19.12.2022

SVUL:n vuosisata on valmis

SVUL:n vuosisata: Suomen suurin ja vaikutusvaltaisin urheilujärjestö -niminen historiateos julkistettiin viime lauantaina 17.12.2022 Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus TAHDOSSA noin 50 SVUL:n historiasta kiinnostuneen kutsuvieraan läsnäollessa. Minulla oli tässä projektissa poikkeuksellinen kolmoisrooli. Olin nimetty päätoimittajaksi ja toimin yhtenä teoksen päälukujen kirjoittajista. Lopulta sain myös kirjan kustannustoimittajan tehtävän. Kerroin näistä rooleistani kirjan julkistamistilaisuudessa ja nyt myös tässä Aamulenkki-blogissani.

 

Julkkareiden lopuksi otettiin ryhmäkuva,vaikkakin nopeimmat
 ehtivät jo poistua ennen kuvausta. Kuva: Mairit Pellinen.


 

Pentti Kurunmäki otti minuun yhteyttä viitisen vuotta sitten ja kysyi kiinnostaisiko SVUL:n historian kirjoittaminen. Keskustelin pian myös Tapio Arposen ja Jarmo Hakasen kanssa historiaprojektista. SVUL:n puheenjohtajana oli siinä vaiheessa Tarja Mäki-Punto-Ristanen.

Ensimmäisen kerran tein arkistotyötä Urheiluarkistossa tämän projektin merkeissä maaliskuussa 2018. Tapasin myös vanhoja SVUL:n työntekijöitä ja tein muutakin taustatyötä.

Varsinaisesti tämä projekti pääsi kuitenkin käynnistymään vasta sen jälkeen, kun SVUL:n käynnistelemä projekti sai silloisen Urheilumuseon johtajan Pekka Honkasen siunauksella lisää harteita ja ministeriö takasi projektille asiallisen perusrahoituksen.

 

Jaoimme Ossi Viidan kanssa kirjat seurantaryhmälle.
Kuva: Mairit Pellinen. 


 

Dosentti Ossi Viita tuli Urheilumuseon puolelta projektin hankekoordinaattoriksi. Ossi on hallinnoinut rahaliikennettä ja huolehtinut siitä, että museon ulkopuoliset kirjoittajat, professori Vesa Vares ja minä, saimme tarvitsemamme aineistot käyttöömme. Museon omien tutkijoiden, eli Kalle Rantalan ja Jouni Lavikaisen, osalta tämä oli tietenkin itsestäänselvää.

Kun Ossi Viita esitti työnjakoa siten, että valmennuksen historiaan perehtynyt Kalle Rantala ottaisi SVUL:n varhaisimmat vuodet, tunnettu 1930-luvun historian spesialisti Vesa Vares ottaisi 1930-luvun, sota-ajan ja vieläpä Helsingin olympialaisetkin, minä ottaisin 1950-, 1960, ja 1970-luvut, ja Jouni Lavikainen ottaisi käsittelyyn SVUL:n viimeiset vaiheet, asia tuntui harvinaisen luontevalta. Itse olin kirjoittanut Urho Kekkosen ja SVUL:n johtajien välisistä jännitteistä parissakin kirjassa, joten olin tavallaan tutulla maaperällä.

Yhteistyö Ossin ja koko tiimin kanssa on sujunut erinomaisesti.

Koska kirjan päälukujen kirjoittajat ovat toimineet itsenäisesti, näiden kansien välissä on tavallaan neljä kirjaa. Sitä korostaa myös kirjan rakenneratkaisu, jossa päälukujen viitteet on sijoitettu kunkin pääluvun loppuun. Näin lukijalle alleviivataan, että seuraavaksi alkaa uuden kirjoittajan jakso.

 

SVUL:n puheenjohtaja Tapio Arponen totesi, että surutyö
 on järjestön alasajon jäljiltä kesken. Kuva: Mairit Pellinen.


 

Seurantaryhmä on toiminut SVUL:n nykyisen puheenjohtajan Tapio Arposen johdolla projektissa sopivana vauhdittajana. Tästä ei haluttu tehdä ikuisuusprojektia vaan tärkeäksi koettiin ensimmäisen SVUL:n koko historiaan kohdistuvan tutkimuksen saaminen valmiiksi niin, että se auttaa SVUL:n entisiä aktiiveja siinä surutyössä, joka jäi, kuten Tapio Arponen Suomen Käsipalloliiton toiminnanjohtajana ja puheenjohtajana toimineena muistaa, monilta osin tekemättä, kun talousvaikeuksiin joutuneen keskusjärjestön toiminta ajettiin 30 vuotta sitten alas.

Pentti Kurunmäki oli SVUL:n viestinnässä 1970-luvulla. Jarmo Hakanen edusti maakunnan ääntä vahvana Tampereen Pyrinnön ja samalla SVUL:n Hämeen piirin miehenä. Pyrintö oli perustamassa vuonna 1900 suomenkielistä Suomalaista Voimistelu- ja Urheiluliittoa, ja SVUL:n Tampereen piiri eli nykyinen Hämeen piiri oli puolestaan perustamassa kaksikielistä Suomen Voimistelu- ja Urheiluliittoa vuonna 1906.

Kerstin Ekman, nykyinen Ehnholm, siirtyi Opetusministeriöstä SVUL:n palvelukseen ja toimi SVUL:n yhteysjohtajana vuosina 1989–1993 ja siirtyi sen jälkeen SLU:n palvelukseen projektipäällikön ja yhteysjohtajan tehtäviin. Hänellä on ollut historiaprojektissa kokemusasiantuntijan roolin lisäksi tärkeä rooli hengen kohottajana. 

Pekka Honkasen rooli Urheilumuseon johtajana oli tietenkin korvaamaton tämän historiaprojektin varsinaisessa käynnistymisessä. Sen vuoksi oli luontevaa, että Pekka jatkoi seurantaryhmässä projektin valmistumiseen saakka eläköitymisestään huolimatta. Pekka pääsi nyt kunniavieraana kuuntelemaan seuraajansa Jukka-Pekka Vuoren julkistamistilaisuuden avauspuhetta.

 

Tessa eli Kerstin Ehnholm on ollut projektin aikana energinen
 naisnäkökulman puolestapuhuja. Kuva: Mairit Pellinen.



 

Minä olen toiminut projektissa päätoimittajana ja, siinä roolissa, olen osallistunut projektin tiedotukseen ja markkinointiin ja tukenut kirjan ennakkomyyntiä SVUL:n Lahden piirin ja SVUL:n Varsinais-Suomen piirin suunnissa. Kävimmepä puheenjohtaja Tapio Arposen kanssa Hämeenlinnan kaupunginmuseo Skogsterissakin kertomassa tästä historiaprojektista.

Ossi Vidan kanssa etsimme teokselle kaupallista kustantajaa vuonna 2019, mutta tällaisten suurteosten suuret markkinat taisivat jäädä viime vuosituhannelle. Kiinnostusta kyllä oli, mutta minkäänlaiseen riskinottoon kustantajat eivät olleet valmiita. Sen vuoksi Pekka Honkasen, ja hänen kauttaan Urheilumuseon, sitoutuminen hankkeeseen oli ratkaisevan tärkeää.

Historiaprojektin kirjoitustyö toteutettiin vuosina 2020–2022. Käytännössä tekstit valmistuivat viime keväänä. Jokainen kirjoittaja pysyi kiitettävällä tavalla aikataulussa.

 

Kirjan ulkoasusta vastasi Gomedian Nea Ivars.
Kuva: Mairit Pellinen.


 

Keväällä Ossi ehdotti, että osallistuisin kirjan kuvatoimittamiseen ja lopulta kesän aikana tehtiin sopimus, että tulisin myös kirjan tekstien toimittajaksi. Olen siis saanut työskennellä tämän syksyn osana tänä vuonna TAHDOKSI nimensä muuttaneen Urheilumuseon henkilökuntaa. Olen kiitollinen saamastani luottamuksesta.

Tavoitteeksi asetettiin kirjan valmistuminen tämän vuoden puolella. Tavoitteessa ei olisi pysytty, ellei Ossi olisi huolehtinut siitä, että sain museohenkilökunnalta vahvaa tukea monissa eri asioissa.

Kuvatoimittamisen tein yhdessä urheiluhistoriallisten valokuvien maailman hallitsevan Merja Vilénin kanssa. Annan tässä samalla vinkin: Museokaupassa on myynnissä astiapyyhe, johon on kuvattuna kirjaankin päätynyt kuva painija Iivari Tuomistosta. Se on osuva kuva kaupalliseen tuotteeseen, sillä SVUL julisti hänet ammattilaiseksi.

Henkilöhakemiston tekemisessä sain apua Ossi Viidan lisäksi Teemu Vuorenpäältä ja Matti Hintikalta, josta oli korvaamaton apu myös kirjan oikolukuvaiheessa. Myös Vesa Tikanderilla oli monta asiantuntijaroolia projektin aikana, ja aivan erityisesti häntä on kiitettävä teoksen lopussa olevan SVUL:n johtajakaartin nimien kokoamisesta. Minä autoin Jarmo Hakasen kanssa Vesaa siinä urakassa viimeisten vuosien piirijohtajien nimien ja piirien viime vaiheiden selvittelyssä.

Kirjan taittajaksi tuli kilpailutuksen jälkeen Gomedian Nea Ivars. Yhteistoiminta oli joustavaa.

Kattavan yhteenvetoartikkelin kirjoittaminen lankesi syksyn aikana Ossille. Kiireisimmät ihmiset voivat halutessaan oikaista suoraan kirjan loppuun ja lukea vain sen yhteenvedon.

 

Päätoimittajalla on totinen paikka
 kritiikkejä odotellessa.
Kuva: Mairit Pellinen.


 

Kerron vielä lyhyesti omasta kirjoitusosuudestani, jonka pääotsikoksi tuli Kamppailun vuodet 1953–1979.

Jälleenrakennuksen Suomessa talousasiat ohjasivat toimintaa merkittävällä tavalla. Sen vuoksi aloitankin oman osuuteni talousasioiden käsittelyllä.

Suurimmat urheilujärjestöt SVUL ja TUL taistelivat hegemoniasta ja rahasta. Tai ehkä paremminkin rahasta ja hegemoniasta. Tämä taistelu saa pääosan minun tekstiosuudessani. Käytännössä SVUL:n ja TUL:n tavoitteena oli urheilun valtakunnallisen kattojärjestön luominen. Menetelmistä ei kuitenkaan päästy yhteisymmärrykseen ja lopulta ajauduttiin täydelliseen välirikkoon. Sen seurauksena Rooman olympiakisoissa 1960 ei TUL:n urheilijoita nähty.

Urheilujärjestöjen valtataisteluja käytiin vallan kabineteissa vuodesta toiseen. Jopa tasavallan presidentti Urho Kekkonen yritti useampaankin kertaan saada aikaan ratkaisua.

 

Jukka Uunila oli SVUL:n ikoninen johtaja.
Kuva: Mairit Pellinen.


 

Halusin sanoa julkistamistilaisuudessa pari sanaa myös urheilun poliittisuudesta ja SVUL:n epäpoliittisuudesta. SVUL on koko historiansa ajan liputtanut urheilun epäpoliittisuuden puolesta. Järjestön syntyvaiheet sortovuosina edellyttivät tätä epäpoliittisuuden korostamista, sillä vuonna 1900 perustetun Suomalaisen Voimistelu- ja Urheiluliiton sääntöjä senaatti ei hyväksynyt. Pelättiin, että kyseessä olisi vain poliittisen toiminnan peitejärjestö.

Vuonna 1906 perustettiin kaksikielinen Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto. Sen säännöt hyväksyttiin, ja se aloitti toimintansa vireästi.

Kun TUL syntyi vuonna 1919, se oli lähellä poliittista työväenliikettä. Vaikka SVUL toimi sotien välisenä aikana yhteistyössä suojeluskuntien kanssa, se ei ollut minkään poliittisen puolueen ohjauksessa. 

Sotien jälkeisessä poliittisessa ilmastossa TUL:n painoarvo nousi ja sen valtionapu nostettiin samalle tasolle kuin monella mittarilla suuremman SVUL:n.

SVUL joutui puolustamaan asemiaan ja edelleen siinä ilmastossa korostettiin järjestön epäpoliittisuutta erotukseksi TUL:ään. 

Tämä SVUL:n epäpoliittisuus sai oman piirteensä vuoden 1956 presidentinvaalien alla, kun maalaisliittolaisen pääministeri Urho Kekkosen kampanjaan liitettiin joidenkin urheilijoiden ja urheilujohtajien nimiä Kekkosen tukijoina ilman, että henkilöt olivat täysin ymmärtäneet, mihin olivat sitoutuneet. SVUL:n vahvat miehet ottivat eroa tällaiseen urheilun politisoimiseen. Jälleen korostettiin urheilun epäpoliittisuutta. Näistä vaiheista seurasi useiden vuosien kylmä jakso SVUL:n ja tasavallan presidentti Urho Kekkosen välillä.

Lievää suurempaa hyvittelyä oli aistittavissa, kun SVUL:n puheenjohtaja Akseli Kaskela piti tasavallan presidentin rintakuvan paljastustilaisuudessa ylistävän puheen Kekkoselle vuonna 1967.

1960-luvun aikana yhteiskunta muuttui ja SVUL:n oli pakko hyväksyä, että urheilukin oli osa yhteiskuntaa. Laadittiin SVUL:n liikuntapoliittinen ohjelma ja 1970-luvun alkupuolella alettiin valmistella liikuntalakia. SVUL:lla oli siinä keskeinen rooli, sillä liikuntalain tavoitteena oli varmistaa urheilun rahoitus. Kun liikuntalaki valmistui, siirryttiin 1980-luvulle ja kirjassa Jouni Lavikaisen kirjoittamaan osuuteen.

 

 

SVUL-historiaprojektin aikana minulta on ilmestynyt kolme elämäkertaa, joissa olen hyötynyt siitä, että olen tutkinut SVUL:n papereita. Uskon, että vaikutus on ollut kaksisuuntainen.

Juuso Walden (Juuso Walden, urheilumies ja viimeinen patruuna, Readme 2021) oli sotien jälkeisinä vuosikymmeninä toimineen SVUL:n Tuki ry:n ensimmäinen puheenjohtaja. SVUL:n Tuen suurempi merkitys loppui kuitenkin jo 1950-luvulla, kun yritysten lahjoituksilta poistettiin verovähennysoikeus.

Lauri Pihkala (Lauri Pihkala, koko kansan Tahko, Docendo 2022) oli vahva SVUL:n toimija vuodesta 1909 alkaen eri rooleissa lähes kuolemaansa asti vuonna 1981. Toisinaan Tahko oli kehittämässä, toisinaan suorastaan hajoittamassa SVUL:ia. Kaikki toimet tähtäsivät kuitenkin urheilun ja koko kansan parhaaksi.

Pekka Kare (Pekka Kare, raudan ja runon mies muistelee, 2022) toimi SVUL:n varapuheenjohtajana 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa. Hän oli vielä uudelleen SVUL:n hallituksessa 1990-luvun alussa. Varatuomarina hän kirjoitti kolmen säätiön säännöt. Olin paikalla, kun URA-säätiö vietti tässä kuussa hiljaisen hetken Pekan muistoksi. Siihen tilaisuuteen toi arvokkuutta säätiön viimeisen elossa olevan perustajajäsenen nelinkertaisen olympiavoittaja Lasse Virénin läsnäolo.

 

Lopuksi totean saman kuin Ossi Viita SVUL-historian julkistamistilaisuudessa. Toivottavasti historian julkistaminen ei lopeta SVUL-keskustelua. Tästä aiheesta riittää kyllä kirjoittamista.

