Aamulenkki nro 290: SVUL, Uunila, Ahde ja Pekka Kare

Osallistuin tiistaina Olympiastadionilla järjestettyyn ensimmäiseen SVUL-päivään. Paikalla oli lähes 40 SVUL:n tarinasta ja urheilujohtamisesta kiinnostunutta ihmistä. SVUL:n nykyisen puheenjohtajan Tapio Arposen järjestämän tilaisuuden alustuksista vastasivat entinen ministeri Tytti Isohookana-Asunmaa ja päätoimittaja Jouko Jokinen.

Isohookana-Asunmaa kertoi viime vuonna valmistuneesta muistelmakirjastaan ”Kabinettipeliä urheilujärjestöissä”, jonka kustantajana toimi Suomen urheiluhistoriallinen seura. Hänen muistelmansa kiinnostavat, koska hän ei ole aikaisemmin kertonut omia muistojaan ja näkemyksiään siitä, mitä 1990-luvun alussa tapahtui, kun rahapulaan ajautuneen ja velkaantuneen SVUL:n toiminta ajettiin alas ja se jätettiin uuden keskusjärjestön SLU:n ulkopuolelle. Entinen ministeri korosti tehneensä jo noina dramaattisina vuosina muistiinpanoja, joiden pohjalta hän pystyi nyt kirjoittamaan kirjansa.

Isohookana-Asunmaan kirja ilmestyi kesällä 2022, jolloin käytännössä kaikki SVUL:n historiateoksen tekstit olivat viimeistelyvaiheessa tai peräti valmiina. 1990-luvun alkuvuodet kuuluivat Jouni Lavikaisen osuuteen, mutta hänen oli pidettävä kiinni omista aikatauluistaan. Hän nimittäin väittelee tohtoriksi tämän viikon perjantaina 3.11.2023, joten väitöskirja saneli hänen aikatauluaan.

Näin ollen Isohookana-Asunmaan kirjasta tuli oikeastaan huutomerkki, joka korosti joulukuussa 2022 ilmestyneen ”SVUL:n vuosisata”-teoksen merkitystä. SVUL:n historia on värikäs tarina Suomen suurimman kansanliikkeen, urheilun, lippulaivan purjehtimisesta päin jäävuorta.

Tytti Isohookana-Asunmaa.

 

Toinen kiinnostava alustaja tiistain tilaisuudessa oli Yleisradion päätoimittaja Jouko Jokinen, joka kirjoitti Helsingin Sanomien urheilutoimituksessa juttuja siihen aikaan, kun SVUL alkoi ajautua ahdinkoon. Hänen mielenkiintoinen esityksensä oli kuitenkin painottunut pitkien linjojen vetämiseen 1990-luvun alusta tähän päivään. 

Niin Jokinen kuin Isohookana-Asunmaakin esittivät niin kriittisiä kommentteja tämän päivän menosta, että Suomen olympiakomitean toimitusjohtaja Taina Susiluoto käytti parikin pontevaa puolustuspuhetta. Hän selviytyi hienosti yllättävästä grillaustilanteesta, ja hänen puolustuspuheenvuorojensa ansiosta tilaisuus sai oikeastaan kolmannen pääpuhujan. Susiluoto korosti avoimuuden merkitystä tämän päivän johtamisessa verrattuna takavuosien salakähmäiseen kabinettipeliin, josta Isohookana-Asunmaa oli kertonut. Esimerkkinä avoimuudesta toimitusjohtaja kertoi olympiakomitean pöytäkirjojen julkisuuden.

Susiluoto osallistui myös somettamiseen kuin alleviivaten olympiakomitean nykyistä avointa toimintalinjaa. Tässä on twiitti Jouko Jokisen alustuksesta.

Hienoa peilausta suomalaisen urheiluhistorian ja nykypäivän välillä Tytti Isohookana-Asuinmaa ja Jouko Jokinen - samoja haasteita edelleen julkisen talouden sopeutus, lasten harrastamisen hinta, urheiluorganisaatioiden yhteistyö #SVUL ⁦@Olympiakomitea⁩ pic.twitter.com/GAbfGUQcb2

— Taina Susiluoto (@tsusiluoto) October 31, 2023

 

 

Tässä yhteydessä on hauska kertoa, että olen menossa lauantaina 18.11.2023 Koskin kirjamessuille Valkeakoskelle kertomaan varatuomari Pekka Kareen muistelmista. Pekka oli aikanaan SVUL:n varapuheenjohtaja, joten hänen muistelmiaan kirjoittaessani pääsin yhdeltä kantilta kiinni myös SVUL:n historiaan. 

Pekka Kare kirjoitti ylioppilaaksi Valkeakosken yhteiskoulusta, oli perustamassa Valkeakosken Painonnostokerhoa ja järjesti Valkeakoskella painonnostomaaottelun. Lisäksi hän hiihti Valkeakosken Hakan riveissä ja touhusi paljon muutakin.

Pekka Kare oli Veikkauksen painotalo Kvarton toimitusjohtajana SVUL:n puheenjohtajan ja Veikkauksen toimitusjohtajan Jukka Uunilan työ- ja hiihtokaveri. Pekan kannalta oli ongelmallista, kun Uunilan seuraajaksi Veikkauksen pomona tuli TUL:n puheenjohtaja Matti Ahde. Yhteistä säveltä ei syntynyt, ja pian Pekka huomasi istuvansa tyhjän päällä. Ahteen johtamassa Veikkauksessa  ei ollut enää käyttöä hänelle. Ahde oli kova demari ja Pekka oli varmasti yhtä kova Kekkosen mies. Kuinka paljon Pekan aseman heikentyminen liittyi keskustapuolueen ja SDP:n keskinäiseen valtataisteluun, siihen en osaa antaa vastausta.

Tarkoituksemme ja alustava suunnitelmamme oli, että Pekkakin olisi osallistunut näille Koskin kirjamessuille. Mutta toisin kävi. Pekka nukkui pois vuosi sitten, vain muutama kuukausi Eijansa jälkeen. Herkistyminen on lähellä, kun ajattelen niitä vuosia, jotka sain nauttia Eijan ja Pekan vieraanvaraisuudesta Pekan kirjaa tehdessäni. Mukavat muistot jäivät jäljelle.

Pekka Kare oli Veikkauksen painotalo Kvarton toimitusjohtaja.

 

Kekkonen perkele!

”Kekkonen, perkele!”, huusi nuori mies Keravan rautatieasemalla juuri kun olin hyppäämässä paikallisjunaan. Onneksi junan ovi avautui samalla hetkellä, joten saatoin astua sisään eikä tarvinnut jäädä asemalaiturille oikomaan nuorukaisen erehdystä. Jos Kekkonen eläisi, hän olisi nyt 123-vuotias.

Urho Kekkonen viimeisessä haastattelussaan, jonka Maarit Tyrkkö teki
 heinäkuussa 1981. Museovirasto: Helge Heinonen. 

Pitkään minäkin olen elänyt, sillä tämä on jo 289. postaukseni tähän Aamulenkki-blogiin. Ehkä vaihteeksi voin kirjoittaa vähän Urho Kekkosesta, joka oli minun lapsuuteni ja kouluvuosieni presidentti. Olin juuri aloittanut opinnot Jyväskylän liikuntatieteellisessä tiedekunnassa, kun Kekkonen sairastui. Hän luopui tasavallan presidentin tehtävistä parin kuukauden sairasloman jälkeen 27. lokakuuta 1981.

Kekkonen sai jäädä asumaan Tamminiemeen, joka muuttui tasavallan presidentin virka-asunnosta hänen privaattilasareetikseen. Se oli tyylikäs ratkaisu ja osuva kiitos niistä 25 vuodesta, jotka Kekkonen oli maata isällisellä otteellaan johtanut. Eihän siitä mitään olisi tullut, jos ”saatanan tunarit” olisivat hoitaneet maan asioita kylmän sodan aikoina. Kyllä Kekkonen oli vaikeina aikoina mies paikallaan. Tamminiemessä hän eli vielä viisi hiljaista kuihtumisen vuotta.

Kekkonen oli aikalaistensa keskuudessa pitkä mies, ja hänen varjonsa suomalaiseen yhteiskuntaan oli suhteellisesti vielä pidempi. Kekkosen hallintokaudella maalaisliitto-keskusta sai mellastaa kotimaan politiikassa 25 vuotta kuin kevätlaitumelle päästetty karja. Kaikki, ehkä Kalevi Sorsaa ja Eino Uusitaloa lukuun ottamatta, olivat vuoden 1981 jälkeen sitä mieltä, että Kekkosen kaudesta oli tullut liian pitkä. Mutta kukaan ei voinut aavistaa, että päästyään presidentinlinnaan sosiaalidemokraatit pysyisivät siellä seuraavat 30 vuotta!

 

Tapio Bergholm: Kova Koivisto.

