, 5000 metriltä, maastojuoksun henkilökohtaisesta kilpailusta ja 3000 metrin joukkuejuoksusta, jossa Nurmi johdatti Suomen joukkueen voittoon.


Paavo Nurmi toisena. Kuva mahdollisesti 3000 metrin joukkuejuoksusta tai maastojuoksun alkumetreiltä. S.E. Multamäen ottamassa valokuvassa katsoja voi aistia kisojen aikaisen helleaallon. Kuva: S.E. Multamäki, Metsämuseo Lusto.




Paavo Nurmen Pariisin 1924 kultadiplomista löytyy Pierre de Coubertinin nimikirjoitus. Urheilumuseo Tahto.


Toinen lentävä suomalainen Ville Ritola voitti neljä kultamitalia ja kaksi hopeaa ja oli kuudella mitalillaan kisojen suurin mitalirohmu. Nurmen ja Ritolan triumfit tapahtuivat Colombesin stadionilla, missä pelataan tänä vuonna maahockeytä.

Englantilaiset muistavat vuoden 1924 olympiakisat erinomaisen Tulivaunut-elokuvan ansiosta. Chariots of Fire kertoi Harold Abrahamsin ja Eric Liddellin olympiatarinan. Abrahams voitti 100 metriä ja Liddell 400 metriä. Jos olet niin nuori, ettet ole tuota elokuvaa nähnyt, niin suosittelen lämpimästi. Se on mielestäni kaikkien aikojen paras urheiluelokuva!

Tämän vuoden 2024 olympiakisoissa Pariisi esittelee uuden olympialajin, breakdancen. Sen myötä olympialaisten ilme palaa takaisin vuoden 1900 olympialaisiin. Breikkaus istuu Tokion 2020 olympiakisoissa esiteltyjen uusien lajien eli skeittauksen, kiipeilyn ja surffauksen kanssa samaan vuoden 1900 olympialaisten aatemaailmaan: Kokeillaanko, kuka on paras!


Uima-altaasta filmitähdeksi. Johnny Weissmuller muistetaan paremmin Tarzanina kuin olympiavoittajana. Wikimedia Commons.

 

Vuoden 1924 olympiakisoissa syntyi Paavo Nurmen ohella toinenkin supersankari. Hän oli kolme olympiavoittoa altaassa kauhonut Johnny Weissmuller. Olympiauinnit järjestettiin kisoja varten rakennetussa Tourellesin altaassa 20. kaupunginosassa. Ei saa nauraa: Radat oli maalattu altaan pohjaan.

Samaa allasta käytetään tänä vuonna harjoitusaltaana. Ehkä siellä radat erotellaan jo toisella tavalla. Mutta saapa nähdä, syntyykö tällä kertaa uusia Tarzaneita… 

En tiedä voiko tämän päivän koulussa enää hyväksyä, jos joku oppilas haluaa lukea Tarzania. Itselleni ne olivat suuri johdatus kirjallisuuden pariin. Ahmin viimeistään lukioikäisenä kaikki Tarzanit . Mutta siitä on jo pian sata vuotta.

Tähän aikaan taitaisi sopia paremmin, jos Pariisin kisoissa syntyisi uusi supertarina Janesta, joka nostaa Tarzanin puuhun.  Kamerat! Kuvaus voi alkaa!

6.7.2024

Juha ja Venäjä Parnassossa

Löysin Juhani Ahon uudelleen nelisen vuotta sitten, kun kirjoitin Jämsänkoskella Pässinmäessä eli entisessä tehtaan isännöitsijän edustuskodissa Kauko Sorjosen säätiön stipendiaattina kirjaa Juuso Walden, urheilumies ja viimeinen patruuna (Readme 2021). Pässinmäen eteisaulassa tulija kohtaa Juhani Ahon Rautatiestä tutun pariskunnan, Matin ja Liisan, sellaisina kuin Vieremältä lähtöisin ollut kuvanveistäjä Eva Ryynänen heidät aikanaan puuhun veisti. Rautatien ensimmäinen painos ilmestyi tarkalleen 140 vuotta sitten. Täytyy sanoa, että tarina on kestänyt hämmästyttävän hyvin aikaa. 

Vierailin Juhani Ahon nuoruuden maisemissa Vieremällä kirjoittaessani kirjaa Iivo – kirjoituksia mestarin urasta (Readme 2022). Niinpä iloitsin suuresti, kun Parnasson tuottaja Karo Hämäläinen hyväksyi Juhani Ahon Juha-romaanin vastaanottoa käsitelleen esseeni arvostetun kirjallisuusjulkaisunsa kesäkuun numeroon (Parnasso 3/2024). 

Parnassossa julkaistun esseeni otsikon "Juha ja Venäjä" ja ingressin "Juhani Ahon Juha ilmestyi aikana, jolloin V-sanaa ei ollut aina suotavaa kirjoittaa" Karo muokkasi oivaltavasti. Tässä on ensimmäinen Parnassossa julkaistu tekstini, jollet ole sitä vielä ehtinyt lehdestä lukea:

Juhani Aho (1861–1921). Kuva: Museovirasto.

 

Juhani Ahon (1861–1921) romaani Juha ilmestyi keväällä 1911. Se oli heti jättiläismenestys. Kirja tuli kirjakauppoihin 10. huhtikuuta. Painokoneet kävivät heti kuumina ja vielä samana keväänä siitä otettiin neljäskin painos. Romaanissa on vahva tarina, kolmiodraama rajaseuduilla. Siitä on tehty jo neljä elokuvaversiota, kaksi oopperaa, ainakin yksi tanssiteatteriesitys ja useita kesäteatteriversioita.

Rajateemaa Aho oli käsitellyt menestyksellisesti jo vuonna 1897 ilmestyneessä Panu-romaanissaan. Siinä hän kuvaa savolaisten ja karjalaisten välisiä kahinoita siihen aikaan, kun kristinuskoa tuotiin rajaseuduille. Kuusi vuotta Panun ilmestymisen jälkeen Aho kirjoitti nelinäytöksisen näytelmän samasta aiheesta. Vaikka teatteriversiosta tuli pettymys, se avasi kirjailijalle tien näytelmien maailmaan.

Juhani Aho kirjoitti teoksiaan poikkeuksellisissa poliittisissa olosuhteissa. Kaksi hänen romaaneistaan, Yksin(1890) ja Papin rouva (1893), olivat aikanaan synnyttäneet jo sensuurimielialaa. Yksin-romaania pidettiin epäsiveellisenä ja Papin rouvan väitettiin loukanneen suomalaisen naisen kunniaa.

 

Juha-romaani teki paluun kirjalliseen keskusteluun, kun presidenttiehdokas Mika Aaltola kirjoitti Helsingin Sanomien pyytämän esseen Suomesta, suomalaisen kirjallisuuden kautta. Kaikilta presidenttiehdokkailta pyydettiin vastaava kirjoitus. Aaltolan essee ”Venäjän rajan takana vaanivat vaarat ja viettelykset” (HS 19.11.2023) käsitteli Juhani Ahon ajatonta romaania Juhaa.

Aaltola toi Juhani Ahon tarinan ja teeman tähän päivään ja pääsi varoittamaan Venäjän pyrkimyksestä puuttua Suomen asioihin: ”Tässä ajassa Juha olisi huolissaan siitä, mitä Venäjä voi irti saada. Hän pyrkisi kiinnittämään asiat vahvasti ja estämään sen, että raja nähtäisiin liukuvana piirteenä. Hän rakentaisi raja-aitaa ja linnoittaisi Suomea idän uhkaa vastaan.”

Professori Juhani Suomi (HS 23.11.2023) yllättyi Aaltolan näkökulmasta. Hän vastasi Helsingin Sanomissa: ”Kun me olemme Aaltolan kanssa lukeneet kovin erilaista Juhaa, koetin katsastaa, miten kaunokirjallisuutemme tuntijat ovat teosta tulkinneet. Kai Laitinen luonnehtii sitä jo Ahon Papin rouvassa esiintyneen eroottisen kolmioasetelman toistoksi, vain kuvitteellisen Karjalan saloille sijoitetuksi.”

Suomi esitteli muitakin asiantuntija-arvioita, jonka jälkeen hän tiivisti: ”Yksikään kirjallisuutemme asiantuntijoista ei ole edes puolella sanalla viitannut minkäänlaisiin Venäjä-kytköksiin tai -traumoihin teoksen syntymiseen vaikuttaneina motiiveina, teoksen sanomasta puhumattakaan.” 

Turun Sanomissa ansiokkaan uran toimittajana ja kriitikkona tehnyt Jouko Grönholm tuli tämän jälkeen mukaan palstoille (HS 25.11.2023) riemuiten kiinnostavasta keskustelusta, joka Juhani Ahon romaanista oli syntynyt. Hän muistutti kirjallisuuden historiaan hyvin perehtyneenä, että teoksen ilmestymisen jälkeen Aho osallistui itsekin debattiin saatuaan Akateemisen Kirjakaupan perustajalta ja Juhan julkaisseen Kustannusliike Otavan toimitusjohtajalta Alvar Renqvistiltä selvän toimeksiannon.

 

Juhani Ahon vanhemmat ja hänen sisaruksensa asuivat seitsemän vuotta nykyisen Vieremän alueella sijaitsevassa Kyrönniemen pappilassa perheen isän Theodor Brofeldtin toimiessa Iisalmen kappalaisena ja kirkkoherrana. Kuopion lyseota käynyt esikoispoika Juhani kävi pappilassa lomillaan ja koki siellä jopa ensirakkautensa, mutta naimisiin hän meni taidemaalari Venny Soldan-Brofeldtin kanssa. 

Juhani Aho tunsi omakohtaisesti sananvapauteen kohdistuneet paineet. Hän oli toiminut Keskisuomalaisenedeltäjän Keski-Suomi-lehden päätoimittajana. Sitten veljekset Juhani ja Pekka menivät toimittajiksi kuopiolaiseen Savo-lehteen Juhani Ahon toimiessa päätoimittajana ennen veljeään Pekkaa, jonka päätoimittajakaudella sensuuri lakkautti lehden.

Juhani Aho kuului ryhmään, joka oli perustamassa Helsingin Sanomien edeltäjää Päivälehteä, joka lakkautettiin vuonna 1904. Hänen veljistään Kaarlo Brofeldtista (myöh. Kalle Aho) tuli Kauppalehden ja Pekka Brofeldtista Kotimaan ensimmäinen päätoimittaja. Voi vain kuvitella, millaiset tunteet Juhani Aholla oli silloin, kun pikkuveli Kaarlo karkotettiin maasta vuonna 1903.

Ihmettelin aluksi, että keskellä Suomea sijaitsevassa Ylä-Savossa, entisessä Lapinkorvessa, kasvanut Juhani Aho kiinnostui niin paljon rajateemasta, että kirjoitti siitä kaksi menestysromaania, Panun ja Juhan. Käytyäni Vieremällä Kyrönniemen pappilassa oivalsin syyn. Pappila sijaitsee 1800-luvun valtatien, vesireitin, varrella. Sen merkitys nousi potenssiin, kun Saimaan kanava valmistui vuonna 1856.

Vieremä kuuluu Vuoksen vesistöön. Kun vesireittejä pitkin tuli mahdolliseksi kulkea Venäjälle asti, se lisäsi kaupankäyntiä ja vaurautta. Iisalmen kauppala perustettiin neljä vuotta kanavan avaamisen jälkeen. Seuraavana vuonna parkaisi Brofeldtin perheen esikoispoika Juhani ensimmäisen elämänhuutonsa Lapinlahdella, joka sijaitsee lähes tarkalleen Vieremän ja Kuopion puolivälissä samojen vesireittien varrella.

Kehitys oli nopeaa. Savon rata valmistui vuonna 1889. Iisalmen kaupunki perustettiin kaksi vuotta myöhemmin. Tietoisuus Venäjän läheisyydestä vahvistui vilkastuneen kaupan vuoksi myös vesistön latva-alueilla. 

 

Ensimmäisen sortokauden päättyminen osui ajallisesti yksiin valtiopäiväuudistuksen kanssa. Uusi yksikamarinen eduskunta oli kuitenkin keisarille alisteinen. Kolmen vuoden aikana ennen Juha-romaanin ilmestymistä keisari oli hajottanut eduskunnan neljä kertaa. Ja sitten Suomen asioiden esitteleminen keisarille siirrettiin Venäjän hallitukselle suomalaisten protestoinnista huolimatta. 

Venäjän kansallismielisten piirien pyrkimys Suomen erikoisaseman lopettamiseen tunnettiin ahdistavana. Ulkomaisissakin lehdissä oli  kirjoitettu ”Suomen lopusta”. Venäjän duuman runnoma laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä siirsi osan lainsäädäntövallasta pois suomalaisten omista käsistä niin, että lakia säätämässä ollut duuman jäsen Vladimir Purishkevits hihkui päätöksen jälkeen: ”Finis Finlandiae!” 

Kontrollin luonne siirtyi ennakkosensuurista repressiivisen valvonnan alueelle, jolloin rikosoikeudellisin toimenpitein yritettiin estää hallituksen ja keisarin kannalta epätoivottujen kirjoitusten levittäminen. 

Helsingissä ilmestynyt aktiivisen vastustuspuolueen lehti Framtid, jonka näkyviin kirjoittajiin kuului muun muassa aktivisti Konni Zilliacus, julkaisi toukokuussa 1910 historiantutkija ja kirjailija Alma Söderhjelmin Sveitsistä lähettämän artikkelin juuri tuolla latinankielisellä otsikolla ”Finis Finlandiae”. 

Kesällä 1910 otettiin takavarikkoon pilalehti Kurikan 13. numeron painos, koska lehdessä oli karikatyyri, jonka katsottiin loukkaavan Hänen Majesteettinsa kunniaa. Myös kuvan alle painettu runo ”Suomen loppu” katsottiin loukkaavaksi, kun se alkoi provosoivasti:

On valtiokaappaus täytetty,

on Suomelle nyrkkiä näytetty

ja lakia korvalle lyöty.

 

Takavarikon lisäksi painoylihallitus vaati kanteen nostamista majesteettirikoksesta, ja niin pilalehden vastaava julkaisija, Työväen Sanomalehti Oy:n taloudenhoitaja Albin Karjalainen tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi vankilaan. Hänellä oli jo siinä vaiheessa valtava arvostus Siltasaaren seudulla, sillä hän oli tehnyt aloitteen Helsingin Työväen Säästöpankin perustamisesta ja toimi pankin hallituksen varapuheenjohtajana kuolemaansa saakka. 

Varatuomari Johannes Gummerus joutui Framtid-lehden vastaavana toimittajana silmätikuksi  julkaistuaan lehdessään tammikuussa 1907 artikkelin ”Finlands landtdag och den ryska revolutionen”. Hänelle langetettiin lopulta vuonna 1914 kuuden kuukauden vankeustuomio.

 

Jos luonnehdimme Juhani Ahon romaanin saamaa vastaanottoa myrskyisäksi, syyllistymme vain vähäiseen liioitteluun. 

Aholle tuttu Helsingin Sanomat julkaisi uutuusromaanista otteen siitä tilanteesta, kun romaanin päähenkilön Juhan puoliso karkasi Shemeikan kanssa. Kaksi päivää myöhemmin lehti julkaisi Rafael Engelbergin vastinetekstin (HS 9.4. ja 11.4.1911). Kirjoittaja totesi, että monet lukijat luultavasti jäävät epätietoisiksi siitä, mistä aikakaudesta romaani kertoo. Sen jälkeen kriitikko päätteli, että kirjailija oli kenties tarkoituksellisesti jättänyt ajan ja paikan määrittämättä, koska halusi keskittyä romaanissaan ihmisiin, heidän kohtaloihinsa ja sisäiseen elämäänsä. 

Hän määritteli sitten Juhan eräänlaiseksi ”psykoloogiseksi” romaaniksi. Hän nosti esille myös romaanin rakkausteeman, mutta Aho teki sen hänen mielestään niin miesmäisesti, ettei lukijaa rasiteta ”sairaalloisella hentomielisyydellä tai äitelällä imelyydellä”. Uutta romaanissa oli Aholle aiemmin niin tyypillisen ”suvannon soutelemisen” vaihtuminen koskien laskemiseen.

Romaani sai aluksi hienoa palautettaEino Kaila kirjoitti Uuteen Suomettareen (26.4.1911) ylistävän arvostelun. Papin poika Eino Cederberg kirjoitti Mikkelin Sanomissa (13.4.1911), että Juhani Aho oli astunut teoksessaan ”kansallisen historiallisromantiikan” alalle. 

Nimimerkki S.L. eli maisteri Salu Latvala arvioi Juhaa Juhani Ahon koulukaupungissa Kuopiossa (Savo20.4.1911). Hän painotti, että kirja käsittelee päähenkilöiden sisäisiä tunteita ja sijoitti tapahtumat samoihin maisemiin Suomussalmen ja Kuusamon seuduille, jonne Juhani Aho oli kuljettanut jo Panu-romaaninsa lukijat.

Hämeenlinnalla on keskeinen sija suomalaisuusliikkeen kehityksessä muun muassa säveltäjämestari Jean Sibeliuksen ja runoilija Eino Leinon koulukaupunkina. Kaupungin ensimmäinen sanomalehti, Hämäläinen, perustettiin vuonna 1858. Viranomaiset määräsivät sen lakkautettavaksi ensimmäisen sortokauden aikana vuonna 1900. Kahden vuoden kuluttua perustuslailliset perustivat uuden Hämetär-lehden. 

Nimimerkki Aku Tela kirjoitti Hämettäreen (20.4.1911) Juhani Ahon Juhasta. Aku Tela oli Kaarle Augusti ”Atte” Tarjanteen (alk. Törnqvist) käyttämä nimimerkki. Hänen Onni-veljensä oli suomenkielisten ja -mielisten hoviarkkitehtina suunnitellut muun muassa Kansallisteatterin. Arviossaan nimimerkki säälitteli, ehkä puolivakavissaan, Juhani Ahon romaanin päähenkilön Juhan kohtaloa, kun tämä joutui avioon itseään paljon nuoremman Marjan kanssa. Kovaa kohtaloa täydensi sitten ”rajantakainen Venäjän Karjalan puoleinen Lemminkäis-luonteinen Uhtuan Shemeikka”.

 

Monet karjalaiset pahoittivat mielensä romaanista. Kirjailija Rafael Engelberg paheksui itämaisuuden kuvausta mainiten esimerkkinä naisenryöstön. Se olisi ollut parempi irrottaa kokonaan tapahtumapaikasta, rajan takaisesta Karjalasta. Muuten hän painotti, että vain kirjalliset tarkoitukset olivat saaneet Ahon kuvaamaan Shemeikkaa niin kuin oli kuvannut (HS 21.4.1919).

Uusi Suometar siteerasi seuraavana päivänä pitkästi Engelbergin Helsingin Sanomiin kirjoittamaa vastinetta lisäten, että Repolan seudulta peräisin olleiden tietojen mukaan ainakin siellä kiinnitettiin sukupuolisiveyteen erityistä huomiota.

Nimimerkki R. arvioi romaanin Savotar-lehdessä (22.4.1911) ylistävästi, vaikka huomauttikin joistakin kieliasun epätarkkuuksiin. Nimimerkki korosti, että ajalla ja paikalla ei ole romaanissa merkitystä: ”Juhassa vie kirjailija meidät Karjalan rajaseuduille aikoihin, jolloin Suomi vielä oli Ruotsin yhteydessä, paikkaa ja aikaa kuitenkaan tarkemmin määrittelemättä. Mutta tätä määrittelyä emme kaipaakaan olkoonpa, että teos onkin laillaan historiallinen romaani.”

Nimimerkki O.K. katsoi tarpeelliseksi puhdistaa Savotar-lehdessä (29.4.1911) Shemeikkojen ja karjalaisten mainetta. Hän kirjoitti vastauksen: ”Siveys tuolla heimolaistemme keskuudessa on hyvinkin korkealla kannalla. Karjalaiset ovat tällaisesta, sanoisinko, tahdittomuudesta hyvinkin pahoillaan.” 

Suistamolla syntynyt kirjailija Iivo Härkönen kirjoitti Juhani Aholle julkisen palautteen mielensä pahoittaneiden puolesta (Uusi Suometar 3.5.1911). Härkösen mukaan romaani antaa vienankarjalaisista ihmisistä ja kulttuurista vääristyneen, todenvastaisen mielikuvan. 

 

Juhani Aho vastasi Otavassa, että vaikka hän sijoitti romaanissaan päähenkilön antagonistin Shemeikan Uhtuaan, hän ei tarkoittanut todellista, maantieteellistä Uhtuaa niin kuin hän ei tarkoittanut Panussa Rajavaarallakaan mitään tiettyä maantieteellistä paikkaa.

”Samoista syistä tunkihe kirjaani Shemeikan nimi antamaan vaikutusta jostakin puoleksi tarunomaisesta rajusta metsänkävijästä ja kauppiassissistä. Yhdistelmä Uhtuan Shemeikka on sitä paitsi myöskin äännellinen, soinnullinen, tyylillinen.”

