Paavo Nurmen suosio kestää

Maailman parhaan juoksijan kuolemasta tulee 2. lokakuuta kuluneeksi 50 vuotta. Onko se paljon vai vähän? 50 vuotta voi tuntua pitkältä ajalta, jos katsoo eteenpäin. Mutta kun katsoo taaksepäin, se onkin yllättävän lyhyt aika.

Aika moni tuttu oli seuraamassa Helsingin olympialaisia. Niistä tuli viime vuonna kuluneeksi 70 vuotta.

Maaginen hetki: Paavo Nurmi tuo soihdun Stadikalle
Helsingin olympiakisojen avajaisissa 1952.
Museovirasto: Nasretdin, Räshid.

 

 

Olen saanut tehdä kirjoitustöitä Paavo Nurmen parissa jo usean vuoden ajan. Silti tämä vuosi on aivan poikkeuksellinen. Olen voinut konkreettisesti huomata, että Paavo Nurmi muistetaan maailmalla edelleen hyvin. 

Heti vuoden alussa tammikuussa olin Paavo Nurmi Gamesin toimarin Jari Salosen kanssa amerikkalaisen Sports History This Week -podcastin lähetyksessä. Jakson nimeksi tuli ”The Flying Finn Burns Out”. Me kerroimme Jarin kanssa parhaamme mukaan Paavosta. Sports History This Week -podcastin jakso löytyy täältä. 

Podcastin tuottajana oli Cooper McKim ja toimittajana Kaelen Jones. Hauskaa oli, että suuri Suomen ystävä Chris Turner oli myös mukana lopullisessa podcastissa.

 

Keväällä kerroin ruotsalaiselle ystävälleni Peter Dahlénille, joka on mediahistoriaan erikoistunut professori Bergenin yliopistossa, että Paavo kilpaili vain kerran Norjassa. Siitä tuli kesäkuussa kuluneeksi sata vuotta. Peter ehdotti, että kirjoittaisimme siitä yhteisartikkelin. Näin teimme, ja laajensimme artikkelia jonkun verran myös muihin kesän 1923 kilpailuihin. Se kesä sata vuotta sitten huipentui Paavon Tukholmassa juoksemaan mailin maailmanennätykseen 4.10,4. Artikkeli julkaistiin täällä idrottsforum.org -sivustolla Paavo Nurmen syntymäpäivänä 13. kesäkuuta.

 

Eikä siinä kaikki. Aivan hiljattain Ranskan luetuimman sanomalehden Ouest-Francen toimittaja otti yhteyttä Jari Saloseen kertoen halustaan kirjoittaa Nurmesta. Pariisi oli Paavolle tärkeä kaupunki muutenkin kuin hänen Pariisin olympiakisoissa 1924 saavuttamiensa viiden olympiakultamitalin kannalta. Paavo kilpaili monena vuonna Pariisissa  ja suunnitteli hetken jopa ranskalaiseen ammattilaistalliin siirtymistä.

Ja tietysti myös monet suomalaistoimittajat ovat juuri nyt tekemässä omia juttujaan Paavo Nurmesta. Juoksijoiden kuningas teki Suomea tunnetuksi maailmalla yli kymmenen vuoden ajan. Sellaiseen Suomi-propagandaan ei kukaan muu urheilija ole pystynyt.

 

Mistä tämä Paavo Nurmen renessanssi johtuu? Voiko hänen kuolemansa 50-vuotismuistopäivä 2.10.2023 olla niin merkittävä asia, että se yksin selittäisi lisääntyneen huomion?

Itse asiassa luulen, että tässä niitetään satoa osittain myös siitä, että Jari Salonen, Harri Halme ja kumppanit ovat viime vuosina nostaneet Paavo Nurmi Gamesin yhdeksi maailman kiinnostavimmista yleisurheilukilpailuista. Olen nähnyt kaikki Paavo Nurmi Gamesit viimeisten kymmenen vuoden aikana. Jokainen kilpailu on ollut kuin suuri kunnianosoitus maailman parhaalle juoksijalle. Järjestelyt ovat olleet ensiluokkaisia.

Kun tapahtumaa on järjestetty taidolla, se on ollut siivittämässä myös kotimaisia urheilijoita uudelle tasolle. Tulee nyt esimerkkinä mieleen Kuusjoen huimapää Wilma Murto, joka on noussut seiväshypyssä yhdeksi maailman parhaista. MM-kisoissa pronssille hypännyt Wilma on tällä hetkellä ehdolla Euroopan vuoden yleisurheilijaksi!

 

Paavo Nurmen tarina on kyllä tosi kiehtova. Minun tietokirjailijan urallani Paavon elämäkerta Mies josta tehtiin patsas (Docendo 2017) oli tärkeä virstanpylväs. Se avasi monia ovia. Kirjaa kyllä kritisoitiin joissakin tieteellisissä julkaisuissa, mutta en ole pikkumainen. Ne jutut olen tietysti jo aikaa sitten unohtanut. Luulen, että kritiikoillenikin Paavo Nurmi oli niin suuri ja tunteita herättänyt aihe, että he olisivat mieluummin nähneet oman nimensä teoksen kannessa kuin lukeneet minun kirjoittamaani kirjaa. Se on ihan ymmärrettävää. 

No, seuraava Paavo Nurmi -kirjani ilmestyy ensi talvena Readmen kustantamana. Tällä kertaa tuon Paavon Turusta Helsinkiin.

Olen jo henkisesti valmistautunut seuraaviin sivalluksiin, joten täytyy yrittää katsoa, jos jostain saisi sitä ennen hankittua haarniskan. Tohtorin miekka minulla on jo omasta takaa. 

Peter Dahlénin Uggla-kirja on vuodelta 2016.

 

No tosiaan. Kyllä ihmisen muisti on lyhyt! Minun piti kirjoittaa Bertil Ugglan elämäkerrasta. Aloin nimittäin pohtia tämän blogipostauksen kirjoittamista, kun professori Peter Dahlén lähetti linkin muutama vuosi sitten kirjoittamaansa mainioon Uggla-elämäkertaan, joka on nyt vapaasti luettavissa. Uggla oli sotilas ja vahva urheiluvaikuttaja, jonka maine kasvoi radion varhaisina vuosina huippuunsa. Hän veti Ruotsin radiossa aamuisin ohjattuja voimisteluhetkiä. Suosittelen tutustumaan kirjaan, jos mediahistoria, urheiluhistoria tai elämäkerrat kiinnostavat. Varoituksen sana on kuitenkin vielä paikallaan: Peter kirjoittaa ruotsiksi, förstås.

Peterin Uggla-kirjan (pdf) voi ladata tai sitä pääsee lukemaan tästä linkistä.

·   Peter Dahlén: Nationens väl och kroppens fostran. En biografi om idrottsledaren, militären och radiomannen Bertil Uggla. Malmö Studies in Sport Sciences vol 21. Bokförlaget idrottsforum.org – Vahva suositus!

Hiihto kriisissä

Hiihtoväki odottelee talvea pelonsekaisin tuntein. Viime talvesta tuli Iivo Niskaselle täydellinen välivuosi. Juuri mikään ei onnistunut ladulla.

No, ei nyt lähdetä liioittelulinjalle. Yksi asia sentään onnistui. Miesten viestijoukkue palasi MM-mitalien makuun vuosikausien korpivaelluksensa jälkeen. Planican 4x10 kilometrin viestissä Ristomatti Hakola, Iivo Niskanen, Perttu Hyvärinen ja Niko Anttola hiihtivät Norjan jälkeen hopealle.

Edellisen kerran miesten viestikvartetti oli ollut MM-mitaleilla 14 vuotta aikaisemmin Liberecissä vuonna 2009.

Kaikki hiihdon ystävät ovat odottaneet uteliaina, miten tuo Planican viestihopea näkyisi hiihtoliiton markkinoinnissa. Tuntuu järkyttävältä kirjoittaa: Ei mitenkään. Sen sijaan olemme saaneet lukea toinen toistaan huolestuttavampia uutisia hiihtorintamalta. Muisto upeasta viestisaavutuksesta on sulanut ja taitaa valua hulevesien mukana viemäreihin.

Helsingissä hypättiin Alppilan hyppyrimäestä vuosina 1905–1939.
Keskellä on VR:n asuintalo Toralinna ja pitkä juna, joka on Eläintarhan kohdalla.
Museovirasto.

 

 

Hiihtoliitto yritti hurmata pääkaupunkia Helsinki Ski Weeks -tapahtumalla. Se järjestettiin kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla helsinkiläiset tuntuivat innostuvan, kun hiihto valtasi Olympiastadionin. 

Tapahtuman onnistumista ei tarvitse ihmetellä, sillä hiihdolla ja mäkihypyllä on Helsingissä vanhastaan vahva asema. Esimerkiksi 1970-luvun alussa kaupungin alueella oli toistakymmentä pientä hyppyrimäkeä.

Viime talvena ainutlaatuisen huippu-urheilun stadionshow´n rakentaminen oli kuitenkin täydellisessä vastatuulessa, kun kirkkain tähti Iivo Niskanen puuttui Stadionsprintin osanottajalistalta.

Hiihtotapahtuman järjestäminen Helsingissä maaliskuun lopussa uhmaa luonnonlakeja ja järjestäjät yrittivät turhaan pienentää sääriskiä ennakkolipunmyynnillä. Kun kisapäivänä satoi vettä oikein kunnolla, tuloksena oli iso pettymys.

Järjestettyään Stadionsprintin kaksi kertaa tappiollisesti hiihtoliitto päätti luopua liiton talouden kivijalaksi kaavaillusta tapahtumasta. Jos liiton tähtiurheilija kääntää peukkunsa alaspäin, liiton ei kannata väkisin yrittää vesisateessa rakentaa talvista lumielämystä.

 

Muutenkin viime kaudella saatiin tämän tästä kuulla hiihtorintaman suunnasta soraääniä. Suksenpohjat rahisivat pahasti. Liiton ja mäkihyppääjien välillä oli jännitteitä. Planican MM-kisojen yhteydessä uutisoitiin Perttu Hyvärisen sopimusrikkomuksesta, sakkorangaistuksesta ja lopulta siitä, onko henkilökohtaisella managerilla lupa myydä Pertun käyttämä hiihtoasu. Yleisö söi popcornia kotisohvillaan ja odotti vain saippuanäytelmän seuraavaa jaksoa.

Kylmän sodan kasvot paljastuivat alkukesällä Iivo Niskasen ilmoitettua, että hän jää pois hiihtomaajoukkueen toiminnasta. Jos katsoo asiaa hänen kannaltaan, maajoukkueesta oli tullut pelkkä rasite. Hän laski pystyvänsä valmentautumaan haluamallaan tavalla ilman liiton valmennusapua. Eikä ensi talvena ole edes arvokilpailuja. Maailmancupin tulokset kertovat, jatkaako Iivo yksinäisenä sutena myös tämän koekauden jälkeen vai palaako hän liiton riveihin.

 

Iivon päätös maajoukkueen ulkopuolelle jäämisestä tarkoitti sitä, että Hiihtoliiton kaupallisella johtajalla Jari-Pekka Joupilla ei ollut yhteistyökumppaneille myytävänä sitä, mistä kumppanit olisivat halunneet maksaa. Esimerkiksi viestihiihdon mitalijoukkuetta on mahdoton myydä kumppaneille, jos Iivo ei ole mukana kuvioissa. Pattitilanne. 

Jo keväällä tiedettiin, että liiton rahat olivat lopussa. YT-neuvottelut päättyivät kesällä koko henkilökunnan kahden kuukauden lomautukseen. Se koski hiihtoliittoa ja sen kaupallista yhtiötä Nordic Ski Finlandia.

Elokuun alussa kaupallinen johtaja Jouppi jätti työnsä.

Valitettavasti kansantalouden asiantuntijat katselevat tulevaisuutta kulmat kurtussa. Rakennusala on kriisissä, korot ovat korkealla eikä inflaatiota pidättele oikein mikään. Valoa näkyy ehkä vasta parin vuoden päästä. Nämä ovat huonoja uutisia hiihtoliiton etsiessä epätoivoisesti uusia yhteistyökumppaneita.

 

Kaikkea ei ole vielä menetetty Suomen hiihdossa. Kunhan saadaan lumi maahan, kansa alkaa odottaa uutisia maailmancupista. Paljon on kiinni siitä, miten avaus onnistuu. Maailmancup käynnistyy Rukalta marraskuun viimeisessä viikonvaihteessa. Silloin kilpaillaan maastohiihdon, mäkihypyn ja yhdistetyn osakilpailuissa.

Salpausselän kisat järjestetään maaliskuun alussa ja maailmancupin kausi huipentuu maaliskuun puolivälissä Falunissa.

Kerttu Niskanen voitti viime kaudella ensimmäisen kerran maailmancupin distanssicupin ja oli kokonaiskilpailussa kolmas. Arvokisojen kestomenestyjä Krista Lähteenmäki piti hiihtoväkeä keväällä sellaisessa jännityksessä, että latupaikkakunnilta kuului äänekäs helpotuksen huokaus, kun tieto Kristan päätöksestä jatkaa uraansa tuli julki. Lisäksi viime talven valopilkku nuorten maailmanmestari Niko Anttola singahti uutena tähtenä kiertoradalleen. Sen sijaan Iivo Niskanen ylsi maailmancupissa vain yhden kerran kolmen parhaan joukkoon. Hänellä on kyllä edelleen mahdollisuudet villitä hiihtokansaa, mikäli onnistuu löytämään uudelleen taatun podiumvauhtinsa.

Myönteiset uutiset kilpaladuilta ovat ensimmäinen edellytys sille, että hiihtoliitto voi nousta talouskurimuksesta jaloilleen. 

P.S. Talvea odotellessa kannattaa lukea hiihtokirjoja. Suosittelen tutustumaan esimerkiksi Immo Kuutsan tarinaan tai puusuksien valmistamiseen, joista olen kirjoittanut täällä. Ja tietenkin suosittelen myös "kiellettyjen kirjojen" joukkoon luokiteltua Iivo-kirjaani, josta kerron täällä.

P.S. 2: Urheilun talousvaikeuksien juuret ovat jo 1970-luvulla, jolloin urheilu ostettiin ulos Veikkauksesta. Kirjoitin aiheesta eli urheilun kriisin taustoista täällä.

Tragedia Antreassa

Kirjoitan blogiini nyt kolmannen kerran rajan takaisista asioista. Liikutaan jälleen Vuoksen ja Antrean maisemissa ja lähinnä jatkosodan vuosissa. Aloitan kuitenkin tutummalla asialla, Tiurun sairaalalla. Sen suunnittelija arkkitehti Jalmari Lankinen, joka oli kotoisin Antreasta. En tiedä, oliko hän osallistunut Vuoksen ylittäneen Kuukaupin sillan suunnitteluun, mutta ainakin hän kuvasi tuon kotikuntansa ylpeyden sen valmistumisen aikoihin vuonna 1939.

Maantie Viipurista Antreaan oli vielä 1930-luvun puolivälissä hidas, kun Vuoksen yli piti mennä lossilla. Vuonna 1936 hallitus nosti Kuukaupin sillan valtakunnan maanteiden parannuksen ykköskohteeksi. Rakentamiseen päästiin vuonna 1937 ja reilut pari sataa metriä pitkä silta voitiin ottaa käyttöön keväällä 1939.

Kuukaupin lossi oli käytössä vielä vuonna 1938.
Museovirasto: Dagny Lunelund.

 

 

Jalmari Lankinen otti värikuvan upouudesta Kuukaupin sillasta vuonna 1939.
Etelä-Karjalan museo: Jalmari Lankinen.

 

Tiurun sairaala

 

Jalmari Lankinen oli tuottelias arkkitehti, joka oli erikoistunut sairaalarakennuksiin. Hän oli piirtänyt Joutsenossa toimineelle Rauhan piirimielisairaalalle useita rakennuksia nuorena arkkitehtina jo 1920-luvun puolella. Hänen piirustuspöydältään oli lähtöisin samoin Joutsenoon, nykyiseen Lappeenrantaan vuonna 1939 valmistunut funktionalismia ylväästi edustanut massiivinen Tiuruniemen keuhkotautiparantola.

Lankisen puumerkki on myös Pälksaaren mielisairaalan, Palholan mielisairaalan, Ruokolahden ja Leppävirran kunnansairaaloiden rakennussuunnitelmissa. Samoin hänen kynästään on lähtöisin Diakonissalaitos Betel Lahdessa ja monet Karjalaan jääneet rakennukset, kuten Viipurin maalaiskunnan kunnantalo ja Viipurin Säästöpankin toimitalo.

Vuonna 1970 kuollut Lankinen oli merkittävä suomalainen arkkitehti, vaikka Moskovan rauhan rajalinja talvisodan jälkeen 1940 ja uudelleen Pariisin rauhan 1947 rajalinja jättivät huomattavan osan hänen töistään rajan taakse. Nykyään hänen rakennuksistaan tunnetaan parhaiten jättimäinen Tiurun sairaala. Se on ollut kymmenkunta vuotta tyhjillään odottaen enää vain lopullista purkamista. Enää sillä ei ole ollut käyttöä tuberkuloosiparantolana eikä edes vastaanottokeskuksena. Kenelläkään ei ole ollut rahaa jättimäisen funkkissairaalan kunnostamiseen.

Raapistumaan päästetyn rakennuksen kohtaloa pohditaan jälleen aktiivisesti, kuten Helsingin Sanomien toimittajan Helmi Muhosen jutusta (HS 2.9.2023) käy ilmi. 

 

Kuukaupin silta

 

Mutta Kuukaupin sillastahan piti kirjoittaa. Kun eversti A.O. Pajarin johtamat joukot, eli 18.D., valtasivat salamavauhdilla Antrean takaisin elokuussa 1941, he myöhästyivät sen verran, että venäläiset ehtivät miinoittaa Kuukaupin sillan ja räjäyttää sen keskiosan.

