Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirja. Näytä kaikki tekstit

28.1.2022

Koko kansan Tahko

Ajattelin kirjoittaa Kallen-päivän kunniaksi muutaman ajatuksen Lauri Pihkalasta. Hänen esikoispoikansa Kalle Kasper menehtyi varhain. Tuntuu jotenkin riipaisevalta, että Tahkon ideoima merkittävä liikuntajärjestö Suomen Latu perustettiin Kallen-päivänä vuonna 1938.

Olen perehtynyt parin vuoden ajan Tahkon elämäntarinaan. Docendo julkaisee kirjan huhtikuun lopulla. Viimeisiä pilkkuja viedään parhaillaan tekstissä paikasta toiseen.

Jos haluat varmistaa kirjan Lauri Pihkala, koko kansan Tahko, saamisen tuoreeltaan, suosittelen ennakkotilauksen tekemistä verkkokirjakauppaan, sillä kirjapainoilla on tällä hetkellä vaikeuksia saada painopaperia. 



Lisää tietoa huhtikuussa ilmestyvästä Tahko-kirjasta löytyy vaikka Docendon sivuilta.


 

Sama ennakkotilauskehotus koskee myös toista tämän kevään kirjaani Pekka Kare, raudan ja runon mies muistelee. Kirjapainot kärsivät tällä hetkellä paperipulasta, joten tässä tilanteessa ennakkotilaaminen varmistaa sen, että saat kirjan käsiisi. 

Ennakkotilauksia kannattaa tehdä verkkokauppojen kautta. Tässä lisätietoa Pekan muistelmakirjasta.


Jos et halua kahta uutta kirjaa kirjahyllyysi, kannattaa tehdä lähikirjastoon ennakkovaraus. Varsinkin Pekka Kareen kirjan painosmäärä riipppuu täysin ennakomyynnistä.

 

Tahko kirjoitti aina. Finlandia-katsaus 31, 1944.


 

Tahkoa saamme kiittää monesta asiasta, kuten hiihtolomasta ja pesäpallosta. Pääsen kertomaan Tahkosta Suomalaisille historiapäiville. Lahdessa perinteisesti järjestettävä korkeatasoinen historiatapahtuma toteutetaan nyt verkossa. Oma esitelmäni kuuluu maisteri Lotta Vuorion johtamaan sessioon Urheilun etiikka ja moraali. Se alkaa perjantaina 4.2.2022 klo 15.15 ja kestää puolitoista tuntia. Oman esitelmäni otsikko on ”Unelma täydellisestä lomasta. Kun Tahko Pihkala houkutteli Juuso Waldenia natsien lomajärjestöön”. Session muut alustajat ovat Riikka Turtiainen ja Juha Kanerva, molemmat ansioituneita urheiluhistorian tuntijoita.

Päivän päätteeksi järjestetään vielä Suomen Urheiluhistoriallisen seuran puheenjohtajan Heikki Roiko-Jokelan johdolla paneelikeskustelu klo 17.00–17.45. 

Virtuaalitapahtumaa pääsee seuraamaan Suomalaisten historiapäivien kotisivujen kautta.


 

Muistutuksena: Nyt on vielä pari päivää mahdollisuus osallistua kirja-arvontaan. Pääsin vierailemaan Menneisyyden jäljillä -podcastissa, ja siinä yhteydessä päätettiin toteuttaa arvonta viime syksynä ilmestyneestä kirjastani Juuso Walden, urheilumies ja viimeinen patruuna. Tässä on tietoa podcast-vierailusta ja kirja-arvonnasta, johon voi ilmoittautua sunnuntaihin (30.1.2022) asti.


 

Minulla on ensi viikolle toinenkin hauska tai jännittävä allakkamerkintä. Pääsen Alfa TV:n toimittajan Tomi Lindblomin vieraaksi keskustelemaan Pekingin tulevista olympialaisista. Kisat ovat alkamassa maailmanpolitiikan näkökulmasta herkällä hetkellä. Jännitteitä oli ilmassa myös vuonna 2008 Venäjä aloittaessa Georgian sodan samaan aikaan, kun kesäolympiakisat alkoivat Pekingissä. Suora lähetys alkaa tiistaina 1.2.2022 klo 19.30.

26.1.2022

Nyt tilattavissa kirja Pekka Kare, raudan ja runon mies muistelee

Viime syksynä ilmestyneestä omakustanteesta Liuksialan kartano Kangasalla -kirjasta tuli hyvää palautetta, joten jatketaanpa samalla linjalla. Keväällä omakustannekirjojen pienille markkinoille tulee varatuomari Pekka Kareen muistelmateos Pekka Kare, raudan ja runon mies muistelee. Kirjan ulkoasusta vastaa Mikael Manninen, jonka kanssa tein aikanaan vuoden urheilukirjaksi ehdolla olleen Suomen Ampumaurheiluliiton historian Sata tarkkaa vuotta

Pekka Kare, raudan ja runon mies muistelee.



Suomen Painonnostoliiton kunniapuheenjohtajan Pekka Kareen muistelmat ilmestyvät toukokuun puolivälissä. Kirjasta otetaan vain pieni, tarkkaan rajattu painos. 
Vinkki: Kannattaa tehdä ennakkovaraus Suomalaisen kirjakaupan tai Prisman verkkokaupan kautta, jos haluat lukea tämän ainutlaatuisen muistelmakirjan tai hankkia sen lahjaksi. Joku tonttu on sanonut, että joululahjat kannattaa hankkia ajoissa!
Suomalaisen kirjakaupan verkkokauppaan pääsee täältä

Kauppaneuvos Jukka Uunila antoi sysäyksen tämän muistelmakirjan tekemiseen vuonna 2015. Minä olen syönyt sittemmin Siuntiossa monet herkulliset meriahvenet. Kirjojen tekemisessä pätee sellainen totuus, että joidenkin kirjojen tekeminen vaatii enemmän meriahvenia kuin toisten.

Käsikirjoitukseen tuli joulukuussa ikävä lisä Jukka Uunilan poismenon johdosta. Onneksi kirjan kummisetä tiesi, että Pekan kirja on jo pitkällä.
Jukka olisi varmasti tullut Pekan kirjan julkistamistilaisuuteen, mutta tätä kirjaa on tehty enemmän sellaisella rauhallisemmalla Dolomitenlauf-tahdilla kuin millään sprinttisähinällä. 
Pekka toimi Jukka Uunilan jälkeen Veikkauksen kirjapaino Kvarton toimitusjohtajana parin vuosikymmenen ajan. He olivat hyvä työpari.

Ja mitä Matti Ahde sanoikaan Pekasta: Kekkosen kaveri. Työnjako oli suunnilleen sellainen, että Uunila pysyi kaukana Kekkosesta, ja Pekka hoiti suhteet Päämieheen.
Pekka on kertonut minulle Viipurista ja Valkeakoskesta, Helsingin rakentamisesta ja Siuntion Fanjunkarsin torpan jälleenrakentamisesta. Olen kuullut kolmen säätiön perustamisvaiheista ja saanut jännittää, mitä Münchenin olympiakylässä tapahtui syyskuussa 1972.

Olen kuunnellut runoja ja lukenut runoja. Niin, ja laulua kolmannella: Olemme myös laulaneet Pekan työhuoneessa! 

Kun Pekka juhli ysikymppisiään viime syksynä Siuntion Artallissa, hän lauloi vierailleen Ystävän laulun. Se oli paras syntymäivälaulu, jonka olen kuullut.

19.1.2022

Menneisyyden jäljillä – ja podcastin aiheena Juuso Walden

Pääsin vierailemaan Menneisyyden jäljillä -podcastin jaksossa #52, joka perustui syksyllä vuorineuvos Juuso Waldenista kirjoittamaani urheilupainotteiseen kirjaan Juuso Walden, urheilumies ja viimeinen patruuna (Readme 2021). Koska en ole aikaisemmin esiintynyt podcastissa, kerron vähän kokemuksiani ja tunnelmiani.

 


 Ensiksi kerron kuitenkin Menneisyyden jäljillä -podcastista, joka on parhaita podcasteja, joita tiedän. Maisteri Lotta Vuorio on aina paneutunut aiheeseensa ja antaa tilaa vieraalleen. Jaksot vangitsevat kuulijan, kun Lotta kuljettaa keskustelua niin taitavasti.

Olen kuunnellut napit korvilla lähes kaikki Menneisyyden jäljillä -podcastin jaksot. Kaikki aiheet eivät tosin ole olleet aivan suurimman kiinnostukseni kohteita, mutta hyvää keskustelua on aina mukava kuunnella.

Lotta Vuorio on tutkinut itse englantilaista 1800-luvun liikuntaa kokemuksellisuuden näkökulmasta, jos olen oikein ymmärtänyt. Siinä on kyllä haastetta.

Lotta ei vain tyydy tekemään podcasteja, vaan hän myös markkinoi jaksoja sosiaalisessa mediassa. Kun Menneisyyden jäljillä on itsenäinen podcast, kuulijoiden ei ole helppo löytää sen äärelle. Sen vuoksi sosiaalisen media tarjoaa erinomaisen kanavan markkinointiin ja tiedon jakamiseen.

Jos minä jakaisin tieteen popularisoinnista palkintoja, nostaisin Menneisyyden jäljillä -podcastin podiumille.

Ja mainitaan lisäksi sportti. Sen lisäksi, että Lotta Vuorio valmistelee Helsingin yliopistossa yleisen historian oppiaineessa väitöskirjaansa, hänellä on mielenkiintoinen harrastus. Hän on jalkapalloerotuomari, joka on toiminut myös kansainvälisissä peleissä.

 

Lotta Vuorio – menneisyyden jäljillä.



Entä miltä tuntui osallistua podcastiin, jossa aiheena on oma kirjani? Kuulun siihen kirjailijoiden koulukuntaan, joka varoo puhumasta tulevista kirjoistaan. Kyllä, kyllä, ymmärrän toki, että kirjoja pitäisi markkinoida jo ennalta. Mutta on niin paljon helpompi puhua, kun kirja on valmis.

Toisaalta olen varmaan aika rasittava lähipiirilleni, kun paneudun johonkin aiheeseen. On aikoja, jolloin voisin puhua tekeillä olevasta kirja-aiheestani loputtomiin. Arkistoista nousee tämän tästä esiin niin uskomattoman hienoja tarinoita!

Paras hetki kirjasta puhumiseen on ehdottomasti se, kun kirja on valmistunut ja julkistettu. Jos silloin pääsee puhumaan omasta aiheestaan, mikään ei tunnu palkitsevammalta. Sen vuoksi oli hienoa vierailla Menneisyyden jäljillä -podcastissa.

Olen tekemässä myös omaa urheiluhistoriallista podcastia, jonka tekemisessä olen saanut Lotta Vuoriolta arvokkaita neuvoja. Ajatuksena on jakaa niitä hienoja tarinoita, joista olen kirjoittanut kirjoissani.

Sovimme Lotan kanssa myös kirja-arvonnasta. Jos kuuntelet Menneisyyden jäljillä -podcastin jakson Juuso Waldenista, saat sen lopussa tietoa osallistumisesta arvontaan, tai voit osallistua arvontaan Menneisyyden jäljillä Facebook-sivulla tästä linkistä.

Ai miltä se Menneisyyden jäljillä -podcast kuulostaa? Voit kuunnella jakson #52 Juuso Waldenista tästä linkistä.

 


Osallistu kirja-arvontaan 30.1.2022 mennessä.

20.10.2021

Kunnianosoitus keihäänheitolle

Keskiviikkona julkistettiin Urheilumuseolla vaikuttava keihäänheiton historiakirja Sinivalkoinen keihäskaari. Kirjasta näkee, että kustantaja Docendo on ollut vakavissaan asialla, sillä ulkoasuun on panostettu poikkeuksellisen paljon. Kirjan kirjoittajat Tapani Salo ja Pasi Rein ovat kokeneita urheilutoimittajia, jotka ovat seuraanneet keihäänheittoa jo viidellä vuosikymmenellä. Tarina etenee sujuvasti, ja lukijalle tarjoillaan sopivassa suhteessa tuloksia ja tarinoita. 
Kirjassa kerrotaan myös 50-vuotiaan Pihtiputaan keihäskarnevaalien tarina. Leo Pusa oli Urheilumuseolla kertomassa keihäskarnevaalien alkuvaiheista. Jorma Kinnunen oli maailmanennätysmiehenä Pihtiputaalla syntyneiden keihäänheittäjien ykkösnimi, mutta itse asiassa Putaalta oli lähtöisin niin monta huippuluokan heittäjää, että jonkinlainen yhteiskisa oli pakko järjestää. Idea kehittyi, ja ensimmäiset karnevaalit järjestettiin vuonna 1971.
Leo Pusa karsiutui seuraavana vuonna Münchenin olympiakisojen loppukilpailusta. Matti Järvinen, kymmenen maailmanennätyksen heittäjä ja olympiavoittaja, tuli Leksan luokse sanoi, että ei sinusta keihäänheittäjää tule. Mutta sinusta tulee hyvä valmentaja. Leksa ei lopettanut kerrasta. Hän jäähdytteli vielä muutaman vuoden ja päätti uransa Keravan Urheilijoissa. Hän pitää edelleen hallussaan seuran ennätystä 77,64 vuodelta 1977. 
Tarinaan kuuluu, että Matti Järvinenkin edusti hetken aikaa Keravan Urheilijoita voittaen Euroopan mestaruuden 1938 seuran edustajana. 
Leo Pusalla on todellakin ollut valmentajana sellainen ote, että hän on leiponut tai hionut Suomelle monta arvokisamitalistia. 
Oli mukava tavata Urheilumuseolla pitkästä aikaa myös keihäslegenda Kimmo Kinnunen, jonka heittouraa seurasin urheilutoimittajana hyvinkin tarkasti. Suomen joukkueen MM-kisaleirillä ennen Tokion maailmanmestaruuskisoja ei ollut paikalla Kimmon valmentajaisä Jorma Kinnunen vaan Leo Pusa, jonka ihmistuntemus, tarkka valmentajan silmä ja rauhallinen olemus olivat sellainen yhdistelmä, että Kimmo kypsyi voittamaan maailmanmestaruuden. 
Samana vuonna urheilutoimittajat äänestivät Kimmon vuoden urheilijaksi. Sitä valintaa ei kukaan kyseenalaistanut. Hienoja aikoja, mutta niistäkin on kulunut jo 30 vuotta. 
Tein silloin paljon yhteistyötä valokuvaaja Juha Sorrin kanssa. Saimme loistavan ajatuksen, että tehdäänpä Kimmosta kirja. Ajatus hyväksyttiin Kinnusten kotona ja otin yhteyttä kustantajiin. Ilman tulosta. Kustannustaloissa ajateltiin silloin, että jaaha, taas yksi maailmanmestari keihäänheitossa, mitä sitten? Silloin oli aivan normaalia, että suomalainen voittaa keihäänheiton arvokisoissa. 
Kyse oli varmaan myös siitä, että Kimmon MM-kisoissa hopealle jättämä Seppo Räty oli niinä vuosina Suomen valovoimaisin urheilija. Vaikka Kimmon mestaruus olikin huikea saavutus, Seppo Räty oli vuoden 1987 maailmanmestarina ja urheilujohtajien painajaisena ehkä vielä kiinnostavampi persoona. 
Rädyn ja Kinnusen jälkeen tuli lyhyt katkos miesten keihäänheittomenestyksessä, kunnes Tero Pitkämäki voitti Osakassa 2007 maailmanmestaruuden ja palautti marssijärjestyksen maailman keihäskartalle. Tero sai sitten Antti Ruuskasesta hyvän adjutantin, ja he pitivät kahdestaan yllä suomalaisten mainetta keihäskansana oikeastaan viime vuoteen asti. 
Nyt, kun on saatu kansien väliin suomalaisten keihässaavutukset, herää kysymys jatkosta. Menestyvätkö suomalaiset enää niin repivässä lajissa kuin keihäänheitto? Aikaisemmin vahvat tyypit tulivat maatiloilta ja olivat metsätöiden karaisemia, kun taas nykyisin keihäänheittoa kokeilevien nuorten kokemuspiiri rakentuu tietokonepeleistä. 
Mutta ei kannata vaipua epätoivoon. Kimmo Kinnusen poika Jami Kinnunen heitti viime kesänä 81 metriä ja HKV:n Topias Laine voitti alle 23-vuotiaiden Euroopan mestaruuden. Potentiaalia Suomesta löytyy edelleen vaikka mihin.

9.10.2021

Kun Mika Waltari unohti Agathon Meurmanin

Kirjailija Mika Waltari kirjoitti vuonna 1937 ilmestyneeseen Helsingin Suomalaisen Normaalilyseon 50-vuotisjuhlajulkaisuun historiikkiosuuden. Laadukas teksti kertoo Waltarin kyvystä keskittyä suuriin linjoihin. Ratakadun Norssina tunnetun koulun syntyyn liittyy kielitaistelu, jonka kaikkiin yksityiskohtiin ja kiemuroihin Waltari ei sotkeudu. Hän mainitsee kunnallisneuvos Agathon Meurmanin käynnistämän suuren kansalaiskeräyksen, jonka ansiosta pääkaupunkiin saatiin perustettua suomenkielinen mallikoulu, Helsingin Suomalaisen Normaalilyseo. 
Mutta Waltari ei mainitse kuitenkaan Agathonia nimeltä keräyksen käynnistäjänä.
Agathon Meurman. Kuva: Museovirasto.

Historiatoimikuntaa johti Jalmari Finne, joka tunsi kyllä erinomaisesti Agathon Meurmanin ansiot. Agathonin poika Jalmari Meurman, kuten muutkin Agathonin pojat, kävivät Helsingin Suomalaista Alkeiskoulua, joka muuttui Normaalilyseoksi. Jalmari Meurman ja Jalmari Finne olivat puolestaan parhaita ystäviä keskenään. 
Juuri tänään on hyvä nostaa kunnallisneuvos Agathon Meurmania esiin, sillä hän syntyi tällä päivämäärällä 195 vuotta sitten. Agathon Meurman teki töitä suomenkielisten koulujen ja tasa-arvoisen yhteiskunnallisen kehityksen eteen. Hän kiinnitti huomiota muun muassa epäkohtiin lainajyvästöjen toiminnassa, ja hän piti raittiusasiaa niin tärkeänä, että häntä ei valittu vuoden 1863 valtiopäiville, vaikka Liuksialan kartano viiden manttaalin tilana olisi ilman muuta oikeuttanut hänelle paikan talonpoikaissäädyn edusmiehenä. Agathon piti itseään kuitenkin vielä sen verran kokemattomana, ettei hänellä ollut pyrkyä valtiopäivämieheksi. Toisaalta monet suurtilalliset tienasivat kotiviinanpoltolla hyvät rahat, joten raittiusmiehen näkemykset uhkasivat perinteisiä tapoja. Agathon oli puolestaan oivaltanut raittiuden merkityksen takapajuisen kansan sivistystason nostamisessa. 
Agathon valittiinkin vasta vuoden 1871 valtiopäiville. Sen jälkeen hän oli kolmen vuosikymmenen ajan suomenkielisen puolueen tukipilareita. Hänellä oli kirkas ajatuksenjuoksu, ja hän piti kiinni periaatteistaan. 
Suomen ja suomen kielen asiat olivat hänelle niin tärkeitä, että hän oli perustamassa ruotsinkielistä Finland-lehteä ja toimi sen päätoimittajanakin. Se oli ruotsinkielisille lukijoille suunnattu fennomaanien lehti. Käytännössä kaikki avainasemat suomalaisessa yhteiskunnassa olivat vielä silloin ruotsinkielisillä. Finland-lehti oli tietenkin jo syntyessään tuhoon tuomittu, mutta niinä muutamina vuosina, jolloin se ilmestyi, se teki tärkeää pellonmuokkaustyötä umpiruotsalaisen sivistyneistön keskuudessa. 
Tutustuin Meurman-suvun vaiheisiin kirjoittaessani tänä syksynä ilmestyneen kirjan ”Liuksialan kartano Kangasalla. Meurmanit 200 vuotta isäntinä ja suomalaisen yhteiskunnan rakentajina.” Otavan kirjapainossa Keuruulla painetun kirjan on onnistuneesti taittanut Eija Kuusela.
Voin nähdä sieluni silmin, kun tuo Norssin historiatoimikunta on 1930-luvulla kokoontunut. Finne oli suuri teatteripersoona. Hän on varmasti kertonut mielikuvitusta kutkuttavia tarinoita Meurmaneiden Liuksialasta Mika Waltarille, jonka äidinkielen opettajana Norssissa oli toiminut yksi Agathonin pojista, Werner Liuksiala. 
Siihen aikaan Mika Waltari oli vasta siirtymässä novelleista romaanikirjailijaksi. Olen varma, että Jalmari Finnen tarinat Liuksialan kartanon tunnetuimmasta asukkaasta kuningatar Kaarina Maununtyttärestä jättivät Mika Waltariin pysyvän jäljen. Tätä täytyisi joskus oikein kunnolla tutkia, mutta näkisin jonkinlaisen velvoittavan kohtalonyhteyden siinä, että Jalmari Finne kuoli vuonna 1938. Neljä vuotta myöhemmin ilmestyi Mika Waltarin tutkimuksiin, ehkä jopa osittain Jalmari Finnen tutkimuksiin, pohjautuva historiallinen romaani Kaarina Maununtytär. Mika Waltari löysi siinä oman vahvan alueensa, historiallisen romaanin. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi maailmankirjallisuuden suurteoksiin luettava Sinuhe egyptiläinen. 
Jos haluat hankkia Liuksialan Meurmanien omakustanteena ilmestyneen 304-sivuisen teoksen ”Liuksialan kartano Kangasalla. Meurmanit 200 vuotta isäntinä ja suomalaisen yhteiskunnan rakentajina”, sitä voi tiedustella Kangasalta Korpolan kellosepänliikkeestä: https://www.korpola.fi 
Kirjasta on otettu vain pieni painos, joten kannattaa toimia ripeästi, jos haluat hankkia sen itsellesi tai lahjaksi. 
Jos haluat lukea lisää tämän kirjan tekemisestä, löydät tästä linkin Liikearkistoyhdistyksen Faili-lehden (2/2021) artikkeliini, joka alkaa sivulta seitsemän: https://www.liikearkistoyhdistys.fi/wp-content/uploads/2021/05/Faili_2_2021.pdf 
Olen suuresti kiitollinen Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahastolle ja Jalmari Finnen säätiölle tämän kirjan kirjoittamiseen saamistani apurahoista.

16.12.2020

Aatelin historia Suomessa

Kirjoihin liittyy monesti mielenkiintoisia oheistarinoita. Niin kuin P.E. Svinhufvudin Muistosäätiön eilen Ukko Pekan syntymäpäivänä 15.12. palkitsemaan kauniiseen kirjaan Aatelin historia Suomessa. Kirja ansaitsee palkintonsa niin sisältönsä kuin ulkoasunsakin puolesta. Graafisesta suunnittelusta vastaa Tuula Mäkiä.

Kirjassa on 11 kirjoittajaa, joista mainitsen vain kirjan toimittajina kannessa luetellut tohtorit: Janne Haikari, Marko Hakanen, Anu Laitinen ja Alex Snellman. Heistä Snellman on tavallaan avainhenkilö, joka on perehtynyt varsinkin 1800-luvun sosiaalihistoriaan ja aatelin rooliin liittyviin kysymyksiin. Hän on tutkinut muun muassa aatelisten pukeutumista keisarivallan aikana.

Kirjassa mainitaan lyhyesti myös Pehr Evind Svinhufvud, jonka suvun vaiheita tunnetaan Taalainmaalta 1500-luvulta alkaen. Sieltä tunnetaan muun muassa tapaus, kun kuningas Juhana III lähetti kihlakunnantuomari Per Hanssonille aateliskirjeen. Svinhufvud-suku merkittiin Ruotsin ritarihuoneeseen 30-vuotisen sodan aikana vuonna 1627. Nimeen lisättiin myöhemmin paikkakunnan osoittava lisäys, Svinhufvud af Qvalstad. Sittemmin tämä sotilassuku asettui Sääksmäelle. Rapolan kartano oli suvun tukikohta 1860-luvulle saakka. Pehr Evind Svinhufvud syntyi Rapolan kartanossa vuonna 1861. Hän oli todellinen siniverinen, mutta pian sattui tragedia, joka vaikutti hänen henkilökohtaiseen elämäänsä, ja välillisesti ehkä Suomenkin kohtaloihin. Pehr Evind oli vain 2-vuotias, kun hänen merikapteeni-isänsä hukkui haaksirikossa.

Rapolasta oli luovuttava, ja Pehr Evindin tulevaisuus olisi voinut olla hyvinkin synkkä, mutta aatelissuvun vesana hän sai kuitenkin hyvän koulutuksen opiskellen ensin historiaa ja botaniikkaa. Lopulta hän luki itsensä lakimieheksi. Hän kuului aatelissäädyssä niihin harvoihin, jotka 1890-luvun puolivälissä alkoivat käyttää säädyssä suomen kieltä. Ritarihuonejärjestyksessä oli muotoilu, jonka mukaan siellä kuuluu käyttää ”landets officiella språk”. Svinhufvudin kaveri kansakouluntarkastaja Yrjö Koskinen Yrjö-Koskinen oli varsinaisesti se pääpukari, joka kärjisti kieliasian säädyssä kieltäydyttyään kääntämästä omaa puheenvuoroaan ruotsiksi.

Dosentti Marko Paavilainen kiteytti P.E. Svinhufvudin Muistosäätiön verkossa järjestämässä palkitsemistilaisuudessa jotensakin niin, että Svinhufvud edusti persoonakohtaisesti siirtymää kohti oikeusvaltiota.

Svinhufvudista tuli oikeustaistelun keulakuva. Valtionhoitajana sekä tasavallan presidenttinä hän edusti sitä prosessia, jossa valtaa edustanut aateli sulautui demokraattiseen tasavaltalaiseen järjestelmään. Erikoista on, että aatelismies halusi esiintyä korostetusti kansanmiehenä. Siihen Ukko Pekan metsästys- ja ampumaurheiluharrastukset tarjosivat hyvät puitteet.

Koska lähes 500-sivuinen Aatelin historia Suomessa -teos kattaa aatelin vaiheet 1500-luvulta lähtien, jää Ukko Pekan osuus ymmärrettävästi tässä palkitussa teoksessa vain sivujuonteeksi. Kirja oikeastaan päättyy mainintaan, että Suomen ensimmäisissä eduskuntavaaleissa valitun eduskunnan kaikki kolme puhemiestä olivat aatelisia! Yksi heistä oli juuri Pehr Evind Svinhufvud.

Kirjojen ystävänä huomasin ilahtuvani, kun kävin palkitun Aatelin historia Suomessa-kirjan kustantajan Siltalan sivuilla. Siellä todettiin, että kirja on tilapäisesti loppunut! Se antaa uskoa siihen, että hyvällä kirjalla on tänäkin päivänä lukijansa.

Ainakin yksi pieni kysymys jää vielä tuleville tutkijoille. Kaikki eivät nimittäin ottaneet vastaan heille tarjottua aatelis-statusta. Ainakin talonpoikaisjohtajana profiloitunut kunnallisneuvos Agathon Meurman kieltäytyi aateloinnin kunniasta. Tuskin hän oli ainoa.

Mikä mahtoi olla syynä kieltäytymiseen? Ehkä kieliasia oli yksi tekijä. Aateli oli edelleen leimallisesti ruotsinkielinen. Ehkä aateli edusti privilegioineen myös vanhaa aikaa, mennyttä maailmaa, joka oli jäämässä 1900-luvun alussa jo taakse. Teollistuminen oli jo muuttanut maailmaa. Uudet aatteet valtasivat mieliä.

8.6.2020

Keravan Urheilijat, mainio seura, mainio projekti

En ole vielä niin pitkällä napanöyhdän kaivelussani, että alkaisin kirjoittaa arviota omasta kirjastani. Vaikka ei sekään kaukana ole. Keravan Urheilijoiden historiikista tuli nimittäin palautteenkin perusteella oikein onnistunut. 
Ja varsinkin siitä kirjan tekemisestä, historiikkiprojektista, tuli kokonaisuus, joka toimi A:sta Ö:hön kuin junan vessa. Vertaus on tietenkin mauton, ja tämän päivän pendelöijistä useimmat eivät edes oivalla, että tarkoitus on sanoa projektin onnistuneen kuin valssi vaan.
Minäpä kerron. Kunniapuheenjohtaja Reino Ruotsalainen veti projektin alusta loppuun kiitettävästi. Hän oli skannannut tarpeelliset asiakirjat nettiin. Kun minä tulin kuvaan mukaan, ei tarvinnut kuin alkaa kirjoittaa. Helppoa! Ohjausryhmä antoi sopivat raamit ja vinkit haastateltaviin henkilöihin.

Kirjoittaja ja kirja. Kuva: Anton Soinne / Keski-Uusimaa.
Teimme aikataulun, jonka mukaan tekstiä valmistui. Tai minähän sen paketin aikataulutin, ja ohjausryhmä hyväksyi. En tiedä miten sellaiset historiaprojektit onnistuvat, joita ei sopivan tiukasti aikatauluteta. Kai nekin valmistuvat, joskus.
Kirjan mainio taittaja Mikael Manninen sai pääosan ellei juurikin kaikki kuvat netin tai pilven kautta. Hän oli muistaakseni lokakuun tietämillä taiton aloituspalaverissa Keravan Urheilijoiden toimistopöydän ääressä. Ja tänään hän oli toisen kerran läsnä, kun istuimme samalla porukalla Keravan vehreässä keskustassa Volmari Iso-Hollon patsaan vieressä sijaitsevassa Provencalessa päättäjäisbanketissa.
En toivo, että mitään kirjaani enää koskaan  julkistettaisiin  yhteiskunnan pysäyttävän pandemian aikana. Mutta nyt tuntui sitäkin nautinnollisemmalta päästä syömään viikko sitten uudelleen avattuun ravintolaan pitkän, pitkän tauon jälkeen. Midaksen kuha oli oikein maukasta.
Keski-Uusimaa teki kirjan valmistumisesta mukavan jutun vajaa kuukausi sitten (13.5.2020), ja se juttu oli luonnollisesti yhtenä puheenaiheena ”banketissa”. Jutun kirjoitti urheilutoimittaja Robert Monstovics ja hauskan valokuvan otti valokuvaaja Anton Soinne. Seuran kannalta on myös mukavaa, että paikalliset kirjastot (Kerava ja Tuusula) ovat hankkineet kirjan kokoelmiinsa. Eli jos et halua ostaa kirjaa esimerkiksi Keravan Suomalaisesta Kirjakaupasta tai Keravan Urheilijoiden toimistolta, voit lainata sen kirjastosta. Tärkeintä on, että lukijat löytäisivät kirjan. Se kertoo paitsi urheiluseurasta ja sen toimijoista, myös Keravasta paikkakuntana.
Jotta Keravan Urheilijoiden satavuotinen historia ei nousisi päähän, Sampsa Haarasilta pudotti minut banketissa maanpinnalle kertomalla mielenkiintoisen tarinan kivikautisesta taltasta. Ja Reino puolestaan kertoi, kuinka hän oli 1980-luvulla kartoittamassa muumioiden maata. Siis oikeasti, hiekanmuru hiekanmurulta, pyramidi pyramidilta!
Mauri Airila piti laulajana yllä hyvää tunnelmaa, vaikka ei laulanutkaan, ja puheenjohtaja Timo Sirola yllätti lopuksi antamalla Mikaelille ja minulle muistolahjat. Sekin oli niin osuva! Mikael oli prässännyt kirjaan hienon kuvan Anu Ekin taiteilemasta Keravan Urheilijoiden 100-vuotisjuhlakorusta. Nyt oli hauska nähdä, kun hän pääsi itse omassa kourassaan tutkimaan sitä aitoa korua, ei vain käsittelemään digitaalista kuvaa korusta. Näytin varmaan samanlaiselta jalometalliasiantuntijalta tutkiessani omaa hopeakoruani.
Ja juhlakorun mukana seurasi myös pakettiin kuuluva Keravan Väinämöisen Kalevi Koskelan kalevalamittainen runo. Kahden kauniin Kalevala-kirjan omistajana arvostan Kalevin aktiivista runoharrastusta. Olipa hän tehnyt jopa tästä Keravan Urheilijoiden kirjaprojektistakin mainion kalevalamittaisen runon!

1.5.2020

Jari Hemmilän juoksukirja täydentää Urheilun kriisejä -vuosikirjaa

En tunne kirjallisuustutkimusta kovin hyvin, mutta varmaan joku on tutkinut sitä, kuinka yhden kirjan lukeminen vaikuttaa toisen kirjan lukemiseen. Tässä on nyt hyvä erikoistapaus.
Luin ensin kirjan Urheilukriisejä, joka on Suomen Urheiluhistoriallisen seuran (SUHS) vuosikirja 2019–2020. Kirjan ovat toimittaneet Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksen aktiiviset tutkijat apulaisprofessori Antero Holmila ja dosentti Heikki Roiko-Jokela. Jälkimmäinen on myös Suomen Urheiluhistoriallisen seuran puheenjohtaja.
Vuosikirjan lukeminen vaikutti luultavasti siihen tapaan, jolla seuraavaksi luin Jari Hemmilän kirjan Juoksen, siis olen (Basam Books 2020, 164 s.). Palaan siihen lopuksi.

SUHS:n vuosikirja oli tällä kertaa poikkeuksellisen ajankohtainen. Antero Holmila kirjoitti olympialiikkeen kriiseistä kattavan analyysin. Kun hän on artikkeliaan viime vuonna kirjoittanut, ei Tokion olympiakisojen siirtämisestä ollut mitään aavistusta.
Raskaan sarjan urheilu- ja liikuntatutkijat Jari Lämsä, Arto Nevala, Outi Aarresola ja Hannu Itkonen kirjoittavat joukkueurheilun ammattilaisuudesta perinteisen amatörismin kriisiyttäjänä. Aihe saa jatkoa Kimmo Isotalon, Hannu Itkosen ja Arto Nevalan analyysistä suomalaisen jääkiekon yhteiskunnallisista kytkennöistä.
Täytyy tähän väliin sanoa, että jos urheilujournalismissa olisikin tällä hetkellä näennäisesti pulaa uutisista, niin jo nämä mainitsemani artikkelit antaisivat valmiit lähtökohdat todella kiinnostaville jatkoartikkeleille myös päivä- ja viikkolehtiin. Ongelmana voi olla se, että urheilutoimituksissa ei ole aikaa lukea esimerkiksi SUHS:n vuosikirjaa.
Dosentti Esa Mangeloja on kirjoittanut e-urheilusta erittäin kattavan artikkelin. Se on hyvin ajankohtainen, mutta siinä on jo vanhentunuttakin tietoa. Mangeloja taustoittaa Tokion olympiakisojen esikisaksi kaavailtua Intel World Open -turnausta, jota olivat järjestämässä yhteistyössä Intel ja Kansainvälinen olympiakomitea. Palkintopottiin oli jo varattu 500 000 dollaria. Turnaus on koronaviruksen vuoksi kuitenkin siirretty ensi vuoteen, kuten Tokion olympiakisatkin.
Lahden lyseon rehtorin Tero Matkaniemen artikkeli tuo urheilun kriisit ihmisläheiselle tasolle käsitellessään kuopiolaisen uinnin vinkkelistä SVUL:n ja TUL:n välisiä kiistoja ja jännitteitä lähinnä 1960- ja 1970-luvuilla.
Dosentti Sofia Kotilainen on tutkinut Keski-Suomen Suojeluskuntalainen -lehteä. Artikkelissa kuvataan muun muassa, millainen rooli naisille luotiin. 
Vuosikirjan lopussa, ennen katsauksia ja kirja-arvioita, on kaksi Tapio ja Heikki Roiko-Jokelan kriisiartikkelia, joista jälkimmäisessä käsitellään katsauksenomaisesti sukupuolista häirintää urheilussa. Isän ja pojan syvällisempi artikkeli käsittelee äärimmäisen herkkää tabu-aihetta, itsemurhia urheilussa. Artikkeliin on poimittu mediassa esiin nostettuja itsemurhia, mutta tekijät toteavat, että ne ovat vain murto-osa karua todellisuutta, jossa urheilijasta tuleekin urheilun uhri, umpikujaan ahdettu ja itsemurhaa hautova irvikuva siitä juhlapuheiden urheilijasta, jonka urheiluyhteisö on nostanut kasvavien nuorten malliksi.
Tämän harvoin käsitellyn tärkeän teeman löysin myös Jari Hemmilän uutuuskirjasta Juoksen, siis olen. Juoksukirjana Hemmilän kirja rinnastuu Karo Hämäläisen kirjaan Miksi Juoksen (2019) ja Tarja Virolaisen kirjaan Juoksijan sielu (2018). Hemmilän kirjassa annetaan jonkun verran esimerkkejä harjoittelusta, esimerkin voimasta, ja tavoitteista.
Jari Hemmilä oli 1980-luvulla maajoukkuejuoksija, jolle toinen pettynyt kaveri tokaisi pukukopissa Ruotsi-maaottelun jälkeen, että nyt me ollaan maanpettureita. Miesten maailmassa asia jää siihen. Heikkouksia ei ole, ja jos on, niistä vaietaan. Sen verran asiaa voi ehkä käsitellä, että joku letkauttaa: ”Mies se on ruotsalaisellekin hävinnyt mies, ja helvetin huono mies onkin.”
Luulen, että Hemmilä yrittää avata tätä vaikeaa asiaa, odotusten pettämistä, tavoitteiden karkaamista. Mutta meillä suomalaisessa urheilukulttuurissa ei ole sellaista perinnettä, että häviämisestä puhuttaisiin. Se on tabu, joka johtaa toiseen, siis pahimmassa tapauksessa jopa itsemurhaan tai ainakin itsemurha-ajatuksiin.
Jari Hemmilä pääsi ulos suuresta pettymyksestään, kun hän lähti opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Kaikilla ei ole tuollaista venttiiliä. Tämä kipeä asia nousee toivottavasti vakavaan tarkasteluun pian, ehkä osittain jatkona sukupuolista häirintää ja valmentajien epäasiallista käyttäytymistä koskevaan keskusteluun.
Eikö olekin aivan absurdia, järjetöntä, että juoksija, joka on jäänyt olympiakisoissa kolmanneksi, tekee itsemurhan kolmen ja puolen vuoden päästä, kun tajuaa, ettei voisikaan seuraavissa kisoissa korjata sitä tuottamaansa kansallista häpeää, hävittyä pronssia.
Jari Hemmilän kirja avaa hivenen näitä voimakkaan pettymyksen tunteita, joita vakava kilpaurheilu voi tuottaa. On tärkeä ymmärtää, että nämä ovat yleisiä tunteita, eivät yksittäisten epäonnistuneiden urheilijoiden harhoja.
Hemmilän kirjan luettuani olen entistä vakuuttuneempi, että urheiluun pitää, ehdottomasti, saada lisää respectiä. Jokainen juoksija on arvokas. Tämä on minusta Jari Hemmilän juoksukirjan tärkeä viesti. 

