sunnuntai 26. elokuuta 2018

Kim Koivun kilpailuohjelma uusiksi

Golfin Challenge Tourilla sensaatiomaisesti kolme kertaa voittanut Kim Koivu, 27, antoi tuoreeltaan Sveitsin Rolex Trophyn voiton jälkeen haastattelun, jossa hän ei osannut tarkkaan sanoa tulevaa kilpailuohjelmaansa, vaikka kolme CT-voittoa samalla kaudella avaavat välittömästi oven Euroopan pääkiertueelle. 
Kaksi asiaa tuli selväksi. Viisi viikkoa peräkkäin kilpaillut pelaaja tarvitsee jo ainakin yhden palautumisviikon, eli Tanskassa alkavalla viikolla järjestettävä Euroopan kiertueen kilpailu jää väliin. Toinen asia, jonka Koivu sanoi selvästi, oli päätöksen tekeminen tulevista kilpailuista yhdessä tiimin kanssa.
Tämä on mielenkiintoinen tilanne, joten päätin tutkia sitä vähän tarkemmin.
Suomalainen pelaaja ei ole koskaan aikaisemmin ollut vastaavassa tilanteessa, jossa kesken kauden pitäisi alkaa valikoida pääkiertueen kilpailuja omaan kilpailuohjelmaansa. Miksi Koivu ei siis vain mene pelaamaan niitä pääkiertueen kisoja, kun kerran kortti on jo taskussa tälle ja ensi kaudelle?
Vaikeaksi tilanteen tekee Euroopan kiertueen kilpailuohjelman rakenne. Loppukaudella palkintorahat kasvavat, ja kilpailujen osanottokynnys vastaavasti nousee. Isoimmat turnaukset, joihin Challenge Tourin kolminkertainen voittaja käsittääkseni pääsee, ovat lokakuun alussa Skotlannissa pelattava Alfred Dunhill Links Championship ja sen jälkeen seuraavalla viikolla Walton Heathin golfkentällä pelattava Sky Sports British Masters. Ainakin viime vuonna kolme CT-voittoa saalistanut britti Aaron Rai oli mukana näissä kisoissa.
Euroopan kiertueen neljä viimeistä superkisaa ovat vielä tänä vuonna käsittääkseni Koivun ulottumattomissa.
Koivu on pelannut tällä kaudella pääkiertueella viisi kisaa ja läpäissyt kolme kertaa cutin, mutta karsiutunut kahdesti viikonlopun kierroksilta. Hän on saanut pääkiertueelta kokoon toistaiseksi 12 800 euroa, joilla hän on 300 parhaan pelaajan joukossa. Siinä on aika monta pelaajaa edellä.
Koivun kannalta tärkeintä onkin nyt päästä kartuttamaan rutiinia Euroopan pääkiertueelta. Vierumäen voittoisan Challenge Tour -kilpailun jälkeen Koivu kertoi pelaavansa Ruotsin ET-kisan Nordea Mastersin, joka siis pelattiin jo, ja Portugal Mastersin 20.–23. syyskuuta. Hänellä on kolminkertaisena CT-voittajana mahdollisuus päästä myös Sveitsin ET-kisaan Omega European Mastersiin, joka pelataan 6.–9. syyskuuta ja Hollannin ET-kisaan KLM Openiin 13.–16. syyskuuta.
Luulen, että nämä kolme ET-kisaa (Sveitsi, Hollanti ja Portugali) tulevat nyt Koivun ohjelmaan. Sen jälkeen hän pelannee lokakuussa Skotlannissa ja Englannissa aiemmin mainitsemani isot turnaukset. Mutta kauden päätteeksi hän palannee Challenge Tourille. Kiinassa jo kerran voittaneen Koivun kannalta voi olla mielenkiintoista, että CT:n kolmanneksi ja toiseksi viimeiset kisat pelataan Kiinassa. Jos Kiinan kisat jäisivätkin pois ohjelmasta, tämän kauden kiistaton sankari halutaan varmasti nähdä Challenge Tourin päätösosakilpailussa, loka-marraskuun vaihteessa pelattavassa Ras Al Khaimah Challenge Tour Grand Final -turnauksessa.

Kim Koivu antoi Vierumäellä haastatteluja kuin kokenut tekijä.

Olin kuuntelemassa Kim Koivun lehdistötilaisuutta Vierumäellä pari viikkoa sitten voittoon päättyneen Challenge Tourin osakilpailun jälkeen sen jälkeen, kun hän oli antanut ensimmäiset kommenttinsa Challenge Tourin tv-ryhmälle ja Yleisradiolle. Jo silloin oli varmaa, että toisen CT-voittonsa myötä Koivu nousee ensi kaudeksi Euroopan kiertueelle. Vierumäen kommentteihin ja ajatuksiin on nyt mukava palata.
Tunnelma tuossa Janne Tarmion johtamassa lehdistötilaisuudessa oli maaginen. Suuresta tuntemattomuudesta tunnetuimpien suomalaisten golftoimittajien tenttiin lennähtänyt Kim Koivu oli siinä hetkessä kuin kala vedessä. Täytyi oikein muistuttaa itseään, että tämä sujuvasanainen kaveri on kuitenkin vasta Challenge Tourin rookie.
Esimerkkinä Koivun kommentti kaudelle 2019 varmistuneesta Euroopan kiertueen paikasta: ”Iso merkitys, tästä lähtien pystyn pelaamaan rennompaa peliä, kun käytännössä kortti on jo varma. Kaikki pelaajat joilla ei ole 80 000 pistettä tässä kohtaa kaudesta, heillä on takaraivossaan, että hyvin pitäisi pelata.”
Lehdistötilaisuutta vetänyt Janne Tarmio kysyi, että Koivun tähtäimessä on tietysti kolmas voitto, joka toisi suoran pelioikeuden pääkiertueelle, eikö niin?
”Ilman muuta! Itse pelaan nyt muutaman pääkiertueen kilpailun, Ruotsissa ja Portugalissa sitten myöhemmin syksyllä. Ruotsiin pääsen CT-voittajakategorialla. Tietenkin jos sattuisi äkkiä tuleen kolmaskin voitto, pääsisin pelaamaan pääkiertueen kisoja. Sitten taitaisi päästä pelaan ne isommatkin kisat loppukaudesta”, Koivu arveli tuolloin.
Tässä luulen, että hän arveli väärin. En usko, että hänen kategoriansa riittää niihin päätöskisoihin. Mutta Kim Koivu ei tehnyt tästä ongelmaa, vaan jutteli luontevasti.
”En ole päättänyt kisoja. Valmentaja päättää minun kalenterin, David (da Silva) päättää”, Kim Koivu sanoi.
Vierumäen kisaa seuranneessa Ruotsin ET-kisassa Koivu sijoittui 68:nneksi. Hän hävisi kahdeksan lyöntiä uransa parhaan ET-kisan pelanneelle Oliver Lindellille (T21.) ja viisi lyöntiä Tapio Pulkkaselle. Ruotsin kisaviikon tärkeimpiä anteja oli putterin fittaus (Scotty Cameron).


Kim Koivu sai uunituoreen Vierumäen
golfhistoriikin. Hänen hieno voittonsa
olisi ansainnut oman lukunsa kirjaan.
Voittamista Koivu kommentoi Vierumäellä seuraavasti: ”Minulla on niin hirveä tahto voittaa. Jos pelaan voitosta, olen yleensä voittanut. Se on mukava havaita.”
Uusinnassa Koivun voittoon päättyneen Vierumäen kilpailun ratkaisukohtiin ei kannata enää palata, mutta hänen kommenttinsa pelistä ovat mielenkiintoisia: ”Tekniikkani on tosi hyvää. Harvemmin missaan. Useimmiten niillä pelaajilla, jotka tekevät vähiten bogeja, niillä on paras mahdollisuus.”
Kokenut Golfpisteen toimittaja Teemu Tyry kysyi, mikä on valmentaja David da Silvan tiimin merkitys Koivulle.
”Kyllähän se on tosi magee , että ne on mukana. Meillä on hyvä ryhmä, hyviä sällejä, ja Nuutisen Sannakin, tällä hetkellä meidän ainoa naispelaaja.”
”Etenkin silloin kun ei pelaa hyvin, vaikeina aikoina, on tärkeä, että on sellainen ryhmä.”
Kim Koivun ensimmäinen juniorivalmentaja oli Tommi Stude. David da Silvan kanssa yhteistyö on jatkunut jo useamman vuoden. Lisäksi hän on tehnyt yhteistyötä mentaalivalmentaja Panu Kuhlbergin kanssa.
”Varmaan kahdeksan kertaa viimeisen kahden vuoden aikana on tavattu (Kuhlbergin kanssa). Henkiset jutut on tosi vaikea mitata millään, mutta varmasti siitä on ollut hyötyä.”
Mediatilaisuutta johtanut Janne Tarmio kysyi Koivulta Game Planistä ja Course Managementista.
”Ennen kisaa luodaan sellainen suunnitelma, joka sopii itselleni. Täällä ei voi räiskiä draiverilla joka väylällä, pitää pysyä pelisuunnitelmassa.”
Vierumäen viimeisellä kierroksella Koivu teki virheen 14. väylällä lähtiessään ”seitsemästä metristä säkittämään”. Se oli voittajan ”ainoa typerä virhe kahteen vikaan rundiin”.
Tavallisesti Kim Koivun caddiena toimii David da Silvan poika Daniel da Silva, joka on käytännössä joka viikko mukana. Teemu Tyry kysyi tästä hyvästä yhteistyöstä caddien kanssa.
”Daniel on tosi hyvä kaveri ja tietää paljon golfista. Hän tuntee kaikki mun lyönnit.”
Helsingin Sanomien Jussi-Pekka Reponen kysyi tarkemmin ajatuksia suorasta ET-noususta. Koivu vastasi, että kyse on prosessista.
”En tiedä. Minä näen tämän niin prosessina, ei se (nousu ET:lle) ehkä päällimmäisenä ole mielessä. Ennemmin, että kehityt joka päivä, että susta tulee parempi pelaaja, sitten opit tällaisista hetkistä, ja muistat niitä kun upotat jonkun putin sisään, tai lyöt hyvän lyönnin, opit joka päivä uutta, ja ne on sellaisia positiivisia voimavaroja, joita tarvitset sitten myöhemmin. Tavoite on voittaa PGA Tourilla eikä pelkästään näissä kisoissa.”
GoGolfin Jussi Miettinen muistutti, että vuoden 2017 lopulla Koivu ei olisi ollut omien sanojensa mukaan valmis lähtemään vielä Euroopan kiertueelle. Nyt olet lähdössä ”intoo piukrrna”, Miettinen ihmetteli. Mitä siis on tapahtunut?
”En vieläkään tällä hetkellä. Odotan ensi kauteen. Tässä on vieläkin juttuja joita pitää kehittää. En halua lähteä pääkiertueelle pelaamaan, jos taidot ei riitä sinne. En ole vielä yhtään hyvää sijoitusta saanut siellä (Euroopan kiertueella). Se on kuitenkin realiteetti. Pitää kehittyä pelaajana. Nämä 2–3 kisaa, mitä aion pelata siellä, hakee kokemusta, mutta jos sattuu hyvä viikko, ei sitä ikinä tiedä. Mutta kyllä siellä on eri taso, ne parhaat on tosi hyviä. Se on haaste.”
HS:n JP Reponen kysyi, kuinka Kim Koivu aikoo päästä PGA Tourille, kun se muille eurooppalaisille on ollut niin vaikeaa?
”Top50:iin maailmanlistalla pitää päästä, sittenhän aukeaa ovet joka paikkaan.”
”Se on sitten kun on yli 30 vee, ei mikään lähiajan tavoite. Mennään sellaisella ajatusmallilla, miten sanoisi, What´s important now, eli teet niitä asioita, jotka on tärkeitä nyt. Pitää nähdä isossa kuvassa.”
GoGolfin Jussi Miettinen kysyi, mitä Koivun pitää kehittää, että hän olisi valmis ET:lle?
”Mitäs tällä viikolla... Valmentaja sanoi Tomahawk drive, eli otettiin matalammalta kiinni driverista, tehtiin sitten spinnitön lyönti.”
”Ja etäisyyksiin keskityttiin rautamailoilla. Sitä ajettiin sisään tällä viikolla.”
”Uusien juttujen tuomista peliin. Opitaan pelaamaan fiksummin. Ja yritetään oppia parhailta pelaajilta.”
”Näin kun Patrick Reed chippaili kolmisen viikkoa sitten Hampurissa. Kyllä siitä oppii, kun katsoo maailman parhaita. Se on iso syy, miksi haluaa pelaamaan pääkiertueen kisoja”, Kim Koivu kertoili Vierumäellä toisen CT-voittonsa tunnelmissa.
Nyt hänellä on Sveitsin kisan jälkeen kolme CT-voittoa. Jatkossa on todella mielenkiintoista seurata, kuinka prosessi nyt etenee.
P.S. Lehdistötilaisuuden lopussa Jyrki Aaltonen antoi Kim Koivulle uunituoreen Vierumäen golfhistoriikin "Golfia kaikille", jonka kirjoittamiseen sain osallistua yhdessä YTM, oik.yo Riina Haran kanssa.

maanantai 6. elokuuta 2018

Jukka Rislakki kirjoitti muistelmat, joista syntyisi elokuva

 Luin palkitun toimittajan Jukka Rislakin, 73, muistelmateoksen ”Mullistusten mies. Elämää ja kohtaloita historian aallokossa.” Otava julkaisi tämän 416-sivuisen teoksen keväällä. Kirjassa on omat kiistattomat ansionsa.
Kirjan huumori kumpuaa osin tunnustuksellisesta itsekriittisyydestä, osin hykerryttävästä kirjallisesta ilmaisusta. Sanon tähän alkuun, että Rislakki siteeraa kirjassaan (s. 304) Peter Ackroydia oivaltavasti: ”Jos haluat valehdella, kirjoita elämäkerta. Jos haluat kertoa totuuden, kirjoita romaani.” Toisin sanoen, kun itse kirjoittaa omat muistelmansa, voi harjoittaa valikoivaa muistamista.
Sattumalta edellinen kirja, jonka luin loppuun, oli Keskisuomalaisen päätoimittajan Erkki Laatikaisen (1946–2013) elämäkerta ”Kivikkopellon poika. Erkki Laatikaisen tarina” (Teos, 2017), jonka kirjoitti dosentti Olli Matilainen. Vaimoni lukee Laatikaisen elämäntarinaa tällä hetkellä, joten pidättäydyn nyt kommentoimasta sitä. Molemmat teokset, Laatikaisen elämäkerta ja Rislakin muistelmat, ovat suhteellisen tuoreita kirjoja, jotka kertovat menestyneistä toimittajista.
Jukka Rislakki on kulkenut
mullistusten keskellä ja
kirjoittanut hauskat muistelmat.

Rislakki ja Laatikainen olivat, tai ovat olleet, käytännössä saman ikäisiä, molemmat ovat valtakunnallisesti tunnettuja toimittajia, ja heillä oli yhteistä maantiedettäkin: Jämsänkoski. Rislakin koulukaupunki kuului sitten myöhemmin päätoimittaja Laatikaisen mielikuvatasolla hallinnoimaan Keski-Suomeen.
Onkin pakko ihmetellä, että keskisuomalaisuuden ylimmän apostolin elämäkertakirjassa Rislakki ei saanut mitään roolia. Toisaalta, Rislakkikaan ei sitten mainitse muistelmateoksessaan Laatikaista. Valistunut arvaukseni on, että Laatikainen, jonka siis tunsin, kirjoitti niin pisteliäästi Rislakin vuonna 1995 ilmestyneestä kirjasta ”Kauhun aika. Neljä väkivallan kuukautta keskisuomalaisessa jokilaaksossa”, että Rislakki ei ole halunnut Laatikaista muistella. Parikymmentä vuotta sitten ensimmäisen kerran ilmestyneessä kirjassa käsiteltiin ensimmäisen kerran dokumentoiden ja haastatteluihin perustuen niitä veritöitä, joita valkoiset Jämsänkoskella, varsinaisen rintaman takana, tekivät vuonna 1918.
Jätetään arvailut. En ole koskaan tavannut Rislakkia, mutta olen tietysti lukenut Helsingin Sanomista monia hänen kirjoituksiaan. Tuon edellä mainitsemani Kauhun ajan lisäksi olen lukenut häneltä vuonna 1982 ilmestyneen yli 500-sivuisen teoksen ”Erittäin salainen. Vakoilu Suomessa” (Love Kirjat). Se on ymmärtääkseni jonkinlainen vakoilukirjallisuuden klassikko Suomessa, puutteineenkin.
Rislakin uusi kirja kertoo Suomen historiasta vuodesta 1945 eli Rislakin syntymästä alkaen. Mutta se kertoo myös Helsingin Sanomista, toimittajan työstä, kirjailijan työstä ja vuodesta 1991 alkaen myös Baltian ja etenkin Latvian historiasta.
Kirjan nimi Mullistusten mies kertoo siitä, että Rislakki on ollut todistamassa hämmästyttävän monia Euroopan lähihistorian merkittäviä tapahtumia, suoranaisia mullistuksia. Hän on haastatellut johtavia poliitikkoja ja tavannut valtiomiehiä. Hän on todistanut muutosta koko aikuisikänsä. 
Jäin miettimään, onkohan hän pohtinut kirjalle myös toista nimeä, Tunnustuksia. Ainakin hän mainitsee jossakin yhteydessä tämän kirkkoisä Augustinuksen 1600 vuotta vanhan teoksen, Confessiones.
Rislakki kuvaa omakohtaisten kokemustensa kautta suomalaisen yhteiskunnan vasemmistosuuntautuneisuuden 1960- ja 1970-luvuilla. Vasemmistolaisuus ulottui myös Helsingin Sanomien toimitukseen, vaikka Helsingin Sanomissa mieluiten vaietaan noista vuosista. Rislakki joutui muun muassa Yhdysvaltain suurlähetystön seurantaan ja häntä epäiltiin jopa KGB:n kätyriksi.
Muistelmateos on hauskasti, älykästä huumoria viljellen kirjoitettu lukunautinto. Nauroin useamman kerran jopa ääneen. Tyyli hajoaa vain siinä kohdassa, kun Rislakki yrittää tehdä pesäeroa Neuvostoliittoon ja todistelee, että hän ei ollut mikään Moskovan etäpääte tai KGB:n tiedonantaja. No, hänellä oli paljon vasemmistolaisia yhteyksiä ja näkemyksiä ja ainakin 1990-luvulla hän käytti avustajanaan miestä, joka työskenteli KGB:lle, joten niillä epäilyillä oli pohjaa ainakin epäluulojen hetteiköissä, vaikkakin kirjoittaja todistelee riippumattomuuttaan Neuvostoliiton ohjauksesta. Tässä kohdin muistelmateos etääntyykin ”tunnustusten” tunnelmasta ja muuttuu jollain tavalla valikoivaksi. Tämä on selvästi kirjoittajalle kipeä aihe, luultavasti lukuisien perusteettomien syytösten vuoksi.
Rislakki tunnetaan edelleen yhtenä Suomen johtavista vakoilua ja tiedustelua tuntevista asiantuntijoista. Luulisi, että hänen tietomäärällään olisi tullut tehneeksi enemmänkin havaintoja KGB:n toiminnasta vuosien varrella. Joitain hotellikuunteluita ym. tässä teoksessa kyllä avataankin.
Kirjoitustyylin hajoaminen rikkoo kokonaan sen lumouksen, jonka valtaan lukija on alussa uponnut. Tyylin muutoksen ymmärtää myös sitä taustaa vasten, että Rislakki alkoi 1990-luvulla pukeutua yhä useammin pikkutakkiin ja solmioon. Hän perusti perheen latvialaisen Anna Ziguren kanssa, ja tämä oli se järisyttävä mullistus, joka muutti toimittaja Rislakin oman elämän.
Sitten myöhemmin on taas herkullista lukea Latvian ensimmäiseksi suurlähettilääksi Helsinkiin nimitetyn Ziguren ja Rislakin suurlähettiläsvuosien arjesta ja etenkin niiden jälkeisestä ajasta Latviassa.
Rislakki luettelee kirjan lopussa valikoidusti yli 300 kirjoittamaansa lehtiartikkelia. Useimmat lukijat luultavasti loikkivat näiden listojen yli ja toteavat, että onpas ahkera toimittaja. Luettelo olisi ollut luettavampi, jos listaus olisi kohdistettu tiukemmin johonkin teemaan, esimerkiksi vakoiluartikkeleihin. Tai Baltia-artikkeleihin. Nämähän ovat olleet leimallisesti Rislakin vahvinta osaamisaluetta, parasta A-luokkaa.
Kriittisesti suhtaudun myös listaan 25 kirjasta, joita ilman Rislakki ei voisi olla. Toisaalta, onhan sieltä hauska bongata muun muassa Waltarin Sinuhe ja Linnan Tuntematon, mutta muuten saa potea henkistä pienuutta, kun itse on lukenut niin vähän, tai toisenlaisia kirjoja. Missä ovat Remekset?
Waltariin liittyen tuntuu absurdilta lukea, kuinka latvialaismies joutui Neuvostoliiton tyrannian vuosina Siperiaan kielletystä kirjasta, siis Waltarin kirjoittamasta ”Antero ei enää palaa”.
Mainio oivallus on kriittisesti laadittu luettelo omista kirjoista. Rislakki kommentoi kirjojaan nyt yli 70-vuotiaan kirjailijan elämänkokemuksellaan ja etenkin Latvian kokemustensa perspektiivistä.
Rislakin teos nousee uudelle tasolle esitellessään tämän päivän Latviaa, jota itse tunnen huonosti. Tämä vaihe on hyvin traaginen, mutta siitä ei puutu humoristisiakaan käänteitä. Tai sanotaan mieluummin, että Rislakki käyttää taitavasti nautittavan humoristista kirjoitustyyliään esitellessään itsenäistyneen Latvian tapahtumia.
Suurlähettiläs Mikko Pyhälä on Rislakin serkku, ja sivumennen sanoen mainio kokki, joka toi muutama vuosi sitten elokuvaohjaaja Michael Mooren vierailulle Suomeen. Mullistusten mies on kirja, joka voisi hyvin toimia pilapiirroksia harrastavan toimittaja Rislakin elämästä kertovan englanninkielisen elokuvan alustavana käsikirjoituksena. J.F. Kennedy, Fidel Castro, Nikita Hrushtshov, Mihail Gorbatshov, Vladimir Putin, Aatos Erkko ja Mauno Koivisto solahtavat luontevasti tarinaan, jonka ehdoton punainen (sic!) lanka nousee kylmän sodan vakoilumaailmasta alkaen Vanhan valtauksesta ja huipentuen Latvian itsenäistymiseen. Alkuteksteissä voisi käyttää Rislakin piirtämiä koomisia hahmoja ja lämminhenkisessä komediassa olisi mukana myös ripaus jännitystä ja vakoojia, mullistuksia ja korruptiota sekä tietenkin vallankumouksia ja kuolemaa, eli tällä olisi kaikki mahdollisuudet päätyä kansainväliseen levitykseen. Jukan ja Annan rakkaustarinan ympärille rakentuvan perhe-elokuvan nimeksi sopisi ”Latvia, my love”.

P.S. Kirjoitan parhaillaan Suomen Ampumaurheiluliiton historiaa. Jukka Rislakin sukulainen Helsingin ylipormestari Eero Rydman (1889–1963) oli aikanaan SAL:n perustajia. Näihin vaiheisiin kirja ei tuonut lisävaloa.