tiistai 1. marraskuuta 2016

Suomalaisten olympiavoittojen tarinat

Pitkän linjan urheilutoimittajasta erityisesti eläkepäivillään tuotteliaaksi urheilukirjailijaksi ryhtynyt Lasse Erola on tehnyt erinomaisen työn ja kirjoittanut kirjan ”Suomalaisten olympiavoittojen tarinat. 146 huippuhetkeä vuodesta 1908 alkaen.” (Paasilinna 2016) suomalaisen urheilun mieleenpainuvimmista hetkistä. Kyse ei ole olympiavoittajien henkilötarinoista, vaan näiden voittojen tarinoista.

Erolalla on perspektiiviä jo toimittajavuosiltaan Etelä-Suomen Sanomista, Turun Sanomista ja Ilta-Sanomista.

Tässä Erolan uudessa 360-sivuisessa kirjassa esitellään kaikki 146 olympiavoittoa. Ensimmäinen suomalainen olympiavoittaja Verner Weckman paini Ateenan välikisoissa kultaa keskisarjassa vuonna 1906, ja sinetiksi hän voitti kultaa myös Lontoon olympiakisoissa 1908. Tämän jälkimmäisen voiton yllä on kuitenkin vuosikymmenien ajan ollut varjo. Kerrotaan, että Weckman tarjosi Yrjö Saarelalle ”rahaa ja muutakin apua” kultamitalista.

Suomalaisille Weckman on tästä kyseenalaisesta varjosta huolimatta ollut ensimmäinen olympiavoittaja. Suomi itsenäistyi kuitenkin vasta 1917, joten Suomen ensimmäinen olympiavoitto oli saksalaissyntyisen Ludovika Jakobssonin ja Walter Jakobssonin saavuttama pariluistelun olympiakulta Antwerpenissä huhtikuussa 1920. Tämä Ludowikan tausta on syytä muistaa, kun keskustellaan turvapaikanhakijoista ja maahanmuuttajista. Siellä saattaa olla mukana potentiaalisia tulevia olympiavoittajia.

Erola kertoo kirjassaan myös Suomen urheiluhistorian erikoisimman tarinan. Kevyen sarjan (67,5 kg) painia oli kymmenisen vuotta hallinnut Emil Väre. Hän oli selättänyt kolme vastustajaa, mutta hän oli joutunut erittäin lujille isäntämaan Frits Janssensin kanssa. Siinä oli kulunut paljon voimia.

Emil Väreen lisäksi Taavi Tamminen selviytyi suomalaisista mitalivaiheeseen. Suomen joukkueen johto taktikoi, että Taavi Tammisen kannattaisi hävitä Väreelle, joka saisi sen myötä kultamitalin. Tämän jälkeen hyvävoimainen Tamminen voisi hyvissä voimissa varmistaa Suomelle hopeamitalin. Tästä tahallisesta häviöstä Tammiselle luvattiin kuitenkin hiljaisuudessa luovuttaa hyvityksenä Väreen kultamitali. Näin tapahtui. Tamminen hävisi, mutta sai palkkioksi kultamitalin. Ja Suomen joukkueen johto iloitsi ”hienosti” taktikoidusta kaksoisvoitosta!

Erikoinen tarina liittyy myös Julius Skutnabbin voittamaan 10 000 metrin pikaluistelun olympiakultaan Chamonixin talvikisoissa 1924, joille tosin annettiin olympiakisojen arvo vasta jälkikäteen. Clas Thunberg oli voittanut jo 1500 ja 5000 metrin matkat. Ennen kymppitonnin luistelua Thunbergin kanssa luistellut Skutnabb pyysi kaveriltaan, että antaisi tämän voittaa kympin. Thunberg lupasi. Vähän ennen maalia Skutnabb huusi Thunbergille: ”Classe, muista mitä lupasit!”

Näin sitten kävi, Skutnabb nousi 10 000 metrin olympiavoittajaksi. Ja kuitenkin yhteiskilpailun kulta meni vielä Thunbergille.

Ville Ritolan Pariisin olympiakisoissa 1924 voittaman 10 000 metrin kultamitalin tarinan Erola kertoo näin: joukkueen johto kielsi Paavo Nurmea osallistumasta 10 000 metrille, koska Paavolla oli ohjelmassaan muutenkin monta kilpailua.

Tästä on olemassa toinenkin tarina. Kerrotaan, että valmennusjohto oli ehdottanut sopujuoksua Nurmelle, että antaisi Ritolan suosiolla voittaa. Tämän ”nerokkaan” suunnitelman mukaan Nurmi voisi voimiaan säästellen ottaa helpon hopeamitalin. Näin hän säästäisi energiavarojaan myöhempiin kilpailuihinsa, ja Suomi saisi kaksoisvoiton. Nurmi, joka tiesi olevansa maailmanennätyskunnossa 10 000 metrilläkin, ei voinut sulattaa ajatusta tahallisesta häviöstä. Hänhän oli maailman paras! Sen vuoksi hän jäi omalla päätöksellään pois tästä kilpailusta.

Urheiluun liittyy paljon herkullisia tarinoita. Osa tarinoiden viehätyksestä perustuu jossitteluun, vaihtoehdon mahdollisuuteen: entäpä jos kyseisessä tilanteessa olisikin tehty toinen ratkaisu. Mitä siitä olisi seurannut?

Erola on aikaisemmin tehnyt kirjan ”Unohdetut olympiavoittajat”. Siinä hän kertoo olympiakisojen taidekilpailuista. Nyt hän johdonmukaisesti esittelee myös taidelajien suomalaiset olympiavoitot muiden mukana.

Suomen viimeisin kesäolympiakisojen kultamitali on Satu Mäkelä-Nummelan trap-voitto Pekingistä vuonna 2008. Olin paikalla urheilutoimittajana todistamassa tätä haulikkolajien ensimmäistä (!) suomalaista olympiavoittoa. Kun samana päivänä, 11.8.2008, tuli vielä Henri Häkkisen pronssimitali ilmakiväärillä, saatoin hetkeksi palata sellaisiin tunnelmiin, joita 1920-luvun olympiakisoissa suomalaiset saivat kokea. Silloinhan joukkueen johtoporras tosissaan mietti, miten Suomi voisi nousta mitalitilaston kärkeen ohi Yhdysvaltojen.

Ne ajat ovat totisesti menneet. Juttelin tästä Lasse Erolan kanssa. Hän oli sitä mieltä, että suomalaisten kannattaisi olla erityisen aktiivisia uusien lajien parissa, mikäli mitaleita vielä jatkossa halutaan. Tästä on hyvänä esimerkkinä Mira Potkosen pronssimitali Rio de Janeirosta.

Naisten nyrkkeily on vielä monessa maassa niin uusi ja outo laji, että sitä ei aivan varauksettomasti olla hyväksymässä varteenotettavien urheilulajien joukkoon. Tähän saumaan Mira Potkonen menestyksellisesti iski.

Osallistuin eilen illalla Urheilumuseon asiakastyöpajaan. Koolla oli hienoa porukkaa, urheilun ystäviä monenlaisilla taustoilla. Ideoimme keväällä ja kesällä 2017 toteutettavaa huikeaa ”Urheilumuseo renkailla” kiertuetta. Siitä rekkakiertueesta tulee aivan ehdoton ”must” -  pakko käydä vähintään kerran, jos yhtään urheilu kiinnostaa! Kiertueen aikataulu ja muut yksityiskohdat täsmentyvät lähiaikoina.


Siinä yhteydessä urheilusta suunnilleen kaiken olennaisen tietävä Vesa Tikander kertoi, että suomalaisia olympiavoittajia on elossa 48. Ollaan iloisia heidän saavutuksistaan!

Ei kommentteja: