Muutos
jyllää suomalaisessa huippu-urheilussa voimakkaasti. Olympiakomitea
saa lauantaina uuden hallituksen, jolla on edessään julmetun iso savotta. Katsotaanpa
tilannetta.
Suomalaista
huippu-urheilua mitataan olympiamitaleilla, ja niiden määrä näyttää hupenevan
kuin se pieni pyy maailmanlopun edellä. Vuonna 1988 valtion liikuntaneuvoston nykyinen
puheenjohtaja Tapio Korjus voitti olympiakultaa ja Soulista tuli myös kolme
himmeämpää mitalia. Seuraavissa kesäkisoissa 1992 tuli viisi mitalia, vuonna
1996 Atlantasta neljä mitalia, samoin Sydneystä vuonna 2000. Ateenasta 2004
tuli vain kaksi hopeaa, tuona vuonna kultamitalikahveja juotiin ensimmäisen
kerran vain paraurheilijoiden kunniaksi. Vuonna 2008 Pekingistä tuli neljä,
Lontoosta 2012 kolme ja Riosta yksi mitali.
Tuon
mitalimääristä kertovan numerosarjan 4-5-4-4-2-4-3-1 perusteella voisi sanoa,
että liikuntaneuvoston toimeksiannosta suomalaista huippu-urheilua arvioivalla
Kimmo J. Lipposella on helppo työ. Kunhan istuu autoon ja päräyttää Nokialle
juttelemaan nyrkkeilevän perheenäidin Mira Potkosen kanssa!
Mutta
kun mietitään kokonaiskuvaa, niin onhan neljissä peräkkäisissä
paralympiakisoissa kultaa kelannut Leo-Pekka Tähti tietenkin samassa kehässä
Mira Potkosen kanssa. Eikö olekin?
Mira Potkonen
on hyvä todiste huippu-urheilun kahdesta ylimmäisestä laista. Ensimmäinen on
aaltoliikkeen laki, ja toinen on tästä seuraava yllätyksellisyyden laki. Aaltoliikkeen
lain mukaisesti lajit nousevat poikkeusyksilöiden mukana huipulle, ja
laskeutuvat huippuvaiheen jälkeen ”normaalitasolle”. Näyttäkää minulle se
valmentaja, joka neljä vuotta sitten sanoi, että Mira Potkonen pelastaa Suomen
maineen seuraavissa olympiakisoissa!
Meillä
on paljon laskussa olevia lajeja, kuten kestävyysjuoksu tai mäkihyppy. Mutta sitten on vastapainona
nousevia lajeja. Ajatelkaapa millaisen vastapallon Henri Kontinen iski juuri,
kun suomalaista tennistä oltiin hautaamassa Jarkko Niemisen Helsingissä
pelaaman jäähyväisottelun jälkeen.
Minna Leinosen tarina
Minna Leinonen aloittamassa harjoitustaan Tikkakoskella. |
Paralympia-ampuja
Minna Leinonen on myös hyvä esimerkki urheilun aaltoliikkeestä. Leinonen ampui
vain 23-vuotiaana yllätyskultaa Ateenan parakisoissa vuonna 2004. Seuraavaa
täysosumaa piti odottaa kymmenen vuotta. Vuonna 2014 tullut
maailmanmestaruus antoi luottamusta siihen, että Riosta saattoi perustellusti hakea
kärkisijoituksia. Mutta tuliaisiksi tulikin 18:s sija. Sitä ei pari kuukautta
kisojen jälkeen enää kukaan tahdo muistaa, ynnämuita…
Ja
kuitenkin Minna Leinonen on yksi niistä urheilijoista, jotka uurastivat
mitalitasoisesti valmistautuen mitalin voittamiseen. Tuhannet laukaukset
Tikkakoskella eivät vaan riittäneet. Asehuolto oli kunnossa, avustajan kanssa
homma toimi. Ja KSA:n vanhat maailmanmestarit katselivat valokuvasta Minnan
työskentelyä. Kaikki oli kunnossa.
Minna Leinosen harjoitteluympäristö on karun asiallinen. |
Mutta
Riossa kympin kymmenykset eivät kuitenkaan riittäneet. Nyt olisi järjetöntä
sanoa, että Minna Leinonen ei ole huippu-urheilija, kun hän ampui muutaman
laukauksen vain vähän päälle kymppiin, kun olisi pitänyt paukuttaa 10,6:tta.
Kysyinkin
Minna Leinoselta hänen suorituksestaan Riossa. Kannattaa lukea, mitä Minna
vastasi: ”Kyllähän tulokseni jäi selvästi taitotasostani. Kyllä se niin sanotun
itkurajani ylitti, mutta tuloksena se ei minua muuten juuri lämmitä. Siitä
huolimatta minun on Rion suoritukseni jälkeen ihan hyvä olla, koska en
mielestäni tyrinyt kilpailuani mitenkään. En syytä itseäni mistään. Olen sen
sijaan ylpeä taistelustani, joka piti viimeiseen laukaukseen saakka. Luovuteta
ei! Minä en vain pystynyt parempaan, kun en saanut ampuma-asentoani kohdalleen
missään vaiheessa.”
Keski-Suomen Ampujilla on hienot perinteet. |
Rion
olosuhteet olivat vieraat. Löytyisikö sieltä ja kisajärjestelyistä selitystä
pieneen suoritustason putoamiseen: ”Järjestelyt toimivat yleisesti ottaen
hyvin. Etukäteen korviini kantautui huolta kuljetusten riittävyydestä, mutta
ainakaan minä en huomannut niissä mitään ongelmia. Etukäteispuhetta oli myös
siitä, että paralympialaisia varten jouduttaisiin heikentämään ruokapuolta.
Kyllä ruokavalikoiman monipuolisuus ja vaihtelevuus oli aiempiin paralympialaisiin
verrattuna mielestäni alemmalla tasolla, mutta syötävää riitti ja se oli
laadukasta perusruokaa. Ei ollut mitään ongelmaa pärjätä eikä aihetta valittaa.
Kisakylä oli erittäin viihtyisä ja varsinkin illalla pimeän tullen se oli kaikkine
valoineen todella kaunis.”
Vaikka kotimaahan
Brasiliasta kantautuneet uutiset olivat ajoittain kaoottisia, ei tällainen
näkynyt urheilijoiden arjessa: ”Katselimme bussin ikkunoista faveloita, joiden
surkeus, määrä ja laajuus sai tuntemaan surua, sekä kiitollisuutta siitä, että
oma koti on Suomessa. Eriarvoisuus totisesti näkyi. Ei lienekään ihme, että
brasilialaisyleisö buuasi avajaisissa presidentille. Kisoista jäi kuitenkin
mieleeni tunne, että brasilialaiset ottivat meidät lämmöllä vastaan ja
hymyilivät iloisesti takaisin, kun heille hymyilin. Fiilis kisoissa oli todella
hyvä.”
Suomi
sai paralympialaisista Leo-Pekka Tähden johdolla kolme mitalia. Parempaa
menestystä kuitenkin odoteltiin. Minna Leinonen ei moiti kovaa kuuden mitalin
tavoitetta: ”Suomen joukkueen suoritusta kokonaisuutena voisi kai kuvata
kohtuulliseksi. Mitalitavoite oli mielestäni korkea, mutta mahdollinen
saavuttaa. Taso maailmalla on kova, mutta kovia ovat suomalaisurheilijatkin.
Siksi mitalitavoite oli asetettu mielestäni realistisesti, urheilijoiden taso
tietäen ja siihen luottaen.”
Eli
Minna Leinosen 18:s sija ei ollut katastrofi. Mitään erityistä selitystä
hänellä itsellään ei kuitenkaan ole sille, että hän ei ollut lopussa
taistelemassa mitaleista. Taidollisesti se olisi ollut mahdollista, mutta
kisapäivänä asennon löytäminen tuotti vaikeuksia. Yritäpä itse ampua huonosta
asennosta!
Lopuksi Leo-Pekka Tähdestä
Leo-Pekka Tähti on kyllä suomalaisessa urheilussa tämän aikakauden ilmiö. Hän vyörytti
Ateenassa 2004 kaksi kultamitalia. Sen jälkeen hän on pysynyt kaikissa
paralympialaisissa kultakannassa. Viisi kultamitalia on todella kova saavutus,
joka uhmaa sinnikkäästi urheilun aaltoliikkeen lakia.
Ehkä olympiakomitean
uuden hallituksen kannattaisi toimikautensa aluksi jutella Leo-Pekan
kanssa menestymisestä, valmentautumisesta, motivaatiosta, voitontahdosta, suorituskyvystä, ja
taloudellisista realiteeteista. Siitä voisi alkaa vaikka olympiakomitean uusi
tähtiprojekti.