16.4.2020

Suomen ensimmäinen urheilukirja

Sanooko nimi Gustaf (Gustavus) Starck (1675–1710) sinulle jotakin, rakas Aamulenkki-blogin lukija? Hän on tehnyt ensimmäisen suomalaisen urheilukirjan. Hänen maisterinväitöskirjansa, siis opinnäytetyönsä, tarkastettiin Turun Akatemiassa vuonna 1697. Työn ohjaajana oli Christianus Alander. Gustavus Starckin 51-sivuinen opinnäytetyö käsitteli antiikin viisiottelua ja sen sankareita, ja sen nimenä oli ”De pancratio indeq: viro forti arte natura, marte & moribus”. Varsinainen opinnäyte on kirjoitettu ajan tavan mukaan latinaksi. Lopussa on kuitenkin ruotsinkielinen onnittelu- tai ylistysruno Starckille. Myös kirjan alussa on toistakymmentä sivua taustatekstiä ruotsiksi ja latinaksi. Niitä voisi luonnehtia sen ajan akateemisen muodollisuuden vaatimiksi teksteiksi.


Ensimmäisen suomalaisen urheilukirjan
kannessa oli opinnäytteen ohjaajan nimi
suuremmalla kuin työn tekijän nimi.
(Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot)
Gustaf Starck syntyi vuonna 1675. Hänen isänsä toimi Kyminkartanon voutina. Gustaf Starckin mainitaan toimineen ensin sotapappina ja osoittaneen tällöin ahkeruutta, vaatimattomuutta ja jumalanpelkoa. Olisipa mielenkiintoista tietää, missä päin Starck hoiti sotapapin tehtäviä. Suuri Pohjan sota käytiin Itämeren herruudesta 1700–1721. Ehkä varhainen urheilukirjailija on ollut ensimmäisten joukossa Kaarle XII:n armeijassa. Karoliinipappi?
(Sain tämän tekstin julkaisun jälkeen ystävällistä palautetta Liikunta & Tiede -lehden toimituspäälliköltä Jouko Kokkoselta. Ensinnäkin hän vahvisti käsitykseni, että tämä Gustaf Starck oli ensimmäisen suomalaisen urheilukirjan kirjoittaja. Lisäksi hän tarkensi ylioppilasmatrikkelin tietojen pohjalta, että Starck aloitti rykmentinpastorina vuonna 1697 Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirykmentissä. Kyseessä oli Joakim von Cronmanin rykmentti. Matrikkelissa mainitaan vain vuosi 1697. Luultavasti rykmentin pastorin pesti on kestänyt kauemmin kuin yhden vuoden. von Cronmanin rykmentti osallistui Suuren Pohjan sodan alkukahakoihin Riiassa vuonna 1700. Joakim von Cronman kuoli tai sai surmansa vuonna 1703.)

Gustaf Starck nimitettiin vuonna 1703 (ylioppilasmatrikkelin mukaan jo 1702) Jämsän kirkkoherraksi. Korpilahti kuului siihen aikaan vielä Jämsän seurakuntaan, jonka vuoksi Starckin saarnamatkoista tuli varsin pitkiä. Hän merkitsi muistiin syntyneet ja kuolleet, joten hänen jäljiltään monet sukututkijat ovat pystyneet rakentamaan sukujensa tarinoita.
Starck kävi ahkerasti pitämässä kotitarkastuksia seurakuntalaistensa luona. Samalla hän opetti nuorisolle sisälukua ja sai vastaavasti tietoa seurakuntalaistensa elämäntavoista.
Hän meni naimisiin Pernajan rovastin Petrus Serlachiuksen tyttären Annan kanssa. Petrus mainitaan Gustaf Strackin opinnäytetyön alkulehdillä, ymmärtääkseni yhtenä työn tarkastajista.
Toukokuussa 1710 syntyi Gustafin ja Annan poika David, joka lähti aikanaan itsekin pappisuralle. Mutta perheonni oli lyhytaikainen, sillä Gustaf Starck kuoli samana vuonna vain 35-vuotiaana.
Elettiin Suuren Pohjan sodan vuosia, joten Starckille ei aivan heti löytynyt seuraajaa. Se kertoo mielestäni siitä, että Starckin kuolema tuli yllättäen. Vasta vuonna 1712 nimitettiin seuraajaksi Stephanus (Stefan) Sylvester, joka oli  venäläisen sotaväen hyökätessä jättänyt oman seurakuntansa Impilahdella, joka sijaitsee Laatokan pohjoisrannalla. Sota raivosi kuitenkin kaikkialla. Isonkyrön Napuen taistelun jälkeen venäläiset tulivat vuonna 1714 ”barbaarisella julmuudella” hävittämään myös Jämsää. Isoviha oli alkanut.
Ensimmäisen suomalaisen urheilukirjan kirjoittajan Gustaf Starckin kuolinsyy on jäänyt ainakin minulle tuntemattomaksi. Samana vuonna 1710 kuoli myös hänen kirjansa painanut Turun akatemian kirjanpainaja Johan Wall. Kirjanpainajan hautajaiset järjestettiin 22.11.1710.
Hypoteettisesti on mahdollista, että Gustaf Starck on onnettomuudekseen käynyt Turussa kyseisenä syksynä. Rutto levisi tuona vuonna satamakaupunkien kautta Suomeen. Ei ole lainkaan mahdoton ajatus, että Starck ja Wall olisivat kuolleet ruttoon. Tämä oletus vaatisi kuitenkin tarkempaa tutkimista.

Pihkala Starckin jalanjäljissä

Suomen olympiajoukkueen paluujuhla Pallokentällä 1920.
(Atelier Rapid, Museovirasto)
Luulen, että Lauri "Tahko" Pihkala (1888–1981) tunsi Gustaf Starckin uraauurtavan opinnäytetyön. Tahko oli hyvin kiinnostunut antiikin urheilusta. Luultavasti antiikin sankarillinen Hellas ja sitä terrorisoinut suuri Persia on synnyttänyt sortovuosina Suomessa laajemminkin sympatiaa ja innostusta.
Pihkala kirjoitti antiikin viisiottelusta muun muassa kreikkalaisen urheilun suurimpiin auktoriteetteihin kuuluneen englantilaisen historioitsija Edward Norman Gardinerin (1864–1930) kanssa yhteisartikkelin ”The system of Pentathlon”, joka julkaistiin Journal of Hellenic Studies -nimisessä lehdessä vuonna 1925.

Sitä ennen Pihkala oli kirjoittanut Urheilijan Jouluun 1924 artikkelin ”Antiikkinen viisiottelu. Kuolemantuomio vai renessanssi”, jossa hän ehdotti 5-otteluun uutta pistelaskutapaa.
Pihkalan aktivoituminen yleisurheilun 5-ottelun tutkijana saattoi liittyä siihen, että maailmalla laji ei ollut kovinkaan suosittu, ja sen pudottamisesta olympiakisojen ohjelmasta on ehkä ollut liikkeellä jo ennakkohuhuja. Kohtalokasta oli, että kymmenottelu ajoi suosiossa 5-ottelun ohi.
Yleisurheilun 5-ottelu oli olympiakisojen ohjelmassa vain kolme kertaa. Lajin suureksi sankariksi jäi Mikkelin Eero Lehtonen, joka voitti kaksi olympiakultaa, vuosina 1920 ja 1924. Lehtonen oli suunnitellut osallistumista myös vuoden 1928 olympiakisoihin, mutta kuultuaan 5-ottelun pudottamisesta kisaohjelmasta hän luopui kokonaan urheilusta.

Muistitko Thorpen?

Jim Thorpe, Tukholman
olympiakisojen sankari.
(Wikimedia)
Ensimmäinen olympiavoittaja 5-ottelussa oli amerikkalainen James "Jim" Thorpe vuonna 1912. Thorpe voitti Tukholman olympiakisoissa lisäksi kymmenottelun, ja Ruotsin kuningas tokaisikin palkintoja jakaessaan, että hänen mielestään Thorpe on maailman paras urheilija.
Intiaaniverinen Thorpe julistettiin kuitenkin seuraavana vuonna ammattilaiseksi hieman kyseenalaisin perustein amatöörisääntöjen rikkomisesta. Samalla hänen oli luovutettava pois olympiakultamitalinsa. Se onkin jo eri tarina.

P.S. Olen täydentänyt tekstiä 21.4.2020 muun muassa FT, toimituspäällikkö Jouko Kokkoselta saamani palautteen perusteella liittyen Gustaf Starckin toimintaan sotapappina.

P.S. 2 (25.10.2020) Täytyy sanoa, että tämä postaus ei osunut aivan kohdilleen, mutta tekstiä syntyy. Sain jo kesällä Urheiluarkiston Matti Hintikan ystävällisen palautteen, mutta erinäisten kiireiden vuoksi en ole ehtinyt täydentämään tätä tekstiä. Matti ohjasi minut lukemaan antiikin urheilun asiantuntijan Juha Tahvanaisen pro gradun vuodelta 1997. Se ilmestyi siis 300 vuotta sen jälkeen, kuin tässä postauksessa mainittu "ensimmäinen suomalainen urheilukirja" De Pancratio. Minä en tiennytkään sitä Turun Akatemian käytäntöä, jossa tavallisesti työn ohjaaja eli tässä tapauksessa Krister Alander kirjoitti pro gradu -väitöskirjan, jota oppilas eli tässä tapauksessa Gustavus Starck, puolusti. Krister Alander on siis todellisuudessa ensimmäisen suomalaisen urheilukirjan tekijä, ja Gustavus Starck on kirjaan huolellisesti perehtyneenä puolustanut sitä.
No kuka sitten oli Krister tai Chritiernus Alander? Hän syntyi Ahvenanmaalla Finströmin kirkkoherran poikana vuonna 1660. Hän sai ensin kotiopetusta ja täydensi opintojaan Turun yliopistossa ja Uppsalassa. Vuonna 1692 hänestä tuli Turun yliopiston kaunopuheisuuden professori. Alanderin maallinen vaellus päättyi jo vuonna 1704.

8.4.2020

Yksin seitsemällä merellä kertoo Tapio Lehtisen jännittävästä seikkailusta

Sain viime elokuussa toimia haastattelijana Tieteiden talolla järjestetyssä Tietokirja.fi-tapahtumassa. Vieraina oli kolme urheilusta kirjoittanutta tietokirjailijaa: Karo Hämäläinen, Tarja Virolainen ja Ari Pusa. Otsikkona keskustelulle oli Äärirajoilla – urheilua kirjoissa.
Se oli hyvin innostava ja inspiroiva keskusteluhetki. Lopuksi kysyin, millaisia uusia kirjahankkeita kolmikolla oli. Selkeimmän vastauksen antoi Helsingin Sanomien kokenut urheilutoimittaja Ari Pusa, joka silloin pallotteli ajatuksella, että Tapio Lehtisen yksinpurjehduksesta pitäisi kirjoittaa kirja.
On suorastaan hämmästyttävää, että nyt, vain vähän yli puoli vuotta myöhemmin, kirja on valmis. Uutuuskirja on nimeään ”Yksin seitsemällä merellä” myöten kuin jatkumo tuolle Tietokirja.fi-keskustelulle.

Kun koronavirus on erottanut perheet ja ystävät toisistaan, nyt on loistava tilaisuus lukea niitä kirjoja, joita ei ole vielä tullut luettua. Sen sijaan, että käyttäisimme energiamme maailman murheiden murehtimiseen, voimme lukemalla löytää uusia maailmoja.
Tämän kevään mielenkiintoisimpiin kirjauutuuksiin kuuluu Tapio Lehtisen ja Ari Pusan ”Yksin seitsemällä merellä”-kirja. Lehtinen sijoittui  viidenneksi maailmanympäripurjehduksessa, josta kirja kertoo. Purjeveneet lähtivät matkaan heinäkuussa 2018, ja Lehtinen tuli maaliin toukokuussa 2019.
Ari Pusa seurasi Helsingin Sanomien toimittajana tuota purjehdusta, ja käytti urheilutoimittajan kokemustaan kootessaan Lehtisen purjehdustarinan kansiin. 
Lukija joutuu heti alusta asti aikamoiseen ristiaallokkoon. On lähes hengästyttävä seurata sitä, ehtiikö Tapio Lehtinen edes purjehduskilpailunsa starttiin.
Purjehdushistoria ja aiemmat maailmanympäripurjehdukset vyöryvät lukijan yli aaltojen lailla kirjan alkusivuilla. Dramaattinen tunnelma kietoo lukijan otteeseensa, joka kestää koko kirjan ajan.

Kirjan suurimmat jännitteet syntyvät taistelussa Asteria-veneen pohjaan kiinnittyneitä barnakkeleita, hanhenkauloja, vastaan. Haikalojen ja kaskelottien kohtaamisetkin ovat kirjassa kevyempiä haasteita kuin ne pahuksen siimaeliöt, barnakkelit, jotka tarrautuivat Asterian pohjaan ennen Kap Hornia ja jarruttivat veneen vauhtia kohtalokkaasti.
Jokainen tietysti ymmärtää, että purjevenettä vahtaavat haikalat tai veneen ali sukeltelevat kaskelotit eivät nekään ole aivan harmittomia kavereita yksinpurjehtijan kannalta. Jännitettävää siis riittää.
Tapio Lehtinen on tuotantotalouden diplomi-insinööri, jonka lapsista Silja on purjehduksen olympiamitalisti ja Lauri on purjehduksen olympiaseiska. Kuitenkin lapset ovat tässä kirjassa, onnistuneesti, vain sivuosan esittäjiä. Tapio Lehtisen osallistuminen Golden Globe 2018 -yksinpurjehdukseen on yksiselitteinen pääteema.

Lukija heitetään kirjaan mukaan nostalgisella vivulla. Purjehduskilpailu, johon Tapio Lehtinen starttasi kesällä 2018, oli tavallaan muistopurjehdus 50 vuotta aikaisemmin järjestetylle yksinpurjehdukselle. Silloin vain yksi vene selviytyi vaativasta urakasta maaliin. Tuo purjehtija oli Sir Robin Knox-Johnston. On hyvin vaikuttavaa, että juuri hän on kirjoittanut Lehtisen ja Pusan kirjaan esipuheen.
Aikaisempien yksinpurjehdusten kertaaminen kirjan alussa luo merkityksellisen taustan kirjalle. Lukijan mieleen palautetaan Mikki Bernerin Fazer Finland, Ludde Ingvallin Union Bank of Finland, Hjallis Harkimon Belmont Finland II ja Markku Wiikerin Martela.
Tapion pikkuveli Eero on myös meritoitunut purjehtija. Hän oli mukana Wiikerin johtamalla traagisella purjehduksella, joka päättyi Kap Hornin kiertämisen jälkeen. Martela kääntyi ylösalaisin, ja miehistö joutui kiipeämään veneen pohjan päälle vellovassa meressä. Kaikki saatiin onneksi pelastettua.
Nyt lukija joutuu jännittämään, kun Tapio Lehtinen lähestyy yksin Kap Hornia. Unet jäävät vähiin, mutta Mount Everestin valloittamiseen verrattava Kap Hornin ohittaminen onnistuu kuin onnistuukin, vaikka ne pahuksen barnakkelit jarruttivatkin menoa.

Yksin seitsemällä merellä -kirjasta voi veikata myyntimenestystä. Siinä on aitoa suolaisen meren makua. Se johtuu ainakin jossain määrin siitä ratkaisusta, että kirjassa käytetty termistö on aitoa purjehdusslangia. Kustantamossa on varmasti mietitty, menevätkö termit, kuten plägä, reivi, riki ja ruffi, jo liiankin kauas keskivertolukijasta. Meitä maakrapuja varten kirjan lopussa on onneksi sanasto. 
Mielenkiintoista on tutustua kirjan lopussa olevaan kirjaluetteloon niistä teoksista, joita Tapio Lehtinen vajaan vuoden mittaisen seikkailunsa aikana luki. Paksuja teoksia.

Haluan vielä lopuksi mainita itseni yllättäneen paradoksaalisen jutun. Olen muutaman kerran saanut olla Belmont-veneen kyydissä, mutta se ei vielä tee maakravusta purjehtijaa. Purjehdus on minulle siis yhtä vieras asia kuin DX-kuuntelu. Mutta kun kirjassa kerrotaan radioamatöörien roolista Tapio Lehtisen matkalla, se tuo molemmat itselleni vieraat asiat jotenkin lähelle. Kyse on yhteyden saamisesta ihmiseen, joka on hyvin kaukana. Ja sehän on yksi tämän kevään isoista teemoista, yhteyden pitäminen eristyksessä oleviin ystäviin. 
Kuvaus siitä, kuinka radioamatöörit olivat Lehtisen purjehduksen tukena, oli kenties tämän uutuuskirjan jännittävintä ja parasta antia.

Tapio Lehtinen ja Ari Pusa: Yksin seitsemällä merellä. Docendo 2020 (sidottu, 240 sivua)

12.12.2019

Kirjoitusrauha Pässinmäessä

Sain tänä syksynä kotiseutuneuvos Kauko Sorjoselta ainutlaatuisen tarjouksen, josta olen valtavan kiitollinen. Pääsen työskentelemään Jämsänkosken Pässinmäkeen, jonne Kauko Sorjosen säätiö on sijoittanut merkittävän osan taidekokoelmastaan.
Tällä hetkellä viimeistelen Keravan Urheilijoiden 100-vuotishistoriikkia. Sen ilmestymispäiväksi on kaavailtu Keravan päivää kesäkuussa. Katsotaan nyt, syntyykö tästä kirja… Tämä loppuvaihe on aina jollain tavalla hermoja raastavaa. Se liittyy siihen, kun yrittää pitää suurta kokonaisuutta hallussaan ja mielessään.

Jämsänkosken Pässinmäki lokakuussa 2019.
Seuraava kirjani käsittelee Juuso Waldenia ja hänen ylläpitämäänsä tehdasurheilua. Walden oli Suomen urheilun merkittävin rahoittaja sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Olen kiinnostunut Juusoon liittyvistä urheilutarinoista. Suuren avun olen saanut jo tässä vaiheessa Ari Siréniltä, joka hoitaa UPM:n arkistoa ja on kirjoittanut Juuso Waldenista pätevän elämäkerran vuonna 2007.
Juuso Waldenin ensimmäinen harjoittelupaikka hänen isänsä Rudolf Waldenin johtamassa Yhtyneet Paperitehtaat Oy:ssä oli juurikin Jämsänkoski kesällä 1927. Tämä Pässinmäen rakennus, jossa nyt kirjoitan, valmistui 30 vuotta myöhemmin. Arkkitehti Pekka Saarema suunnitteli tämän rakennuksen Lauri Tiilikalle, joka oli Jämsänkosken tehtaan isännöitsijä ja merkittävä paikallisvaikuttaja monellakin tavalla. Hän harrasti muun muassa kilpa-ampumista.

Kävelin tästä Pässinmäestä yhtenä päivänä tuohon ylös hautausmaalle. Sattumalta osuin pitäjänneuvos Veikko Kilven haudalle. Veikko Kilpi oli 37 vuotta Yhtyneillä Paperitehtailla muun muassa käyttöpäällikkönä.
Hänen kolme tytärtään tekivät vuonna 1958 historiallisen urheiluteon. Eija, Liisa ja Hilkka Kilpi ottivat Suomen mestaruuskilpailuissa kolmoisvoiton selkäuinnissa.


Se on äärimmäisen harvinainen saavutus. En tiedä muita sisarusten kolmoisvoittoja SM-kisoista kuin Hannes, Tatu ja Viljami Kolehmaisen kolmoisvoiton 10 000 metrin juoksussa vuonna 1908.
Juuso Waldenista kertovan kirjan ohella alan valmistella Tahko Pihkalasta kertovan kirjan kirjoittamista. Siinä teen yhteistyötä mainion Tuomo Jantusen kanssa, joka on Tahko Pihkala-seuran pitkäaikainen puheenjohtaja.
Minulla on myös pari muuta teemaa, joita koko ajan työstän. Tietokirjailijalla voi olla useampia aiheita, jos ne osaa rytmittää eri vaiheisiin. Juuri nyt minulla on loppukiri Keravan Urheilijoiden historiikin kanssa, Juuso Waldenin tarinan kirjoittaminen on jo alkanut, ja Tahko Pihkalan tarina on alkamassa.
Onneksi minulla on hyvä kirjoitusrauha Pässinmäessä, jossa olen jo ”kotiutunut”. Ja kotiudun ensi vuoden aikana vielä paremmin.

6.12.2019

Painitunnelmia itsenäisyyspäivänä 1956

Heikki Lehmusto koki yhden elämänsä suurimmista täyttymyksistä itsenäisyyspäivänä 6.12.1956. Hän oli jäänyt Turun suomalaisen klassillisen lyseon historian vanhemman lehtorin virasta eläkkeelle pari vuotta aikaisemmin 70-vuotiaana.
Lehmusto oli jo siirtynyt syrjään painin johtotehtävistäkin. Hän oli painin kultaisten vuosien avainhenkilöitä, SVUL:n painijaoston neljäs puheenjohtaja 1918–1920. Puheenjohtajan paikka vapautui, kun edellinen puheenjohtaja John Lindberg, Helsingin Jyryn sihteeri, passitettiin Tammisaaren vankileirille.

Heikki Lehmuston "Painin historia" kertoo
innostavasti painin kehityksestä antiikin
ajoista lähtien.
Kerkkoossa Porvoon lähellä vuonna 1884 syntynyt Lehmusto oli itse voimistelun joukkuekilpailun pronssimitalisti Lontoon olympiakisoista 1908. Painissa hän oli nimenomaan propagandisti. Hänen mestariteoksensa ”Painin historia” valmistui vuonna 1920. Hän väitteli J.V. Snellmanista tohtoriksi vuonna 1923. 
Lehmuston toinen puheenjohtajuusjakso painijaostossa ajoittuu vuosiin 1925–1928. Hän oli Amsterdamin 1928 olympiakisojen painituomaristossa todistamassa, kuinka turkulainen Kaarlo Mäkinen, helsinkiläinen Väinö Kokkinen ja ilmajokinen Arvo Haavisto väänsivät olympiakultaa.
Paini oli yleisurheilun kanssa samassa rintamassa, kun suurten lajien erikoisliitot syntyivät vuonna 1931. Kun yleisurheiluväki valitsi Suomen Urheiluliiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi Urho Kekkosen, painijat valitsivat Heikki Lehmuston. Hän johti Suomen Painiliittoa vuoteen 1941 asti.
Vuosi 1935 oli Lehmuston elämässä monellakin tavalla merkityksellinen. Hän kuului siihen joukkoon, joka halusi eriyttää Helsingin Kisa-Veikkojen painijaoston omaksi seurakseen. Syntyi Helsingin Paini-Miehet, jonka ensimmäiseksi puheenjohtajaksi Lehmusto valittiin.
Samana vuonna Helsingin suomalaisen yksityislyseon filosofian ja suomen kielen lehtorina pitkään työskennellyt Lehmusto valittiin Turkuun historian vanhemmaksi lehtoriksi, joten Lehmusto muutti Turkuun.

Rotuoppi tuki erikoisella tavalla suomalaisten urheilumenestystä. Suomalaista rotua pidettiin muita kestävämpänä, kun Hannes Kolehmainen, Paavo Nurmi ja Ville Ritola juoksivat kasapäin olympiakultamitaleita.
Sama rotuoppi selitti 1920- ja 1930-luvun painimenestystä. Tälle asialle ei pidä 2000-luvulla nauraa. Se oli sen ajan todellisuutta. Lehmusto kirjoitti vuonna 1920, että suomalaisugrilaisilla kansoilla on voimain mittely ja eritoten painiskelu veressään. Lehmuston mukaan ne ruumiin ja sielun lahjat, joilla painimenestys on hankittu, ovat rotuominaisuuksia. Hänellä oli vankkumattomat todisteet: unkarilaiset, virolaiset ja suomalaiset olivat osoittaneet olevansa voimakkaimmat, kestävimmät ja painitaitoisimmat kansat. Hän kutsui tätä sukutalentiksi, rodulliseksi taitolahjaksi. 
Lehmusto oli selvittänyt, että suomensukuisille kansoille, ostjakeille, syrjääneille, votjakeille ja muille painiskelu oli mieluinen ja vuosituhantinen harrastus. Lehmusto löysi todisteita muun muassa Kalevalasta, jossa Väinämöinen saattoi tokaista: ”Käykämme käsirysyhyn, ruvetkamme miekkasille!”
Todisteita löytyi myös Aleksis Kiven romaanista Seitsemän veljestä, jossa veljekset ryhtyvät rytyyttämään ”ristipainia”. Lehmusto kuitenkin huomauttaa, että Aleksis Kivi teki virheen. Hän sekoitti housunkauluspainin, jota romaanissa todellisuudessa kuvataan, ristipainiin. Ristipaini tarkoitti sylipainia, jota pidettiin arvostetuimpana painitapana. Mutta suuressa kuvassa romaani toimi siis hyvänä todisteena suomalaisten kansallisominaisuudesta, painikyvykkyydestä.

Itsenäisyyspäivän aamuna 6.12.1956 Lehmusto sai ensin tiedon, että Rauno Mäkinen on paininut Melbournessa olympiakultaa. Voiko itsenäisyyspäivä alkaa hienommalla uutisella! Tunnemyrsky ei ehtinyt laskea, kun Melbournesta tuli jo lisää tietoa. Myös Kyösti Lehtonen on paininut olympiakultaa!
Voi vain kuvitella Lehmuston tunnelmia. Werner Weckmanista alkanut painin olympiavoittajien katkeamaton ketju jatkui edelleen! Vuonna 1920 Lehmusto oli itsekin ollut Antwerpenissa painijohtajana todistamassa, kuinka Suomi sai painimolskilla peräti viisi olympiakultaa. Itsenäisyyspäivän kultamitalit vuonna 1956 olivat hieno jatke suomalaisen painin menestystarinaan.
Heikki Lehmusto kuoli Turussa 74-vuotiaana syyskuussa 1958.

22.9.2019

Kaihari & Kekkonen kertoo huiman tarinan, ryysyistä rikkauksiin

Kauppaneuvos Kalle Kaiharin Tukisäätiö ja Kalle Kaiharin Kulttuurisäätiö pyysivät minua kirjoittamaan kirjan kauppaneuvos Kalle Kaiharista sen jälkeen, kun presidentti Urho Kekkosen kirjeet löytyivät Kallen jälkeen jääneistä papereista viime vuonna. 
Kaiharin ja Kekkosen ystävyydestä kertovia Kalle Kaiharin tallettamia Urho Kekkosen kirjeitä ja kortteja on yli 200. Urheilu, politiikka ja Tampere olivat ne kolme pääteemaa, jotka toistuvat kirjeissä. UKK-instituutissa Tampereella lauantaina (21.9.2019) julkistetussa uutuuskirjassa "Kaihari & Kekkonen" kerron, kuka oli Kalle Kaihari, presidentti Kekkosen hyvä veli. 

Kaihari & Kekkkonen on kirja ystävyydestä,
urheilusta, yrittäjyydestä ja politiikasta. 

