torstai 23. helmikuuta 2017

Immo Kuutsan värikäs tarina

Katselin tänään mielenkiintoisen tv-dokumentin ”Immon Enkelit”. Se keskittyi Lahden 1978 MM-hiihtojen naisten maailmanmestariviestijoukkueeseen, eli Taina Impiöön, Marja-Liisa Hämäläiseen, Hilkka Riihivuoreen ja Helena Takaloon.

Samanniminen luku löytyy Ari Pusan kirjoittamasta kirjasta ”Immo Kuutsan tarina. Valmentalegendan ura tähtien rinnalla”. Alkujaan nimen ”Immon enkelit” otti käyttöön Ilta-Sanomat. Nimi toimi 1970-luvulla, kun silloin kaikki tunsivat tv-sarjan Charlien enkelit.
Kirjassa käy ilmi, että päävalmentaja Immo Kuutsa oli uransa huipulla tuolloin 1978. Hänen valmennettavansa Helena Takalo voitti Lahdessa 4x5 km viestin lisäksi mestaruuden  kilometriltä ja pronssia 20 kilometriltä.
Tasavallan presidentti Urho Kekkonen luovutti vuoden lopulla Kultaisen kiekon vuoden parhaaksi urheilijaksi valitulle Helena Takalolle. Vuoden valmentajaksi valittu Immo Kuutsa sai myös presidentin onnittelut. Mutta Linnan itsenäisyyspäivän juhliin kutsuttiin vain Takalo.
Immo Kuutsa oli juuri sen kauden päävalmentaja, jolloin muovisuksi syrjäytti vallankumouksellisesti puusuksen. Kirjassa kerrotaan, kuinka itävaltalaiset olivat suorastaan tyrkyttäneet suomalaisille muovisuksia jo edellisvuoden puolella. Minusta on hämmästyttävää, kuinka tällaisessa hiihdon kaltaisessa kansallislajissa päävalmentaja pystyi jatkamaan tehtävässään, vaikka suomalaiset sujuttelivat vielä Falunissa 1974 puusuksilla.
Asia siis todetaan kirjassa. Mutta sitä olisi ehkä voinut käsitellä perusteellisemminkin.

Docendo-kustantamon toisessa uudessa hiihtokirjassa, Timo Siukosen kirjoittamassa ”Puusuksia Suomesta” on selkeä rajaus. Kirja keskittyy puusuksien kauteen. Siinä on kuitenkin mielenkiintoinen tieto liittyen presidentti Urho Kekkoseen. Kekkonen oli saanut kauppaneuvos Esko Järviseltä muovisukset. Hänen kiitoskirjeensä on päivätty 20.1.1975: ”Suureksi yllätyksekseni sain Laukaaseen Järvisen muovisukset. Olin ajatellut, että hiihtelen hautaan puusuksilla, mutta tunnustan kyllä avoimesti, että jo Laukaassa koettelin, miten muovisuksi käyttäytyy. Hyvin se sujui ja jos jossakin oli vika, se johtui allekirjoittaneesta hiihtäjästä. Tasapaino – pirulauta – on huono, kun ei ole saanut hiihdellä.”
Onkohan niin, että se murros puusuksesta muovisukseen oli niin kipeä, että sitä ei ole voitu 1970-luvulla käsitellä, eikä oikein vieläkään. Nähdäkseni kyse oli ennen kaikkea suomalaisen hiihtoteollisuuden virhearvionnista. Immo olisi kirjassa voinut kertoa enemmänkin siitä murroksesta. Oliko esimerkiksi Järvisellä liian vahva sopimusasema Suomen Hiihtoliiton kanssa, eikä tarvetta tuotekehittelyyn sen vuoksi syntynyt? Ehkä kilpailijoita, siis muita suksenvalmistajia, olisi pitänyt seurata valppaammin?
En etsi syyllisiä. Tuosta ”paradigman muutoksesta” pitäisi vain ottaa oppia.
Suomessa oli 1900-luvulla paljon tietoa puusuksien valmistamisesta. Ja paljon niitä valmistajia, kuten Siukosen kirjasta käy ilmi.

Yksi puusuksikauden ammattimiehistä oli Konrad Lehtinen Nousiaisista. Hän teki muun muassa sodan aikana suksia Suomen armeijan tarpeisiin. Tuntuu jotenkin hyvältä, että sain tavata hänet.

Ei kommentteja: