Aamulenkki nro 296 Lääkärin muistelmat

Jukka H. Meurmanin kirjan kannen valokuvasi Kimmo Brandt.

Perjantaina oli juhlapäivä, kun kirjakustantaja Readme tarjosi omissa tiloissaan Lönnrotinkatu 18:ssa kakkukahvit Jukka H. Meurmanin muistelmateoksen ”Lääkärin muistelmat” valmistumisen johdosta. Minulla oli kirjaprosessissa keskeinen rooli tekstin toimittajana. Kuinka minä tähän jouduin? 

Kaikki on Kekkosen syytä. Kun kirjoitin kirjaa ”Kekkonen urheilumiehenä”, olin UKK-arkiston johtajan Pekka Lähteenkorvan suosituksin yhteydessä Maarit Tyrkköön ja sain käyttööni arvokkaita haastattelunauhoja. Sivumennen sanoen Maarit on hiljattain järjestänyt aineistonsa Kansallisarkistoon, jotta ne olisivat tutkijoiden käytettävissä jatkossakin. Hyvin järjestetyn henkilökohtaisen arkiston arvo kasvaa vuosien saatossa.

Kun voitin Maaritin luottamuksen, hän puhui minusta Liuksialan kartanon väelle. Näin Markku ja Mikko Meurman hyväksyivät minut kirjoittamaan kirjan ”Liuksialan kartano Kangasalla. Meurmanit 200 vuotta isäntinä ja suomalaisen yhteiskunnan rakentajina.” Kirjasta otettiin kaksi painosta. Kirjavälityksessä on vielä muutama kappale, samoin Markku Meurmanilla taitaa olla Liuksialassa muutamia kappaleita jäljellä.

Liuksialan kartano opittiin tuntemaan kuningatar Kaarina Maununtyttären asuinpaikkana ja paljon myöhemmin Agathon Meurmanin kotina. Yksi Agathonin pojista oli piirilääkäri Otto Meurman, jonka pojasta Otto-Iivari Meurmanista tuli tunnettu asemakaava-arkkitehti. Liuksialan kartanon pihassa on Otto-Iivarin ensimmäinen suunnittelutyö, yksityinen maatalousmuseo, joka valmistui keisarivallan viimeisillä hetkillä vuonna 1917. 

Puolitoista vuotta kestänyt yhteinen projekti on tullut päätökseen.

Kimmo Brandt otti julkistamistilaisuudessa kuvia mm. Jukka H. Meurmanista.

Liuksiala-kirjaprojektin onnistumisesta kertoo, että arkkitehti Otto-Iivari Meurmanin pojanpoika Jukka H. Meurman kelpuutti minut toimittamaan muistelmakäsikirjoituksensa painokuntoon. Verkostot toimivat parhaimmillaan tällä tavalla. Tässäkin oli nimittäin välipuhujana Maarit Tyrkkö, joka kuuluu näihin samoin Agathon Meurmanin jälkeläisiin. 

Muistelmakirjailija Jukka H. Meurman ja kustantaja Jussi Kiilamo.

Elisabet Meurman loi iloista tunnelmaa julkistamistilaisuuteen.

 Jukka H. Meurmanin ansioluettelo on hengästyttävää luettavaa. Hän on Helsingin yliopiston kovakudos- ja infektiosairauksien emeritusprofessori ja HYKS:n suu- ja leukasairauksien klinikan entinen ylilääkäri. Tohtorin tutkinnot hän on suorittanut lääketieteessä ja hammaslääketieteessä. Hänen kansainvälisesti huomattava tutkijanuransa on keskittynyt suun ja hampaiden infektioiden merkityksen tutkimiseen yleisterveyden kannalta. Jukka on saanut kunniatohtorin arvon Strasbourgin Pasteur-yliopistossa, Tukholman Karoliinisessa instituutissa ja Plovdivin lääketieteellisessä yliopistossa. Hän on lisäksi Edinburghin kuninkaallisen kirurgikollegion kunniajäsen, joka vastaa kyllä hyvinkin kunniatohtoriutta.

Meurman on edistänyt alansa tutkimusta jo puolen vuosisadan ajan. Yksi vaikuttamistapa on aktiivinen osallistuminen yhdistystoimintaan. Hän on toiminut hammaslääketieteen tutkijoiden kansainvälisen kattojärjestön International Association for Dental Research presidenttinä ja hänet on kutsuttu Saksan kansallisen tiedeakatemian Leopoldinan jäseneksi. Kun Jukka toimi Suomen Tiedeakatemian puheenjohtajana, hänet valittiin tiedeakatemioiden kattojärjestön Inter-Academies Partnershipin johtoryhmään. Vaikka Jukka H. Meurman juhli toissavuonna jo 75 ikävuoden merkkipaalua, hän vaikuttaa edelleen aktiivisesti tiedeyhteisössä mm. väitöskirjaohjaajana ja säätiöiden miehenä. Sosiaalisesti lahjakkaana ihmisenä Jukalla ja hänen vaimollaan Elisabetilla on laaja ystäväpiiri, jonka riennoista muistelmakirja tarjoaa myös valikoituja välähdyksiä muun muassa musiikin ja kulinarismin merkeissä. On ollut suuri ilo tutustua Jukkaan ja Elisabetiin tämän kirjaprojektin merkeissä.

Julkaisen tämän blogipostauksen yhteydessä muutamia Maarit Tyrkön julkistamistilaisuudessa ottamia valokuvia. Niistäkin välittyy mielestäni se lämmin ja leppoisa tunnelma, joka on leimannut alusta asti tätä kirjaprojektia.

Seppo Helminen kertoi julkistamistilaisuudessa kirjaankin
 päätyneen hauskan tarinan hydroksiapatiitin ostamisesta.

Jos olet kiinnostunut lukemaan lääkäreiden muistelmia, täältä voit tilata vaikka samalla kertaa Jukan kirjan "Lääkärin muistelmat" ja Juha Hernesniemen "Aivokirurgin muistelmat".

Kekkonen perkele!

”Kekkonen, perkele!”, huusi nuori mies Keravan rautatieasemalla juuri kun olin hyppäämässä paikallisjunaan. Onneksi junan ovi avautui samalla hetkellä, joten saatoin astua sisään eikä tarvinnut jäädä asemalaiturille oikomaan nuorukaisen erehdystä. Jos Kekkonen eläisi, hän olisi nyt 123-vuotias.

Urho Kekkonen viimeisessä haastattelussaan, jonka Maarit Tyrkkö teki
 heinäkuussa 1981. Museovirasto: Helge Heinonen. 

Pitkään minäkin olen elänyt, sillä tämä on jo 289. postaukseni tähän Aamulenkki-blogiin. Ehkä vaihteeksi voin kirjoittaa vähän Urho Kekkosesta, joka oli minun lapsuuteni ja kouluvuosieni presidentti. Olin juuri aloittanut opinnot Jyväskylän liikuntatieteellisessä tiedekunnassa, kun Kekkonen sairastui. Hän luopui tasavallan presidentin tehtävistä parin kuukauden sairasloman jälkeen 27. lokakuuta 1981.

Kekkonen sai jäädä asumaan Tamminiemeen, joka muuttui tasavallan presidentin virka-asunnosta hänen privaattilasareetikseen. Se oli tyylikäs ratkaisu ja osuva kiitos niistä 25 vuodesta, jotka Kekkonen oli maata isällisellä otteellaan johtanut. Eihän siitä mitään olisi tullut, jos ”saatanan tunarit” olisivat hoitaneet maan asioita kylmän sodan aikoina. Kyllä Kekkonen oli vaikeina aikoina mies paikallaan. Tamminiemessä hän eli vielä viisi hiljaista kuihtumisen vuotta.

Kekkonen oli aikalaistensa keskuudessa pitkä mies, ja hänen varjonsa suomalaiseen yhteiskuntaan oli suhteellisesti vielä pidempi. Kekkosen hallintokaudella maalaisliitto-keskusta sai mellastaa kotimaan politiikassa 25 vuotta kuin kevätlaitumelle päästetty karja. Kaikki, ehkä Kalevi Sorsaa ja Eino Uusitaloa lukuun ottamatta, olivat vuoden 1981 jälkeen sitä mieltä, että Kekkosen kaudesta oli tullut liian pitkä. Mutta kukaan ei voinut aavistaa, että päästyään presidentinlinnaan sosiaalidemokraatit pysyisivät siellä seuraavat 30 vuotta!

 

Tapio Bergholm: Kova Koivisto.

 

Kannattaa lukea Tapio Bergholmin kirja Kova Koivisto (Otava 2023) ymmärtääkseen, miksi Mauno Koivisto voitti vuoden 1982 presidentinvaalit. Kyse ei ollut siitä, että pääministeri Koivisto pani hanttiin vanhalle ja sairaalle presidentti Kekkoselle keväällä 1981. Syitä pitää hakea kauempaa. Bergholm kertoo Koiviston 1960-luvun salamanousun Suomen suurimman säästöpankin toimitusjohtajasta valtiovarainministeriksi, Suomen Pankin pääjohtajaksi ja pääministeriksi. Manun hiuskiehkura hurmasi televisionkatsojat varmistaen kansansuosion.

Kun Kekkonen jäi syksyllä 1981 sairauslomalle, Koivisto ryhtyi pääministerinä hoitamaan presidentin tehtäviä. Ne olivat hyvä harjoituskuukausia, joiden aikana kansa saattoi totutella uuteen maan isään jo ennen tammikuun 1982 valitsijamiesvaaleja.

Keskusta vajosi niistä vaaleista alkaen 12 vuoden Koivisto-kompleksiin. Kekkosen aikana perintöprinssin asemaan oli kiivennyt Ahti Karjalainen, joka sai myös puolueen nuoren puheenjohtajan Paavo Väyrysen tuen 1980-luvun alussa. Karjalaisen edustama kekkoslainen K-linja nautti Neuvostoliiton suosiosta. Kun Johannes Virolainen kuitenkin valittiin keskustan presidenttiehdokkaaksi, presidentinvaalien asetelma meni täysin uusiksi. Neuvostoliiton johtajat havahtuivat Kekkosen lumouksesta ja totesivat, että Suomessa ei enää tarvittaisi porvarillista presidenttiä, kun vahva sosialistikin oli tarjolla.

 

Kati Katajisto: Väyrysen ja Kääriäisen korkean profiilin aika 1981–1991.

 

FT Kati Katajisto kirjoittaa Suomen Keskustan historian kuudennessa osassa Väyrysen ja Kääriäisen korkean profiilin aika 1981–1991 (SKS 2023) puolueen selviämistaistelusta Kekkosen ylipitkän valtakauden jälkeen. Tutkija kuvaa osuvasti. että 1980-luvun aikana keskustan asema muuttui poliittisella kartalla ratkaisevasti. Se ei ollut enää ainoa varteenotettava porvarillinen vaihtoehto.

Ympäristöasiat nousivat sillä vuosikymmenellä poliittiselle agendalle, mutta maaseudun vahva puolue ei osannut tarttua ympäristötietoisuuden ja -innostuksen nousuun. Se hävisi SDP:lle väännön ympäristöministeriöasiassa, ja muutenkin se tuntui suhtautuvan ympäristöasioihin ja ympäristön suojelijoihin kuin pahimpaan viholliseen. 

Vaikea vuosikymmen päättyi kuitenkin vuonna 1991 keskustan uuden puheenjohtajan Esko Ahon johdolla eduskuntavaaleissa saavutettuun veret seisauttaneeseen vaalivoittoon. 55 paikkaa! Se oli saavutus, johon Esko Aho pystyi osittain Väyrysen kymmenen vuotta tekemän työn ansiosta, osittain sen vuoksi, että Väyrynen oli väistynyt vaalien alla ja tehnyt tilaa nuorelle Aholle. Keskusta onnistui joka tapauksessa palaamaan nostalgisesti takaisin omalle paikalleen maan suurimmaksi puolueeksi. Näin puolueessa varmasti ajateltiin. Sitten tuli pankkikriisi ja lama, jotka söivät pääministeripuolueen kannatuksen.

Paavo Väyrynen haastoi Koiviston jo vuoden 1988 presidentinvaaleissa. Tappiostaan huolimatta hän yritti uudelleen presidentiksi vuonna 1994, samoin 2012 ja 2018. Nyt hän pyrkii jo viidennen kerran presidentiksi.

Pikkulinnut ovat laulaneet, että keskustan kunniapuheenjohtajana vuoteen 2018 asti ollut Väyrynen olisi pettynyt Katajiston kirjoittamaan historiateokseen. Vaikka kyse oli Väyrysen poliittisen uran merkittävimmästä vuosikymmenestä, kirjassa kerrotaan enemmän monesta muusta henkilöstä, jopa Kekkosesta. 

En tiedä, miten tuohon nyt suhtautuisi. Puheenjohtajan keskeinen asema näkyy varsinkin kirjan kuvituksessa. Väyrynen pomppaa silmille 15 valokuvassa, selvästi useammin kuin kukaan muu. 

Tuntuu siltä, että Väyrynen sai puheenjohtajakaudellaan maksaa niin raskasta veroa niistä vuosista, jolloin keskusta oli presidenttipuolueena omassa luokassaan muiden puolueiden yläpuolella, ettei hän ole toipunut siitä vieläkään. – Kekkonen, perkele!

 

 

SVUL:n vuosisata on valmis

SVUL:n vuosisata: Suomen suurin ja vaikutusvaltaisin urheilujärjestö -niminen historiateos julkistettiin viime lauantaina 17.12.2022 Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus TAHDOSSA noin 50 SVUL:n historiasta kiinnostuneen kutsuvieraan läsnäollessa. Minulla oli tässä projektissa poikkeuksellinen kolmoisrooli. Olin nimetty päätoimittajaksi ja toimin yhtenä teoksen päälukujen kirjoittajista. Lopulta sain myös kirjan kustannustoimittajan tehtävän. Kerroin näistä rooleistani kirjan julkistamistilaisuudessa ja nyt myös tässä Aamulenkki-blogissani.

 

Julkkareiden lopuksi otettiin ryhmäkuva,vaikkakin nopeimmat
 ehtivät jo poistua ennen kuvausta. Kuva: Mairit Pellinen.

 

Pentti Kurunmäki otti minuun yhteyttä viitisen vuotta sitten ja kysyi kiinnostaisiko SVUL:n historian kirjoittaminen. Keskustelin pian myös Tapio Arposen ja Jarmo Hakasen kanssa historiaprojektista. SVUL:n puheenjohtajana oli siinä vaiheessa Tarja Mäki-Punto-Ristanen.

Ensimmäisen kerran tein arkistotyötä Urheiluarkistossa tämän projektin merkeissä maaliskuussa 2018. Tapasin myös vanhoja SVUL:n työntekijöitä ja tein muutakin taustatyötä.

Varsinaisesti tämä projekti pääsi kuitenkin käynnistymään vasta sen jälkeen, kun SVUL:n käynnistelemä projekti sai silloisen Urheilumuseon johtajan Pekka Honkasen siunauksella lisää harteita ja ministeriö takasi projektille asiallisen perusrahoituksen.

 

Jaoimme Ossi Viidan kanssa kirjat seurantaryhmälle.
Kuva: Mairit Pellinen. 

 

Dosentti Ossi Viita tuli Urheilumuseon puolelta projektin hankekoordinaattoriksi. Ossi on hallinnoinut rahaliikennettä ja huolehtinut siitä, että museon ulkopuoliset kirjoittajat, professori Vesa Vares ja minä, saimme tarvitsemamme aineistot käyttöömme. Museon omien tutkijoiden, eli Kalle Rantalan ja Jouni Lavikaisen, osalta tämä oli tietenkin itsestäänselvää.

Kun Ossi Viita esitti työnjakoa siten, että valmennuksen historiaan perehtynyt Kalle Rantala ottaisi SVUL:n varhaisimmat vuodet, tunnettu 1930-luvun historian spesialisti Vesa Vares ottaisi 1930-luvun, sota-ajan ja vieläpä Helsingin olympialaisetkin, minä ottaisin 1950-, 1960, ja 1970-luvut, ja Jouni Lavikainen ottaisi käsittelyyn SVUL:n viimeiset vaiheet, asia tuntui harvinaisen luontevalta. Itse olin kirjoittanut Urho Kekkosen ja SVUL:n johtajien välisistä jännitteistä parissakin kirjassa, joten olin tavallaan tutulla maaperällä.

Yhteistyö Ossin ja koko tiimin kanssa on sujunut erinomaisesti.

Koska kirjan päälukujen kirjoittajat ovat toimineet itsenäisesti, näiden kansien välissä on tavallaan neljä kirjaa. Sitä korostaa myös kirjan rakenneratkaisu, jossa päälukujen viitteet on sijoitettu kunkin pääluvun loppuun. Näin lukijalle alleviivataan, että seuraavaksi alkaa uuden kirjoittajan jakso.

 

SVUL:n puheenjohtaja Tapio Arponen totesi, että surutyö
 on järjestön alasajon jäljiltä kesken. Kuva: Mairit Pellinen.

 

Seurantaryhmä on toiminut SVUL:n nykyisen puheenjohtajan Tapio Arposen johdolla projektissa sopivana vauhdittajana. Tästä ei haluttu tehdä ikuisuusprojektia vaan tärkeäksi koettiin ensimmäisen SVUL:n koko historiaan kohdistuvan tutkimuksen saaminen valmiiksi niin, että se auttaa SVUL:n entisiä aktiiveja siinä surutyössä, joka jäi, kuten Tapio Arponen Suomen Käsipalloliiton toiminnanjohtajana ja puheenjohtajana toimineena muistaa, monilta osin tekemättä, kun talousvaikeuksiin joutuneen keskusjärjestön toiminta ajettiin 30 vuotta sitten alas.

Pentti Kurunmäki oli SVUL:n viestinnässä 1970-luvulla. Jarmo Hakanen edusti maakunnan ääntä vahvana Tampereen Pyrinnön ja samalla SVUL:n Hämeen piirin miehenä. Pyrintö oli perustamassa vuonna 1900 suomenkielistä Suomalaista Voimistelu- ja Urheiluliittoa, ja SVUL:n Tampereen piiri eli nykyinen Hämeen piiri oli puolestaan perustamassa kaksikielistä Suomen Voimistelu- ja Urheiluliittoa vuonna 1906.

Kerstin Ekman, nykyinen Ehnholm, siirtyi Opetusministeriöstä SVUL:n palvelukseen ja toimi SVUL:n yhteysjohtajana vuosina 1989–1993 ja siirtyi sen jälkeen SLU:n palvelukseen projektipäällikön ja yhteysjohtajan tehtäviin. Hänellä on ollut historiaprojektissa kokemusasiantuntijan roolin lisäksi tärkeä rooli hengen kohottajana. 

Pekka Honkasen rooli Urheilumuseon johtajana oli tietenkin korvaamaton tämän historiaprojektin varsinaisessa käynnistymisessä. Sen vuoksi oli luontevaa, että Pekka jatkoi seurantaryhmässä projektin valmistumiseen saakka eläköitymisestään huolimatta. Pekka pääsi nyt kunniavieraana kuuntelemaan seuraajansa Jukka-Pekka Vuoren julkistamistilaisuuden avauspuhetta.

 

Tessa eli Kerstin Ehnholm on ollut projektin aikana energinen
 naisnäkökulman puolestapuhuja. Kuva: Mairit Pellinen.

 

Minä olen toiminut projektissa päätoimittajana ja, siinä roolissa, olen osallistunut projektin tiedotukseen ja markkinointiin ja tukenut kirjan ennakkomyyntiä SVUL:n Lahden piirin ja SVUL:n Varsinais-Suomen piirin suunnissa. Kävimmepä puheenjohtaja Tapio Arposen kanssa Hämeenlinnan kaupunginmuseo Skogsterissakin kertomassa tästä historiaprojektista.

Ossi Vidan kanssa etsimme teokselle kaupallista kustantajaa vuonna 2019, mutta tällaisten suurteosten suuret markkinat taisivat jäädä viime vuosituhannelle. Kiinnostusta kyllä oli, mutta minkäänlaiseen riskinottoon kustantajat eivät olleet valmiita. Sen vuoksi Pekka Honkasen, ja hänen kauttaan Urheilumuseon, sitoutuminen hankkeeseen oli ratkaisevan tärkeää.

Historiaprojektin kirjoitustyö toteutettiin vuosina 2020–2022. Käytännössä tekstit valmistuivat viime keväänä. Jokainen kirjoittaja pysyi kiitettävällä tavalla aikataulussa.

 

Kirjan ulkoasusta vastasi Gomedian Nea Ivars.
Kuva: Mairit Pellinen.

 

Keväällä Ossi ehdotti, että osallistuisin kirjan kuvatoimittamiseen ja lopulta kesän aikana tehtiin sopimus, että tulisin myös kirjan tekstien toimittajaksi. Olen siis saanut työskennellä tämän syksyn osana tänä vuonna TAHDOKSI nimensä muuttaneen Urheilumuseon henkilökuntaa. Olen kiitollinen saamastani luottamuksesta.

Tavoitteeksi asetettiin kirjan valmistuminen tämän vuoden puolella. Tavoitteessa ei olisi pysytty, ellei Ossi olisi huolehtinut siitä, että sain museohenkilökunnalta vahvaa tukea monissa eri asioissa.

Kuvatoimittamisen tein yhdessä urheiluhistoriallisten valokuvien maailman hallitsevan Merja Vilénin kanssa. Annan tässä samalla vinkin: Museokaupassa on myynnissä astiapyyhe, johon on kuvattuna kirjaankin päätynyt kuva painija Iivari Tuomistosta. Se on osuva kuva kaupalliseen tuotteeseen, sillä SVUL julisti hänet ammattilaiseksi.

Henkilöhakemiston tekemisessä sain apua Ossi Viidan lisäksi Teemu Vuorenpäältä ja Matti Hintikalta, josta oli korvaamaton apu myös kirjan oikolukuvaiheessa. Myös Vesa Tikanderilla oli monta asiantuntijaroolia projektin aikana, ja aivan erityisesti häntä on kiitettävä teoksen lopussa olevan SVUL:n johtajakaartin nimien kokoamisesta. Minä autoin Jarmo Hakasen kanssa Vesaa siinä urakassa viimeisten vuosien piirijohtajien nimien ja piirien viime vaiheiden selvittelyssä.

Kirjan taittajaksi tuli kilpailutuksen jälkeen Gomedian Nea Ivars. Yhteistoiminta oli joustavaa.

Kattavan yhteenvetoartikkelin kirjoittaminen lankesi syksyn aikana Ossille. Kiireisimmät ihmiset voivat halutessaan oikaista suoraan kirjan loppuun ja lukea vain sen yhteenvedon.

 

Päätoimittajalla on totinen paikka
 kritiikkejä odotellessa.
Kuva: Mairit Pellinen.

 

Kerron vielä lyhyesti omasta kirjoitusosuudestani, jonka pääotsikoksi tuli Kamppailun vuodet 1953–1979.

Jälleenrakennuksen Suomessa talousasiat ohjasivat toimintaa merkittävällä tavalla. Sen vuoksi aloitankin oman osuuteni talousasioiden käsittelyllä.

Suurimmat urheilujärjestöt SVUL ja TUL taistelivat hegemoniasta ja rahasta. Tai ehkä paremminkin rahasta ja hegemoniasta. Tämä taistelu saa pääosan minun tekstiosuudessani. Käytännössä SVUL:n ja TUL:n tavoitteena oli urheilun valtakunnallisen kattojärjestön luominen. Menetelmistä ei kuitenkaan päästy yhteisymmärrykseen ja lopulta ajauduttiin täydelliseen välirikkoon. Sen seurauksena Rooman olympiakisoissa 1960 ei TUL:n urheilijoita nähty.

Urheilujärjestöjen valtataisteluja käytiin vallan kabineteissa vuodesta toiseen. Jopa tasavallan presidentti Urho Kekkonen yritti useampaankin kertaan saada aikaan ratkaisua.

 

Jukka Uunila oli SVUL:n ikoninen johtaja.
Kuva: Mairit Pellinen.

 

Halusin sanoa julkistamistilaisuudessa pari sanaa myös urheilun poliittisuudesta ja SVUL:n epäpoliittisuudesta. SVUL on koko historiansa ajan liputtanut urheilun epäpoliittisuuden puolesta. Järjestön syntyvaiheet sortovuosina edellyttivät tätä epäpoliittisuuden korostamista, sillä vuonna 1900 perustetun Suomalaisen Voimistelu- ja Urheiluliiton sääntöjä senaatti ei hyväksynyt. Pelättiin, että kyseessä olisi vain poliittisen toiminnan peitejärjestö.

Vuonna 1906 perustettiin kaksikielinen Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto. Sen säännöt hyväksyttiin, ja se aloitti toimintansa vireästi.

Kun TUL syntyi vuonna 1919, se oli lähellä poliittista työväenliikettä. Vaikka SVUL toimi sotien välisenä aikana yhteistyössä suojeluskuntien kanssa, se ei ollut minkään poliittisen puolueen ohjauksessa. 

Sotien jälkeisessä poliittisessa ilmastossa TUL:n painoarvo nousi ja sen valtionapu nostettiin samalle tasolle kuin monella mittarilla suuremman SVUL:n.

SVUL joutui puolustamaan asemiaan ja edelleen siinä ilmastossa korostettiin järjestön epäpoliittisuutta erotukseksi TUL:ään. 

Tämä SVUL:n epäpoliittisuus sai oman piirteensä vuoden 1956 presidentinvaalien alla, kun maalaisliittolaisen pääministeri Urho Kekkosen kampanjaan liitettiin joidenkin urheilijoiden ja urheilujohtajien nimiä Kekkosen tukijoina ilman, että henkilöt olivat täysin ymmärtäneet, mihin olivat sitoutuneet. SVUL:n vahvat miehet ottivat eroa tällaiseen urheilun politisoimiseen. Jälleen korostettiin urheilun epäpoliittisuutta. Näistä vaiheista seurasi useiden vuosien kylmä jakso SVUL:n ja tasavallan presidentti Urho Kekkosen välillä.

Lievää suurempaa hyvittelyä oli aistittavissa, kun SVUL:n puheenjohtaja Akseli Kaskela piti tasavallan presidentin rintakuvan paljastustilaisuudessa ylistävän puheen Kekkoselle vuonna 1967.

1960-luvun aikana yhteiskunta muuttui ja SVUL:n oli pakko hyväksyä, että urheilukin oli osa yhteiskuntaa. Laadittiin SVUL:n liikuntapoliittinen ohjelma ja 1970-luvun alkupuolella alettiin valmistella liikuntalakia. SVUL:lla oli siinä keskeinen rooli, sillä liikuntalain tavoitteena oli varmistaa urheilun rahoitus. Kun liikuntalaki valmistui, siirryttiin 1980-luvulle ja kirjassa Jouni Lavikaisen kirjoittamaan osuuteen.

 

 

SVUL-historiaprojektin aikana minulta on ilmestynyt kolme elämäkertaa, joissa olen hyötynyt siitä, että olen tutkinut SVUL:n papereita. Uskon, että vaikutus on ollut kaksisuuntainen.

Juuso Walden (Juuso Walden, urheilumies ja viimeinen patruuna, Readme 2021) oli sotien jälkeisinä vuosikymmeninä toimineen SVUL:n Tuki ry:n ensimmäinen puheenjohtaja. SVUL:n Tuen suurempi merkitys loppui kuitenkin jo 1950-luvulla, kun yritysten lahjoituksilta poistettiin verovähennysoikeus.

Lauri Pihkala (Lauri Pihkala, koko kansan Tahko, Docendo 2022) oli vahva SVUL:n toimija vuodesta 1909 alkaen eri rooleissa lähes kuolemaansa asti vuonna 1981. Toisinaan Tahko oli kehittämässä, toisinaan suorastaan hajoittamassa SVUL:ia. Kaikki toimet tähtäsivät kuitenkin urheilun ja koko kansan parhaaksi.

Pekka Kare (Pekka Kare, raudan ja runon mies muistelee, 2022) toimi SVUL:n varapuheenjohtajana 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa. Hän oli vielä uudelleen SVUL:n hallituksessa 1990-luvun alussa. Varatuomarina hän kirjoitti kolmen säätiön säännöt. Olin paikalla, kun URA-säätiö vietti tässä kuussa hiljaisen hetken Pekan muistoksi. Siihen tilaisuuteen toi arvokkuutta säätiön viimeisen elossa olevan perustajajäsenen nelinkertaisen olympiavoittaja Lasse Virénin läsnäolo.

 

Lopuksi totean saman kuin Ossi Viita SVUL-historian julkistamistilaisuudessa. Toivottavasti historian julkistaminen ei lopeta SVUL-keskustelua. Tästä aiheesta riittää kyllä kirjoittamista.

Opetusministerinä SVUL:n alasajoa läheltä seurannut Tytti Iso-Hookana-Asunmaa julkaisi aiemmin tänä syksynä Suomen urheiluhistoriallisen seuran julkaisusarjassa omat muistelmansa Kabinettipeliä urheilujärjestöissä niiltä vuosilta, kun SVUL ajettiin alas ja uutta Suomen Liikunta ja Urheilu -nimistä keskusjärjestöä synnytettiin.

Keijo K. Kulha kirjoitti samoista vuosista tuoreeltaan jo vuonna 1995 teoksen Urheilujärjestöjen kujanjuoksu. Iso-Hookana-Asunmaa ei antanut silloin haastattelua Kulhalle, joten hänen puheenvuoronsa on tavallaan jatko-osa tai vastaus Kulhan teokseen. Iso-Hookana-Asunmaan kirja valmistui vasta kevään ja kesän aikana eli liian myöhään tätä SVUL:n vuosisata -teosta ajatellen. Voimmekin ajatella, että Tytti Iso-Hookana-Asunmaa avasi jo varaslähdönomaisesti omalla teoksellaan tämän SVUL:n vuosisata -teoksen jälkikeskustelut, vaikka hänen muistelmakirjansa ehtikin ensin markkinoille.

Lähes 500-sivuista SVUL:n vuosisata -teosta voi ostaa hyvin varustetuista kirjakaupoista tai TAHDON verkkokaupasta.

Suksissa Suomen turva

Lumisen talven ja lukuviikon päätteeksi on mukava nostaa esiin kolme kirjoittamaani teosta, joissa hiihto on vahvasti esillä. Kirjojen kannet näkyivät taustalla taannoisessa Tomi Lindblomin juontamassa Alfa TV:n ohjelmassa Pekingin talviolympiakisojen alla. Olin vieraana samassa ohjelmassa urheiluoikeuden professorin Antti Aineen kanssa keskustelemassa kansainvälisestä urheilusta ja siihen vaikuttavista jännitteistä.

Ruutukaappaus Tomi Lindblomin ohjelmasta
"Ulkopolitiikka polttopisteessä" (Alfa TV).

Omat hiihtokilometrini jäivät tänä talvena vähiin, mutta suksenjälkiä on tullut painopaperille sitäkin enemmän.

