Kävin Kansallisteatterissa katsomassa Esa Leskisen Toinen tasavalta -näytelmän. Se on todella vaikuttava kooste Urho Kekkosen Suomesta, siis toisen maailmansodan jälkeisistä kylmän sodan vuosikymmenistä. Paasikivellä, Stalinilla ja Mauno Koivistolla on näytelmässä onnistuneet sivuroolit.
 |
| Kekkonen urheilumiehenä (2018). |
Näytelmässä esiintyy myös entinen opettajani Rauno Sauro Jyväkylän yliopiston liikuntatieteellisestä tiedekunnasta. Hänet nostetaan esille vahvistamaan 1970-luvun supermiesmyyttiä Kekkosesta. Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten historialliset myytit syntyvät ja elävät keskuudessamme.
Haastattelin Rauno Sauroa vuonna supermiesmyytistä vuonna 2016 tehdessäni kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyttä kirjaani ”Kekkonen urheilumiehenä. Kilpakenttien Känästä Suomen presidentiksi” (Docendo 2018).
Sauro mittasi Kekkosen kunnon lähes kymmenen kertaa. Ensimmäinen polkupyörätesti toteutettiin Peurungan kuntoutumiskeskuksessa Laukaassa kesällä 1974. Kyse oli samaan aikaan rakenteilla olleen Peurungan markkinoinnista, yleisestä liikunnallisen elämäntavan markkinoinnista ja 73-vuotiaan presidentin kunnon mittaamisesta.
Paikalla oli median edustajia, koska koska presidentille tehtiin ensimmäinen polkupyörätesti, koska kuntoilu oli noussut eräänlaiseksi pop-aiheeksi mediassa, ja koska valmistumassa ollut Peurungan kuntoutumiskeskus tarvitsi tunnettuutta.
Minusta on hienoa, että myytti Kekkosen ihmeellisestä superkunnosta oli mukana näytelmässä. Se tekee Kekkosen terveyden luhistumisesta vuonna 1981 vielä dramaattisemman.
Historialliset myytit ovat herkullisia tarinoita, jotka auttavat ikimuistoisten tarinoiden syntymisessä ja niiden muistamisessa. Jos myyttiä vähän raaputtaa, saattaa paljastua jotain vähemmän dramaattista. Näin on myös tässä tapaukseessa. Kirjoitin kirjassani Rauno Sauron haastattelun pohjalta:
”Tuolla ensimmäisellä kerralla syntyi yksi tunnetuimmista Kekkos-myyteistä. Paikalla olleet suomalaiset toimittajat uutisoivat, että yli 70-vuotiaalla Kekkosella oli alle 40-vuotiaan kunto.
Mutta mikä oli totuus Suomen yli 70-vuotiaan presidentin ’alle 40-vuotiaan kunnosta’? Terveysaiheisiin erikoistunut Helsingin Sanomien toimittaja Maire Vaajakallio tutki Peurungassa polkupyörätestin taulukoita ja uteli, voiko tulosten perusteella sanoa presidentin olevan alle 40-vuotiaan kunnossa. Liikuntafysiologi Rauno Sauro kiisti, ettei taulukoita voi sillä tavalla lukea. Mutta Helsingin Sanomat piti kiinni keksimästään helposti ymmärrettävästä rinnastuksesta. Niinpä me kaikki muistamme, että Kekkosella oli 73-vuotiaana alle 40-vuotiaan kunto, ja kun riittävän moni hokee samaa asiaa, se alkaa vähitellen muuttua todeksi.”
(Kekkonen urheilumiehenä, ss. 262–263.)
Myytti pohjautuu aina jollain tavalla johonkin tosiasiaan. Tässä tapauksessa oli kiistatonta, että himokuntoilija Kekkonen oli hyvässä kunnossa. Tämä myytti Kekkosen ihmeellisetä kunnosta on askarruttanut ihmisiä vuosikymmenien ajan. Myös Ilta-Sanomat kirjoitti siitä melko hiljattain. Voit lukea Ilta-Sanomien jutun täältä.
Kyllä näytelmä olisi menettänyt paljon, jos myytti Kekkosen superkunnosta olisi jätetty kertomatta. Ehkä näytelmässä olisi voinut enemmänkin herkutella myyttisiin mittoihin nousseilla legendoilla. Niin kuin sillä, että hänen ystävänsä kauppaneuvos Kalle Kaihari olisi puukottanut häntä vuonna 1952. Tai sillä huimalla visiolla, että Kekkonen ja Aatos Erkko unelmoivat hetken aikaa vuonna 1980, että puolueettoman maan pääkaupunki Helsinki voisi ottaa Moskovan olympiakisat järjestääkseen – muutaman kuukauden valmistautumisajalla!
Puukotuslegendan avaan kauppaneuvos Kalle Kaiharin Urho Kekkosen ystävyydestä kertovassa kirjassani sivuilla 190–191. (Kaihari & Kekkonen: Ystävyyttä, urheilua, yrittäjyyttä ja politiikkaa Tampereen hengessä. Maahenki 2019.)
Perusteellisen historiallisen taustatyön Toinen tasavalta -näytelmään tehnyt Riku Luostari ja näytelmän ohjannut Esa Leskinen ovat varmasti pohtineet näitäkin vaihtoehtoja. Nyt tarina etenee jäntevästi, enkä osaa sanoa, mitä lisäarvoa historiallisten anekdoottien lisääminen oli kokonaisuuteen tuonut. Näytelmän punaisena lankana oli kuitenkin Kekkosen vallan käsittely demokratian näkökulmasta.
Mauno Koiviston osaa jäin pohtimaan näytelmän jälkeen. Jos Kekkosen viimeinen presidenttikausi olisi jatkunut loppuun asti eli vuoteen 1984, Koivistoa ei ehkä olisi valittu enää siinä vaiheessa presidentiksi. Pääministeri Koivisto asettui vastustamaan Kekkosta, joka vaati pääministeriä ja hallitusta eroamaan. Koivisto ei hievahtanutkaan. Yleensä Kekkonen nuiji vastustajansa säälimättömästi kanveesiin. Kun sairaus lamaannutti presidentin, kostoisku jäi meiltä näkemättä.
