Näytetään tekstit, joissa on tunniste urheiluhistoria. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste urheiluhistoria. Näytä kaikki tekstit

28.1.2022

Koko kansan Tahko

Ajattelin kirjoittaa Kallen-päivän kunniaksi muutaman ajatuksen Lauri Pihkalasta. Hänen esikoispoikansa Kalle Kasper menehtyi varhain. Tuntuu jotenkin riipaisevalta, että Tahkon ideoima merkittävä liikuntajärjestö Suomen Latu perustettiin Kallen-päivänä vuonna 1938.

Olen perehtynyt parin vuoden ajan Tahkon elämäntarinaan. Docendo julkaisee kirjan huhtikuun lopulla. Viimeisiä pilkkuja viedään parhaillaan tekstissä paikasta toiseen.

Jos haluat varmistaa kirjan Lauri Pihkala, koko kansan Tahko, saamisen tuoreeltaan, suosittelen ennakkotilauksen tekemistä verkkokirjakauppaan, sillä kirjapainoilla on tällä hetkellä vaikeuksia saada painopaperia. 



Lisää tietoa huhtikuussa ilmestyvästä Tahko-kirjasta löytyy vaikka Docendon sivuilta.


 

Sama ennakkotilauskehotus koskee myös toista tämän kevään kirjaani Pekka Kare, raudan ja runon mies muistelee. Kirjapainot kärsivät tällä hetkellä paperipulasta, joten tässä tilanteessa ennakkotilaaminen varmistaa sen, että saat kirjan käsiisi. 

Ennakkotilauksia kannattaa tehdä verkkokauppojen kautta. Tässä lisätietoa Pekan muistelmakirjasta.


Jos et halua kahta uutta kirjaa kirjahyllyysi, kannattaa tehdä lähikirjastoon ennakkovaraus. Varsinkin Pekka Kareen kirjan painosmäärä riipppuu täysin ennakomyynnistä.

 

Tahko kirjoitti aina. Finlandia-katsaus 31, 1944.


 

Tahkoa saamme kiittää monesta asiasta, kuten hiihtolomasta ja pesäpallosta. Pääsen kertomaan Tahkosta Suomalaisille historiapäiville. Lahdessa perinteisesti järjestettävä korkeatasoinen historiatapahtuma toteutetaan nyt verkossa. Oma esitelmäni kuuluu maisteri Lotta Vuorion johtamaan sessioon Urheilun etiikka ja moraali. Se alkaa perjantaina 4.2.2022 klo 15.15 ja kestää puolitoista tuntia. Oman esitelmäni otsikko on ”Unelma täydellisestä lomasta. Kun Tahko Pihkala houkutteli Juuso Waldenia natsien lomajärjestöön”. Session muut alustajat ovat Riikka Turtiainen ja Juha Kanerva, molemmat ansioituneita urheiluhistorian tuntijoita.

Päivän päätteeksi järjestetään vielä Suomen Urheiluhistoriallisen seuran puheenjohtajan Heikki Roiko-Jokelan johdolla paneelikeskustelu klo 17.00–17.45. 

Virtuaalitapahtumaa pääsee seuraamaan Suomalaisten historiapäivien kotisivujen kautta.


 

Muistutuksena: Nyt on vielä pari päivää mahdollisuus osallistua kirja-arvontaan. Pääsin vierailemaan Menneisyyden jäljillä -podcastissa, ja siinä yhteydessä päätettiin toteuttaa arvonta viime syksynä ilmestyneestä kirjastani Juuso Walden, urheilumies ja viimeinen patruuna. Tässä on tietoa podcast-vierailusta ja kirja-arvonnasta, johon voi ilmoittautua sunnuntaihin (30.1.2022) asti.


 

Minulla on ensi viikolle toinenkin hauska tai jännittävä allakkamerkintä. Pääsen Alfa TV:n toimittajan Tomi Lindblomin vieraaksi keskustelemaan Pekingin tulevista olympialaisista. Kisat ovat alkamassa maailmanpolitiikan näkökulmasta herkällä hetkellä. Jännitteitä oli ilmassa myös vuonna 2008 Venäjä aloittaessa Georgian sodan samaan aikaan, kun kesäolympiakisat alkoivat Pekingissä. Suora lähetys alkaa tiistaina 1.2.2022 klo 19.30.

19.1.2022

Menneisyyden jäljillä – ja podcastin aiheena Juuso Walden

Pääsin vierailemaan Menneisyyden jäljillä -podcastin jaksossa #52, joka perustui syksyllä vuorineuvos Juuso Waldenista kirjoittamaani urheilupainotteiseen kirjaan Juuso Walden, urheilumies ja viimeinen patruuna (Readme 2021). Koska en ole aikaisemmin esiintynyt podcastissa, kerron vähän kokemuksiani ja tunnelmiani.

 


 Ensiksi kerron kuitenkin Menneisyyden jäljillä -podcastista, joka on parhaita podcasteja, joita tiedän. Maisteri Lotta Vuorio on aina paneutunut aiheeseensa ja antaa tilaa vieraalleen. Jaksot vangitsevat kuulijan, kun Lotta kuljettaa keskustelua niin taitavasti.

Olen kuunnellut napit korvilla lähes kaikki Menneisyyden jäljillä -podcastin jaksot. Kaikki aiheet eivät tosin ole olleet aivan suurimman kiinnostukseni kohteita, mutta hyvää keskustelua on aina mukava kuunnella.

Lotta Vuorio on tutkinut itse englantilaista 1800-luvun liikuntaa kokemuksellisuuden näkökulmasta, jos olen oikein ymmärtänyt. Siinä on kyllä haastetta.

Lotta ei vain tyydy tekemään podcasteja, vaan hän myös markkinoi jaksoja sosiaalisessa mediassa. Kun Menneisyyden jäljillä on itsenäinen podcast, kuulijoiden ei ole helppo löytää sen äärelle. Sen vuoksi sosiaalisen media tarjoaa erinomaisen kanavan markkinointiin ja tiedon jakamiseen.

Jos minä jakaisin tieteen popularisoinnista palkintoja, nostaisin Menneisyyden jäljillä -podcastin podiumille.

Ja mainitaan lisäksi sportti. Sen lisäksi, että Lotta Vuorio valmistelee Helsingin yliopistossa yleisen historian oppiaineessa väitöskirjaansa, hänellä on mielenkiintoinen harrastus. Hän on jalkapalloerotuomari, joka on toiminut myös kansainvälisissä peleissä.

 

Lotta Vuorio – menneisyyden jäljillä.



Entä miltä tuntui osallistua podcastiin, jossa aiheena on oma kirjani? Kuulun siihen kirjailijoiden koulukuntaan, joka varoo puhumasta tulevista kirjoistaan. Kyllä, kyllä, ymmärrän toki, että kirjoja pitäisi markkinoida jo ennalta. Mutta on niin paljon helpompi puhua, kun kirja on valmis.

Toisaalta olen varmaan aika rasittava lähipiirilleni, kun paneudun johonkin aiheeseen. On aikoja, jolloin voisin puhua tekeillä olevasta kirja-aiheestani loputtomiin. Arkistoista nousee tämän tästä esiin niin uskomattoman hienoja tarinoita!

Paras hetki kirjasta puhumiseen on ehdottomasti se, kun kirja on valmistunut ja julkistettu. Jos silloin pääsee puhumaan omasta aiheestaan, mikään ei tunnu palkitsevammalta. Sen vuoksi oli hienoa vierailla Menneisyyden jäljillä -podcastissa.

Olen tekemässä myös omaa urheiluhistoriallista podcastia, jonka tekemisessä olen saanut Lotta Vuoriolta arvokkaita neuvoja. Ajatuksena on jakaa niitä hienoja tarinoita, joista olen kirjoittanut kirjoissani.

Sovimme Lotan kanssa myös kirja-arvonnasta. Jos kuuntelet Menneisyyden jäljillä -podcastin jakson Juuso Waldenista, saat sen lopussa tietoa osallistumisesta arvontaan, tai voit osallistua arvontaan Menneisyyden jäljillä Facebook-sivulla tästä linkistä.

Ai miltä se Menneisyyden jäljillä -podcast kuulostaa? Voit kuunnella jakson #52 Juuso Waldenista tästä linkistä.

 


Osallistu kirja-arvontaan 30.1.2022 mennessä.

8.6.2020

Keravan Urheilijat, mainio seura, mainio projekti

En ole vielä niin pitkällä napanöyhdän kaivelussani, että alkaisin kirjoittaa arviota omasta kirjastani. Vaikka ei sekään kaukana ole. Keravan Urheilijoiden historiikista tuli nimittäin palautteenkin perusteella oikein onnistunut. 
Ja varsinkin siitä kirjan tekemisestä, historiikkiprojektista, tuli kokonaisuus, joka toimi A:sta Ö:hön kuin junan vessa. Vertaus on tietenkin mauton, ja tämän päivän pendelöijistä useimmat eivät edes oivalla, että tarkoitus on sanoa projektin onnistuneen kuin valssi vaan.
Minäpä kerron. Kunniapuheenjohtaja Reino Ruotsalainen veti projektin alusta loppuun kiitettävästi. Hän oli skannannut tarpeelliset asiakirjat nettiin. Kun minä tulin kuvaan mukaan, ei tarvinnut kuin alkaa kirjoittaa. Helppoa! Ohjausryhmä antoi sopivat raamit ja vinkit haastateltaviin henkilöihin.