 

Juuso Walden

 

Kirjassa Juuso Walden, urheilumies ja viimeinen patruuna (Readme 2021) esittelen vuorineuvos Juuso Waldenin ylläpitämää Yhtyneiden Paperitehtaiden urheiluohjelmaa ja sen huipulle nostamia urheilijoita. Yhtiön suurin urheilusankari oli 1950-luvun hiihtokuningas Veikko Hakulinen, joka saavutti ”Juuson tallissa” kolme olympiakultaa ja kolme maailmanmestaruutta.

Yhtyneiden Paperitehtaiden urheiluohjelman ansiosta yhtiö keskitti hiihtäjät Jämsänkoskelle muun muassa sen vuoksi, että yhtiön pohjoisimmalla tehdaspaikkakunnalla oli totuttu lumisiin talviin.

Jämsänkosken Ilveksestä tuli Suomen ja luultavasti maailmankin paras hiihtoseura.

Juuson hyväksyntä oli myös Kaipolan hiihtokeskuksen rakentamisella 1960-luvun puolivälissä. Maailman parhaat mäkimiehet tulivat Kaipolan suurmäkeen hyppäämään, ja mäkimontussa oli yleisöä monituhantisesti.

Pidin maaliskuussa kolme esitelmää Juuso-kirjan pohjalta. Jämsänkoskella Taidetalo Pässinmäkeen ahtautui peräti 37 kuulijaa. Juuson tarina kiinnostaa.

 

Tahko Pihkala

 

Lauri ”Tahko” Pihkalalle hiihto oli sydämen asia. Urheilu oli hänelle väline Suomen itsenäisyyden hankkimiseksi, vahvistamiseksi ja puolustamiseksi. Hän kirjoitti Suojelukuntalaisen Lehdessä (nro 7, 1922) sata vuotta sitten: ”Talvessa maamme takeet, suksissa Suomen turva!”

Tahko oivalsi ensimmäisenä, että suomalainen maastohiihto pitää viedä järvien jäiltä ja tasamaalta mäkiseen maastoon, jos mielitään menestyä kansainvälisissä hiihtokilpailuissa ja etenkin Holmenkollenilla. Tahko sai aikaan Lahden Hiihtoseuran perustamisen vuonna 1922. Sen tärkein tehtävä oli toteuttaa Holmenkollenia vastaavat kilpailut. Salpausselän kisat järjestettiin ensimmäisen kerran 1923.

Kirjoittamani elämäkerta Lauri Pihkala – koko kansan Tahko (Docendo 2022) ilmestyy 20.4.2022. Luulen, että muun muassa Ukrainan sodan synnyttämä epävarmuus selittää sitä, että kirja on jo monessa kirjastossa ennakkovarauksessa. Ihmisiä kiinnostaa, mitä Tahko oikein ajatteli.

 

Pekka Kare

 

Varatuomari Pekka Kare tunnetaan painonnostomiehenä. Painonnostoliiton kunniapuheenjohtajana hän on edelleen painonnoston ja keppijumpan puolestapuhuja. 

Pekka on ollut myös intohimoinen hiihtäjä. Finlandia-hiihto kuului takavuosina hänen kalendaarisiin tapahtumiinsa. Lisäksi hän hiihti monet kerrat Vaskoolihiihdossa ja Kvarton yöhiihdossa sekä joitakin kertoja myös Keski-Euroopan suurissa maratonhiihdoissa.

Pekka Kareen tarina alkaa luovutetusta Karjalasta, sillä hän on kotoisin Perojoelta Viipurin maalaiskunnasta. Vaikka evakkotaipaleet vaikuttivat koulunkäyntiin hänestä tuli lopulta juristi ja varatuomari.

Pekan merkittävin tehtävä urheilussa oli Münchenin olympiajoukkueen ylijohtajana toimiminen 1972. Tuskin mikään ylittää kammottavuudessaan sitä tilannetta, kun johtaa suurta suomalaisjoukkuetta, ja herää puhelinsoittoon, että arabiterroristit ovat hyökänneet kisakylään. Kirja Pekka Kare, raudan ja runon mies muistelee ilmestyy 14.5.2022.

 

Loimaan hiihtohistoriallinen seminaari

Ja vielä lopuksi mainitsen Loimaan hiihtohistoriallisen seminaarin, jonka järjestimme Jouko Pukin ja Timo Siukosen kanssa Sarka-museossa 18.3.2022. Teimme seminaarin pohjalta julkaisun (pdf), joka ilmestyy näinä päivinä.