 

Kannattaa lukea Tapio Bergholmin kirja Kova Koivisto (Otava 2023) ymmärtääkseen, miksi Mauno Koivisto voitti vuoden 1982 presidentinvaalit. Kyse ei ollut siitä, että pääministeri Koivisto pani hanttiin vanhalle ja sairaalle presidentti Kekkoselle keväällä 1981. Syitä pitää hakea kauempaa. Bergholm kertoo Koiviston 1960-luvun salamanousun Suomen suurimman säästöpankin toimitusjohtajasta valtiovarainministeriksi, Suomen Pankin pääjohtajaksi ja pääministeriksi. Manun hiuskiehkura hurmasi televisionkatsojat varmistaen kansansuosion.

Kun Kekkonen jäi syksyllä 1981 sairauslomalle, Koivisto ryhtyi pääministerinä hoitamaan presidentin tehtäviä. Ne olivat hyvä harjoituskuukausia, joiden aikana kansa saattoi totutella uuteen maan isään jo ennen tammikuun 1982 valitsijamiesvaaleja.

Keskusta vajosi niistä vaaleista alkaen 12 vuoden Koivisto-kompleksiin. Kekkosen aikana perintöprinssin asemaan oli kiivennyt Ahti Karjalainen, joka sai myös puolueen nuoren puheenjohtajan Paavo Väyrysen tuen 1980-luvun alussa. Karjalaisen edustama kekkoslainen K-linja nautti Neuvostoliiton suosiosta. Kun Johannes Virolainen kuitenkin valittiin keskustan presidenttiehdokkaaksi, presidentinvaalien asetelma meni täysin uusiksi. Neuvostoliiton johtajat havahtuivat Kekkosen lumouksesta ja totesivat, että Suomessa ei enää tarvittaisi porvarillista presidenttiä, kun vahva sosialistikin oli tarjolla.

 

Kati Katajisto: Väyrysen ja Kääriäisen korkean profiilin aika 1981–1991.

 

FT Kati Katajisto kirjoittaa Suomen Keskustan historian kuudennessa osassa Väyrysen ja Kääriäisen korkean profiilin aika 1981–1991 (SKS 2023) puolueen selviämistaistelusta Kekkosen ylipitkän valtakauden jälkeen. Tutkija kuvaa osuvasti. että 1980-luvun aikana keskustan asema muuttui poliittisella kartalla ratkaisevasti. Se ei ollut enää ainoa varteenotettava porvarillinen vaihtoehto.

Ympäristöasiat nousivat sillä vuosikymmenellä poliittiselle agendalle, mutta maaseudun vahva puolue ei osannut tarttua ympäristötietoisuuden ja -innostuksen nousuun. Se hävisi SDP:lle väännön ympäristöministeriöasiassa, ja muutenkin se tuntui suhtautuvan ympäristöasioihin ja ympäristön suojelijoihin kuin pahimpaan viholliseen. 

Vaikea vuosikymmen päättyi kuitenkin vuonna 1991 keskustan uuden puheenjohtajan Esko Ahon johdolla eduskuntavaaleissa saavutettuun veret seisauttaneeseen vaalivoittoon. 55 paikkaa! Se oli saavutus, johon Esko Aho pystyi osittain Väyrysen kymmenen vuotta tekemän työn ansiosta, osittain sen vuoksi, että Väyrynen oli väistynyt vaalien alla ja tehnyt tilaa nuorelle Aholle. Keskusta onnistui joka tapauksessa palaamaan nostalgisesti takaisin omalle paikalleen maan suurimmaksi puolueeksi. Näin puolueessa varmasti ajateltiin. Sitten tuli pankkikriisi ja lama, jotka söivät pääministeripuolueen kannatuksen.

Paavo Väyrynen haastoi Koiviston jo vuoden 1988 presidentinvaaleissa. Tappiostaan huolimatta hän yritti uudelleen presidentiksi vuonna 1994, samoin 2012 ja 2018. Nyt hän pyrkii jo viidennen kerran presidentiksi.

Pikkulinnut ovat laulaneet, että keskustan kunniapuheenjohtajana vuoteen 2018 asti ollut Väyrynen olisi pettynyt Katajiston kirjoittamaan historiateokseen. Vaikka kyse oli Väyrysen poliittisen uran merkittävimmästä vuosikymmenestä, kirjassa kerrotaan enemmän monesta muusta henkilöstä, jopa Kekkosesta. 

En tiedä, miten tuohon nyt suhtautuisi. Puheenjohtajan keskeinen asema näkyy varsinkin kirjan kuvituksessa. Väyrynen pomppaa silmille 15 valokuvassa, selvästi useammin kuin kukaan muu. 

Tuntuu siltä, että Väyrynen sai puheenjohtajakaudellaan maksaa niin raskasta veroa niistä vuosista, jolloin keskusta oli presidenttipuolueena omassa luokassaan muiden puolueiden yläpuolella, ettei hän ole toipunut siitä vieläkään. – Kekkonen, perkele!