tiistai 5. lokakuuta 2021

Perässähiihtäjien jälkeen tulivat perässähyppääjät

Urho Kekkonen on tehnyt tänä syksynä paluun. Monilla tahoilla on muisteltu pitkäaikaista tasavallan presidenttiä, joka joutui luopumaan kruunustaan 40 vuotta sitten syksyllä 1981. Kruunusta? Kekkosen aikana valtion päämiehellä oli vielä sitä valtaa, joka aikanaan suunniteltiin kuningasta varten. 

Kuva: Helge Heinonen. Museovirasto.

Oheisen valokuvan tasavallan presidentti Urho Kekkosesta otti valokuvaaja Helge Heinonen Kultarannassa Apu-lehden haastattelussa. Toimittajana oli Kekkosen hovitoimittaja Maarit Tyrkkö. Heinäkuun alkupuolella 1981 tehty haastattelu jäi Kekkosen viimeiseksi.

Ennen valtakunnan politiikkaan siirtymistä Kekkonen haaveili olevansa diktaattori. 1930-luvun urheilujohtajana häntä verrattiinkin Mussoliiniin.

Tahko Pihkala aloitti laturetket sopivasti ennen kuin Kekkonen valittiin presidentiksi. Urkki teki hiihtämisestä niin suosittua, että hänen perässään suksineet seurueet kasvoivat ja  alkoivat muistuttaa kuninkaan laahusviittaa. Ne, jotka eivät saaneet kutsua näille retkille, alkoivat puhua perässähiihtäjistä. 


Helsingin Sanomien toimittaja Teppo Sillantaus otti tästä perässähiihtoajatuksesta ilon irti ja vei tänä syksynä poliitikot hyppimään Seurasaaren portaita tavoitteena hypätä paremmin kuin itse Kekkonen. Kekkonen hyppäsi Seurasaaren kuudennelle portaalle, mutta ei koskaan päässyt sinne ylimmälle portaalle hyväksytyissä olosuhteissa. Kaiteesta ei nimittäin saanut ottaa tukea. Näillä mausteilla syntyi Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen lokakuun numeroon herkullinen lukujuttu "Perässähyppääjät".

Juttu löytynee tämän linkin takaa, mutta lukeminen edellyttää lehden tilaamista: Perässähyppääjät.

Jutun ehkä paras anti oli se, että meillä on hyväkuntoisia poliitikkoja, niin miehiä kuin naisiakin. Kun seuraavan kerran vedän Seurasaaressa Kekkosen lenkkiä, täytyy muistaa mainita tämä Kuukausiliitteen juttu. 

Tänä vuonna olen kuitenkin perehtynyt Kekkoseen uudesta näkökulmasta. Olen lukenut hänen kirjallisen tuotantonsa parhaimmistoon kuuluvia jatkosodan aikana julkaistuja kolumneja. Eli kyseessä on tietysti nimimerkki Pekka Peitsen tuotanto. Pekka Peitsi kirjoitti yli sata kolumnia Suomen Kuvalehteen vuosina 1942–1944. Kirjoitin niistä artikkelin Tiedetoimittaja-lehteen. 

Voit lukea Tiedetoimittajan jutun täältä: Pekka Peitsen karmea kankkunen

Eikä yksi lehtijuttu riittänyt. Kävin lisäksi puhumassa Pekka Peitsestä Hämeenlinnan Historiallisen Seuran tilaisuudessa, joka järjestettiin Hämeen linnassa. Koronan jälkeen tuntui taivaalliselta päästä puhumaan oikeille ihmisille.

Ihmettelen suuresti, että Pekka Peitsen hyllyttäminen kesällä 1944 on jätetty mediahistoriassa hämärän peittoon. Suomettumisen aika, jolloin hankalia kysymyksiä ei saanut esittää, päättyi viimeistään Neuvostoliiton romahtaessa. Kuka hermostui niin paljon, että Pekka Peitseltä otettiin kynä pois?  En ole löytänyt siihen selvää vastausta. Se on yksi syy, miksi aihe kiinnostaa edelleen.


  

Ei kommentteja: