Näytetään tekstit, joissa on tunniste historia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste historia. Näytä kaikki tekstit

19.1.2022

Menneisyyden jäljillä – ja podcastin aiheena Juuso Walden

Pääsin vierailemaan Menneisyyden jäljillä -podcastin jaksossa #52, joka perustui syksyllä vuorineuvos Juuso Waldenista kirjoittamaani urheilupainotteiseen kirjaan Juuso Walden, urheilumies ja viimeinen patruuna (Readme 2021). Koska en ole aikaisemmin esiintynyt podcastissa, kerron vähän kokemuksiani ja tunnelmiani.

 


 Ensiksi kerron kuitenkin Menneisyyden jäljillä -podcastista, joka on parhaita podcasteja, joita tiedän. Maisteri Lotta Vuorio on aina paneutunut aiheeseensa ja antaa tilaa vieraalleen. Jaksot vangitsevat kuulijan, kun Lotta kuljettaa keskustelua niin taitavasti.

Olen kuunnellut napit korvilla lähes kaikki Menneisyyden jäljillä -podcastin jaksot. Kaikki aiheet eivät tosin ole olleet aivan suurimman kiinnostukseni kohteita, mutta hyvää keskustelua on aina mukava kuunnella.

Lotta Vuorio on tutkinut itse englantilaista 1800-luvun liikuntaa kokemuksellisuuden näkökulmasta, jos olen oikein ymmärtänyt. Siinä on kyllä haastetta.

Lotta ei vain tyydy tekemään podcasteja, vaan hän myös markkinoi jaksoja sosiaalisessa mediassa. Kun Menneisyyden jäljillä on itsenäinen podcast, kuulijoiden ei ole helppo löytää sen äärelle. Sen vuoksi sosiaalisen media tarjoaa erinomaisen kanavan markkinointiin ja tiedon jakamiseen.

Jos minä jakaisin tieteen popularisoinnista palkintoja, nostaisin Menneisyyden jäljillä -podcastin podiumille.

Ja mainitaan lisäksi sportti. Sen lisäksi, että Lotta Vuorio valmistelee Helsingin yliopistossa yleisen historian oppiaineessa väitöskirjaansa, hänellä on mielenkiintoinen harrastus. Hän on jalkapalloerotuomari, joka on toiminut myös kansainvälisissä peleissä.

 

Lotta Vuorio – menneisyyden jäljillä.



Entä miltä tuntui osallistua podcastiin, jossa aiheena on oma kirjani? Kuulun siihen kirjailijoiden koulukuntaan, joka varoo puhumasta tulevista kirjoistaan. Kyllä, kyllä, ymmärrän toki, että kirjoja pitäisi markkinoida jo ennalta. Mutta on niin paljon helpompi puhua, kun kirja on valmis.

Toisaalta olen varmaan aika rasittava lähipiirilleni, kun paneudun johonkin aiheeseen. On aikoja, jolloin voisin puhua tekeillä olevasta kirja-aiheestani loputtomiin. Arkistoista nousee tämän tästä esiin niin uskomattoman hienoja tarinoita!

Paras hetki kirjasta puhumiseen on ehdottomasti se, kun kirja on valmistunut ja julkistettu. Jos silloin pääsee puhumaan omasta aiheestaan, mikään ei tunnu palkitsevammalta. Sen vuoksi oli hienoa vierailla Menneisyyden jäljillä -podcastissa.

Olen tekemässä myös omaa urheiluhistoriallista podcastia, jonka tekemisessä olen saanut Lotta Vuoriolta arvokkaita neuvoja. Ajatuksena on jakaa niitä hienoja tarinoita, joista olen kirjoittanut kirjoissani.

Sovimme Lotan kanssa myös kirja-arvonnasta. Jos kuuntelet Menneisyyden jäljillä -podcastin jakson Juuso Waldenista, saat sen lopussa tietoa osallistumisesta arvontaan, tai voit osallistua arvontaan Menneisyyden jäljillä Facebook-sivulla tästä linkistä.

Ai miltä se Menneisyyden jäljillä -podcast kuulostaa? Voit kuunnella jakson #52 Juuso Waldenista tästä linkistä.

 


Osallistu kirja-arvontaan 30.1.2022 mennessä.

16.12.2020

Aatelin historia Suomessa

Kirjoihin liittyy monesti mielenkiintoisia oheistarinoita. Niin kuin P.E. Svinhufvudin Muistosäätiön eilen Ukko Pekan syntymäpäivänä 15.12. palkitsemaan kauniiseen kirjaan Aatelin historia Suomessa. Kirja ansaitsee palkintonsa niin sisältönsä kuin ulkoasunsakin puolesta. Graafisesta suunnittelusta vastaa Tuula Mäkiä.

Kirjassa on 11 kirjoittajaa, joista mainitsen vain kirjan toimittajina kannessa luetellut tohtorit: Janne Haikari, Marko Hakanen, Anu Laitinen ja Alex Snellman. Heistä Snellman on tavallaan avainhenkilö, joka on perehtynyt varsinkin 1800-luvun sosiaalihistoriaan ja aatelin rooliin liittyviin kysymyksiin. Hän on tutkinut muun muassa aatelisten pukeutumista keisarivallan aikana.

Kirjassa mainitaan lyhyesti myös Pehr Evind Svinhufvud, jonka suvun vaiheita tunnetaan Taalainmaalta 1500-luvulta alkaen. Sieltä tunnetaan muun muassa tapaus, kun kuningas Juhana III lähetti kihlakunnantuomari Per Hanssonille aateliskirjeen. Svinhufvud-suku merkittiin Ruotsin ritarihuoneeseen 30-vuotisen sodan aikana vuonna 1627. Nimeen lisättiin myöhemmin paikkakunnan osoittava lisäys, Svinhufvud af Qvalstad. Sittemmin tämä sotilassuku asettui Sääksmäelle. Rapolan kartano oli suvun tukikohta 1860-luvulle saakka. Pehr Evind Svinhufvud syntyi Rapolan kartanossa vuonna 1861. Hän oli todellinen siniverinen, mutta pian sattui tragedia, joka vaikutti hänen henkilökohtaiseen elämäänsä, ja välillisesti ehkä Suomenkin kohtaloihin. Pehr Evind oli vain 2-vuotias, kun hänen merikapteeni-isänsä hukkui haaksirikossa.

Rapolasta oli luovuttava, ja Pehr Evindin tulevaisuus olisi voinut olla hyvinkin synkkä, mutta aatelissuvun vesana hän sai kuitenkin hyvän koulutuksen opiskellen ensin historiaa ja botaniikkaa. Lopulta hän luki itsensä lakimieheksi. Hän kuului aatelissäädyssä niihin harvoihin, jotka 1890-luvun puolivälissä alkoivat käyttää säädyssä suomen kieltä. Ritarihuonejärjestyksessä oli muotoilu, jonka mukaan siellä kuuluu käyttää ”landets officiella språk”. Svinhufvudin kaveri kansakouluntarkastaja Yrjö Koskinen Yrjö-Koskinen oli varsinaisesti se pääpukari, joka kärjisti kieliasian säädyssä kieltäydyttyään kääntämästä omaa puheenvuoroaan ruotsiksi.

Dosentti Marko Paavilainen kiteytti P.E. Svinhufvudin Muistosäätiön verkossa järjestämässä palkitsemistilaisuudessa jotensakin niin, että Svinhufvud edusti persoonakohtaisesti siirtymää kohti oikeusvaltiota.

Svinhufvudista tuli oikeustaistelun keulakuva. Valtionhoitajana sekä tasavallan presidenttinä hän edusti sitä prosessia, jossa valtaa edustanut aateli sulautui demokraattiseen tasavaltalaiseen järjestelmään. Erikoista on, että aatelismies halusi esiintyä korostetusti kansanmiehenä. Siihen Ukko Pekan metsästys- ja ampumaurheiluharrastukset tarjosivat hyvät puitteet.

Koska lähes 500-sivuinen Aatelin historia Suomessa -teos kattaa aatelin vaiheet 1500-luvulta lähtien, jää Ukko Pekan osuus ymmärrettävästi tässä palkitussa teoksessa vain sivujuonteeksi. Kirja oikeastaan päättyy mainintaan, että Suomen ensimmäisissä eduskuntavaaleissa valitun eduskunnan kaikki kolme puhemiestä olivat aatelisia! Yksi heistä oli juuri Pehr Evind Svinhufvud.

Kirjojen ystävänä huomasin ilahtuvani, kun kävin palkitun Aatelin historia Suomessa-kirjan kustantajan Siltalan sivuilla. Siellä todettiin, että kirja on tilapäisesti loppunut! Se antaa uskoa siihen, että hyvällä kirjalla on tänäkin päivänä lukijansa.

Ainakin yksi pieni kysymys jää vielä tuleville tutkijoille. Kaikki eivät nimittäin ottaneet vastaan heille tarjottua aatelis-statusta. Ainakin talonpoikaisjohtajana profiloitunut kunnallisneuvos Agathon Meurman kieltäytyi aateloinnin kunniasta. Tuskin hän oli ainoa.

Mikä mahtoi olla syynä kieltäytymiseen? Ehkä kieliasia oli yksi tekijä. Aateli oli edelleen leimallisesti ruotsinkielinen. Ehkä aateli edusti privilegioineen myös vanhaa aikaa, mennyttä maailmaa, joka oli jäämässä 1900-luvun alussa jo taakse. Teollistuminen oli jo muuttanut maailmaa. Uudet aatteet valtasivat mieliä.

16.4.2020

Suomen ensimmäinen urheilukirja

Sanooko nimi Gustaf (Gustavus) Starck (1675–1710) sinulle jotakin, rakas Aamulenkki-blogin lukija? Hän on tehnyt ensimmäisen suomalaisen urheilukirjan. Hänen maisterinväitöskirjansa, siis opinnäytetyönsä, tarkastettiin Turun Akatemiassa vuonna 1697. Työn ohjaajana oli Christianus Alander. Gustavus Starckin 51-sivuinen opinnäytetyö käsitteli antiikin viisiottelua ja sen sankareita, ja sen nimenä oli ”De pancratio indeq: viro forti arte natura, marte & moribus”. Varsinainen opinnäyte on kirjoitettu ajan tavan mukaan latinaksi. Lopussa on kuitenkin ruotsinkielinen onnittelu- tai ylistysruno Starckille. Myös kirjan alussa on toistakymmentä sivua taustatekstiä ruotsiksi ja latinaksi. Niitä voisi luonnehtia sen ajan akateemisen muodollisuuden vaatimiksi teksteiksi.


Ensimmäisen suomalaisen urheilukirjan
kannessa oli opinnäytteen ohjaajan nimi
suuremmalla kuin työn tekijän nimi.
(Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot)
Gustaf Starck syntyi vuonna 1675. Hänen isänsä toimi Kyminkartanon voutina. Gustaf Starckin mainitaan toimineen ensin sotapappina ja osoittaneen tällöin ahkeruutta, vaatimattomuutta ja jumalanpelkoa. Olisipa mielenkiintoista tietää, missä päin Starck hoiti sotapapin tehtäviä. Suuri Pohjan sota käytiin Itämeren herruudesta 1700–1721. Ehkä varhainen urheilukirjailija on ollut ensimmäisten joukossa Kaarle XII:n armeijassa. Karoliinipappi?
(Sain tämän tekstin julkaisun jälkeen ystävällistä palautetta Liikunta & Tiede -lehden toimituspäälliköltä Jouko Kokkoselta. Ensinnäkin hän vahvisti käsitykseni, että tämä Gustaf Starck oli ensimmäisen suomalaisen urheilukirjan kirjoittaja. Lisäksi hän tarkensi ylioppilasmatrikkelin tietojen pohjalta, että Starck aloitti rykmentinpastorina vuonna 1697 Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirykmentissä. Kyseessä oli Joakim von Cronmanin rykmentti. Matrikkelissa mainitaan vain vuosi 1697. Luultavasti rykmentin pastorin pesti on kestänyt kauemmin kuin yhden vuoden. von Cronmanin rykmentti osallistui Suuren Pohjan sodan alkukahakoihin Riiassa vuonna 1700. Joakim von Cronman kuoli tai sai surmansa vuonna 1703.)

Gustaf Starck nimitettiin vuonna 1703 (ylioppilasmatrikkelin mukaan jo 1702) Jämsän kirkkoherraksi. Korpilahti kuului siihen aikaan vielä Jämsän seurakuntaan, jonka vuoksi Starckin saarnamatkoista tuli varsin pitkiä. Hän merkitsi muistiin syntyneet ja kuolleet, joten hänen jäljiltään monet sukututkijat ovat pystyneet rakentamaan sukujensa tarinoita.
Starck kävi ahkerasti pitämässä kotitarkastuksia seurakuntalaistensa luona. Samalla hän opetti nuorisolle sisälukua ja sai vastaavasti tietoa seurakuntalaistensa elämäntavoista.
Hän meni naimisiin Pernajan rovastin Petrus Serlachiuksen tyttären Annan kanssa. Petrus mainitaan Gustaf Strackin opinnäytetyön alkulehdillä, ymmärtääkseni yhtenä työn tarkastajista.
Toukokuussa 1710 syntyi Gustafin ja Annan poika David, joka lähti aikanaan itsekin pappisuralle. Mutta perheonni oli lyhytaikainen, sillä Gustaf Starck kuoli samana vuonna vain 35-vuotiaana.
Elettiin Suuren Pohjan sodan vuosia, joten Starckille ei aivan heti löytynyt seuraajaa. Se kertoo mielestäni siitä, että Starckin kuolema tuli yllättäen. Vasta vuonna 1712 nimitettiin seuraajaksi Stephanus (Stefan) Sylvester, joka oli  venäläisen sotaväen hyökätessä jättänyt oman seurakuntansa Impilahdella, joka sijaitsee Laatokan pohjoisrannalla. Sota raivosi kuitenkin kaikkialla. Isonkyrön Napuen taistelun jälkeen venäläiset tulivat vuonna 1714 ”barbaarisella julmuudella” hävittämään myös Jämsää. Isoviha oli alkanut.
Ensimmäisen suomalaisen urheilukirjan kirjoittajan Gustaf Starckin kuolinsyy on jäänyt ainakin minulle tuntemattomaksi. Samana vuonna 1710 kuoli myös hänen kirjansa painanut Turun akatemian kirjanpainaja Johan Wall. Kirjanpainajan hautajaiset järjestettiin 22.11.1710.
Hypoteettisesti on mahdollista, että Gustaf Starck on onnettomuudekseen käynyt Turussa kyseisenä syksynä. Rutto levisi tuona vuonna satamakaupunkien kautta Suomeen. Ei ole lainkaan mahdoton ajatus, että Starck ja Wall olisivat kuolleet ruttoon. Tämä oletus vaatisi kuitenkin tarkempaa tutkimista.

Pihkala Starckin jalanjäljissä

Suomen olympiajoukkueen paluujuhla Pallokentällä 1920.
(Atelier Rapid, Museovirasto)
Luulen, että Lauri "Tahko" Pihkala (1888–1981) tunsi Gustaf Starckin uraauurtavan opinnäytetyön. Tahko oli hyvin kiinnostunut antiikin urheilusta. Luultavasti antiikin sankarillinen Hellas ja sitä terrorisoinut suuri Persia on synnyttänyt sortovuosina Suomessa laajemminkin sympatiaa ja innostusta.
Pihkala kirjoitti antiikin viisiottelusta muun muassa kreikkalaisen urheilun suurimpiin auktoriteetteihin kuuluneen englantilaisen historioitsija Edward Norman Gardinerin (1864–1930) kanssa yhteisartikkelin ”The system of Pentathlon”, joka julkaistiin Journal of Hellenic Studies -nimisessä lehdessä vuonna 1925.

Sitä ennen Pihkala oli kirjoittanut Urheilijan Jouluun 1924 artikkelin ”Antiikkinen viisiottelu. Kuolemantuomio vai renessanssi”, jossa hän ehdotti 5-otteluun uutta pistelaskutapaa.
Pihkalan aktivoituminen yleisurheilun 5-ottelun tutkijana saattoi liittyä siihen, että maailmalla laji ei ollut kovinkaan suosittu, ja sen pudottamisesta olympiakisojen ohjelmasta on ehkä ollut liikkeellä jo ennakkohuhuja. Kohtalokasta oli, että kymmenottelu ajoi suosiossa 5-ottelun ohi.
Yleisurheilun 5-ottelu oli olympiakisojen ohjelmassa vain kolme kertaa. Lajin suureksi sankariksi jäi Mikkelin Eero Lehtonen, joka voitti kaksi olympiakultaa, vuosina 1920 ja 1924. Lehtonen oli suunnitellut osallistumista myös vuoden 1928 olympiakisoihin, mutta kuultuaan 5-ottelun pudottamisesta kisaohjelmasta hän luopui kokonaan urheilusta.

Muistitko Thorpen?

Jim Thorpe, Tukholman
olympiakisojen sankari.
(Wikimedia)
Ensimmäinen olympiavoittaja 5-ottelussa oli amerikkalainen James "Jim" Thorpe vuonna 1912. Thorpe voitti Tukholman olympiakisoissa lisäksi kymmenottelun, ja Ruotsin kuningas tokaisikin palkintoja jakaessaan, että hänen mielestään Thorpe on maailman paras urheilija.
Intiaaniverinen Thorpe julistettiin kuitenkin seuraavana vuonna ammattilaiseksi hieman kyseenalaisin perustein amatöörisääntöjen rikkomisesta. Samalla hänen oli luovutettava pois olympiakultamitalinsa. Se onkin jo eri tarina.

P.S. Olen täydentänyt tekstiä 21.4.2020 muun muassa FT, toimituspäällikkö Jouko Kokkoselta saamani palautteen perusteella liittyen Gustaf Starckin toimintaan sotapappina.

P.S. 2 (25.10.2020) Täytyy sanoa, että tämä postaus ei osunut aivan kohdilleen, mutta tekstiä syntyy. Sain jo kesällä Urheiluarkiston Matti Hintikan ystävällisen palautteen, mutta erinäisten kiireiden vuoksi en ole ehtinyt täydentämään tätä tekstiä. Matti ohjasi minut lukemaan antiikin urheilun asiantuntijan Juha Tahvanaisen pro gradun vuodelta 1997. Se ilmestyi siis 300 vuotta sen jälkeen, kuin tässä postauksessa mainittu "ensimmäinen suomalainen urheilukirja" De Pancratio. Minä en tiennytkään sitä Turun Akatemian käytäntöä, jossa tavallisesti työn ohjaaja eli tässä tapauksessa Krister Alander kirjoitti pro gradu -väitöskirjan, jota oppilas eli tässä tapauksessa Gustavus Starck, puolusti. Krister Alander on siis todellisuudessa ensimmäisen suomalaisen urheilukirjan tekijä, ja Gustavus Starck on kirjaan huolellisesti perehtyneenä puolustanut sitä.
No kuka sitten oli Krister tai Chritiernus Alander? Hän syntyi Ahvenanmaalla Finströmin kirkkoherran poikana vuonna 1660. Hän sai ensin kotiopetusta ja täydensi opintojaan Turun yliopistossa ja Uppsalassa. Vuonna 1692 hänestä tuli Turun yliopiston kaunopuheisuuden professori. Alanderin maallinen vaellus päättyi jo vuonna 1704.

2.12.2019

Ilkka ja Pohjalainen, traagista lehdistöhistoriaa

Pohjanmaan suurten lehtien Ilkan ja Pohjalaisen yhdistyminen on kipeä asia. Se on synnyttänyt paljon huolta ja murhetta. Moni ”tietää”, kuinka lehtiä olisi pitänyt johtaa. En itse ryhdy tältä rannalta huutelemaan neuvoja, miten olisi kannattanut tehdä. Jokainen lehti elää aikansa.
Tunnustan olevani sanomalehtiromantikko. Lehtien historiaan tutustuminen on valtavan kiinnostavaa, ja se avaa mielenkiintoisia näkökulmia myös tätä päivää peilaten. Kerronpa nyt muutaman herkullisen ja kenties opettavankin tarinan.
Sanomalehti Pohjalainen perustettiin Seinäjoella. Helppo sanoa heti, että olisi kannattanut pysyä siellä rautatieaseman risteyksessä. Lehdestä tehtiin kuitenkin maakunnan suurkaupungin Vaasan lehti. Kun ajatusmaailmaltaan nuorsuomalainen Santeri Alkio perusti Vaasaan Ilkka-nimisen uuden sanomalehden kolme vuotta myöhemmin, alkoi klassinen levikkitaistelu. Yksi erä siinä taistelussa päättyi, kun Ilkka siirtyi verissäpäin täysin lyötynä 1960-luvun alussa Seinäjoelle. Häviössä oli kuitenkin uuden alku. Ja Ilkka pääsi seuraavassa taistelussa niskanpäälle.
Odotan suurella mielenkiinnolla, että pääsen lukemaan tietokirjailija Ossi Viidan kirjoittamaa maanviljelysneuvos Juhani Rinnan pian julkaistavaa elämäkertaa. Rinta nousi raadellun Ilkan hallituksen puheenjohtajaksi suurimman ahdingon keskellä 1960-luvulla. Hän johti lehteä hallituksen puheenjohtajana kolme vuosikymmentä. Niiden aikana Ilkka ajoi uskomattomalla tavalla Pohjalaisen etumatkan kiinni ja paineli samaa vauhtia ohitse.

O.E. Könni (Digitaalinen sanomalehtiarkisto)
Tarkastellaan vähän Pohjalaisen, alkujaan Vaasa-lehden, alkutaivalta. Totta se on, Vaasan perustaminen käynnistyi vuonna 1901 nimenomaan Seinäjoen rautatieaseman liepeillä. Lehden perustaminen oli pitkä prosessi, jossa oli politiikkakin vahvasti mukana. Otto Edvard Könni, armoitettu nuorisoseuramies, oli lehtiasiassa aktiivinen. Liikkeelle lähdettiin vuonna 1901. Könnin johdolla 14 pohjalaisvaikuttajaa kirjoitti Suomen suurimpaan sanomalehteen Uuteen Suomettareen, että Ossian Ansaksen toimittaman lehden, joka oli hämmentävästi myös nimeltään Pohjalainen, taso oli laskenut liikaa. Emeritusprofessori Raimo Salokangas on luonnehtinut perustuslaillista Ansasta henkilöksi, jonka kohdalla suoraselkäisyys muuttui jo jäykkäniskaisuudeksi. Mutta Ansas lisäsi höyryä, ja lopulta hänen Vaasassa ilmestynyt lehtensä lakkautettiin kesäkuussa 1901. Tässä vaiheessa Ansas pyysi apua vanhasuomalaisten veteraanijohtajalta Agathon Meurmanilta. Meurman oli yhteydessä Yrjö-Koskiseen, joka puhui asiasta senaatin talousosaston varapuheenjohtajan eli käytännössä pääministerin kanssa. Vanhaa lehteä ei enää voinut pelastaa, mutta uuden lehden perustamiseen tuli ohjeita. Meurmanin tiedossa oli, että valtiopäivämies O.E. Könni oli myös virittelemässä lehtihanketta. ”Kangasalan Karhuksi” kutsuttu Agathon Meurman vierasti Könnin uudistushenkisyyttä, ja sen vuoksi hän sympatiseerasi ääriperustuslaillista Ansasta. Tässä vaiheessa aika oli kuitenkin ajanut Ansaksen ja Meurmanin ohi.
Nyt Vaasassa ei ollut suomenkielistä sanomalehteä. Raittiusmies Könni oli jo 15 vuotta aikaisemmin perustanut Vaasaan ”Kansan Lehden”, joka kuitenkin kuihtui nopeasti omaan kuivuuteensa. Könni, joka oli sydänjuuriaan myöten lehtimies, oli vahva toimija, kun Etelä-Pohjanmaan Sanomalehtiosakeyhtiö perustettiin Seinäjoella palindromipäivänä 10.11.01.
Maanviljelijä Könni oli monien toimiensa ohella Keskinäisen Henkivakuutusyhtiö Suomen asiamies Seinäjoella. Hänen kollegansa Vaasassa oli pankinjohtaja Kaarle H. Majander. Mahdollisesti juuri Könni on pyytänyt Kansallis-Osake-Pankin johtajan mukaan tähän uuteen lehtihankkeeseen. Ehkä vireillä oli kaksi lehtihanketta, joita tässä yritettiin yhdistää.