Opetusministerinä SVUL:n alasajoa läheltä seurannut Tytti Iso-Hookana-Asunmaa julkaisi aiemmin tänä syksynä Suomen urheiluhistoriallisen seuran julkaisusarjassa omat muistelmansa Kabinettipeliä urheilujärjestöissä niiltä vuosilta, kun SVUL ajettiin alas ja uutta Suomen Liikunta ja Urheilu -nimistä keskusjärjestöä synnytettiin.

Keijo K. Kulha kirjoitti samoista vuosista tuoreeltaan jo vuonna 1995 teoksen Urheilujärjestöjen kujanjuoksu. Iso-Hookana-Asunmaa ei antanut silloin haastattelua Kulhalle, joten hänen puheenvuoronsa on tavallaan jatko-osa tai vastaus Kulhan teokseen. Iso-Hookana-Asunmaan kirja valmistui vasta kevään ja kesän aikana eli liian myöhään tätä SVUL:n vuosisata -teosta ajatellen. Voimmekin ajatella, että Tytti Iso-Hookana-Asunmaa avasi jo varaslähdönomaisesti omalla teoksellaan tämän SVUL:n vuosisata -teoksen jälkikeskustelut, vaikka hänen muistelmakirjansa ehtikin ensin markkinoille.

Lähes 500-sivuista SVUL:n vuosisata -teosta voi ostaa hyvin varustetuista kirjakaupoista tai TAHDON verkkokaupasta.

14.12.2022

SUHS:n vuosikirja sai kiitosta

Viime viikolla järjestetyissä Suomen urheiluhistoriallisen seuran 30-vuotisjuhlissa Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus TAHDOSSA nousi pääosaan seuran päätuote, vuosikirja. Se sai kiitosta muun muassa ministeri Carl-Olaf Homénilta ja valtiosihteeri Tuomo Puumalalta.

Osmo Penna on suunnitellut kannen.


Juhlien päähenkilöksi kohosi kunniajäseneksi kutsuttu Esa Sironen, jonka ansiot ovat tulleet lähinnä monivuotisesta vuosikirjan toimittamisesta. Hän oli myös yksi ensimmäisen vuosikirjan kirjoittajista vuonna 1994.

Kunniajäsenyys on harvinainen tunnustus, sillä aikaisemmin vain Antero Heikkinen, Kenth Sjöblom ja Leena Laine ovat saaneet saman tunnustuksen.

 

Seuran 30-vuotisjuhlien huippuhetki oli uuden vuosikirjan avaaminen ja jakaminen laatikosta. Heikki ja Tapio Roiko-Jokela ovat toimittaneet tämän uusimman vuosikirjan nimenomaan juhlakirjaksi. Kirjoittajien joukosta on mukava nostaa esille seuran kunniajäsen Leena Laine, joka toimi seuran puheenjohtajana yli kymmenen vuoden ajan. Hän kirjoitti seuran 30-vuotisesta taipaleesta mielenkiintoisen katsauksen.

Seuran taloudenhoitajana jo useamman vuoden toiminut Suvi Kuisma kirjoitti seuran ja museoiden yhteisistä tavoitteista. Hannu Itkonen ja Arto Nevala muistelivat kirjoituksessaan seuran toiminnan alkuvaiheita. Kenth Sjöblom muisteli Suomessa vuonna 2001 järjestettyä pohjoismaista (nordisk-baltiska) urheiluhistoriallista seminaaria. Erkki Vasara puolestaan pohti toiminnan jatkoa samoin kuin Heikki ja Tapio Roiko-Jokela omassa yhteisartikkelissaan.

Tero Matkaniemen artikkelissa on mielenkiintoista itsetutkiskelua, jossa lahtelaisrehtori tuo esille liikuntahistorian merkityksen omalla urallaan. Opettajantyönsä ohella hän on kirjoittanut peräti 13 kertaa vuosikirjaan. Se on minusta jo jonkinlainen urotyö suomalaisen uintihistorian alalla.


Minä olen kirjoittanut vuosikirjaan yhteensä kahdeksan kertaa, kun mukaan lasketaan tähän uusimpaan vuosikirjaan yhdessä Jyrki Talosen kanssa tekemäni sisältöanalyysi kaikista seuran vuosikirjoista. Artikkeleiden luokittelussa päädyttiin noudattamaan vuosina 2006 ja 2021 julkaistujen tutkimusbibliografioiden luokittelua. Matti Hintikka sanoi artikkelin kypstyttelyvaiheessa, että miksi turhaan mennä muuttamaan hyvää konseptia, joten tukeuduimme siihen. Jyrki Talonen oli keskeisesti mukana tutkimusbibliografioiden tekemisessä, joten senkin vuoksi oli luonteva jatkaa samalla linjalla.

Vuosikirjaan ahkerimmin kirjoittaneista kirjoittajista kannattaa mainita Heikki Roiko-Jokela ja Hannu Itkonen sekä naiskirjoittajista Leena Laine ja Aino Sarje.

Sukupuolten tasa-arvo on Suomen urheiluhistoriallisen seuran strategisena ja toiminnallisena tavoitteena. Se näkyy myös vuosikirjan sivuilla. Parhaimmillaan yhteen vuosikirjaan kirjoittaneiden joukossa on ollut jopa kahdeksan naiskirjoittajaa.

Hiihto ja yleisurheilu ovat saaneet urheilulajeista eniten palstatilaa. Hiihdon suosiota aihevalinnoissa selittää ennen kaikkea seuran toiminnan alkuvaiheen vahva vaikuttaja Antero Heikkinen sekä nykyinen taloudenhoitaja Suvi Kuisma, joka on töissä Hiihtomuseolla Lahdessa.

 

Vuosikirja tulee jäsenille postissa, ja asiasta muuten kiinnostuneet voivat tilata sen suoraan puheenjohtajalta: heikki.roiko-jokela (at) jyu.fi.


Puheenjohtaja Heikki Roiko-Jokela (oik.) johti SUHS:n
 juhlaseminaarin paneelikeskustelua.


8.12.2022

SVUL:n historiaa ja innovaatiokeikkoja

Teen lyhyen joulupäivityksen poikkeuksellisen vauhdikkaan syksyn tapahtumista. Huomenna perjantaina juhlitaan 30-vuotiasta Suomen urheiluhistoriallista seuraa. Puheenjohtaja dosentti Heikki Roiko-Jokela on valmistellut yhdessä Jyrki Talosen kanssa huomiset juhlat, jotka pidetään Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus Tahdossa eli samassa paikassa, jossa yhdistys aikanaan perustettiin.

Urheiluhistoriallisen seuran mittavin saavutus on ollut tasokas vuosikirja, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1994. Sittemmin tasokas julkaisu on ilmestynyt lähes joka vuosi. Se on ainutlaatuista urheilun ja liikunnan kulttuurityötä, josta suuri kiitos kuuluu antaa puheenjohtaja Heikki Roiko-Jokelalle ja kirjan toimittamisessa vuosia mukana olleelle Esa Siroselle.

Vuosikirja valmistui tänäkin vuonna, vaikka aikataulu oli tiukka. Lämpiäisiä päästään tutkimaan 30-vuotisjuhlassa.


Kiersimme Tuomo Jantusen kanssa
herättelemässä innovaatioita.


 

Syksyn aikana kiersin eri puolilla Suomea puhumassa Lauri Pihkalan innovaatioista. Tilaisuuksissa onnistuttiin ainakin jossain määrin paikkakunnilla herättelemään yleisöä kehittelemään tahkomaisia ajatuksia, joka oli tietenkin päällimmäisenä tarkoituksena.

Oli innostavaa tehdä yhteistyötä näiden innovaatiotilaisuuksien merkeissä energisen liikuntaneuvos Tuomo Jantusen, Tahko Pihkala -seuran puheenjohtajan, kanssa.

Ja toki meidän tavoitteenamme oli myydä kirjoittamaani Lauri Pihkalan elämäkertateostakin Tahko Pihkala -seuran lukuun. Sekin onnistui kohtuullisesti.

 

Viime kuukausien suuri teema on kaikesta huolimatta ollut SVUL:n historiateoksen kustannustoimittaminen. Olen tehnyt työtä Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus Tahdossa periaatteessa osana talon henkilökuntaa. Kirjaa voi jo tilata Tahdon verkkokaupasta, tämän linkin kautta.

Kirja julkistetaan lauantaina 17. joulukuuta. Se on suuri päivä. Odotan tilaisuutta malttamattomasti. Tämä on ensimmäinen perusteelliseen tutkimustyöhön pohjautuva teos Suomen Valtakunnan Urheiluliitosta. Kirjoittajina ovat lisäkseni Jouni Lavikainen, Kalle Rantala, Vesa Vares ja Ossi Viita.

Monet luulivat, että SVUL teki konkurssin 30 vuotta sitten. Niin ei kuitenkaan käynyt. Uudesta kattojärjestöstä, Suomen Liikunta ja Urheilu, se jäi kuitenkin ulos. Tai jätettiin ulos.

Historiaprojektin käynnistäminen on ollut hiljaiseloa viettäneen SVUL:n viime vuosien merkittävin operaatio.




 

Tuntui hyvältä, kun Eila Ruuskanen-Himma, jonka kanssa olimme takavuosina samaan aikaan Suomen urheiluhistoriallisen seuran hallituksessa, pyysi minua vastaamaan Urheilujohtajaseniorien Urheiluvaikuttaja-kysymyksiin. Pääsin kerrassaan hienoon seuraan. Vastaukseni löytyvät täältä.

 

 

20.11.2022

Juuso Waldenin kuolemasta 50 vuotta

Havahduin tänään lukiessani Helsingin Sanomien nostalgiapalstaa. Juuso Waldenin kuolemasta uutisoitiin 50 vuotta sitten. Vuorineuvos kuoli 65-vuotiaana marraskuun 19. päivä 1972. 

Reed-yhtymää vastaan käydyt englantilaisottelut
kuuluivat Juuson suuriin saavutuksiin. UPM:n arkisto.


Kirjoittamani elämäkerta Juuso Walden – urheilumies ja viimeinen patruuna (Readme 2021) ilmestyi vuosi sitten syksyllä. Silloin puhuimme mm. Juuson pojan Laurin kanssa, että tähän syksyyn voisi ehkä jotakin muistotapahtumaakin viritellä.

Vuosi on niin lyhyt aika, että hyvä suunnitelma jäi lähes kokonaan toteutumatta lähinnä omien kirjoituskiireitteni vuoksi. Viime viikolla puserrettiin Urheilumuseon eli Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus TAHDON ammattilaisten kanssa SVUL:n vuosisata -niminen suurteos kirjapainoon. Se on ensimmäinen tutkimus, joka kohdistuu Suomen Valtakunnan Urheiluliiton koko historiaan. Kirjoitan siitä lisää toisella kertaa.

 

Aivan kokonaan en Juusoa ole unohtanut. Pidän avoimen Juuso Walden -esitelmän Zoom-etäyhteydellä tiistaina (22.11.2022 – kuinkapa sattuikin näin hauska palindromipäivämäärä). Esitelmän tilasi Seinäjoki Lakeus -niminen rotaryklubi. Minulla on lupa välittää linkki, jos joku haluaisi kuunnella klo 18 alkavaa puolen tunnin esitelmääni.

 

Elämäkertakirjani toi uusia sävyjä Juuson tarinaan. Hän oli värikäs persoona, joka johti Yhtyneitä Paperitehtaita menestyksellisesti kunnes hänen äitinsä kenraalitar Anni Walden kuoli vuonna 1962. Anni oli omalta nimeltään Konkola. Suku oli 1800-luvulla kehittynyt Jämsän seudun mahtisuvuksi.

Kenraalittaren myötä katkesi elävä yhteys kenraali Waldenin ajan yhtiöön. Yhtiön liiketoimet Italiassa olivat suuri pettymys. Alkoholisoituva Juuso alkoi simputtaa yhtiön johtoporrasta 1960-luvun aikana yhä pahemmin. Lopulta velkaantuneen yhtiön puhevalta siirtyi Kansallis-Osake-Pankille, joka siirsi Juuson hienovaraisesti mutta päättäväisesti syrjään toimitusjohtajan tehtävistä 1960-luvun lopussa.


Juuson tavaramerkkinä oli englantilaistyylinen lippis. Hän liikkui
 Land Roverilla, jota kutsuttiin hänen komentovaunukseen.
UPM:n arkisto.



Monet ovat halunneet omia Juuson, jolla oli poikkeuksellisen vahva henkilöbrändi: Land Rover komentovaununa ja englantilaishenkinen lippis helposti tunnistettavana päähineenä. Jalkapallopiirien ja valkeakoskelaisten lisäksi Juuso oli kummisedän roolissa monessa muussakin urheilulajissa ja monella muullakin tehdaspaikkakunnalla kuin jalkapallossa ja Valkeakoskella. Jämsänkosken, Kaipolan, Simpeleen ja Myllykosken suuruuden ajat osuivat yksiin Juuso Waldenin parhaisiin työvuosiin.

Myllykoskella tuskin kukaan enää muistaa, että Juuson aikana sinne rakennettiin 1940-luvun oloihin moderni sisäurheiluhalli. Se halli saattoi antaa virikkeitä siihen, että Otaniemen uusi urheiluhalli rakennettiin ja otettiin käyttöön olympiavuoden alussa 1952.

Yhtiön vahva urheiluohjelma oli osa sitä patriarkaalisen johtamisen järjestelmää, jota Juuso isänsä peruja vaali. Juuso kutsui itseään”Vanha isäksi” ja piti hyvää huolta henkilökunnastaan. Hän perusti maatiloja ja palkkasi puutarhureita, jotta tehtaiden työväelle riittäisi kaikissa olosuhteissa ruokaa. Kun Juuson perustama Yhtyneiden Paperitehtaiden laivasto vei paperituotteita Englantiin, se toi paluumatkalla sarvipäitä ja ankkoja kotimaahan.


Juuso (oik.) toimi monien valtiovierailujen yhteydessä
teollisuusvierailujen isäntänä. Kuvassa on Neuvostoliiton
korkeinta johtoa. UPM:n arkisto.


 

Jalkapallon lisäksi Yhtyneiden Paperitehtaiden urheiluohjelman päälajeja olivat yleisurheilu, hiihto sekä kenraalin ajoilta periytynyt ampumaurheilu. Muita lajeja, joissa Yhtyneiden Paperitehtaiden henkilökunnan edustajat kilpailivat korkealla tasolla, olivat mm. ampumahiihto, soutu, suunnistus, paini, pikaluistelu, uinti ja naisvoimistelu.

Myös painonnostajat saivat merkittävää aineellista ja henkistä tukea Juusolta. Kerron siitä enemmän kirjassani Pekka Kare, raudan ja runon mies muistelee (2022).

Naiset pääsivät yleisurheilussa jo varhain mukaan yhtiön mestaruuskilpailuihin, jonka seurauksena Yhtyneiden Paperitehtaiden naisurheilijoita oli mukana myös Helsingin olympiakisoissa Suomen joukkueessa. Naisten urheilusta puhuttaessa on mainittava myös tunturityttöjen ohjelma. Yhtiö alkoi jo 1930-luvun lopulla lähettää naistyöntekijöitä Lappiin hiihtämään ja vaeltamaan.

Juuso Walden kehitti myös suomalaista valmennusosaamista tuomalla Suomeen ulkomaalaisia valmentajia ainakin jalkapalloon ja mäkihyppyyn. Vaikka uutta tietoa ja osaamista jaettiin aluksi vain yhtiön urheilijoille ja pelaajille, vähitellen osaaminen siirtyi myös yhtiön ulkopuolelle.

 

Tämän blogipostauksen kaikki valokuvat ovat UPM:n arkistosta Valkeakoskelta, ja ne liittyvät viime vuonna valmistuneeseen kirjaprojektiini. Kirjan tekemisessä sain arvokasta apua UPM:n arkiston johtajalta Ari Siréniltä. Linkki alussa mainitsemaani Hesarin juttuun löytyy täältä.

3.11.2022

Hiihtohistoriaa

Halusin kirjoittaa kotimaisen maastohiihtokauden kynnyksellä hiihtopäivityksen, sillä viime talvena järjestämämme hiihtohistoriallisen seminaarin julkaisu ”Wau, hiihtohistoriaa!” on juuri valmistunut. Siinä on kattava kooste Loimaalla Sarka-museossa järjestetyn hiihtohistoriallisen seminaarin annista.

Tutustu julkaisuun – ehkä alat sitten itsekin kirjoittaa hiihtohistoriaa: Wau, hiihtohistoriaa!


SVUL:n Oulun piirin hiihtomestaruuskilpailut: 
Naisten sarjan hiihtäjät Vihannissa 1939. 
Journalistinen kuva-arkisto, Kaleva. 



 

Suomen Urheiluhistoriallisen seuran varapuheenjohtajana kuuluin Loimaan seminaarin järjestelytoimikuntaan yhdessä Jouko Pukin ja Timo Siukosen kanssa. Kolmistaan saimme aikaan onnistuneen tapahtuman. Kiitos siitä kuuluu Loimaan kaupungille, Sarka-museolle, Veikkaukselle, Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus TAHDOLLE, Loimaan Lehdelle ja Suomen Urheiluhistorialliselle seuralle. Ja ennen kaikkea kiitos Loimaan Perinnesukselle. Sen edustajana Jouko Pukki korjasi joku vuosi sitten edesmenneen tietokirjailija Markku Siukosen kirjakokoelman talteen Loimaalle. Se oli kulttuuriteko, jos mikä.

 

Suomen Urheiluhistoriallinen seura täyttää nyt joulukuussa 30 vuotta, joten Loimaan hiihtoseminaarin julkaisu saatiin ihanteelliseen aikaan valmiiksi. Juhlavuoden merkeissä olen yhdessä urheiluhistorioitsija Jyrki Talosen kanssa analysoinut Suomen Urheiluhistoriallisen seuran vuosikirjan kaikki artikkelit. Kirjoitimme luokittelun perusteella yhteisarikkelin tämän vuoden vuosikirjaan, joka tulee jäsenmaksun maksaneille joulukuussa. Mahdatko yhtään arvata, mikä laji olisi ollut useimpien vuosikirjan artikkeleiden aiheena?

 

Jouluksi on näillä näkymin valmistumassa myös suuritöinen SVUL:n historiateos. Tämä on ensimmäinen tutkimus ja kokonaisesitys 1900-luvun mahtavimmasta urheilujärjestöstä. Olen ylpeä saadessani toimia korkeatasoisen teoksen päätoimittajana ja yhtenä neljästä pääartikkelin kirjoittajasta. Teos ilmestyy Suomen Urheilumuseosäätiön tutkimussarjassa, ja sen kustantajana on Liikunnan ja urheilun kulttuurikeskus TAHTO yhdessä SVUL:n kanssa.

Tässä sopii tietysti mainita, että hiihto oli yksi SVUL:n menestyksen tukipilareista jopa siinä määrin, että kansallistaiteilija Akseli Gallén-Kallela käytti aikanaan suksisauvan sompaa kattojärjestön kunniamerkin aiheena.


Akseli Gallén-Kallela: SVUL:n kunniajäsenmerkki.
Tahto/Urheilumuseo.



 

SVUL:n historian ansioituneimpiin virkailijoihin kuulunut Lauri Santala tuli liiton palvelukseen 1920-luvun alussa. Hän kirjoitti ja toimitti kaksi merkittävää hiihtoteosta. Ensimmäisen osan nimi oli ytimekkäästi Suomen hiihto I. Jälkimmäisen osan pääotsikoksi oli nostettu Salpausselkä–Holmenkollen. Selittävänä alaotsikkona oli Suomen hiihto II. WSOY julkaisi molemmat teokset vuonna 1926.

Sittemmin Santala palveli SVUL:ää 1950-luvun alkuun asti. Juuri ennen Helsingin olympiakisoja hän siirtyi SVUL:n toimitusjohtajan tehtävistä Veikkaustoimiston kakkosjohtajaksi.

 

En malta olla mainitsematta tässä yhteydessä, että myös kuvataiteilija Lasse Rantanen käytti sompateemaa tehdessään mainion kannen keväällä ilmestyneeseen Tahko-kirjaani: Lauri Pihkala – koko kansan Tahko (Docendo 2022). Tämä kirja on varmasti vahvasti esillä alkavana talvena, kun yksi Tahkon ideoimista menestystuotteista, Salpausselän kisat, juhlii 100-vuotista taivaltaan.

 

Käytin hiihtohistoriallista lähestymiskulmaa myös kirjoittaessani viime kesänä kirjan Iivo – kirjoituksia mestarin urasta (Readme 2022). Kultamitalien merkitys ei synny tyhjiössä, vaan merkitykset rakentuvat aikaisempien meriittien päälle. Sankariteot toistavat sankaritekoja. Suomessa arvostetaan hiihdon arvokisamitaleita, koska hiihtotaito on ollut vuosisatojen ajan kansamme elinehto.

Pohjois-Savon kilpahiihdolla on pitkät perinteet. Vieremällä järjestettiin ensimmäiset hiihtokilpailut vuonna 1893 eli samana vuonna, jolloin Kuopiossa perustettiin jo hiihdon erikoisseura, Kuopion Hiihtoseura. Sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Karl Elis Wallenius.

Kirjallisista lähteistä tunnettu kuopiolaisen hiihdon historia ulottuu Toivo Okkolan kirjan Pohjois-Savon urheiluelämää mukaan peräti 1870-luvulle. Kuopion VPK järjesti vuonna 1879 Kuopionlahdella hiihtoretken, jolle osallistui toistasataa miestä. Ensimmäiset tunnetut hiihtokilpailut VPK järjesti Kotkankalliolla huhtikuussa 1881. Kilpailuista tiedetään sen verran, että viisi parasta palkittiin. ”Etevimmille suksen sujuttajille jaettiin pienempiä palkintoja”, kuten paikallinen lehti kertoi savolaisittain hersytellen.

Kilpahiihtoakin vanhemmat urheiluperinteet savolaisilla on raviurheilussa. Joulukuun 14. päivä 1850 ravattiin Kallaveden jäällä kilpailut, joiden voittajan aika oli 3 minuuttia 15 sekuntia. Voittopalkinto oli 25 hopearuplaa. Tuohon aikaan lehtien palstatilaa ei uhrattu sellaisille epäolennaisuuksille kuin hevosten saatikka ohjastajien nimet.



1.11.2022

München 1972

Katselin Yleisradion Teema-kanavalta neliosaista historiadokumenttia Münchenin verilöyly 1972, ja päätin kirjoittaa blogiini ohjelman herättämiä ajatuksia. Ohjelmasarja, jossa palataan 50 vuoden takaisiin kauhun hetkiin, löytyy Areenasta. Suosittelen.


Järkyttävä päivämäärä 5. syyskuuta 1972 on osa oman sukupolveni kasvutarinaa. Se on karmea muistutus siitä, miten julmia ja häikäilemättömiä ihmiset voivat olla toisilleen.

Aihe, München 1972, tuli minulle seitsemän vuoden aikana erittäin tutuksi, kun tein Suomen joukkueen ylijohtajan Pekka Kareen muistelmia. Pekka joutui urheilujohtajana tilanteeseen, jota ei ollut harjoitellut. Suomen joukkueen majapaikasta näkyi selvästi se rakennus, jossa Israelin joukkue majoittui. Juuri sinne arabiterroristit iskivät.

Monet Israelin olympiajoukkueen urheilijat tulivat ensimmäisen kerran Saksaan toisen maailmansodan kauhujen jälkeen. Kilpakävelijä Shaul Ladany kertoi dokumentissa, että joukkue tiesi ennalta riskit. Hän kertoo dokumentissa myös kamalista keskitysleirikokemuksistaan. Vaikka Ladanyn tarina tulee kerrottua Pekan kirjassakin, elävän kuvan vangitseva voima on kieltämättä tässä kohtaa ylivertainen.

Ladany on esiintynyt lukuisia kertoja julkisuudessa, joten hänen tarinansa tunnetaan. Silti se puhuttelee joka kerta.

Olympiakisojen järjestäjänä Länsi-Saksa halusi esiintyä maailman silmissä vapaamielisenä ja modernina demokratiana, jossa ei tarvittaisi voimakeinoja tai poliisien luotiliivejä. Terroristit pilasivat tuon haaveen.

 

Varatuomari Pekka Kare joutui lapsena kahdesti jättämään Viipurin maalaiskunnassa ja Viipurissa sijainneet kotinsa puna-armeijan hyökkäyksen vuoksi. Sen vuoksi tuntuu aivan kohtuuttomalta, että hän joutui kohtaamaan terroristien hyökkäyksen oman urheilujohtajauransa huippuhetkellä.

Omasta kokemuksestani ajattelen, että Lasse Virénin, Pekka Vasalan, Tapio Kantasen ja muiden juoksijoiden hienot esitykset vetivät erikoisella tavalla valheellisen unohdusverhon terrori-iskun ylle. Vaikka kymmenvuotiaanakin tajusin terroritekojen julmuuden, heittäydyin täysillä suomalaisjuoksijoiden menestyksen luomaan haavemaailmaan.

Jos Suomen Painonnostoliiton kunniapuheenjohtajan Pekka Kareen elämänmakuinen tarina kiinnostaa, voit tilata kirjan Pekka Kare, raudan ja runon mies muistelee minulta 20 euron ja postimaksun hinnalla. 



 

Kirjoitin kuukausi sitten Pekka Kareen ja Münchenin kisojen järjestäjäorganisaation pestaaman Suomen joukkueen avustajan Markku Nurmisen tapaamisesta. Se oli onnellinen hetki. Haluan tallentaa sen parhaisiin muistoihini.

Vähän aikaisemmin palvelutaloon muuttanut Pekka oli kyllä aluksi varovainen. Onko tämä 74-vuotias mies tosiaan se nuori kaveri, joka oli Suomen joukkueen apuna Münchenissä 50 vuotta sitten? Yhteiset muistot sulattivat jään ja tarinat lähtivät lentoon.  Voit lukea tuosta onnellisesta tapaamisesta täältä.

 

Ja tästä pitäisi löytyä saksalais-ranskalaisen dokumentin Münchenin verilöyly 1972 linkki Yle Areenaan.


P.S. Helsingin Sanomat julkaisi tänään 24.11.2022 Pekka Kareen muistokirjoituksen.


 

23.10.2022

Liuksialan kartanosta maatilaperimyksen kautta olympiapainiin

Suomen Sukututkimusseuran Genos 3/2022 käsittelee maatilojen perimysasioita. Ostin lehden, koska siinä oli arvio viime syksynä ilmestyneestä kirjastani Liuksialan kartano Kangasalla – Meurmanit 200 vuotta isäntinä ja suomalaisen yhteiskunnan rakentajina (2021). FT Tiina Miettisen kirjoittama myönteinen arvio istuu hyvin maatilaperimyksen teemanumeroon.


Genos 3/2022: Maatilaperimys.


Mikäli sukututkimus tai maatilojen perintöasiat kiinnostavat, suosittelen tutustumaan tähän lehteen, sillä siinä on mielenkiintoisia artikkeleita muun muassa maatilojen halkomisesta ja perinnönjaosta Lounais-Suomessa tai maatilojen sukupolvenvaihdoksista Lapuan Haapakosken kylässä. Edellisestä aiheesta kirjoittaa FT Kirsti Laine, jonka työpaikka on Suomen maatalousmuseo Sarka. Jälkimmäistä teemaa käsittelee FT Petri Talvitie.

Kiinnitin huomiota Talvitien artikkeliin, sillä aivan hiljattain satuin lukemaan SUHS:n vuosikirjasta 1997 Ossi Viidan artikkelin Olivatko Paavo Nurmi ja Ville Ritola ystäviä vai vihamiehiä. Siinä mainittiin sivuhenkilönä Yhdysvalloista Pariisin olympiakisoihin tullut painija Jaakko Fränti. 

Koska en muistanut Jaakko Fräntin saavutuksia, aloin kaivaa tietoja hänestä. Yllätys, yllätys, tietoja löytyi kovin vähän.

Erikoista oli löytää tiedonmuruja, joiden mukaan Jaakko Fräntin isä olisi ollut Lapualla syntynyt Matti Fossi. 

 

Mainitsemassani Genoksen numerossa Petri Talvitie kirjoittaa Lapuan Haapakosken kylässä tapahtuneista maatilojen perinnönjaoista 1765–1855. Väestönkasvu oli tuolloin nopeaa ja maatilojen halkominen arkipäivää. Suomeen syntyi torpparilaitos, jonka kehittymisestä Petri Talvitien kokoama tilasto Lapuan pitäjästä kertoo tyhjentävästi: Vuonna 1765 Lapualla oli yksi torppa, vuonna 1855 niitä oli 618. Samaan aikaan seudun väkiluku kasvoi yli viisinkertaiseksi.

Lain mukaan tyttären perintöosuus oli puolet pojan perintöosuudesta. Tämä helpotti tilaa pitämään jäävän vanhimman pojan mahdollisuuksia selviytyä perintöosuuden lunastamisesta, kuten Kirsti Laine omassa Genos-artikkelissaan kirjoittaa. Lapualla päädyttiin monesti jakamaan maatilasta torppia muille sisaruksille. Sen seurauksena tiloista tuli niin pieniä, että niiden elinkelpoisuus oli kyseenalainen. Se selittää yhdessä väestön kasvun kanssa etenkin Pohjanmaan siirtolaisuutta 1800-luvun lopulla.

Liuksialan kartanon historiaan perehtyessäni opin ymmärtämään esiteollisen ajan ajatusmallia, jossa maatila pyrittiin siirtämään vanhimmalle pojalle. Mutta aina ei toimittu näin. Esimerkiksi Agathon Meurmanin jälkeen 1800-luvun lopulla tilaa alkoi hoitaa akateemisia opintojaan jo aloitellut nuorin poika Jalmari Meurman. Hän vaihtoi teologian Mustialan maatalousoppilaitoksen opintoihin, ettei kartano olisi joutunut suvun ulkopuolisiin käsiin.

 

Miten Yhdysvalloissa syntynyt painija Jaakko Fränti liittyy Petri Talvitien artikkeliin? Kirjoitus selvittää yksityiskohtaisesti Lapuan Haapakosken kylässä sijainneen Alakarhun kantatilan vaiheita. Siitä halottiin vuonna 1802 tilanosa, jonka omistajaksi tuli vuonna 1814 Erkki Juhonpoika Fossi. 1800-luvun puolivälissä tämän tilanosan omistajaksi tuli Esaias Eliaksenpoika Nyfränti.

Koska Haapakosken ja Fossin kylän etäisyys on alle 20 kilometriä, Talvitien artikkelin tietoja voi hyvin käyttää myös Jaakko Fräntin tarinan avaamisessa. Luultavasti leipä on yksinkertaisesti loppunut Jaakon isältä, joka on oletukseni mukaan ottanut nuorikkonsa Liisan kainaloonsa ja lähtenyt etsimään leveämpää leipää Amerikasta. Siirtolaispariskunnalle syntyi vuonna 1897 poika, joka sai nimekseen Jaakko Viljami.

Sitä en osaa selittää, kuinka Matti Fossin pojasta tuli Jaakko Fränti, mutta sukunimethän tulivat 1800-luvulla usein talojen mukaan, joten Matilla on varmaan ollut sukuyhteys Fräntin taloon.

Otin yhteyttä Suomen Urheilutietäjien puheenjohtajaan Vesa-Matti Peltolaan, joka löysi hämmentävän tiedon. Lapualla syntyi toinenkin Jaakko Fränti lähes samaan aikaan, vuonna 1896. Erikoinen yhteensattuma.

 

Amerikansuomalaiset lähettivät muutamia suomalaisurheilijoita Pariisin olympiakisoihin vuonna 1924. Ville Ritolan menestystarina tunnetaan parhaiten. Jack Fräntin tarina on jäänyt täysin Villen varjoon.

Löysin Jack Fräntin painituloksia Digitaalisen sanomalehtiarkiston haulla vain keväältä 1924. Hän voitti vapaapainissa 135 lb sarjan Fitchburgin raittiustalolla FAAC:n kilpailuissa 29. maaliskuuta 1924. Tämä oli varmaan hänen tärkeimpiä olympianäyttöjään.

Lehdissä kerrottiin, että Fränti valittaisiin olympiakisoihin kevyimpään 56 kg:n luokkaan. Kouvolan Sanomat 19.6.1924 kertoi, että Jack Fräntti oli saapunut Yhdysvalloista ja liittynyt Lauttasaaressa painin olympiavalmennettavien valmennusleirille. Samana päivänä ilmestyneessä Karjalan Aamulehdessä oli saman uutisen pidempi versio, jonka mukaan sama ”Fräntti” osallistuisi Pariisissa 55 kg sarjaan. Lehtitieto oli epätarkka, sillä kärpässarjan raja oli 56 kg. 

Tässä oli kuitenkin sellainen ongelma, että 135 lb:n luokan painija painoi 61 kg. Ja kevyimpään kärpässarjaan meillä oli muutenkin kovia miehiä. Sen sijaan höyhensarjaan eli 61-kiloisiin ei ollut samanlaista tunkua. 

Painonpudotuksesta tuli Fräntin kohdalla kohtalokas. Hän ei läpäissyt Pariisissa 61 kg:n sarjan punnitusta. Hänestä tuli olympiaedustaja ilman yhtään ottelua. Hän on saanut varmaan kovaa palautetta, kun Yhdysvalloista saakka lähetetty mies ei päässyt edes painimatolle. Oletan, että Jaakko Fränti ei kehdannut palata Yhdysvaltoihin. Painimisenkin hän taisi jättää, sillä yhtään SM-mitalia hänellä ei ole.

Ilkka-lehden etusivulla kerrottiin Lapuan kirkollisissa ilmoituksissa joulukuussa 1926, että talollisen poika Jaakko Villiam Fränti ja talollisen tytär Maria Sofia Pöntinen kuulutetaan avioliittoon. Olikohan tämä nyt sitten ”olympiapainija”, vai oliko amorin nuoli osunut siihen toiseen Jaakkoon?

 

Lauri Pihkalan ja Martti Jukolan toimittamassa Olympialaiskisat II:ssa kirjoittaa Pariisin olympiapainista Viktor Smeds, joka käyttää leipätekstissä muotoa Fräntti, kuvatekstissä on kyllä oikein Fränti. Smeds sivuuttaa F:n punnitustragedian ilman enempiä kommentteja. Suomi sai kaksoisvoiton vapaapainin kärpässarjassa (56 kg), joten siihen sarjaan ei Amerikan-vahvistusta olisi edes kaivattu.

Suomi oli Pariisin olympiapaineissa lähes yhtä ylivoimainen kuin neljä vuotta aikaisemmin Antwerpenissä. Kun molempien painimuotojen mitalistien pisteet (3p-2p-1p) lasketaan yhteen, tuli maiden järjestykseksi: 1) Suomi 95 p, 2) Yhdysvallat 49 p, 3) Sveitsi 32 p, 4) Ruotsi 20 p, 5) Eesti 14 p ja 6) Ranska 10 p.

 

Kaiken kaikkiaan F:n tarina on hämmentävä. Yhdysvalloissa syntynyt olympiapainija kuoli nykyisen tiedon mukaan Lapualla välirauhan aikana vuonna 1941. Kuolinsyy ei ole tiedossa. Markku Siukosen Suuren olympiateoksen mukaan Jaakko Fränti olisi ollut liikemies. Mitä lie sekin on aikanaan tarkoittanut?

Jaakko Fränti ja kansanedustaja, kunnallisneuvos Aleksanteri Fränti eivät olleet ainakaan lähisukulaisia. Wikipedian mukaan kunnallisneuvos oli uutistenlukija Tommy Fräntin isoisoisä.

 

22.10.2022

Hiihtämisen kulttuurihistoriaa

Suomalainen urheilukansa odottaa hiihtokauden alkua poikkeuksellisen kärsimättömästi. Maailmancup alkaa perinteiseen tapaan Rukalta marraskuun lopulla.

Iivo Niskanen, 30, oli viime talvena kiistatta maailman paras perinteisen tyylin hiihtäjä. Kun hänen pahin haastajansa Aleksandr Bolšunov, samoin kuin koko Venäjän hiihtomaajoukkue, on Venäjän hyökkäyssodan vuoksi suljettu pois kansainvälisistä hiihtokilpailuista, tulee maailmancupiin jakoon pisteitä, jotka normaalioloissa olisivat menneet venäläisille.

Iivo on voittanut urallaan toistaiseksi kahdeksan maailmancupin osakilpailua ja ollut yhteensä 18 kertaa palkintosijoilla. Ei voi sanoa, että alkavalla kaudella voittaminen olisi venäläisten poissaolon vuoksi helpompaa kuin aikaisemmin. Norjalaiset, ruotsalaiset ja ranskalaiset pyrkivät varmasti nostamaan tasoaan tässä tilanteessa. Silti Iivolta voinee odottaa vähintään samanlaisia sijoituksia kuin viime kaudella, jolloin hän sijoittui maailmancupin kokonaiskilpailussa kolmanneksi.


Kalle Virtapohja: Iivo, kirjoituksia mestarin urasta.




Mc-pisteiden uudistus 

Hiihdon ystävien kannattaa opetella viimeistään nyt mainion Etusuora-sivuston hiihdon verkko-osoite etusuora.com/hiihto. Se on täydellisyyttä hipova palvelu, joka kertoo kaiken olennaisen maastohiihdosta. Sieltä voi tarkistaa muun muassa hiihdon maailmancupin pistelaskutavan muutoksen. Vielä viime talvena vain 30 parasta sai pisteitä mc-osakilpailuista, jatkossa pisteille yltää 50 parasta. 

Onko tällä muutoksella merkitystä Iivon kannalta? Luultavasti ei. Hänelle on olennaisempaa pysyä jatkuvasti Top-20:ssä, sillä silloin pysyy palkintorahoissa kiinni.

Iivo sijoittui maailmancupin kokonaiskilpailussa kaudella 2019/20 kuudenneksi ja viime kaudella 2021/22 kolmanneksi. Nyt on aivan luonnollista tähdätä vielä korkeammalle.

Yleisradio näyttää kahdeksan maailmancupin 15 osakilpailusta ja loputkin on katsottavissa Viasat/Viaplayn kautta.

Jos kauden avauksen suhteen odotukset ovat koholla, niin varmasti yhtä paljon odotetaan maastohiihdon maailmancupin päätösosakilpailua, joka järjestetään 100-vuotisjuhliaan viettävissä Salpausselän kisoissa Lahdessa. Kannattaa laittaa allakkaan viikonloppu 24.–26. maaliskuuta ja käydä ainakin yhtenä päivänä aistimassa perinteistä Salppurin tunnelmaa.

 

Iivo-kirja

Tänä syksynä ilmestynyt uusin kirjani Iivo, kirjoituksia mestarin urasta (ReadMe 2022) on minulle poikkeuksellisen henkilökohtainen kirja. En ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut niin paljon itsestäni.

Se oli luonteva ratkaisu sen jälkeen, kun ymmärsin, ettei Iivo Niskanen halunnut uransa tässä vaiheessa käyttää aikaansa kirjan tekemiseen. Kirjasta ei siis tullut Iivon koko tarinaa, mutta ainakin se on urheilun ammattilaisen silmin tehty välitilinpäätös. Ja mitä itse pidän vielä arvokkaampana, kirjasta tuli nyt eräänlainen kulttuurihistoriallinen analyysi, miksi hiihto on suomalaisille niin rakas laji.

Tarinan yksi alkupisteistä oli Pyeongchangin hiihtomuseo, jossa muutama vuosi sitten ihmettelin, kuinka korealaiset kokivat suorastaan keksineensä suksen, vaikka korealainen hiihtokulttuuri on hyvin ohutta verrattuna suomalaiseen.

Suomen Urheilumuseo päätettiin perustaa 1930-luvulla toteutetun suuren suksikeräyksen kokoelmien sijoittamista varten. Tänä vuonna Tahdoksi nimensä muuttaneen Urheilumuseon vanhin esine on ajatukset kauas historian hämäriin johdattava suosta löytynyt suksi. Se löytyi Viitasaarelta, ja joku muinaissuomalainen on hiihdellyt sillä noin 2400 vuotta sitten.

Tutustu Tahdon uusittuun näyttelyyn ja palveluihin: https://tahto.com

Luonnollisesti kirjani keskittyy Iivon tarinaan. Pohdiskelen hänen henkisen ja fyysisen voimansa alkujuuria. Tilastoista kiinnostuneet löytävät kirjasta Iivon täydelliset kilpailutilastot maailmancupin kilpailuista ja arvokisoista. Urheilunystävän aika menee takuulla rattoisasti maailmancupin avausta ja Planican MM-hiihtoja odotellessa Suomen tämän hetken parhaan urheilijan tulosten ja tilastojen parissa.

 

Kalle Virtapohja: Iivo, kirjoituksia mestarin urasta (ReadMe 2022).

4.10.2022

Münchenin olympiakisojen tunnelmissa

Tapasin eilen kaksi Münchenin 1972 olympiakisojen veteraania, joukkueen ylijohtajan Pekka Kareen ja Saksan olympiakomitean palkkalistoilla toimineen avustajan Markku Nurmisen. Oli hienoa päästä todistamaan vanhojen kaverusten tapaaminen 50 vuoden tauon jälkeen.




Markku Nurminen ja Pekka Kare.

Pekka lahjoitti yhdessä tekemämme muistelmakirjansa (Pekka Kare – Raudan ja runon mies muistelee) Markulle, joka puolestaan lahjoitti Pekalle pullon laatuviiniä ja hienoja valokuvia.

Markku Nurminen oli kisojen aikaan vasta 24-vuotias nuorukainen Jämsänkoskelta. Hän oli mennyt jokunen vuosi aikaisemmin Saksaan opiskelemaan kauppatieteitä. Eräänä päivänä hän huomasi aivan sattumalta, että Saksan olympiakomitea kokoaa avustajia eri maiden joukkueille lähestyvien olympiakisojen ajaksi. Markku päätti koettaa onneaan ja riemu olikin suuri, kun hän sai ilmoituksen, että hänet oli hyväksytty Suomen joukkueen avustajaksi.

Markku teki heti hyvän vaikutuksen Suomen joukkueen ylijohtajaan Pekka Kareeseen, joka järjesti Markulle majoituksen Suomen joukkueen majapaikkaan ja siihen liittyen asiaan kuuluvat akkreditoinnit ja kulkuluvat.


Markku Nurminen, Raimo Suikkanen ja Pekka Kare.


Raimo Suikkasen syntymäpäivät 

Kerran kun Markku vastasi puhelimeen, langan toisessa päässä oli Tarmo Manni. Hänellä oli selvät ohjeet: Raimo Suikkanen täyttää 30 vuotta, joten hänelle pitäisi hankkia 30 ruusua ja täytekakku. 

Suomen pyöräilyn kärkinimiin lukeutunut Raimo Suikkanen oli leskiäidin poika, jonka uraa näyttelijälegenda Tarmo Manni pönkitti. Viime vuonna kuollut Suikkanen kilpaili Méxicon ja Münchenin olympiakisoissa, teki pyöräilyssä useita Suomen ennätyksiä ja voitti useita Suomen mestaruuksia. Hän kilpaili hyvällä kansallisella tasolla myös maastohiihdossa.

Markku Nurminen teki töitä käskettyä. Raimo Suikkanen sai kakkunsa ja Suomen joukkue sai tunnelmaa kohottavaa ohjelmaa Ramin syntymäpäivien myötä.

Terrori-isku

Kisakylän alla oli joukkoliikenteen pysäkit ja parkkihallit. Aikaisin 5. syyskuuta Markku meni majapaikan alla olevaan halliin hakemaan aamupostia ja näki poliisiauton. Hän jäi seuraamaan tilannetta ja kuuli, että kisakylässä oli ammuttu ja tilanne oli päällä. Hän jäi seuraamaan poliisin toimintaa. Paikalle tuli myös muuta väkeä. Eräs suomalainen toimittaja katsoi kateellisena Markun kaulassa roikkuvia kulkulupia. Toimittaja ehdotti, että Markku menisi vähän tutkimaan, että mitä siellä kulmilla oikein tapahtuu, ja tulisi sitten kertomaan. Markulla oli kuitenkin sen verran älliä, että hän ei lähtenyt seikkailemaan terroristien valtaaman Israelin majapaikan nurkille.

Markku kertoi, että Saksan poliisi ei selvästikään ollut osannut varautua terrori-iskuun. Esimerkiksi poliisien asusteet viestittivät enemmän epävirallisuutta kuin voimaa ja turvallisuutta. Muutenkin poliisin toimintaa kritisoitiin jälkeenpäin. Läheisellä lentokentällä puhjennut tulitaistelu oli poliisilta huonosti organisoitu. Terrori-isku vaati kaikkiaan 17 ihmisen hengen.

Tuntui suorastaan terapeuttiselta, kun olympiaveteraanit pääsivät puhumaan tuosta järkyttävästä Mustan syyskuun tekemästä terrori-iskusta ja sen jälkiselvittelystä.


Liisa Hagelberg ja Pekka Kare.


 Liisa Hagelberg

Suomen olympiajoukkueen virallisena attaseana Méxicon ja Münchenin olympiakisoissa toimi ulkoministeriössä ensimmäisenä naisena merkittävää uraa luonut Liisa Hagelberg. Hän oli uinnin Suomen mestari, jonka isä Emil Hagelberg oli toiminut itsenäisen Suomen ensimmäisenä lipunkantajana Antwerpenin olympiakisoissa 1920.

Pari vuotta sitten 100-vuotiaana kuollut Liisa Hagelberg oli kielitaitoisena ja edustavana diplomaattina tärkeä tuki Suomen joukkueelle Münchenissä.


Silvia Sommerlath

Oli mukava päästä kuuntelemaan myös sitä, kun Pekka Kare ja Markku Nurminen muistelivat lämpimästi 18-vuotiasta Silvia Sommerlathia, joka toimi Münchenin olympiakisoissa VIP-emäntänä. Kisavieraiden joukossa oli myös ruotsalainen kruununprinssi, ja loppuhan on historiaa. Kaarle Kustaasta tuli pian kisojen jälkeen Ruotsin kuningas, ja muutaman vuoden kuluttua kielitaitoisesta Silviasta tuli Ruotsin kuningatar, joka nauttii suurta arvostusta myös muiden kuin hänet Münchenin kisoissa tavanneiden suomalaisten joukossa.

Kalle Virtapohja: Pekka Kare – Raudan ja runon mies muistelee. 2022.