Heillä oli pirullinen juoni. Kun suomalaiset alkoivat tutkia, kuinka silta saataisiin korjattua, venäläiset räjäyttivät radiomiinan, jonka seurauksena joukko suomalaisia sotilaita menetti henkensä. Heidän joukossaan oli muun muassa majuri (Johannes) Tapio Tarjanne, Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professori. Hän oli sillalla, kun venäläiset räjäyttivät maatukiin kiinnitetyt radiomiinat.

Tarjanne oli arvostettu juristi ja professori, joka oli toiminut muun muassa Urho Kekkosen väitöstilaisuudessa vastaväittäjänä. Tapio Tarjanteen setä Onni Tarjanne oli arkkitehti ja rakennusopin professori, joka suunnitteli kansallisia merkkirakennuksia kuten muun muassa Kansallisteatterin ja Heimolan talon.

Kaikki venäläisten miinat eivät kuitenkaan räjähtäneet. Seuraavana päivänä löytyi 600 kg:n räjähtämätön trotyylipanos. Miinoja oli purkamassa pioneeriryhmä, jota johti  pioneeriluutnantti Lauri Sutela, joka yleni sotien jälkeen kenraaliksi ja puolustusvoimain komentajaksi. Täältä Karjalan liiton sivuilta löytyy lisää tarinaa, kuinka miinojen radiovirittäminen estettiin soittamalla radioaalloilla tauotta Säkkijärven polkkaa kuukausien ajan eli niin kauan, että räjäytteeseen asennetun radiolaitteen akut olivat kuluneet varmasti loppuun.

Kuukaupin sillan raunio vuonna 1942.
Etelä-Karjalan museo: Jalmari Lankinen.

 

”Järkyttävä onnettomuus”

 

Vielä syksyllä 1943 Vuoksen yli kuljettiin perinteisesti lossilla, vaikka suomalaiset yrittivät kunnostaa venäläisten räjäyttämää siltaa. Silloin tapahtui järkyttävä onnettomuus, joka kohtasi maanviljelijä Antti Suikkarin perhettä. Paikallinen sanomalehti (Laatokka 3.10.1943) uutisoi surullisesta tapauksesta: ”Järkyttävä onnettomuus Kuukaupin lautalla.” 

Löysin Antrean sotilashallintopiirin esikunnan sotapäiväkirjasta illalla 29.9. kirjoitetun raportin onnettomuudesta: ”Sattui Kuukaupin lossilla surullinen onnettomuus. Lautan ollessa tulossa Vuoksen länsirannalta itärannalle sen ollessa keskellä virtaa pillastui lautalla ollut hevonen yht’äkkiä alkaen periä, jolloin hevosen omistaja Antti Suikkari tarttui sitä suitsiin, mutta oli pakoitettu hellittämään koska olisi muuten itsekin tempautunut hevosen pudotessa virtaan sen mukaan. Kärreihin istumaan jäänyt emäntä Martta Johanna Suikkari os. Tauru ei ehtinyt hypätä pois vaan joutui kärrien mukana veteen. Ennen kuin lautta saatiin pysähtymään ja takaisin onnettomuuspaikalle, olivat emäntä Suikkari ja hevonen kadonneet pinnan alle eikä heitä enää voitu pelastaa. Emäntä Suikkari on syntynyt 20.8.1904 ja jäi häntä suremaan puoliso ja 11 vuoden ikäinen lapsi. Onnettomuus oli suoranainen tapaturma, sillä lautan sisäänajoaukon sulkenut ketju oli kyllä kiinni, mutta hevosen kovasti periessä se katkesi ja kärrit pääsivät putoamaan veteen vetäen hevosen mukanaan.”

Tämä järkyttävä onnettomuus liittyi vain välillisesti sotatoimiin. Jos silta olisi ollut käytössä, lossia ei olisi enää käytetty. Vaikka paikalla aloitettiin naaraukset, ne eivät tuottanut tuloksia ainakaan ensimmäisen vuorokauden aikana. Voi olla, että onnettoman kohtalon kokeneen Martta Suikkarin ruumista ei koskaan löydetty, sillä sotatoimialueella laajojen naarausten järjestäminen saattoi olla käytännössä mahdotonta.

Venäläisten 1941 räjäyttämä Kuukaupin silta saatiin uudelleen käyttökuntoon vasta vuonna 1944 eli liian myöhään Suikkarin perheen kannalta. 

 

Sotilasvirkailija T. Nousiaisen kuva valmiiksi korjatusta sillasta 1944. 
Lossin paikka oli vasemmassa reunassa.
Sotamuseo: T. Nousiainen.

P.S. Voit lukea lisää suomalaisten toimista jatko-sodan Karjalassa tästä linkistä.