Johtokuntaan varajäseneksi valittu Majander (Majantie) on tässä yhteydessä sivupolku. Rakastan sivupolkuja. Majantie on urheiluhistoriassa paljon merkittävämpi hahmo kuin lehdistöhistoriassa. Hänet valittiin vuonna 1906 SVUL:n toimitusvaliokuntaan. Seuraavana vuonna hän suomensi nimensä Majantieksi ja perusti kotikaupunkiinsa Vaasaan suomenkielisen urheiluseuran, Vaasan Vasaman. Hänestä tuli Henkivakuutusyhtiö Suomen apulaisjohtaja, ja siinä roolissa hän saattoi tarjota parhaille urheilijoille työpaikkojakin. Kerrotaan, että työläishenkinen Hannes Kolehmainen olisi kieltäytynyt vahtimestarin paikasta, koska hänellä oli liian jäykkä niska. Urheilumuseon Ossi Viidan mukaan varmaa on se, että Hannes on kieltäytynyt tarjotusta työpaikasta. Mutta siitä ei tietääkseni ole täyttä varmuutta, mitä on puhuttu tai mistä oikeasti on neuvoteltu.
Majantie oli SVUL:n puheenjohtaja 1914–1919, ja juuri hän sai aikaan aikamoisen skisman Suomen Urheilulehden kanssa. Lyhyesti: Ivar Wilskman oli perustanut sekä Suomen Urheilulehden että Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton, tässä järjestyksessä. Suomen Urheilulehti olikin luontevasti Wilskmanin aikana SVUL:n äänenkannattaja. Mutta kun urheilujärjestön puheenjohtaja vaihtui, Urheilulehti päätti vaatia Majantien johtamalta SVUL:ltä 1000 markkaa (3400 euroa) tästä äänenkannattajastatuksesta. Majantien johtama SVUL haistoi rahastuksen, eikä lähtenyt maksamaan. Sen vuoksi Urheilulehdestä tuli vuonna 1915 ensin Suomen Uimaliiton ja myöhemmin keväällä myös Suomen Palloliiton äänenkannattaja. SVUL putosi tässä vaiheessa pois.

Takaisin Pohjanmaalle: Tammikuussa 1902 valittiin Etelä-Pohjanmaan Sanomalehtiosakeyhtiön johtokuntaan hovioikeudenasessori Oskar Julius Rewell, kaksi Vaasan reaalilyseon opettajaa Pesonen ja Hammarström, sekä maanviljelijät O.E. Könni ja Mikko Iipponen. Iipponen oli laihialainen vaikuttaja, joka toimi myöhemmin kansanedustajanakin.
Suuntalinjoja hierottiin oman joukon keskuudessa. Ja ilmoituksista käytiin armotonta taistelua.
Ruotsinkielisen Vaasan liikemiehet eivät kaivanneet uutta suomenkielistä sanomalehteä kaupunkiinsa. Väännettiin myös kirjapainosta. Uuden lehden tekeminen onnistui vasta Antti Hautalan siirrettyä kirjapainolupansa Kokkolasta Vaasaan.
Kun mietitään niitä sortovuosien tunnelmia, ei voi kuin ihmetellä, kuinka lehti onnistuttiin perustamaan Vaasa-nimisenä. Vaasan virallinen nimihän oli Nikolainkaupunki. Ottamalla Ruotsin vallan aikaan viittaavan lähes kapinallisen nimen uudelle perustettavalle lehdelle tekijät kokeilivat kepillä jäätä. Se kesti. Polku menestykseen oli avattu.
Vaasan näytenumero ilmestyi 30.1.1903. Vastaava toimittaja F.W. Pesonen ja toinen toimittaja Hammarström olivat nuorsuomalaisia. Lehti vaikutti olevan selvästi radikaalimpi ja uudistushenkisempi kuin edellisvuonna lakkautettu Ossian Ansaan lehti.
Toimituksen ja johdon sisäinen linjataistelu jatkui vielä tässä vaiheessa. Kun lehden ilmestyminen alkoi kolme viikkoa myöhemmin, vastaavana toimittajana olikin vanhasuomalaiseksi luokiteltava raittiusmies Otto Edvard Könni. Hän on siis tämän Vaasa-lehden ensimmäinen päätoimittaja.

Takaisin tähän päivään: Vaasan ja Ilkan välinen levikkitaistelu on vaikuttava osa suomalaista lehdistöhistoriaa. Seinäjoen kaupungin kasvun siivittämänä Ilkka ajoi Vaasan (Pohjalaisen) levikkitaistelussa kiinni. Vaasa yritti puolustautua ja muutti 1980-luvun puolivälissä nimensä Pohjalaiseksi. Se oli markkinamiesten päätös. He kokivat Vaasa-nimen estävän lehden myymisen Seinäjoen seudulla. Kukin voi miettiä, mitä menetettiin nimen muutoksen yhteydessä. Vai menetettiinkö mitään? Tämä Vaasan ja Pohjalaisen satavuotias lehtitarina päättyy tämän vuoden lopussa Toni Viljanmaan päätoimittajakauteen. Uusi päätoimittaja Markku Mantila ryhtyy johtamaan uutta lehteä nimeltä Ilkka-Pohjalainen.

Tellervo Könnin kaunis Ex Libris.
Nyt rakas lukija odottaa jo malttamattomasti lisää tietoja Vaasan ensimmäisestä päätoimittajasta Otto Edvard Könnistä. Hän oli Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran ensimmäinen puheenjohtaja vuonna 1882. Hänen isänsä oli viimeinen Könnin mestari, Yli-Könnin isäntä Juho Juhonpoika Könni, joka valmisti könninkelloja jo neljännessä polvessa. 
Otto Edvardin tyttärestä Tellervo Könnistä tuli vuodesta 1920 lähtien yksi Savonlinnan vaikutusvaltaisimmista naisista ensin Savonlinnan tyttölyseon voimistelun, urheilun ja terveysopin lehtorina ja vuodesta 1946 tyttölyseon rehtorina. Hän toimi pitkään sivutoimisesti Varalan voimistelunopettajien johtamiskurssien johtajana, partiojohtajana ja SNLL:n alueellisissa johtotehtävissä. Hän johti esimerkiksi suuria nuorisoseurojen voimisteluesityksiä.
Tellervo Könnillä oli kaunis Ex Libris. Siinä on tähän kirjoitukseeni täydellisesti osuva latinankielinen teksti: Tempora mutantur, nos et mutantur in illis. Eli ajat muuttuvat, ja me muutumme niiden mukana.

Otto Edvardin pojasta Kosti Esa Könnistä tuli aikanaan Vaasa-lehden toimituspäällikkö ja Yleisradion Vaasan ohjelmapäällikkö. Hänen pojastaan Ukko Könnistä tuli Yhtyneiden Paperitehtaiden Simpeleen tehtaiden henkilöstö- ja sosiaalipäällikkö. Hän oli siis vuorineuvos Juuso Waldenin oikea käsi Simpeleellä. Ukko Könni perusti paikallislehti Kaakkoisseudun ja toimi sen sivutoimisena päätoimittajana ja vastaavana toimittajana. Hänestä tuli myös SVUL:n Nuorten pitkäaikainen puheenjohtaja 1964–1973. Lisäksi hän toimi sotien jälkeen toistakymmentä vuotta sivutoimisena liikunnan- ja laulunopettajana. Miten ihmeessä hän on ehtinyt siihen kaikkeen?
Nykyisin Simpele on sulautunut Rautjärveen, ja Kaakkoisseutu yhdistyi Parikkalan Sanomien kanssa vuonna 2007. Lehden nimi on nykyään Parikkalan-Rautjärven Sanomat.

Olen käyttänyt tässä kirjoituksessa tärkeimpänä lähteenä Raimo Salokankaan vuonna 2003 ilmestynyttä Pohjalaisen historiaa käsittelevää ”Ankarat käskyt kohtalon”-kirjaa ja Helsingin Sanomissa vuonna 1999 ilmestynyttä Ukko Könnin muistokirjoitusta sekä Ossi Viidan kirjaa Hymyilevä Hannes. Lisäksi olen tarkistellut yksityiskohtia ministeri Jaakko Nummisen massiivisesta nuorisoseuraliikkeen historiakirjasarjasta Yhteisön voima 1–5 (Edita 2011).

11.1.2015

Kaikkea sattuu on mielenkiintoinen tietokirja mustan joutsenen hengessä

Osallistuin Helsingin yliopistolla järjestetyille Tieteen päiville ja luin tällä viikolla julkaistun kirjan Kaikkea sattuu (Gaudeamus 2015). Siinä monet Tieteen päivien alustajista kirjoittavat sattuman merkityksestä. Ilari Hetemäen, Pauliina Raennon, Hannu Sariolan ja Tuomas Sepän toimittama kirja on erinomainen läpileikkaus suomalaisesta tieteestä ja sattumien merkityksestä paitsi tieteessä, myös laajemmin meidän elämässämme.

Kirjan teeman Sattuma – Slumppen voisi kiteyttää esimerkiksi Juhana Vartiaisen artikkelin "Miksi taloutta ei voi ennustaa mutta päätöksiä pitää tehdä" kautta. Vartiainen näkee nykyisestä pitkittyneestä lamasta huolimatta, tai siitä johtuen, keynesiläisellä ajattelulla julkisen vallan markkinataloutta ohjaavana toimijana olevan käyttövoimaa myös 2000-luvulla.

Finanssikriisi ja maailmantalouden taantuma ovat vuodesta 2008 lähtien jättäneet teoreettisen kuvan taloudesta hyvin arvaamattomaksi. On tajuttu, että rahoitusmarkkinat voivat olla kollektiivisen harhakäsityksen vallassa. Vartiainen siteeraa Nassim Nicholas Talebin teosta Musta joutsen (2007), jonka keskeinen sanoma on, että niin luonto kuin ihmisten maailmakin kehittyvät suurten muutosten kautta. Sen vuoksi rationaalisten odotusten teorioiden varaan luotu hallittujen normaalijakaumien yllätyksetön maailma on harhakuva.

Vartiainen vertaa kansantaloutta kissan ja hiiren juoksupeliin. "Kansantalous ei siis ole biljardipallojen liikkuva joukko eikä edes järkevän kissan ja hiiren juoksupeli – vaan ehkä sellainen kissan ja hiiren juoksupeli, jossa häkki voi yhtäkkiä muuttaa muotoaan ja kissa muuttua norsuksi."

Vartiainen toteaa, että suomalaisten osalta musta joutsen, "väestöjoutsen" oli helposti ennustettavissa, mutta päättäjät eivät varautuneet siihen riittävästi. "Jo parinkymmenen vuoden ajan on ollut nähtävissä, että julkistalous alkaa vuoden 2009 jälkeen heikentyä rakenteellisesti, tarjontatekijöiden heikkouden – työikäisen väestön alkavan vähenemisen – vuoksi."

Tavallaan taloudesta kirjoittaa myös Pekka Valtonen artikkelissa "Sattumalta löydetty maailma". Hän selvittää, kuinka sattumanvaraista oli esimerkiksi se, että Kolumbus purjehti juuri Kastilian (Espanjan) lipun alla uuteen maailmaan. Taloudellisen hyödyn tavoittelu ja poliittinen kilpailu yllyttivät Euroopan kuningashuoneita rahoittamaan retkikuntia löytöretkille.

Leif Åberg
Tieteen päivillä nautin myös Leif Åbergin esitelmästä, jonka hän oli otsikoinut Osmo A. Wiion mukaan "Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta". Jokainen viestintätilanne on monitulkintainen. Tämä koskee erityisesti kriisitilanteita. Tulevat uhkat koetaan epävarmuutena, mutta kriisien hallinnassa pyritään rakentamaan toimintamalleja menneeseen, eli kokemuksiin perustuen.

Kuuntelin myös Euroopan historian tuntijaa Laura Kolbea, joka pohdiskeli ehkä puolitosissaan, että lähetetäänkö Marsiin ensimmäisten siirtolaisten joukossa rikollisia aivan kuten aikanaan Amerikkaan ja Australiaan.

Kaikkea sattuu -kirjassa on Tapio Markkasen erinomainen artikkeli "Sattuman lyhyt askel avaruuteen". En tiennyt, että Turussa syntyneellä tähtitieteilijällä Anders Johan Lexellillä (1740–1784) oli osuutensa siinä, että Herschelin löytämä Uranus ymmärrettiin planeetaksi eikä komeetaksi, kuten Herschel itse ensin luuli.

Kävin Wikipediasta lukemassa, mitä Lexellistä kerrotaan: valmistui Turun akatemiasta 1760, Upsalassa matematiikan apulaisprofessoriksi 1763 ja professoriksi 1766, Pietarin tiedeakatemiaan 1768 ja Pietarin akatemian tähtitieteen professoriksi vuodesta 1771.  Turun yliopiston matematiikan professoriksi Lexell nimitettiin vuonna 1775, mutta hän pyysi ja sai luvan jäädä vielä kolmeksi vuodeksi Pietariin. Hän sai myöhemmin vielä kahdesti pidennettyä virkavapauttaan, aina vuodeksi kerrallaan. Vuonna 1780 hän oli palaamassa Turkuun, mutta Pietarin akatemia sai hänen mielensä muuttumaan tarjoamalla vuoden pituisen opintomatkan Saksaan, Ranskaan ja Englantiin. Vuonna 1783 hänestä tehtiin Pietarissa akateemikko.

Ilkka Niiniluoto kirjoittaa vapaasta tahdosta. Taustalla on kuva itämaiden
 kirjallisuuden professorista G.A. Wallinista, joka ei tullut valituksi
 Siperian-tutkimusmatkalle.
Vaikka nyt "löysin" Lexellin, haluan vielä palata uutuuskirjaan, missä filosofi Ilkka Niiniluoto kirjoittaa lyhyesti otsikolla "Tahdon vapaus". Hän kertoo Demokritoksesta, joka oli ensimmäinen tunnettu deterministi. Demokritoksen  mukaan kaikki tapahtuminen maailmassa perustuu aineellisten atomien alaspäin suuntautuvaan liikkeeseen. Epikuros lisäsi Demokritoksen ajatteluun, että hiukkaset saattavat ajoittain hieman "syrjähtää"  liikeradoiltaan.

Niiniluodon ajatuksia ja kirjan teemaa voisi täydentää pohtimalla 200 vuotta sitten eläneen Helsingin yliopiston itämaiden kirjallisuuden professorin Georg August Wallinin (1811–1852) matkoja Lähi-idässä. Ahvenanmaalla syntynyt Wallin kävi Turun katedraalikoulua, mutta luki yksityisesti ylioppilaaksi. Vuonna 1829 Wallin kirjautui Helsinkiin siirrettyyn yliopistoon, mutta hänet erotettiin viisi vuotta myöhemmin. Hän palasi pakkolomalta, valmistui ja pääsi yliopiston kirjaston ylimääräiseksi amanuenssiksi. Hän olisi halunnut lähteä tutkimusmatkalle Siperiaan, mutta valinta osui hänen opiskelukaveriinsa M.A. Castréniin. Wallinin matkat suuntautuivat sen vuoksi Egyptiin ja Arabiaan.

Jouko Kokkonen
Tieteen päivien teema tuli hyvin esille myös Jouko Kokkosen esityksessä "Sattumat urheilun muutostekijöinä". Ajatelkaapa kahta erikoista "syrjähtämistä" suomalaisen urheilun historiassa vuosina 1980 ja 1997.

Juha Mieto ja Lake Placidin olympiakisojen sadasosatappio. Voi vain arvuutella, miten Mietaan elämä olisi muuttunut, jos tuo sadasosa olisi kääntynyt hänen edukseen. 

Ja sitten jalkapallon MM-karsintaottelu Suomi-Ukraina. Suomi johtaa jatkoajalla Antti Sumialan maalilla ja on matkalla jatkokarsintaan. Kulmapotku Ukrainalle. Ja sitten maailma pysähtyy: pallo menee kuin painajaisessa viiden suomalaispelaajan kautta omaan maaliin...

Mitä tähän enää voi sanoa. Kaikkea sattuu.