Kirjoittaja ja kirja. Kuva: Anton Soinne / Keski-Uusimaa.
Teimme aikataulun, jonka mukaan tekstiä valmistui. Tai minähän sen paketin aikataulutin, ja ohjausryhmä hyväksyi. En tiedä miten sellaiset historiaprojektit onnistuvat, joita ei sopivan tiukasti aikatauluteta. Kai nekin valmistuvat, joskus.
Kirjan mainio taittaja Mikael Manninen sai pääosan ellei juurikin kaikki kuvat netin tai pilven kautta. Hän oli muistaakseni lokakuun tietämillä taiton aloituspalaverissa Keravan Urheilijoiden toimistopöydän ääressä. Ja tänään hän oli toisen kerran läsnä, kun istuimme samalla porukalla Keravan vehreässä keskustassa Volmari Iso-Hollon patsaan vieressä sijaitsevassa Provencalessa päättäjäisbanketissa.
En toivo, että mitään kirjaani enää koskaan  julkistettaisiin  yhteiskunnan pysäyttävän pandemian aikana. Mutta nyt tuntui sitäkin nautinnollisemmalta päästä syömään viikko sitten uudelleen avattuun ravintolaan pitkän, pitkän tauon jälkeen. Midaksen kuha oli oikein maukasta.
Keski-Uusimaa teki kirjan valmistumisesta mukavan jutun vajaa kuukausi sitten (13.5.2020), ja se juttu oli luonnollisesti yhtenä puheenaiheena ”banketissa”. Jutun kirjoitti urheilutoimittaja Robert Monstovics ja hauskan valokuvan otti valokuvaaja Anton Soinne. Seuran kannalta on myös mukavaa, että paikalliset kirjastot (Kerava ja Tuusula) ovat hankkineet kirjan kokoelmiinsa. Eli jos et halua ostaa kirjaa esimerkiksi Keravan Suomalaisesta Kirjakaupasta tai Keravan Urheilijoiden toimistolta, voit lainata sen kirjastosta. Tärkeintä on, että lukijat löytäisivät kirjan. Se kertoo paitsi urheiluseurasta ja sen toimijoista, myös Keravasta paikkakuntana.
Jotta Keravan Urheilijoiden satavuotinen historia ei nousisi päähän, Sampsa Haarasilta pudotti minut banketissa maanpinnalle kertomalla mielenkiintoisen tarinan kivikautisesta taltasta. Ja Reino puolestaan kertoi, kuinka hän oli 1980-luvulla kartoittamassa muumioiden maata. Siis oikeasti, hiekanmuru hiekanmurulta, pyramidi pyramidilta!
Mauri Airila piti laulajana yllä hyvää tunnelmaa, vaikka ei laulanutkaan, ja puheenjohtaja Timo Sirola yllätti lopuksi antamalla Mikaelille ja minulle muistolahjat. Sekin oli niin osuva! Mikael oli prässännyt kirjaan hienon kuvan Anu Ekin taiteilemasta Keravan Urheilijoiden 100-vuotisjuhlakorusta. Nyt oli hauska nähdä, kun hän pääsi itse omassa kourassaan tutkimaan sitä aitoa korua, ei vain käsittelemään digitaalista kuvaa korusta. Näytin varmaan samanlaiselta jalometalliasiantuntijalta tutkiessani omaa hopeakoruani.
Ja juhlakorun mukana seurasi myös pakettiin kuuluva Keravan Väinämöisen Kalevi Koskelan kalevalamittainen runo. Kahden kauniin Kalevala-kirjan omistajana arvostan Kalevin aktiivista runoharrastusta. Olipa hän tehnyt jopa tästä Keravan Urheilijoiden kirjaprojektistakin mainion kalevalamittaisen runon!

16.4.2020

Suomen ensimmäinen urheilukirja

Sanooko nimi Gustaf (Gustavus) Starck (1675–1710) sinulle jotakin, rakas Aamulenkki-blogin lukija? Hän on tehnyt ensimmäisen suomalaisen urheilukirjan. Hänen maisterinväitöskirjansa, siis opinnäytetyönsä, tarkastettiin Turun Akatemiassa vuonna 1697. Työn ohjaajana oli Christianus Alander. Gustavus Starckin 51-sivuinen opinnäytetyö käsitteli antiikin viisiottelua ja sen sankareita, ja sen nimenä oli ”De pancratio indeq: viro forti arte natura, marte & moribus”. Varsinainen opinnäyte on kirjoitettu ajan tavan mukaan latinaksi. Lopussa on kuitenkin ruotsinkielinen onnittelu- tai ylistysruno Starckille. Myös kirjan alussa on toistakymmentä sivua taustatekstiä ruotsiksi ja latinaksi. Niitä voisi luonnehtia sen ajan akateemisen muodollisuuden vaatimiksi teksteiksi.


Ensimmäisen suomalaisen urheilukirjan
kannessa oli opinnäytteen ohjaajan nimi
suuremmalla kuin työn tekijän nimi.
(Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot)
Gustaf Starck syntyi vuonna 1675. Hänen isänsä toimi Kyminkartanon voutina. Gustaf Starckin mainitaan toimineen ensin sotapappina ja osoittaneen tällöin ahkeruutta, vaatimattomuutta ja jumalanpelkoa. Olisipa mielenkiintoista tietää, missä päin Starck hoiti sotapapin tehtäviä. Suuri Pohjan sota käytiin Itämeren herruudesta 1700–1721. Ehkä varhainen urheilukirjailija on ollut ensimmäisten joukossa Kaarle XII:n armeijassa. Karoliinipappi?
(Sain tämän tekstin julkaisun jälkeen ystävällistä palautetta Liikunta & Tiede -lehden toimituspäälliköltä Jouko Kokkoselta. Ensinnäkin hän vahvisti käsitykseni, että tämä Gustaf Starck oli ensimmäisen suomalaisen urheilukirjan kirjoittaja. Lisäksi hän tarkensi ylioppilasmatrikkelin tietojen pohjalta, että Starck aloitti rykmentinpastorina vuonna 1697 Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirykmentissä. Kyseessä oli Joakim von Cronmanin rykmentti. Matrikkelissa mainitaan vain vuosi 1697. Luultavasti rykmentin pastorin pesti on kestänyt kauemmin kuin yhden vuoden. von Cronmanin rykmentti osallistui Suuren Pohjan sodan alkukahakoihin Riiassa vuonna 1700. Joakim von Cronman kuoli tai sai surmansa vuonna 1703.)

Gustaf Starck nimitettiin vuonna 1703 (ylioppilasmatrikkelin mukaan jo 1702) Jämsän kirkkoherraksi. Korpilahti kuului siihen aikaan vielä Jämsän seurakuntaan, jonka vuoksi Starckin saarnamatkoista tuli varsin pitkiä. Hän merkitsi muistiin syntyneet ja kuolleet, joten hänen jäljiltään monet sukututkijat ovat pystyneet rakentamaan sukujensa tarinoita.
Starck kävi ahkerasti pitämässä kotitarkastuksia seurakuntalaistensa luona. Samalla hän opetti nuorisolle sisälukua ja sai vastaavasti tietoa seurakuntalaistensa elämäntavoista.
Hän meni naimisiin Pernajan rovastin Petrus Serlachiuksen tyttären Annan kanssa. Petrus mainitaan Gustaf Strackin opinnäytetyön alkulehdillä, ymmärtääkseni yhtenä työn tarkastajista.
Toukokuussa 1710 syntyi Gustafin ja Annan poika David, joka lähti aikanaan itsekin pappisuralle. Mutta perheonni oli lyhytaikainen, sillä Gustaf Starck kuoli samana vuonna vain 35-vuotiaana.
Elettiin Suuren Pohjan sodan vuosia, joten Starckille ei aivan heti löytynyt seuraajaa. Se kertoo mielestäni siitä, että Starckin kuolema tuli yllättäen. Vasta vuonna 1712 nimitettiin seuraajaksi Stephanus (Stefan) Sylvester, joka oli  venäläisen sotaväen hyökätessä jättänyt oman seurakuntansa Impilahdella, joka sijaitsee Laatokan pohjoisrannalla. Sota raivosi kuitenkin kaikkialla. Isonkyrön Napuen taistelun jälkeen venäläiset tulivat vuonna 1714 ”barbaarisella julmuudella” hävittämään myös Jämsää. Isoviha oli alkanut.
Ensimmäisen suomalaisen urheilukirjan kirjoittajan Gustaf Starckin kuolinsyy on jäänyt ainakin minulle tuntemattomaksi. Samana vuonna 1710 kuoli myös hänen kirjansa painanut Turun akatemian kirjanpainaja Johan Wall. Kirjanpainajan hautajaiset järjestettiin 22.11.1710.
Hypoteettisesti on mahdollista, että Gustaf Starck on onnettomuudekseen käynyt Turussa kyseisenä syksynä. Rutto levisi tuona vuonna satamakaupunkien kautta Suomeen. Ei ole lainkaan mahdoton ajatus, että Starck ja Wall olisivat kuolleet ruttoon. Tämä oletus vaatisi kuitenkin tarkempaa tutkimista.

Pihkala Starckin jalanjäljissä

Suomen olympiajoukkueen paluujuhla Pallokentällä 1920.
(Atelier Rapid, Museovirasto)
Luulen, että Lauri "Tahko" Pihkala (1888–1981) tunsi Gustaf Starckin uraauurtavan opinnäytetyön. Tahko oli hyvin kiinnostunut antiikin urheilusta. Luultavasti antiikin sankarillinen Hellas ja sitä terrorisoinut suuri Persia on synnyttänyt sortovuosina Suomessa laajemminkin sympatiaa ja innostusta.
Pihkala kirjoitti antiikin viisiottelusta muun muassa kreikkalaisen urheilun suurimpiin auktoriteetteihin kuuluneen englantilaisen historioitsija Edward Norman Gardinerin (1864–1930) kanssa yhteisartikkelin ”The system of Pentathlon”, joka julkaistiin Journal of Hellenic Studies -nimisessä lehdessä vuonna 1925.

Sitä ennen Pihkala oli kirjoittanut Urheilijan Jouluun 1924 artikkelin ”Antiikkinen viisiottelu. Kuolemantuomio vai renessanssi”, jossa hän ehdotti 5-otteluun uutta pistelaskutapaa.
Pihkalan aktivoituminen yleisurheilun 5-ottelun tutkijana saattoi liittyä siihen, että maailmalla laji ei ollut kovinkaan suosittu, ja sen pudottamisesta olympiakisojen ohjelmasta on ehkä ollut liikkeellä jo ennakkohuhuja. Kohtalokasta oli, että kymmenottelu ajoi suosiossa 5-ottelun ohi.
Yleisurheilun 5-ottelu oli olympiakisojen ohjelmassa vain kolme kertaa. Lajin suureksi sankariksi jäi Mikkelin Eero Lehtonen, joka voitti kaksi olympiakultaa, vuosina 1920 ja 1924. Lehtonen oli suunnitellut osallistumista myös vuoden 1928 olympiakisoihin, mutta kuultuaan 5-ottelun pudottamisesta kisaohjelmasta hän luopui kokonaan urheilusta.

Muistitko Thorpen?

Jim Thorpe, Tukholman
olympiakisojen sankari.
(Wikimedia)
Ensimmäinen olympiavoittaja 5-ottelussa oli amerikkalainen James "Jim" Thorpe vuonna 1912. Thorpe voitti Tukholman olympiakisoissa lisäksi kymmenottelun, ja Ruotsin kuningas tokaisikin palkintoja jakaessaan, että hänen mielestään Thorpe on maailman paras urheilija.
Intiaaniverinen Thorpe julistettiin kuitenkin seuraavana vuonna ammattilaiseksi hieman kyseenalaisin perustein amatöörisääntöjen rikkomisesta. Samalla hänen oli luovutettava pois olympiakultamitalinsa. Se onkin jo eri tarina.

P.S. Olen täydentänyt tekstiä 21.4.2020 muun muassa FT, toimituspäällikkö Jouko Kokkoselta saamani palautteen perusteella liittyen Gustaf Starckin toimintaan sotapappina.

P.S. 2 (25.10.2020) Täytyy sanoa, että tämä postaus ei osunut aivan kohdilleen, mutta tekstiä syntyy. Sain jo kesällä Urheiluarkiston Matti Hintikan ystävällisen palautteen, mutta erinäisten kiireiden vuoksi en ole ehtinyt täydentämään tätä tekstiä. Matti ohjasi minut lukemaan antiikin urheilun asiantuntijan Juha Tahvanaisen pro gradun vuodelta 1997. Se ilmestyi siis 300 vuotta sen jälkeen, kuin tässä postauksessa mainittu "ensimmäinen suomalainen urheilukirja" De Pancratio. Minä en tiennytkään sitä Turun Akatemian käytäntöä, jossa tavallisesti työn ohjaaja eli tässä tapauksessa Krister Alander kirjoitti pro gradu -väitöskirjan, jota oppilas eli tässä tapauksessa Gustavus Starck, puolusti. Krister Alander on siis todellisuudessa ensimmäisen suomalaisen urheilukirjan tekijä, ja Gustavus Starck on kirjaan huolellisesti perehtyneenä puolustanut sitä.
No kuka sitten oli Krister tai Chritiernus Alander? Hän syntyi Ahvenanmaalla Finströmin kirkkoherran poikana vuonna 1660. Hän sai ensin kotiopetusta ja täydensi opintojaan Turun yliopistossa ja Uppsalassa. Vuonna 1692 hänestä tuli Turun yliopiston kaunopuheisuuden professori. Alanderin maallinen vaellus päättyi jo vuonna 1704.

12.12.2019

Kirjoitusrauha Pässinmäessä

Sain tänä syksynä kotiseutuneuvos Kauko Sorjoselta ainutlaatuisen tarjouksen, josta olen valtavan kiitollinen. Pääsen työskentelemään Jämsänkosken Pässinmäkeen, jonne Kauko Sorjosen säätiö on sijoittanut merkittävän osan taidekokoelmastaan.
Tällä hetkellä viimeistelen Keravan Urheilijoiden 100-vuotishistoriikkia. Sen ilmestymispäiväksi on kaavailtu Keravan päivää kesäkuussa. Katsotaan nyt, syntyykö tästä kirja… Tämä loppuvaihe on aina jollain tavalla hermoja raastavaa. Se liittyy siihen, kun yrittää pitää suurta kokonaisuutta hallussaan ja mielessään.

Jämsänkosken Pässinmäki lokakuussa 2019.
Seuraava kirjani käsittelee Juuso Waldenia ja hänen ylläpitämäänsä tehdasurheilua. Walden oli Suomen urheilun merkittävin rahoittaja sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Olen kiinnostunut Juusoon liittyvistä urheilutarinoista. Suuren avun olen saanut jo tässä vaiheessa Ari Siréniltä, joka hoitaa UPM:n arkistoa ja on kirjoittanut Juuso Waldenista pätevän elämäkerran vuonna 2007.
Juuso Waldenin ensimmäinen harjoittelupaikka hänen isänsä Rudolf Waldenin johtamassa Yhtyneet Paperitehtaat Oy:ssä oli juurikin Jämsänkoski kesällä 1927. Tämä Pässinmäen rakennus, jossa nyt kirjoitan, valmistui 30 vuotta myöhemmin. Arkkitehti Pekka Saarema suunnitteli tämän rakennuksen Lauri Tiilikalle, joka oli Jämsänkosken tehtaan isännöitsijä ja merkittävä paikallisvaikuttaja monellakin tavalla. Hän harrasti muun muassa kilpa-ampumista.

Kävelin tästä Pässinmäestä yhtenä päivänä tuohon ylös hautausmaalle. Sattumalta osuin pitäjänneuvos Veikko Kilven haudalle. Veikko Kilpi oli 37 vuotta Yhtyneillä Paperitehtailla muun muassa käyttöpäällikkönä.
Hänen kolme tytärtään tekivät vuonna 1958 historiallisen urheiluteon. Eija, Liisa ja Hilkka Kilpi ottivat Suomen mestaruuskilpailuissa kolmoisvoiton selkäuinnissa.


Se on äärimmäisen harvinainen saavutus. En tiedä muita sisarusten kolmoisvoittoja SM-kisoista kuin Hannes, Tatu ja Viljami Kolehmaisen kolmoisvoiton 10 000 metrin juoksussa vuonna 1908.
Juuso Waldenista kertovan kirjan ohella alan valmistella Tahko Pihkalasta kertovan kirjan kirjoittamista. Siinä teen yhteistyötä mainion Tuomo Jantusen kanssa, joka on Tahko Pihkala-seuran pitkäaikainen puheenjohtaja.
Minulla on myös pari muuta teemaa, joita koko ajan työstän. Tietokirjailijalla voi olla useampia aiheita, jos ne osaa rytmittää eri vaiheisiin. Juuri nyt minulla on loppukiri Keravan Urheilijoiden historiikin kanssa, Juuso Waldenin tarinan kirjoittaminen on jo alkanut, ja Tahko Pihkalan tarina on alkamassa.
Onneksi minulla on hyvä kirjoitusrauha Pässinmäessä, jossa olen jo ”kotiutunut”. Ja kotiudun ensi vuoden aikana vielä paremmin.

2.12.2019

Ilkka ja Pohjalainen, traagista lehdistöhistoriaa

Pohjanmaan suurten lehtien Ilkan ja Pohjalaisen yhdistyminen on kipeä asia. Se on synnyttänyt paljon huolta ja murhetta. Moni ”tietää”, kuinka lehtiä olisi pitänyt johtaa. En itse ryhdy tältä rannalta huutelemaan neuvoja, miten olisi kannattanut tehdä. Jokainen lehti elää aikansa.
Tunnustan olevani sanomalehtiromantikko. Lehtien historiaan tutustuminen on valtavan kiinnostavaa, ja se avaa mielenkiintoisia näkökulmia myös tätä päivää peilaten. Kerronpa nyt muutaman herkullisen ja kenties opettavankin tarinan.
Sanomalehti Pohjalainen perustettiin Seinäjoella. Helppo sanoa heti, että olisi kannattanut pysyä siellä rautatieaseman risteyksessä. Lehdestä tehtiin kuitenkin maakunnan suurkaupungin Vaasan lehti. Kun ajatusmaailmaltaan nuorsuomalainen Santeri Alkio perusti Vaasaan Ilkka-nimisen uuden sanomalehden kolme vuotta myöhemmin, alkoi klassinen levikkitaistelu. Yksi erä siinä taistelussa päättyi, kun Ilkka siirtyi verissäpäin täysin lyötynä 1960-luvun alussa Seinäjoelle. Häviössä oli kuitenkin uuden alku. Ja Ilkka pääsi seuraavassa taistelussa niskanpäälle.
Odotan suurella mielenkiinnolla, että pääsen lukemaan tietokirjailija Ossi Viidan kirjoittamaa maanviljelysneuvos Juhani Rinnan pian julkaistavaa elämäkertaa. Rinta nousi raadellun Ilkan hallituksen puheenjohtajaksi suurimman ahdingon keskellä 1960-luvulla. Hän johti lehteä hallituksen puheenjohtajana kolme vuosikymmentä. Niiden aikana Ilkka ajoi uskomattomalla tavalla Pohjalaisen etumatkan kiinni ja paineli samaa vauhtia ohitse.

O.E. Könni (Digitaalinen sanomalehtiarkisto)
Tarkastellaan vähän Pohjalaisen, alkujaan Vaasa-lehden, alkutaivalta. Totta se on, Vaasan perustaminen käynnistyi vuonna 1901 nimenomaan Seinäjoen rautatieaseman liepeillä. Lehden perustaminen oli pitkä prosessi, jossa oli politiikkakin vahvasti mukana. Otto Edvard Könni, armoitettu nuorisoseuramies, oli lehtiasiassa aktiivinen. Liikkeelle lähdettiin vuonna 1901. Könnin johdolla 14 pohjalaisvaikuttajaa kirjoitti Suomen suurimpaan sanomalehteen Uuteen Suomettareen, että Ossian Ansaksen toimittaman lehden, joka oli hämmentävästi myös nimeltään Pohjalainen, taso oli laskenut liikaa. Emeritusprofessori Raimo Salokangas on luonnehtinut perustuslaillista Ansasta henkilöksi, jonka kohdalla suoraselkäisyys muuttui jo jäykkäniskaisuudeksi. Mutta Ansas lisäsi höyryä, ja lopulta hänen Vaasassa ilmestynyt lehtensä lakkautettiin kesäkuussa 1901. Tässä vaiheessa Ansas pyysi apua vanhasuomalaisten veteraanijohtajalta Agathon Meurmanilta. Meurman oli yhteydessä Yrjö-Koskiseen, joka puhui asiasta senaatin talousosaston varapuheenjohtajan eli käytännössä pääministerin kanssa. Vanhaa lehteä ei enää voinut pelastaa, mutta uuden lehden perustamiseen tuli ohjeita. Meurmanin tiedossa oli, että valtiopäivämies O.E. Könni oli myös virittelemässä lehtihanketta. ”Kangasalan Karhuksi” kutsuttu Agathon Meurman vierasti Könnin uudistushenkisyyttä, ja sen vuoksi hän sympatiseerasi ääriperustuslaillista Ansasta. Tässä vaiheessa aika oli kuitenkin ajanut Ansaksen ja Meurmanin ohi.
Nyt Vaasassa ei ollut suomenkielistä sanomalehteä. Raittiusmies Könni oli jo 15 vuotta aikaisemmin perustanut Vaasaan ”Kansan Lehden”, joka kuitenkin kuihtui nopeasti omaan kuivuuteensa. Könni, joka oli sydänjuuriaan myöten lehtimies, oli vahva toimija, kun Etelä-Pohjanmaan Sanomalehtiosakeyhtiö perustettiin Seinäjoella palindromipäivänä 10.11.01.
Maanviljelijä Könni oli monien toimiensa ohella Keskinäisen Henkivakuutusyhtiö Suomen asiamies Seinäjoella. Hänen kollegansa Vaasassa oli pankinjohtaja Kaarle H. Majander. Mahdollisesti juuri Könni on pyytänyt Kansallis-Osake-Pankin johtajan mukaan tähän uuteen lehtihankkeeseen. Ehkä vireillä oli kaksi lehtihanketta, joita tässä yritettiin yhdistää.

Johtokuntaan varajäseneksi valittu Majander (Majantie) on tässä yhteydessä sivupolku. Rakastan sivupolkuja. Majantie on urheiluhistoriassa paljon merkittävämpi hahmo kuin lehdistöhistoriassa. Hänet valittiin vuonna 1906 SVUL:n toimitusvaliokuntaan. Seuraavana vuonna hän suomensi nimensä Majantieksi ja perusti kotikaupunkiinsa Vaasaan suomenkielisen urheiluseuran, Vaasan Vasaman. Hänestä tuli Henkivakuutusyhtiö Suomen apulaisjohtaja, ja siinä roolissa hän saattoi tarjota parhaille urheilijoille työpaikkojakin. Kerrotaan, että työläishenkinen Hannes Kolehmainen olisi kieltäytynyt vahtimestarin paikasta, koska hänellä oli liian jäykkä niska. Urheilumuseon Ossi Viidan mukaan varmaa on se, että Hannes on kieltäytynyt tarjotusta työpaikasta. Mutta siitä ei tietääkseni ole täyttä varmuutta, mitä on puhuttu tai mistä oikeasti on neuvoteltu.
Majantie oli SVUL:n puheenjohtaja 1914–1919, ja juuri hän sai aikaan aikamoisen skisman Suomen Urheilulehden kanssa. Lyhyesti: Ivar Wilskman oli perustanut sekä Suomen Urheilulehden että Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton, tässä järjestyksessä. Suomen Urheilulehti olikin luontevasti Wilskmanin aikana SVUL:n äänenkannattaja. Mutta kun urheilujärjestön puheenjohtaja vaihtui, Urheilulehti päätti vaatia Majantien johtamalta SVUL:ltä 1000 markkaa (3400 euroa) tästä äänenkannattajastatuksesta. Majantien johtama SVUL haistoi rahastuksen, eikä lähtenyt maksamaan. Sen vuoksi Urheilulehdestä tuli vuonna 1915 ensin Suomen Uimaliiton ja myöhemmin keväällä myös Suomen Palloliiton äänenkannattaja. SVUL putosi tässä vaiheessa pois.

Takaisin Pohjanmaalle: Tammikuussa 1902 valittiin Etelä-Pohjanmaan Sanomalehtiosakeyhtiön johtokuntaan hovioikeudenasessori Oskar Julius Rewell, kaksi Vaasan reaalilyseon opettajaa Pesonen ja Hammarström, sekä maanviljelijät O.E. Könni ja Mikko Iipponen. Iipponen oli laihialainen vaikuttaja, joka toimi myöhemmin kansanedustajanakin.
Suuntalinjoja hierottiin oman joukon keskuudessa. Ja ilmoituksista käytiin armotonta taistelua.
Ruotsinkielisen Vaasan liikemiehet eivät kaivanneet uutta suomenkielistä sanomalehteä kaupunkiinsa. Väännettiin myös kirjapainosta. Uuden lehden tekeminen onnistui vasta Antti Hautalan siirrettyä kirjapainolupansa Kokkolasta Vaasaan.
Kun mietitään niitä sortovuosien tunnelmia, ei voi kuin ihmetellä, kuinka lehti onnistuttiin perustamaan Vaasa-nimisenä. Vaasan virallinen nimihän oli Nikolainkaupunki. Ottamalla Ruotsin vallan aikaan viittaavan lähes kapinallisen nimen uudelle perustettavalle lehdelle tekijät kokeilivat kepillä jäätä. Se kesti. Polku menestykseen oli avattu.
Vaasan näytenumero ilmestyi 30.1.1903. Vastaava toimittaja F.W. Pesonen ja toinen toimittaja Hammarström olivat nuorsuomalaisia. Lehti vaikutti olevan selvästi radikaalimpi ja uudistushenkisempi kuin edellisvuonna lakkautettu Ossian Ansaan lehti.
Toimituksen ja johdon sisäinen linjataistelu jatkui vielä tässä vaiheessa. Kun lehden ilmestyminen alkoi kolme viikkoa myöhemmin, vastaavana toimittajana olikin vanhasuomalaiseksi luokiteltava raittiusmies Otto Edvard Könni. Hän on siis tämän Vaasa-lehden ensimmäinen päätoimittaja.

Takaisin tähän päivään: Vaasan ja Ilkan välinen levikkitaistelu on vaikuttava osa suomalaista lehdistöhistoriaa. Seinäjoen kaupungin kasvun siivittämänä Ilkka ajoi Vaasan (Pohjalaisen) levikkitaistelussa kiinni. Vaasa yritti puolustautua ja muutti 1980-luvun puolivälissä nimensä Pohjalaiseksi. Se oli markkinamiesten päätös. He kokivat Vaasa-nimen estävän lehden myymisen Seinäjoen seudulla. Kukin voi miettiä, mitä menetettiin nimen muutoksen yhteydessä. Vai menetettiinkö mitään? Tämä Vaasan ja Pohjalaisen satavuotias lehtitarina päättyy tämän vuoden lopussa Toni Viljanmaan päätoimittajakauteen. Uusi päätoimittaja Markku Mantila ryhtyy johtamaan uutta lehteä nimeltä Ilkka-Pohjalainen.

Tellervo Könnin kaunis Ex Libris.
Nyt rakas lukija odottaa jo malttamattomasti lisää tietoja Vaasan ensimmäisestä päätoimittajasta Otto Edvard Könnistä. Hän oli Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran ensimmäinen puheenjohtaja vuonna 1882. Hänen isänsä oli viimeinen Könnin mestari, Yli-Könnin isäntä Juho Juhonpoika Könni, joka valmisti könninkelloja jo neljännessä polvessa. 
Otto Edvardin tyttärestä Tellervo Könnistä tuli vuodesta 1920 lähtien yksi Savonlinnan vaikutusvaltaisimmista naisista ensin Savonlinnan tyttölyseon voimistelun, urheilun ja terveysopin lehtorina ja vuodesta 1946 tyttölyseon rehtorina. Hän toimi pitkään sivutoimisesti Varalan voimistelunopettajien johtamiskurssien johtajana, partiojohtajana ja SNLL:n alueellisissa johtotehtävissä. Hän johti esimerkiksi suuria nuorisoseurojen voimisteluesityksiä.
Tellervo Könnillä oli kaunis Ex Libris. Siinä on tähän kirjoitukseeni täydellisesti osuva latinankielinen teksti: Tempora mutantur, nos et mutantur in illis. Eli ajat muuttuvat, ja me muutumme niiden mukana.

Otto Edvardin pojasta Kosti Esa Könnistä tuli aikanaan Vaasa-lehden toimituspäällikkö ja Yleisradion Vaasan ohjelmapäällikkö. Hänen pojastaan Ukko Könnistä tuli Yhtyneiden Paperitehtaiden Simpeleen tehtaiden henkilöstö- ja sosiaalipäällikkö. Hän oli siis vuorineuvos Juuso Waldenin oikea käsi Simpeleellä. Ukko Könni perusti paikallislehti Kaakkoisseudun ja toimi sen sivutoimisena päätoimittajana ja vastaavana toimittajana. Hänestä tuli myös SVUL:n Nuorten pitkäaikainen puheenjohtaja 1964–1973. Lisäksi hän toimi sotien jälkeen toistakymmentä vuotta sivutoimisena liikunnan- ja laulunopettajana. Miten ihmeessä hän on ehtinyt siihen kaikkeen?
Nykyisin Simpele on sulautunut Rautjärveen, ja Kaakkoisseutu yhdistyi Parikkalan Sanomien kanssa vuonna 2007. Lehden nimi on nykyään Parikkalan-Rautjärven Sanomat.

Olen käyttänyt tässä kirjoituksessa tärkeimpänä lähteenä Raimo Salokankaan vuonna 2003 ilmestynyttä Pohjalaisen historiaa käsittelevää ”Ankarat käskyt kohtalon”-kirjaa ja Helsingin Sanomissa vuonna 1999 ilmestynyttä Ukko Könnin muistokirjoitusta sekä Ossi Viidan kirjaa Hymyilevä Hannes. Lisäksi olen tarkistellut yksityiskohtia ministeri Jaakko Nummisen massiivisesta nuorisoseuraliikkeen historiakirjasarjasta Yhteisön voima 1–5 (Edita 2011).

22.9.2019

Kaihari & Kekkonen kertoo huiman tarinan, ryysyistä rikkauksiin

Kauppaneuvos Kalle Kaiharin Tukisäätiö ja Kalle Kaiharin Kulttuurisäätiö pyysivät minua kirjoittamaan kirjan kauppaneuvos Kalle Kaiharista sen jälkeen, kun presidentti Urho Kekkosen kirjeet löytyivät Kallen jälkeen jääneistä papereista viime vuonna. 
Kaiharin ja Kekkosen ystävyydestä kertovia Kalle Kaiharin tallettamia Urho Kekkosen kirjeitä ja kortteja on yli 200. Urheilu, politiikka ja Tampere olivat ne kolme pääteemaa, jotka toistuvat kirjeissä. UKK-instituutissa Tampereella lauantaina (21.9.2019) julkistetussa uutuuskirjassa "Kaihari & Kekkonen" kerron, kuka oli Kalle Kaihari, presidentti Kekkosen hyvä veli. 

Kaihari & Kekkkonen on kirja ystävyydestä,
urheilusta, yrittäjyydestä ja politiikasta. 

Eniten olen tässä kirjaprojektissa tehnyt yhteistyötä Kauppaneuvos Kalle Kaiharin Tukisäätiön puheenjohtajan Hannu Routamaan kanssa. Olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta päästä tutkimaan lähietäisyydeltä Kalle Kaiharin ja Urho Kekkosen ystävyyttä. Arvokasta tukea on tullut myös kansanedustaja Aino-Kaisa Ikosen johtaman Kalle Kaiharin Kulttuurisäätiön puolelta. Olen myös kiitollinen niistä monista haastatteluhetkistä, joita tässä yhteydessä on järjestynyt muun muassa Kalle Kaiharin sukulaisten kanssa. Tulen muistamaan ikuisesti, kuinka Kalle Kaiharin miniä Aline Kaihari tarjosi minulle mitä herkullisinta omenapiirasta haastattelun yhteydessä. 

Tietokirjailija ja toimittaja Maarit Tyrkkö antoi minulle mahdollisuuden kuunnella Kalle Kaiharin ja Urho Kekkosen haastatteluja omasta nauhoitearkistostaan. Professori Raimo Seppälä luovutti minulle käyttööni Kalle Kaihari -aineistonsa ja toimitettavaksi UKK-arkistoon Orimattilaan. 

UKK-arkiston johtaja Pekka Lähteenkorva oli minulle korvaamaton tukihenkilö myös tässä kirjaprojektissa. Tässä sopiikin mainita, että Orimattilan UKK-arkisto kerää Kalle Kaiharin 120-vuotisjuhlavuoden kunniaksi muistitietoja kauppaneuvos Kalle Kaiharista. Esimerkiksi perinteinen kirje menee perille tässä osoitteella: Urho Kekkosen arkisto, UKK-tie 8. 16350 Niinikoski. 

Ryysyistä rikkauksiin


Kauppaneuvos Kalle Kaiharin (1899–1989) tarina on suomalainen versio amerikkalaisesta unelmasta, jossa noustaan ryysyistä rikkauksiin. Kallen kohdalla tarinasta tekee ainutlaatuisen ystävystyminen Urho Kekkosen (1900–1986) kanssa. Heistä tuli luottoystäviä, suorastaan luottoveljiä. Toisesta tuli varakas kauppias ja toisesta tasavallan presidentti.

Suomen historiaa tunteville Kaiharin ja Kekkosen ystävyys on suuri ihmettelyn aihe. Sisällissodassa hävinneiden puolella taistellut ja vankileirille joutunut punikki ja Haminassa teloitusryhmää johtanut lahtari ystävystyivät vain muutaman vuoden kuluttua sodan päättymisestä. Heidän ystävyytensä kesti yli kuusi vuosikymmentä presidentti Kekkosen kuolemaan asti.

Kalle Kaihari palasi vankileiriltä pennittömänä loppukesällä 1918. Punikkina hänet potkittiin pois työmailta. Sen jälkeen hänelle tuli aikaa palata jo ennen sisällissotaa oppimansa pelin eli biljardin pariin. Biljardia pelattiin tupakansavuisissa baareissa rahasta. Kun jotkut lääkärit eivät pystyneetkään maksamaan Kallelle tappioitaan, he kirjoittivat menettämänsä summan edestä pirtureseptejä. Niillä oli kieltolain Suomessa suuri taloudellinen arvo. Kallesta tuli tällä tavalla ikään kuin kunniallinen pirtukauppias, sillä ei kai lääkärin kirjoittamaa pirtureseptiä kukaan voi paheksua...

Tampereen kaupunginjohtaja Erkki Lindfors (vas.) ja
presidentti Urho Kekkonen olivat Kalle Kaiharin lähiystäviä.
Kuva: Kalle Kaiharin arkisto, UKK-arkisto.

Kalle Kaihari ei ollut minkään puolueen jäsen, mutta hän oli vankkumaton Urho Kekkosen kannattaja. Hänen siskonsa Anni Flinck sen sijaan oli SDP:n pitkäaikainen kansanedustaja, joten Kalleakin epäiltiin demariksi. Toisaalta ystävyys maalaisliittolaisen Kekkosen kanssa antoi aihetta epäillä Kaihariakin maalaisliittolaiseksi. Ja isänmaallisena kauppiaana Kallea pidettiin joissakin piireissä myös oikeistolaisena. Sen verran Kaihari oli itse mukana politiikassa, että hän teki kovasti töitä nostaakseen ystävänsä Urho Kekkosen presidentiksi. Politiikka ei kuitenkaan ollut Kallea varten. Kun Kekkonen tarjosi Kaiharille ministerin salkkua, hän kieltäytyi. Toisaalta Kaihari oli mukana lukuisilla Kekkosen matkoilla. Milloin mentiin Lappiin hiihtämään, milloin superrikkaiden lomakohtaisiin.

Kalle Kaihari jätti monta "muistomerkkiä" Tampereelle. Jopa Hakametsän jäähallin paikka oli Kaiharin oivallus. Kallen persoona oli pelissä, kun Pyynikin uimahallia, Ratinan stadionia, Näsihallin tennishallia sekä sen alakerrassa aikoinaan ollutta keilahallia rakennettiin. Myös Kisapirtti, eli aikanaan Tampereen Hiihtoseuralle rakennettu komea hiihtomaja, sekä Tampereen Pyrinnön leirikeskus, ”Pikku-Vierumäki”, muistuttavat edelleen, millaista jälkeä Kalle Kaihari sai Tampereen urheiluelämässä aikaan.

Tuntui hyvältä, kun Suomen olympiakomitean varapuheenjohtaja Susanna Rahkamo peräänkuulutti UKK-instituutin puheessaan, että Suomen urheilu tarvitsee juuri nyt uusia kallekaihareita.

Asevelikylä ja UKK-instituutti muistuttavat Kallesta


Kaiharin merkittävin saavutus on Asevelikylän rakentaminen. Kallella oli avainrooli ensimmäisen talon lahjoittajana ja uutterana talkoolaisena. Rakentaminen alkoi vuonna 1941, ja tasavallan presidentti Risto Ryti vihki kylän virallisesti vuonna 1943. Asevelikylän rinnalle voi nostaa UKK-instituutin rakentamisen Tampereelle.

Kun Tampereelle piti saada yliopisto, kaupunginjohtaja Erkki Lindfors käytti Kaiharia kaupungin epävirallisena lähettiläänä Kekkosen suuntaan. Kiitoksena yliopistolle tekemistään palveluksista kauppaneuvos Kalle Kaiharista tehtiin kunniatohtori vuonna 1980.

"Tuntematon lahjoittaja" Ratinan stadionilla Vesieste-patsaan
luona. Kuva: Kalle Kaiharin arkisto, UKK-arkisto.

Lahjoittaminen oli Kalle Kaiharille hyvin tyypillinen tapa luoda ja ylläpitää kontakteja. Hän lahjoitti ensimmäiset palkintonsa jo 1920-luvulla. 1930-luvulla hän kiihotti lahjoituskellollaan suomalaisia mailereita ennätysjahtiin. 1940-luvulla hänestä tuli Tampereen Pyrinnön puheenjohtaja, jonka kaudella Pyrintö voitti yleisurheilussa kuusi kertaa peräkkäin Kalevan maljan. Samaan aikaan, kun Kaihari johti SVUL:n alaista Tampereen Pyrintöä, hän teki lahjoituksia TUL:n seuralle Tampereen Yritykselle.

Kalle Kaiharin perintöä vaalii kaksi säätiötä, Kauppaneuvos Kalle Kaiharin Tukisäätiö ja Kalle Kaiharin kulttuurisäätiö. Parhaiten Tukisäätiö tunnetaan Vuoden urheilijan Kultaisesta kiekosta. Kauppaneuvos Kalle Kaihari ja tasavallan presidentti Urho Kekkonen lahjoittivat vuonna 1975 Urheilutoimittajain Liiton käyttöön Kultaisen Kiekon, joka jaetaan Urheilugaalassa Vuoden urheilijalle. Ensimmäisenä arvostetun Kultaisen Kiekon sai vastaanottaa pikajuoksija Riitta Salin edellisvuoden Euroopan mestarina. Urheilutoimittajain Liiton puheenjohtajana ollessani sain luovuttaa kiekon yhdessä Ray Kaiharin kanssa maailmanmestari Iivo Niskaselle vuonna 2018 ja Tukisäätiön hallituksen puheenjohtajan Hannu Routamaan kanssa olympiavoittaja Iivo Niskaselle vuonna 2019.

Kalle Kaihari rakasti kulttuuria. Hän teki muun muassa lahjoituksia Tampereen Työväenteatterille ja pelasti Lauri Viidan kotitalon Pispalassa. Kalle Kaiharin Kulttuurisäätiö jakaa Kallen päivänä vuosittain kulttuuripalkinnon ja tukee Tampereella joka toinen vuosi järjestettävää kansainvälistä yhtyelaulukilpailua. Voittopalkintona on Näsinneulan kultainen pienoismalli.

Oli luonteva ottaa kirjan nimeen mukaan Kekkonen, koska suhde presidentin kanssa vaikutti niin voimakkaasti Kalle Kaiharin elämään vuodesta 1924 lähtien. Toisaalta, Kaihari vaikutti merkittävällä tavalla myös Kekkosen elämään, joten siinä mielessä kirjan kaksiosainen nimi, Kaihari & Kekkonen, on perusteltu.

Teoksessa on ainutlaatuinen ja runsas kuvitus. Etenkin aiemmin julkaisemattomat professori Kimmo Kaivannon nuoruuden työt pikaluistelusta ja keilailusta vangitsevat lukijan katseen. Ne on aikanaan tehty Kalle Kaiharin 50-vuotisonnittelualbumiin. 

Kalle Virtapohja: Kaihari & Kekkonen. Ystävyyttä, urheilua, yrittäjyyttä ja politiikkaa Tampereen hengessä. Maahenki 2019. 288 sivua. Kirjan voi tilata kätevästi esimerkiksi Maahengen verkkokaupasta eli täältä tai Suomalaisen kirjakaupan verkkokaupasta täältä.

6.9.2019

Sata tarkkaa vuotta - Väinö Markkanen kansikuvapoikana

Olympiavoittaja Väinö Markkanen muistelee Suomen Ampumaurheiluliiton historiateoksessa ”Sata tarkkaa vuotta. Ampumaurheilu Suomessa” omia huippuvuosiaan ja nousuaan olympiavoittajaksi. Teos julkistettiin viime lauantaina Tuulensuun Palatsissa Tampereella. Suomen Ampumaurheiluliitto on kirjan kustantaja ja julkaisija. Kirjan kirjoittamista rahoitti myös Suomen Tietokirjailijat, sen ansiosta saatoin puolen vuoden ajan keskittyä vain tämän käsikirjoituksen viimeistelyyn.
Kirjassa on 384 hienosti taitettua sivua. Ulkoasusta vastaa Mikael Manninen. Kirjan kansi, jossa Pentti Linnosvuo ja Väinö Markkanen poseeraavat Tokion kultatunnelmissa vuonna 1964, on esimerkki Mikaelin osaamisesta. Kuvatoimittamisen tein yhdessä Risto Aarrekiven kanssa. Ilman Urheilumuseon Merja Vilenin apua kirjan kuvituksen kanssa oltaisiin saatettu joutua ongelmiin.

Historiatyölle perustettiin ohjausryhmä, jonka puheenjohtajaksi tuli Suomen Ampumaurheiluliiton liittovaltuuston puheenjohtaja Asko Terkola. Hänellä on taito johtaa juuri tällaista prosessia. Asko ymmärsi roolinsa niin, että minua ei kannata taluttaa, mutta askeleitani voi tukea, kuten hän teki tällä kolmen vuoden matkalla. Olen kiitollinen tästä hienosta tuesta.
Ohjausryhmään kuuluivat Askon ja Risto Aarrekiven lisäksi kunniapuheenjohtaja Alpo Vehanen, Kansainvälisen Ampumaurheiluliiton hallituksen jäsen Pekka Kuusisto, Ampumaurheiluliiton arkistot järjestänyt Timo Nyrhinen, ja loppuvaiheessa myös nykyinen toiminnanjohtaja Anne Lantee. Lisäksi Mikko Nordquist (1942–2018) osallistui aktiivisesti ohjaustyöhön aivan kuolemaansa saakka. Ohjausryhmän kokoontumiset olivat minulle hyödyllisiä ja antoisia.
Yksi tämän historiaprojektin mielenkiintoisimpia haastateltaviani oli olympiavoittaja Väinö Markkanen. Hän kuului Ylä-Vuoksen Ampujiin huippuvuosinaan. Viime keväänä 90 vuotta täyttänyt Väinö muisteli kaksi vuotta sitten tekemässäni haastattelussa Tokion vuoden 1964 kultamitalikilpailuaan.
Haastattelu tehtiin Markkasten kotona Lohjalla. Väinö oli tuolloin Irja-vaimonsa omaishoitaja, mutta viime syksynä Väinö jäi leskeksi. Yhteistä matkaa kertyi yli kuusi vuosikymmentä.
Sata tarkkaa vuotta -kirjassa on pitempi tarina Väinö Markkasen noususta olympiavoittajaksi, mutta oheiselta ääninauhalta voi (jos tekniikka suo) Väinön ääntä.
Suomalaisampuja on yltänyt neljä kertaa olympiavoittoon. Ensimmäinen olympiavoittaja oli Pentti Linnosvuo, joka voitti yhteensä kolme olympiamitalia. Niistä kaksi oli kultaisia (1956 ja 1964). Väinö Markkanen ampui toisena suomalaisampujana olympiakultaa Tokiossa 1964. Viimeinen kultamitalisti on Satu Mäkelä-Nummela. Hän on myös toistaiseksi viimeisin suomalainen kesälajien olympiavoittaja (2008). Tänä vuonna hän ampui Suomelle maapaikan Tokion olympiakisoihin.

Väinö Markkanen esittelee kultamitali-
diplomiaan SAL:n kunniapuheenjohtaja
Alpo Vehaselle. Kuva: Matti Erkkilä
Hauska huomata, miten tällainen suuri projekti jättää jälkensä. Nyt kun kirjoitan Keravan Urheilijoiden 100-vuotishistoriaa, en voinut olla kiinnittämättä huomiota, että Keravan yhteiskoulussa Toivo Sariolan ja Niilo Tarvajärven koulutoverina oli myös Rolf Kling. Haavoittuminen ja invalidisoituminen estivät häneltä vauhdikkaammat urheiluharrastukset, mutta turkulaistuneesta Rolfista tuli 1950-luvulla Suomen parhaita liikkuvan maalin ampujia.

Suomen Ampumaurheiluliiton sivuilla oli tarinaa liiton 100-vuotisjuhlasta, jossa tämä historiateos julkistettiin. Lassi Palon juttu löytyy tämän linkin takaa.

P.S. (19.11.2019) Pari päivää sitten huomasin, että kirjan voi ostaa Prisman verkkokaupasta. Sinne pääsee tämän linkin kautta.

29.8.2019

Kun Jaakko Estola johti Keravan Urheilijoiden yleisurheilua

Kävin viime sunnuntaina mukavan puhelinkeskustelun Jaakko Estolan kanssa. Keskustelun aikana käytiin läpi Keravan Urhelijoiden vaiheita mieleenjäävällä tavalla. Helsingissä eläkepäiviään viettävä Estola opiskeli Keravan kultaisella 1930-luvulla Keravan yhteiskoulussa muun muassa Olli Veijolan opissa ja kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1939. Kyllä, pitää paikkansa. Jaakko Estola syntyi 100 vuotta sitten joulukuussa 1918. 
Luontaisesti kimmoisana Jaakko Estola otti nimiinsä Keravan Urheilijoiden vauhdittomien hyppyjen ennätykset Viipurin Urhelilijoiden järjestämässä kilpailussa vuonna 1948. Korkeushypyssä syntyi tulos 141 ja kolmiloikassa 910. Pituushypyssä hän oli aiemmin samana talvena merkannut seuraennätyksen 305 itselleen. Ne ovat hyviä tavoitteita tämänkin päivän nuorille urheilijoille ja varsinkin jaostojen puheenjohtajille.
Tuohon aikaan Keravan Urheilijoissa lämmiteltiin vielä seuran vanhojen yleisurheilutähtien maineella. Kesällä 1948 olympiavoittaja Matti Järvinen, Keravan Urheilijoiden silloinen puheenjohtaja, nähtiin vielä urheilukilpailujen tiimellyksessä, ja 39-vuotiaan olympiasankarin keihäs lensi edelleen yli 61 metriä. Seuraavana vuonna järjestettiin kaksinkertaiselle olympiavoittajalle Volmari Iso-Hollolle hänen urheilu-uransa 30-vuotisjuhlakilpailut.

Jaakko Estola (takana vas.) Keravan Urheilijoiden johtokunnassa
vuonna 1948. Kuva on KeU:n 30-vuotishistoriikista sivulta 268.
Koska Jaakko Estola oli Olli Veijolan oppilaita Keravan yhteiskoulussa, hän altistui muiden poikien tavoin pesäpallo- ja suunnistuskuumeelle. Estola yleisurheili ja suunnisti Keravan Urheilijoissa ja pelasi pesäpalloa KooPeen riveissä.
Kun Keravan Urheilijoille piti tehdä rahaa, Estola järjesti yhdessä Erkki Heleniuksen kanssa tansseja Sipoon puolella. Silloin ei ollut vielä Keravan Urheilijoiden omaa tanssipaviljonkia, joka oli vähän myöhemmin 1950-luvulla seuran rahasampo. 
Ulkomainoksia tansseihin tehtiin lattialla Estolan kotona. Ja keravalainen nuoriso polki polkupyörillään Sipoon tansseihin. 
Jaakko Estola kehuu Erkki Heleniusta hyväksi urheilumieheksi ja etenkin mainioksi taustamieheksi. Hän sai Keravan Urheilijoiden ansiomerkin jo vuonna 1949. Sittemmin hän eteni Keravan Urheilijoiden puheenjohtajaksi 1953–1958 ja SVUL:n pitkäaikaiseksi palvelijaksi. Helenius toimi vuosien varrella myös muun muassa SVUL:n järjestöpäällikkönä, SVUL:n Nuorten toiminnanjohtajana ja Töölön Urheilutalon isännöitsijänä sekä lisäksi SVUL:n edustajana useissa järjestöissä, kuten varapuheenjohtajana Suomen Retkeilymajajärjestössä, Suomen Nuorisojärjestöjen Edustajistossa (1957–1964) sekä Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliitossa. Lisäksi hän oli SVUL:n Suurkisojen pääsihteeri vuonna 1966 ja kisakanslian päällikkö vuonna 1975. Vuonna 1978 Erkki Helenius sai talousneuvoksen arvonimen.

Entäpä Jaakko Estola itse? Hän oli Keravan Urheilijoiden johtokunnassa vuonna 1948, ja samalla hän johti seuran yleisurheilujaostoa. Se oli myrskyisää aikaa seurassa, sillä samoihin aikoihin Matti Järvinen syrjäytti Olli Veijolan SVUL:n Uudenmaan piirin puheenjohtajan paikalta. Jostakin syystä Keravan Urheilijoiden johtokunnan ryhmäkuvasta puuttuvat juuri Olli Veijola ja seuran paras suunnistaja Väinö Nurmimaa.
Jaakko Estola valmistui samana vuonna 1948 agronomiksi. Niihin aikoihin työelämä alkoi viedä hänen aikaansa urheilulta.
Jaakko Estola sai Keravan Urheilijoiden ansiomerkin vuonna 1954, vaikka hän oli muuttanut jo pari vuotta aikaisemmin Lohjalle, missä hänet pestattiin välittömästi Lohjan Urheilijoiden sihteeriksi. Kesällä 1952 järjestettiin Lohjalla seuraottelu. Yksi kahdeksasta lajista oli korkeushyppy, jonka Jaakko Estola yllätyksekseen voitti tuloksella 165. Voitto merkittiin hänen uudelle seuralleen Lohjan Urheilijoille, joka voittikin sillä kertaa Keravan Urheilijat murskaavasti sillä seurauksella, että Jaakko Eskolalla oli hyvin ristiriitaiset tunteet.

Estola oli sodassa tulenjohtajana. Jatkosodan hyökkäysvaihe oli edennyt jo Viipurin lähelle. Elokuun lopulla 1941 tapahtui mieleen painunut tapaaminen, joka oli samanaikaisesti iloinen ja ikävä. Jaakko Eskola nimittäin törmäsi yllättäen Unto Sariolaan, joka oli Jaakon lapsuuden kavereita. Unto oli saanut jostain nopean ilmoituksen veljensä Veikon kaatumisesta Lyykylässä ja sen vuoksi hän oli tullut etsimään vänrikkiveljensä ruumista. 
Jaakko Estola asui Sariolan sirkusperheen naapurustossa, ja kaikki veljekset olivat hänelle hyvin tuttuja. Tunteet heilahtelivat ystävän tapamisen riemusta toisen ystävän kaatumisen tuomaan murheeseen.
Jaakko Estolan oma sotapolku katkesi vuoden 1943 alkupuolella vihollisen tarkka-ampujan ammuttua häntä solisluun yläpuolelta kaulan juureen. Verta tuli valtavasti ja oikea keuhko täyttyi verestä. Sen seurauksena sisuskalut painuivat vasemmalle ja sydämen sykkeenkin saattoi mitata vasemmasta kainalosta. 

Jaakko Estola oli SVUL:n Tuen puheenjohtaja
vuosina 1968–1969. Kuva teoksesta
Suomen Urheilu, SVUL 1900-1980, sivu 253.
Urheilutoveruudesta Jaakko Estola kertoo hauskan tarinan. Keravan KooPeessa hän pelasi pesäpalloa yhdessä Heikki Luomanperän kanssa. Kun Jaakko sai työpaikan Turusta Lääke Osakeyhtiöstä, yritykseen tarvittiin myyntimies. Jaakko oli tullut urheilukentillä vakuuttuneeksi siitä, että Heikki Luomanperä olisi oikea mies tehtävään. Hänet pestattiin ja myöhemmin Luomanperä jatkoi vastaavissa tehtävissä myös Bernerillä. 100-vuotias Jaakko Estola kertoi minulle puhelimessa, että Luomanperä soittaa hänelle edelleen Kouvolasta melko usein. Monesti keskusteluissa nousee esille kiitollisuus hyvän työpaikan järjestymisestä. (Jaakko Estolan puhelinhaastattelu 24.8.2019)

Jaakko Estolan ja Erkki Heleniuksen polut kohtasivat yhteisten Keravan Urheilijoiden talkoovuosien jälkeen monet kerrat. Agronomi Estolasta tuli keskusosuusliike Hankkijan johtokunnan jäsen vuonna 1956 ja seuraavana vuonna Osuuskunta Rehu-Lannoitteen hallituksen puheenjohtaja. Hän toimi sittemmin muun muassa Yhteiskirjapaino Oy:n johtokunnan jäsenenä sekä Mainosyhtymä Oy:n ja Pellervo-seuran markkinatutkimuslaitoksen hallituksien jäsenenä.
Jaakko Estola tutustui sotainvalidien kuntoutuksissa lentopalloon, ja siitä tulikin hänelle vuosikymmenien harrastus. Tuntuma urheiluun säilyi myös sitä kautta, että hänestä tuli SVUL:n Tuen varapuheenjohtaja vuonna 1966 ja sittemmin puheenjohtaja (1968–1970).

Lopuksi:Keski-Uusimaassa oli toimittaja Rauno Ylösen tekemä juttu Keravan Urheilijoiden historiaprojektista. Se pitäisi löytyä tästä linkistä.

Lisäys 30.8.2019: Ryhmäkuvassa on nimetty eturivistä kolme henkilöä. Neljäs henkilö, joka istuu eturivissä oikealla, on kouluneuvos Olli Sampola, joka oli KeU:n 30-vuotishistoriikin kirjoittaja.

Lisäys 7.10.2023: Jaakko Estola eli 104-vuotiaaksi. Hänen muistokirjoituksensa julkaistiin tämän vuoden alussa Helsingin Sanomissa.

Lisäys 7.10.2023: Voit lukea Olli Veijolasta kirjoittamani postauksen täältä.

1.11.2016

Suomalaisten olympiavoittojen tarinat

Pitkän linjan urheilutoimittajasta erityisesti eläkepäivillään tuotteliaaksi urheilukirjailijaksi ryhtynyt Lasse Erola on tehnyt erinomaisen työn ja kirjoittanut kirjan ”Suomalaisten olympiavoittojen tarinat. 146 huippuhetkeä vuodesta 1908 alkaen.” (Paasilinna 2016) suomalaisen urheilun mieleenpainuvimmista hetkistä. Kyse ei ole olympiavoittajien henkilötarinoista, vaan näiden voittojen tarinoista.

Erolalla on perspektiiviä jo toimittajavuosiltaan Etelä-Suomen Sanomista, Turun Sanomista ja Ilta-Sanomista.

Tässä Erolan uudessa 360-sivuisessa kirjassa esitellään kaikki 146 olympiavoittoa. Ensimmäinen suomalainen olympiavoittaja Verner Weckman paini Ateenan välikisoissa kultaa keskisarjassa vuonna 1906, ja sinetiksi hän voitti kultaa myös Lontoon olympiakisoissa 1908. Tämän jälkimmäisen voiton yllä on kuitenkin vuosikymmenien ajan ollut varjo. Kerrotaan, että Weckman tarjosi Yrjö Saarelalle ”rahaa ja muutakin apua” kultamitalista.

Suomalaisille Weckman on tästä kyseenalaisesta varjosta huolimatta ollut ensimmäinen olympiavoittaja. Suomi itsenäistyi kuitenkin vasta 1917, joten Suomen ensimmäinen olympiavoitto oli saksalaissyntyisen Ludovika Jakobssonin ja Walter Jakobssonin saavuttama pariluistelun olympiakulta Antwerpenissä huhtikuussa 1920. Tämä Ludowikan tausta on syytä muistaa, kun keskustellaan turvapaikanhakijoista ja maahanmuuttajista. Siellä saattaa olla mukana potentiaalisia tulevia olympiavoittajia.

Erola kertoo kirjassaan myös Suomen urheiluhistorian erikoisimman tarinan. Kevyen sarjan (67,5 kg) painia oli kymmenisen vuotta hallinnut Emil Väre. Hän oli selättänyt kolme vastustajaa, mutta hän oli joutunut erittäin lujille isäntämaan Frits Janssensin kanssa. Siinä oli kulunut paljon voimia.

Emil Väreen lisäksi Taavi Tamminen selviytyi suomalaisista mitalivaiheeseen. Suomen joukkueen johto taktikoi, että Taavi Tammisen kannattaisi hävitä Väreelle, joka saisi sen myötä kultamitalin. Tämän jälkeen hyvävoimainen Tamminen voisi hyvissä voimissa varmistaa Suomelle hopeamitalin. Tästä tahallisesta häviöstä Tammiselle luvattiin kuitenkin hiljaisuudessa luovuttaa hyvityksenä Väreen kultamitali. Näin tapahtui. Tamminen hävisi, mutta sai palkkioksi kultamitalin. Ja Suomen joukkueen johto iloitsi ”hienosti” taktikoidusta kaksoisvoitosta!

Erikoinen tarina liittyy myös Julius Skutnabbin voittamaan 10 000 metrin pikaluistelun olympiakultaan Chamonixin talvikisoissa 1924, joille tosin annettiin olympiakisojen arvo vasta jälkikäteen. Clas Thunberg oli voittanut jo 1500 ja 5000 metrin matkat. Ennen kymppitonnin luistelua Thunbergin kanssa luistellut Skutnabb pyysi kaveriltaan, että antaisi tämän voittaa kympin. Thunberg lupasi. Vähän ennen maalia Skutnabb huusi Thunbergille: ”Classe, muista mitä lupasit!”

Näin sitten kävi, Skutnabb nousi 10 000 metrin olympiavoittajaksi. Ja kuitenkin yhteiskilpailun kulta meni vielä Thunbergille.

Ville Ritolan Pariisin olympiakisoissa 1924 voittaman 10 000 metrin kultamitalin tarinan Erola kertoo näin: joukkueen johto kielsi Paavo Nurmea osallistumasta 10 000 metrille, koska Paavolla oli ohjelmassaan muutenkin monta kilpailua.

Tästä on olemassa toinenkin tarina. Kerrotaan, että valmennusjohto oli ehdottanut sopujuoksua Nurmelle, että antaisi Ritolan suosiolla voittaa. Tämän ”nerokkaan” suunnitelman mukaan Nurmi voisi voimiaan säästellen ottaa helpon hopeamitalin. Näin hän säästäisi energiavarojaan myöhempiin kilpailuihinsa, ja Suomi saisi kaksoisvoiton. Nurmi, joka tiesi olevansa maailmanennätyskunnossa 10 000 metrilläkin, ei voinut sulattaa ajatusta tahallisesta häviöstä. Hänhän oli maailman paras! Sen vuoksi hän jäi omalla päätöksellään pois tästä kilpailusta.

Urheiluun liittyy paljon herkullisia tarinoita. Osa tarinoiden viehätyksestä perustuu jossitteluun, vaihtoehdon mahdollisuuteen: entäpä jos kyseisessä tilanteessa olisikin tehty toinen ratkaisu. Mitä siitä olisi seurannut?

Erola on aikaisemmin tehnyt kirjan ”Unohdetut olympiavoittajat”. Siinä hän kertoo olympiakisojen taidekilpailuista. Nyt hän johdonmukaisesti esittelee myös taidelajien suomalaiset olympiavoitot muiden mukana.

Suomen viimeisin kesäolympiakisojen kultamitali on Satu Mäkelä-Nummelan trap-voitto Pekingistä vuonna 2008. Olin paikalla urheilutoimittajana todistamassa tätä haulikkolajien ensimmäistä (!) suomalaista olympiavoittoa. Kun samana päivänä, 11.8.2008, tuli vielä Henri Häkkisen pronssimitali ilmakiväärillä, saatoin hetkeksi palata sellaisiin tunnelmiin, joita 1920-luvun olympiakisoissa suomalaiset saivat kokea. Silloinhan joukkueen johtoporras tosissaan mietti, miten Suomi voisi nousta mitalitilaston kärkeen ohi Yhdysvaltojen.

Ne ajat ovat totisesti menneet. Juttelin tästä Lasse Erolan kanssa. Hän oli sitä mieltä, että suomalaisten kannattaisi olla erityisen aktiivisia uusien lajien parissa, mikäli mitaleita vielä jatkossa halutaan. Tästä on hyvänä esimerkkinä Mira Potkosen pronssimitali Rio de Janeirosta.

Naisten nyrkkeily on vielä monessa maassa niin uusi ja outo laji, että sitä ei aivan varauksettomasti olla hyväksymässä varteenotettavien urheilulajien joukkoon. Tähän saumaan Mira Potkonen menestyksellisesti iski.

Osallistuin eilen illalla Urheilumuseon asiakastyöpajaan. Koolla oli hienoa porukkaa, urheilun ystäviä monenlaisilla taustoilla. Ideoimme keväällä ja kesällä 2017 toteutettavaa huikeaa ”Urheilumuseo renkailla” kiertuetta. Siitä rekkakiertueesta tulee aivan ehdoton ”must” -  pakko käydä vähintään kerran, jos yhtään urheilu kiinnostaa! Kiertueen aikataulu ja muut yksityiskohdat täsmentyvät lähiaikoina.


Siinä yhteydessä urheilusta suunnilleen kaiken olennaisen tietävä Vesa Tikander kertoi, että suomalaisia olympiavoittajia on elossa 48. Ollaan iloisia heidän saavutuksistaan!