Aho puolustautui myös muistuttaen, että vaikka Shemeikan sukua oli romaanin julkaisemisen jälkeen puolustettukin voimakkaasti, niin suurissa ja vanhoissa suvuissa oli, tunnetusti, kaikkialla myös suvun huonontumista. Sitten hän suuntasi sanat kirjailija Iivo Härköselle:

”On kuin onkin sangen lapsellista – hra Iivo Härkösen tavoin – ruveta ruikuttamaan, että kirja osoittaisi meidän tällä puolen rajaa muka olevan vieraita ja kylmiä karjalaisille heimoveljille ja että täällä nyt rupeisi syntymään harhakäsityksiä sikäläisistä oloista.”

Aho lopetti kirjoituksensa painottaen, että olisi väärin yrittää piirtää karttaa hänen mielikuvitustarinansa paikoista.

Ajan ja paikan merkitys näkyy juuri siinä, kuinka pontevasti niiden merkitys kiistettiin. Helsingin SanomissaJuhani Aho päätyi parodioimaan romaanin herättämää keskustelua. Hän ei kirjoittanut omalla nimellään, vaan kirjoituksen tekijäksi ilmoitettiin Doct. Phil. Honoris-Causa, toisin sanoen Aho kirjoitti nimettömänä kunniatohtorina. Kyseisen kunniatittelin hän oli oikeasti saanut Keisarilliselta Aleksanterin yliopistolta neljä vuotta aikaisemmin. Kirjoituksen otsikkona oli ”Lisävalaistusta kysymykseen ’Juhan’ ajasta ja paikasta. Alaotsikkona oli vielä kirjoituksen pakinasävyn paljastava tarkennus: ”Ote laajemmasta akatemisesta väitöskirjasta” (HS 10.5.1911). Kirjoituksessaan Aho määritteli romaanin tapahtumat mukatieteellisesti 1700-luvun puoliväliin ja Kuusamoon. Tyylilajillaan kirjailija halusi osoittaa, että kysymykset tapahtumien ajasta ja paikasta eivät olleet millään tavalla relevantteja.

Jos romaanin ihmissuhteet ovat vaikeita ja monimutkaisia, sellaisia ne olivat myös Juhani Ahon omassa elämässä. Hän oli naimisissa taidemaalari Venny Soldan-Brofeltin kanssa ja hänellä oli suhde myös vaimonsa siskoon. Karjalaisten reaktiot olisivat olleet toisenlaisia, jos he olisivat tienneet, että kirjailija eli itse samankaltaista elämää kuin hänen romaanihenkilönsä Shemeikka. Juhan ilmestymishetkellä kirjailijan oma kolmiodraama oli kuitenkin vielä varjeltu salaisuus.

Näkemys Juhasta vain kolmiodraamana oli johtava diskurssi romaanin julkaisemisesta lähtien. Tämän vuoksi monet kirjallisuuden ystävät kallistuvat edelleen tähän suuriruhtinaskunnassa vallinneeseen tulkintaan.

 

Erityishuomion ansaitsee suomenkielisten kulttuuripiirien aikakauslehti Valvoja. Koska J. R. Danielson oli esittänyt uuden lehden perustamista, hänestä tehtiin myös ensimmäinen päätoimittaja vuonna 1880. Valvojankäsitys suomalaisuudesta piti sisällään niin suomenkieliset kuin ruotsinkielisetkin vapaamielisesti ajattelevat kansalaiset. 

Valvojasta kehittyi suomalaisen kirjallisuuden merkittävä kasvu- ja kaikualusta Juhani Ahosta ja Minna Canthista alkaen. Vuonna 1900 lehteen kirjoitti myös muuan Aino Malmberg, joka oli Tekla Hultinin kanssa ensimmäinen suomenkielinen naisopiskelija yliopistossa ja ensimmäinen opiskelija, joka omalla esimerkillään muutti ajatusta siitä, että synnyttäminen ei estäisi naista jatkamasta opiskelujaan. Luonnontieteitä ja englannin kieltä opiskelleesta Aino Malmbergista tuli ensimmäisiä suomalaisia anglofiilejä, joka käänsi muun muassa Rudyard Kiplingin tekstejä Suomeksi.

Vaikka Valvoja oli nuorsuomalaisten toimittama lehti, se pystyi asialinjalla jatkamaan ilmestymistään sortovuosinakin, vaikka ensimmäisellä sortokaudella sen julkaisemia Helsingin kirjeitä olikin sensuroitu.

Valvoja otti ohjelmaansa naisten aseman parantamisen ja vuosina 1909–1910 sen päätoimittajana toimi yksi ensimmäisistä merkittävistä naistoimittajista, Helmi Setälä (Krohn). E. N. Setälän puolisona hän oli kasvanut luontevasti Valvojan piiriin. Oletettavasti senaattori E. N. Setälän toiminta nousee lähiaikoina uudella tavalla tutkimuksen kohteeksi, sillä tasavallan presidentti Alexander Stubb on samaa sukua hänen kanssaan.

E. N. Setälä (nimimerkki Spectator) oli nuorsuomalaisten leiriin kuulunut suomen kielen professori, joka oli ollut jo kahteen otteeseen kansanedustajana. Hän oli toiminut muun muassa perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana. Perheessä tiedettiin siis varsin hyvin, kuinka tarpeetonta oli pohtia, millaiset suhteet suomalaisilla oli rajan takana asuviin, tai kuvasiko romaani idästä tulevaa uhkaa. Viranomaisia ei kannattanut niinä aikoina ärsyttää etenkin, kun E. N. Setäläkin oli jo kenraalikuvernööri Seynin hampaissa.

Helmi Setälä kirjoitti Valvojassa (2–3/1911) Juhani Ahon romaanista tuoreeltaan: 

”Omituista on sekin, että tälle uudelle kirjalle on tahdottu etsiä jonkinmoista historialista ympäristöä tai ainakin sovelluttaa se johonkin erityiseen aikakauteen. Ikään kuin teos, joka käsittelee niin inhimillisiä ja todellisia tunteita ja ristiriitoja kuin ”Juha” tarvitsisi mitään ajanmääritystä. Se ei välttämättömästi kaipaisi edes paikallisväritystäkään. Yhtä hyvin se soveltuisi minne muualle hyvänsä kuin Karjalankin rajamaille.” 

Myös Juhani Aho kuului Valvojan avustajakuntaan. Ei siis ihme, että hän sai lehdessä runsaasti huomiota. Kun Aho täytti 50 vuotta puolisen vuotta Juhan ilmestymisen jälkeen, Valvoja julkaisi erityisen juhlanumeron. Jalmari Finne analysoi Juhani Ahoa näytelmäkirjailijana (Valvoja 9, 1911) todeten teatteri-ilmaisun sisäistämisen mahdollistaneen Ahon onnistumisen niin hyvin Juha-romaanissa. (Savo 12.9.1911).

Valvojan vuoden viimeiseen numeroon kirjoitti kirjailija Aino Kallas analyysiä ”Juhani Ahon uusimmasta tyylikehityksestä”. Hän kävi läpi kirjailijan tuotantoa ja tuli lopulta uutuusromaaniin tiivistäen: ”Juhan lukee kymmenesti kielen takia, pari kertaa sisällyksen.” (Valvoja 12, 1911)

 

Toisen sortokauden alussa, Juhani Ahon Juha-romaanin ilmestymisen edellä, oli nostettu noin 70 kannetta. Vaikka kaikki kanteet eivät johtaneet oikeusprosesseihin tai tuomioihin, toisen sortokauden alkuvuosina yli 30 suomalaistoimittajaa sai vankeustuomion majesteettirikoksesta.

Siihen aikaan sanan- ja ilmaisunvapautta rajoitti ahdistava poliittinen ilmapiiri. Toisaalta romaanin vastaanotto herätti suuria tunteita. Monet karjalaiset pahastuivat siitä, että Shemeikasta tehtiin tarinan antagonisti, pahis. He kokivat sen loukkaavana. Rajantakainen personoitunut uhka toi kuitenkin tarinaan voimaa. 

Yhteiskunnallista keskustelua ei voitu romaanin ilmestymisen aikaan käydä avoimesti, koska keisarin tai korkeiden viranomaisten epäkunnioittava käsittely saattoi johtaa käräjille. Siinä mielessä presidenttiehdokas Mika Aaltolan avaus oli tervetullut. Hänen arvionsa on esitetty ilman niitä sananvapauden kahleita, jotka rajasivat keskustelua sata vuotta sitten.

 

LUE LISÄÄ TÄSTÄ AIHEPIIRISTÄ:

ANTIKAINEN & TUOMIOJA 2021: Antikainen, Marjo-Riitta & Tuomioja Erkki, Edelläkävijä. Aino Malmberg – aktivisti, feministi, sosialisti. Tammi. 

EKHOLM 2000: Ekholm, Kai, Kielletyt kirjat 1944–1946. Yleisten kirjastojen kirjapoistot vuosina 1944–1946. Väitöskirja Oulun yliopistoon. Lievestuore.

HARJUMÄKI 2018: Harjumäki, Annikki, Demokratisoitumiskehitys Tampereella, Oulussa ja Kuopiossa porvarissäädyn valtiopäivävaalien kautta tarkasteltuna. Historian lisensiaattitutkielma. Tampereen yliopiston Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. Tampere.

HJELT 1910: Hjelt, Edv., Vaiherikkailta vuosilta. Muistelmia I. Toiminta yliopistossa ja senaatissa routavuosina. Otava.

LEINO-KAUKIAINEN 1984: Leino-Kaukiainen, Pirkko, Sensuuri ja sanomalehdistö Suomessa vuosina 1891–1905. SHS.

NEUVONEN 2018: Neuvonen, Riku, Sananvapauden historia Suomessa. Gaudeamus.

ZETTERBERG 2001: Zetterberg, Seppo, Eero Erkko. Otava.

 

5.6.2024

Aamulenkki nro 302 Selvitysmies Lauri Tarasti

Toukokuussa ilmestyi yhdessä ministeri Lauri Tarastin kanssa kirjoittamani urheilutietokirja ”Lauri Tarasti urheilun ja dopingin selvitysmiehenä” (Readme 2024). Tarasti on tehnyt urheilussa ainutlaatuisen uran, joka alkoi Eläintarhan pikajuoksukilpailuista. Hän on pikajuoksun Suomen mestari niin nuorten kuin miesten viestijuoksussa. Seura oli Helsingin Kisa-Veikot.

Lauri Tarasti – Kalle Virtapohja: Lauri Tarasti urheilun ja dopingin selvitysmiehenä.

 

Ne olivat nostalgisia vuosia. HKV oli niin keskeinen tekijä suomalaisessa yleisurheilussa, että seura nauttii siitä 1960-luvulla sementoidusta mahtimaineestaan tänäkin päivänä.


Vuosi 1959: Nuorten SM-kilpailut Tampereen Ratinassa. Lauri Tarasti istuu vasemmalla.


Vuosi 1959: HKV:n nuorten Suomen mestarit. Lauri Tarastilla on numero 320. 



Yksi maineen peruspilareista oli Maailmankisat. Kun kisa järjestettiin ensimmäisen kerran seuran 50-vuotisjuhlavuoden merkeissä vuonna 1959, Lauri Tarasti oli tuulimittarin lukijana. Vähitellen hänen roolinsa kasvoi. Muutaman vuoden kuluttua hän oli jo hyvin keskeisessä asemassa järjestelyissä ja pääsihteerinäkin.

Vuonna 1978 Maailmankisojen kiinnostavin juoksija oli kenialainen Henry Rono, joka oli aiemmin samana vuonna juossut neljä maailmanennätystä 81 päivän aikana. Maailmankisoissa hän otti vähän rauhallisemman tahdin voittaen kuitenkin 3 000 metrin estejuoksun. Lauri Tarasti jakoi palkinnot.


Vuosi 1978: Lauri Tarasti ojentaa palkinnot Henry Ronolle. 

 

Seuraavana vuonna Helsingissä järjestettiin Kalevan kisat. Tarasti toimi järjestelytoimikunnan puheenjohtajana. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen käytiin pyytämässä Kalevan kisojen suojelijaksi, ja kisat onnistuivat hyvin.

Lauri Tarasti teki niin vakuuttavaa työtä, että kilpailevan seuran Viipurin Urheilijoiden puheenjohtaja Nisse Hagman esitti, että Tarastista tulisi yleisurheilun ensimmäisten maailmanmestaruuskisojen pääsihteeri. Näin tapahtui. Kekkonen käytiin taas pyytämässä kisojen suojelijaksi. Järjestelyt etenivät mallikkaasti ja vuoden 1983 MM-kisoista tuli ikimuistoiset kisat.

Samalla alkoi myös Lauri Tarastin neljä vuosikymmentä kestänyt ura kansainvälisessä urheilussa. Siitä kerromme kirjassa ”Lauri Tarasti urheilun ja dopingin selvitysmiehenä”.


Vuosi 1980: Lauri Tarasti (vas.), Rolf Haikkola, Carl-Olaf Homén ja Nisse Hagman pyytävät tasavallan presidentti Urho Kekkosen yleisurheilun ensimmäisten MM-kisojen suojelijaksi.

 

En ala kerrata kirjan sisältöä sen kummemmin, mutta tässä kannattaa kuitenkin mainita, että Tarasti on tullut kotimaassa tunnetuksi kansakunnan puolivirallisena selvitysmiehenä. Hän on tehnyt kaikkiaan 22 selvitystä virkatehtäviensä ulkopuolella. Hänen laaja-alaisuuttaan kuvaa, että niistä vain kuusi liittyy urheiluun:

·      2001 Dopingselvitysryhmän raportti.

·      2006 Opetusministeriön organisaation toimivuutta koskeva selvitys.

·      2011 Vaalivirheet Kansainvälisessä yleisurheiluliitoossa (IAAF).

·      2012 Selvitys huippu-urheiluyksikön sijoittamisesta olympiakomiteaan.

·      2014 Selvitys urheilun eettisten kysymysten hallinnoinnista Suomessa.

·      2020 Huippu-urheilulain tarpeellisuudesta.

Kysyin Lauri Tarastilta syytä siihen, miksi hänelle on langennut tällainen lähes virallisen selvitysmiehen rooli. Hän perusteli, että hän on ollut ehdottoman puolueeton. Sen vuoksi häntä on haluttu käyttää vaativimmissakin tehtävissä.

Itselleni tuli mieleen kirjaprojektin aikana toinenkin selitys. Lauri on erittäin hyvä projektinvetäjä. Kirjaa tehdessämme sovimme yhdessä aikataulut, ja sen jälkeen kalenteri ohjasi tekemistä. Sellainen työskentely on tuloksellista.

 

Lauri Tarasti halusi kertoa kirjassa myös muutamista ajankohtaisista esityksistään. Hän on ehdottanut Wadalle sääntömuutoksia liittyen valmentajien vastuuseen ja alaikäisten rankaisemiseen.

Lisäksi hän on tehnyt Olympiakomitealle ehdotuksen liikunnan yhteistyöfoorumin perustamisesta. Tavoitteena olisi vahvistaa liikuntajärjestöjen toimintaa yhteisten etujen valvomisessa. Lisäksi tarkoitus olisi kehittää Olympiakomitean toimintaa liikunnan keskusjärjestönä luomalla yhteistoimintaa yksityisten ja kolmannen sektorin tahojen kanssa. Käytännössä foorumista tulisi Tarastin suunnitelman mukaan Olympiakomitean työkassara. Toivon vilpittömästi, että Olympiakomitea näkee Tarastin ehdotuksen oikeassa valossa. Kansa on saatava liikkumaan. Sen tavoitteen edessä kannattaa kääntää jokainen kivi.

 

Lauri Tarasti on ollut vahvasti mukana mm. Liikuntatieteellisen seuran toiminnassa ja vastaavassa kansainvälisessä katto-organisaatiossa, ICSSPE:ssä.

Hän on antanut aikaansa myös Urheiluoikeuden yhdistyksen toimintaan. Muutama vuosi sitten hän perusti Lauri Tarastin urheiluoikeuden palkinnon ja on rahoittanut toistaiseksi neljä kertaa jaetun palkinnon. Viimeksi palkittiin Olli Rauste.

Uskon, että Lauri Tarastin kirja tarjoaa ajattelemisen aihetta monenlaisille lukijoille. Kirja löytyy kirjakaupoista kautta maan. Jos se ei ole hyllyssä, kirjakauppias voi tilata kirjan Kirjavälityksen eli nykyisen Storia Oy:n kautta. 

10.5.2024

Aamulenkki nro 301 Helsinkiläisen pieni kuntoiluopas

Kirjoittamani Helsinkiläisen pieni kuntoiluopas julkistettiin Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus Tahdossa tänään Unelmien liikuntapäivänä. Latu & Polku -lehden Panu Könönen otti minusta kuvan uuden kirjan kanssa. Vaikka kyseessä oli pieni kirja, tämä oli yllättävän raskas projekti. Hyvä että ollaan maalissa.

Helsinkiläisen pieni kuntoiluopas uunituoreena. Kuva: Panu Könönen.



Oppaan julkistamista edelsi ”Helsinkiläisten pieni kuntoiluseminaari”, jonka aluksi Olympiakomitean liikunnallisen elämäntavan johtaja Petri Keskitalo piti pysäyttävän alustuksen, jonka mukaan koko Suomi uhkaa pysähtyä vuoteen 2040 mennessä, koska liikkuminen on vähentynyt jo nyt niin roimasti, ja vastaavasti elintasosairaudet ovat lisääntyneet niin järkyttävästi, että tällä menolla jatkamalla voimme todeta 16 vuoden kuluttua Finis Finlandiae! Jotain pitää todellakin tehdä sitä ennen. Ja mieluiten nopeasti. Keskitalon mukaan ensin on tunnustettava nykytila, seuraavaksi on tehtävä lupaus, ja sen jälkeen toimeenpantava se lupaus. Keskitalon kaava toimii henkilötasolla, ja sitä voinee soveltaa yhteisöllisestikin.


Petri Keskitalo piti todellisen palopuheen.



Alustusta seurasi paneelikeskustelu, jossa Helsingin kaupungin liikuntapaikat-palvelua johtava Petteri Huurre, Tahko Pihkala -seuran puheenjohtaja Kari Keskinen ja Tahdon johtaja Jukka-Pekka Vuori ottivat kiinni Keskitalon alustuksesta.

Keskusteluun osallistui yleisön joukosta myös ministeri Lauri Tarasti, joka toi aikanaan Unelmien liikuntapäivän konseptin Liikuntatieteelliseen seuraan. Silloin päivällä oli toinen nimi. LTS:n veto jatkui vuoteen 2016, jolloin Olympiakomitea otti päivän hoiteisiinsa. Puheenvuoroja käyttivät myös liikuntaneuvos Tuomo Jantunen ja urheilun monitoimimies Jarmo Niemenkari.


Paneeliin osallistuivat Helsingin kaupungin Petteri Huurre, Tahko Pihkala -seuran puheenjohtaja Kari Keskinen, Tahdon johtaja Jukka-Pekka Vuori ja Olympiakomitean liikkeen lisäämisestä vastaava johtaja Petri Keskitalo.


 

Sain idean kulttuurihistoriallisen liikuntaoppaan tekemisestä niihin aikoihin, kun toimin Helsingin kaupungin historiasivuston ”Historia Helsinki” (https://historia.hel.fi/fi) rakennusvaiheessa määräaikaisena päätoimittajana. Kannattaa tutustua sivuston mukaviin historiatarinoihin.

Oppaan kirjoittamista rahoittivat Suomen tiedetoimittajain liitto ja Taiteen edistämiskeskus. Kustantaja on Tahko Pihkala -seura.

 

Oppaassa esitellään lähes 50 liikuntalajia siinä tarkoituksessa, että lukijalle heräisi halu lähteä kokeilemaan itselle uutta lajia tai uutta liikuntapaikkaa. Lisäksi oppaassa esitellään Helsingin olympiakisojen suorituspaikat, Urhean verkostomalli ja Olympiastadionin liikuntamahdollisuudet sekä Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus Tahdon nettisovellus Tahto Go.

Opasta lukiessa jokainen voi tykönään pohtia, mikä on esikuvien ja toisaalta olosuhteiden rooli liikuntaan innostamisessa.


Liikuntaseminaarista poistuessani sain korviini kuulutuksen, että lauantain 11.5. Helsinki Running Day on ylittänyt jo 17.000 ilmoittautuneen juoksijan rajan! Se kertoo, että meillä on vielä toivoa.


 

Tavallisille helsinkiläisille suunnatun oppaan näyttävästä kannesta ja selkeästä ulkoasusta vastaa Mikael Manninen. Kirjassa on eniten kuvia Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus Tahdon, Helsingin kaupungin ja Museoviraston kokoelmista.

 

Helppolukuinen opas on myynnissä Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus Tahdossa ja Olympiastadionin tornin juuressa sijaitsevassa vierailijakeskuksessa.