Eniten olen tässä kirjaprojektissa tehnyt yhteistyötä Kauppaneuvos Kalle Kaiharin Tukisäätiön puheenjohtajan Hannu Routamaan kanssa. Olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta päästä tutkimaan lähietäisyydeltä Kalle Kaiharin ja Urho Kekkosen ystävyyttä. Arvokasta tukea on tullut myös kansanedustaja Aino-Kaisa Ikosen johtaman Kalle Kaiharin Kulttuurisäätiön puolelta. Olen myös kiitollinen niistä monista haastatteluhetkistä, joita tässä yhteydessä on järjestynyt muun muassa Kalle Kaiharin sukulaisten kanssa. Tulen muistamaan ikuisesti, kuinka Kalle Kaiharin miniä Aline Kaihari tarjosi minulle mitä herkullisinta omenapiirasta haastattelun yhteydessä. 

Tietokirjailija ja toimittaja Maarit Tyrkkö antoi minulle mahdollisuuden kuunnella Kalle Kaiharin ja Urho Kekkosen haastatteluja omasta nauhoitearkistostaan. Professori Raimo Seppälä luovutti minulle käyttööni Kalle Kaihari -aineistonsa ja toimitettavaksi UKK-arkistoon Orimattilaan. 

UKK-arkiston johtaja Pekka Lähteenkorva oli minulle korvaamaton tukihenkilö myös tässä kirjaprojektissa. Tässä sopiikin mainita, että Orimattilan UKK-arkisto kerää Kalle Kaiharin 120-vuotisjuhlavuoden kunniaksi muistitietoja kauppaneuvos Kalle Kaiharista. Esimerkiksi perinteinen kirje menee perille tässä osoitteella: Urho Kekkosen arkisto, UKK-tie 8. 16350 Niinikoski. 

Ryysyistä rikkauksiin


Kauppaneuvos Kalle Kaiharin (1899–1989) tarina on suomalainen versio amerikkalaisesta unelmasta, jossa noustaan ryysyistä rikkauksiin. Kallen kohdalla tarinasta tekee ainutlaatuisen ystävystyminen Urho Kekkosen (1900–1986) kanssa. Heistä tuli luottoystäviä, suorastaan luottoveljiä. Toisesta tuli varakas kauppias ja toisesta tasavallan presidentti.

Suomen historiaa tunteville Kaiharin ja Kekkosen ystävyys on suuri ihmettelyn aihe. Sisällissodassa hävinneiden puolella taistellut ja vankileirille joutunut punikki ja Haminassa teloitusryhmää johtanut lahtari ystävystyivät vain muutaman vuoden kuluttua sodan päättymisestä. Heidän ystävyytensä kesti yli kuusi vuosikymmentä presidentti Kekkosen kuolemaan asti.

Kalle Kaihari palasi vankileiriltä pennittömänä loppukesällä 1918. Punikkina hänet potkittiin pois työmailta. Sen jälkeen hänelle tuli aikaa palata jo ennen sisällissotaa oppimansa pelin eli biljardin pariin. Biljardia pelattiin tupakansavuisissa baareissa rahasta. Kun jotkut lääkärit eivät pystyneetkään maksamaan Kallelle tappioitaan, he kirjoittivat menettämänsä summan edestä pirtureseptejä. Niillä oli kieltolain Suomessa suuri taloudellinen arvo. Kallesta tuli tällä tavalla ikään kuin kunniallinen pirtukauppias, sillä ei kai lääkärin kirjoittamaa pirtureseptiä kukaan voi paheksua...

Tampereen kaupunginjohtaja Erkki Lindfors (vas.) ja
presidentti Urho Kekkonen olivat Kalle Kaiharin lähiystäviä.
Kuva: Kalle Kaiharin arkisto, UKK-arkisto.

Kalle Kaihari ei ollut minkään puolueen jäsen, mutta hän oli vankkumaton Urho Kekkosen kannattaja. Hänen siskonsa Anni Flinck sen sijaan oli SDP:n pitkäaikainen kansanedustaja, joten Kalleakin epäiltiin demariksi. Toisaalta ystävyys maalaisliittolaisen Kekkosen kanssa antoi aihetta epäillä Kaihariakin maalaisliittolaiseksi. Ja isänmaallisena kauppiaana Kallea pidettiin joissakin piireissä myös oikeistolaisena. Sen verran Kaihari oli itse mukana politiikassa, että hän teki kovasti töitä nostaakseen ystävänsä Urho Kekkosen presidentiksi. Politiikka ei kuitenkaan ollut Kallea varten. Kun Kekkonen tarjosi Kaiharille ministerin salkkua, hän kieltäytyi. Toisaalta Kaihari oli mukana lukuisilla Kekkosen matkoilla. Milloin mentiin Lappiin hiihtämään, milloin superrikkaiden lomakohtaisiin.

Kalle Kaihari jätti monta "muistomerkkiä" Tampereelle. Jopa Hakametsän jäähallin paikka oli Kaiharin oivallus. Kallen persoona oli pelissä, kun Pyynikin uimahallia, Ratinan stadionia, Näsihallin tennishallia sekä sen alakerrassa aikoinaan ollutta keilahallia rakennettiin. Myös Kisapirtti, eli aikanaan Tampereen Hiihtoseuralle rakennettu komea hiihtomaja, sekä Tampereen Pyrinnön leirikeskus, ”Pikku-Vierumäki”, muistuttavat edelleen, millaista jälkeä Kalle Kaihari sai Tampereen urheiluelämässä aikaan.

Tuntui hyvältä, kun Suomen olympiakomitean varapuheenjohtaja Susanna Rahkamo peräänkuulutti UKK-instituutin puheessaan, että Suomen urheilu tarvitsee juuri nyt uusia kallekaihareita.

Asevelikylä ja UKK-instituutti muistuttavat Kallesta


Kaiharin merkittävin saavutus on Asevelikylän rakentaminen. Kallella oli avainrooli ensimmäisen talon lahjoittajana ja uutterana talkoolaisena. Rakentaminen alkoi vuonna 1941, ja tasavallan presidentti Risto Ryti vihki kylän virallisesti vuonna 1943. Asevelikylän rinnalle voi nostaa UKK-instituutin rakentamisen Tampereelle.

Kun Tampereelle piti saada yliopisto, kaupunginjohtaja Erkki Lindfors käytti Kaiharia kaupungin epävirallisena lähettiläänä Kekkosen suuntaan. Kiitoksena yliopistolle tekemistään palveluksista kauppaneuvos Kalle Kaiharista tehtiin kunniatohtori vuonna 1980.

"Tuntematon lahjoittaja" Ratinan stadionilla Vesieste-patsaan
luona. Kuva: Kalle Kaiharin arkisto, UKK-arkisto.

Lahjoittaminen oli Kalle Kaiharille hyvin tyypillinen tapa luoda ja ylläpitää kontakteja. Hän lahjoitti ensimmäiset palkintonsa jo 1920-luvulla. 1930-luvulla hän kiihotti lahjoituskellollaan suomalaisia mailereita ennätysjahtiin. 1940-luvulla hänestä tuli Tampereen Pyrinnön puheenjohtaja, jonka kaudella Pyrintö voitti yleisurheilussa kuusi kertaa peräkkäin Kalevan maljan. Samaan aikaan, kun Kaihari johti SVUL:n alaista Tampereen Pyrintöä, hän teki lahjoituksia TUL:n seuralle Tampereen Yritykselle.

Kalle Kaiharin perintöä vaalii kaksi säätiötä, Kauppaneuvos Kalle Kaiharin Tukisäätiö ja Kalle Kaiharin kulttuurisäätiö. Parhaiten Tukisäätiö tunnetaan Vuoden urheilijan Kultaisesta kiekosta. Kauppaneuvos Kalle Kaihari ja tasavallan presidentti Urho Kekkonen lahjoittivat vuonna 1975 Urheilutoimittajain Liiton käyttöön Kultaisen Kiekon, joka jaetaan Urheilugaalassa Vuoden urheilijalle. Ensimmäisenä arvostetun Kultaisen Kiekon sai vastaanottaa pikajuoksija Riitta Salin edellisvuoden Euroopan mestarina. Urheilutoimittajain Liiton puheenjohtajana ollessani sain luovuttaa kiekon yhdessä Ray Kaiharin kanssa maailmanmestari Iivo Niskaselle vuonna 2018 ja Tukisäätiön hallituksen puheenjohtajan Hannu Routamaan kanssa olympiavoittaja Iivo Niskaselle vuonna 2019.

Kalle Kaihari rakasti kulttuuria. Hän teki muun muassa lahjoituksia Tampereen Työväenteatterille ja pelasti Lauri Viidan kotitalon Pispalassa. Kalle Kaiharin Kulttuurisäätiö jakaa Kallen päivänä vuosittain kulttuuripalkinnon ja tukee Tampereella joka toinen vuosi järjestettävää kansainvälistä yhtyelaulukilpailua. Voittopalkintona on Näsinneulan kultainen pienoismalli.

Oli luonteva ottaa kirjan nimeen mukaan Kekkonen, koska suhde presidentin kanssa vaikutti niin voimakkaasti Kalle Kaiharin elämään vuodesta 1924 lähtien. Toisaalta, Kaihari vaikutti merkittävällä tavalla myös Kekkosen elämään, joten siinä mielessä kirjan kaksiosainen nimi, Kaihari & Kekkonen, on perusteltu.

Teoksessa on ainutlaatuinen ja runsas kuvitus. Etenkin aiemmin julkaisemattomat professori Kimmo Kaivannon nuoruuden työt pikaluistelusta ja keilailusta vangitsevat lukijan katseen. Ne on aikanaan tehty Kalle Kaiharin 50-vuotisonnittelualbumiin. 

Kalle Virtapohja: Kaihari & Kekkonen. Ystävyyttä, urheilua, yrittäjyyttä ja politiikkaa Tampereen hengessä. Maahenki 2019. 288 sivua. Kirjan voi tilata kätevästi esimerkiksi Maahengen verkkokaupasta eli täältä tai Suomalaisen kirjakaupan verkkokaupasta täältä.