Jo 130 vuotta suomenkielistä urheilujournalismia

Mikael Agricolan päivän (9.4.) merkeissä pieni katsaus urheilujournalismin historiaan. Mitä tekemistä Agricolalla oli urheilujournalismin kanssa? Ei varsinaisesti mitään, mutta ilman Mikaelin kirjoittamaa ABCkirjaa, tai hänen tekemäänsä Uuden testamentin suomennosta, saattaisimme kirjoitella täällä vallan på svenska. Suomen kieltä puhuisi ehkä muutama 100-vuotias, jotka lurittelisivat oraalisen kulttuurin helmiä, Waka Wanhaa Wäinämöistä, ja sen sellaisia, muutamien yliopistotutkijoiden riemuksi.

Ensimmäisellä suomenkielisellä urheilulehdellä oli hieno nimi, Uljas. Se ilmestyi kaksi vuotta. Vuonna 1886 ilmestyi 9 numeroa, ja seuraavana vuonna 12 numeroa. Lehden vastuunalainen toimittaja oli tohtori Onni Ruuth. Lehti ilmoitti olevansa urheuden ja reippauden edustaja. Käytännössä lehti keskittyi metsästykseen. Uljaalla ei ollut vielä suurta kysyntää, ja lehti lakkasi ilmestymästä kahden vuoden jälkeen.

Urheus ja reippaus kuvasivat sen ajan urheilua ja liikuntaa varsin hyvin. Voimistelun, yleisurheilun, painin ja pallopelien lisäksi vahvoja urheilulajeja olivat 1800-luvun lopulla myös ammunta, uinti, soutu, purjehdus, moottoriurheilu, kalastus, metsästys sekä  koira- ja hevosurheilu. Ivar Wilskmanin neliosaisessa kirjassa Idrotten i Finland (1904–1906) on oma lukunsa myös turistiurheilulle, siis matkailulle.

Uljas pääsi nauttimaan Sporten-lehden luomasta mallista. Sporten perustettiin viisi vuotta Uljasta aikaisemmin, vuonna 1881. Sporten luetteli lajeikseen idrott (liikunta), shakki, metsästys ja kalastus (fiskvård). Vuonna 1881 lehteä julkaisi F.M.Mexmontan, 1881-1893 Alex Hintze, ja 1893–1895 John Linsén.

Hintze oli erityisesti metsästysmiehiä, ja hän lähti Sporten-lehdestä vuonna 1893 perustaakseen alan erikoislehden: Tidskrift för Jägare och Fiskare.

Kun Sporten lopetti vuonna 1895, ilmestyi nopeaan tahtiin monia erikoisjulkaisuja täyttämään sen jättämän aukon.

Hjulsporten oli polkupyöräilyn erikoisjulkaisu, joka ilmestyi vuosina 1895–1899.

Finska Kennelklubbs Tidksrift alkoi ilmestyä vuonna 1896.

I Storm och Stiltje oli purjehduksen ja soudun ystävien lehti, joka julkaisi vuonna 1897 kymmenen numeroa.

Frisk Bris ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1899. Se oli purjehduksen erikoislehti, jota toimitti Axel Söderlund.

Suomen Urheilulehti alkoi ilmestyä vuonna 1898. Lehden perustajana ja vastaavana toimittajana oli Ivar Wilskman. Toimitussihteereinä ahersivat Väinö Kahilainen ja J.F.Sjögren.

Urheilun erikoislehtien julkaisu keskittyi aika lailla Helsinkiin. Kuopiossa ilmestyi vuonna 1897 Urheilija-niminen lehti. Sen vastaava toimittaja oli nimeltään Edvard Mechelin.

Vuonna 1901 ilmestyi Helsingissä Idrott-niminen lehti. Alex. Kåhlman ja Hj. Lange tekivät sitä neljän numeron verran. Tämä Kåhlman oli todellinen monipuolisuusmies. Hän teki yhden numeron verran Frisk och Bris –lehteä vuonna 1899. Se oli eri lehti kuin Söderlundin toimittama samanniminen lehti, joka oli huomattavasti pitkäikäisempi. Lisäksi Kåhlman alkoi toimittaa Suomen ensimmäistä autolehteä vuonna 1906, siis 110 vuotta sitten. Lehden nimi oli Automobilen.

Viipurissakin kokeiltiin Idrott-nimeä vuonna 1903. Idrott-niminen lehti ilmestyi kolmen koenumeron verran, tosin toisen koenumeron nimenä oli Sport. Lehden vastuullinen toimittaja oli Fjalar Gejtel.

Voimistelun harjoitusoppi 1868

Lehtien lisäksi urheilusta annettiin ohjeita kirjoissakin. Ensimmäisenä suomalaisena urheilukirjailijana mainitaan yleensä K. Göös, jonka Några ord om gymnastiken ilmestyi vuonna 1864. Suomeksi se ilmestyi neljä vuotta myöhemmin nimellä Voimistelun harjoitusoppi.

Viktor Heikel kirjoitti vuonna 1874 kirjan Praktisk handbok i skolgymnastik för gossar. Sen lisäksi hän kirjoitti toistakymmentä muuta urheilukirjaa.

G.A. Gripenberg erikoistui kehittämään armeijan liikuntakasvatusta. Heikel ja Gripenberg julkaisivat yhdessä kirjan Handledning i militärgymnastik vuonna 1881. Se ilmestyi suomeksi samana vuonna nimellä Neuvoja sotavoimistelussa.

Gripenbergin ohella Karl Björkstén kirjoitti armeijan voimistelusta useammankin kirjan, ensimmäiseksi 1888 kirjan Gymnastikundervisning vid de finska aktiva bataljonerna.

Viipurissa ilmestyi vuonna 1903 ”Voimistelu ja Urheilu-Julkaisu”. F.E. Miettisen kirjoittamassa julkaisussa oli satakuntasivua.

Varhaisia matkailukirjoja

Ivar Wilskman esittelee kirjansa  Idrotten i Finland neljännessä osassa, josta tämän artikkelin tiedot ovat peräisin, muutaman todella vanhan liikunta-aiheisen kirjan, joita nykyisin ei edes ajatella urheilukirjoiksi. Koska matkailu ymmärrettiin ainakin joissakin piireissä Wilskmanin aikana yhdenlaiseksi urheilun alaksi lienee paikallaan mainita myös tämän alan kirjoja. Joh. Georg Hornborg julkaisi Helsingissä vuonna 1821 kirjan nimeltä Vägvisare genom Storfurstedömet Finland. Enligt officiella uppgifter och eljest inhämtade underrättelser. Kirjassa oli peräti 191 sivua.

Fredrik Berndtson kirjoitti 54-sivuisen Notiser om Helsingfors för resande, i synnerhet bad- och brunnsgäster vuonna 1845.

G. Ph. Armfelt julkaisi Turussa vuonna 1858 kirjan nimeltä Handbook för resande i Finland. Siinä oli 115 sivua ja yksi kartta.

Kun puhutaan varhaisesta urheilukirjallisuudesta, on hyvä mainita myös R.F. von Willebrandin Fem sportmäns resa till kontinenten, berättad av två af dem. Sommarminnen och dagsbokblad. 187-sivuinen kirja ilmestyi vuonna 1885. 

Paavo Nurmen Amerikan-kiertue jatkui kolmella ennätyksellä

15.1.1925 Kilpailu nro 3, ennätykset nro:t 4–6

Paavo Nurmen shokkiavauksesta, mailista ja 5000 metristä ja niissä syntyneistä kolmesta ennätyksestä, oli kulunut reilu viikko. Taas oltiin Madison Square Gardenissa New Yorkin keskustassa. Halli oli tupaten täynnä, 10 000 katsojaa.

The Morning Heraldin mukaan Nurmi oli nyt parempi
kuin avauskisoissa.

Municipal Athletic Associationin kisojen 3000 metrillä Nurmi karkasi vastustajiltaan jo alkumatkasta. Parhaiten mukana roikkui tuttu mies, Willie Ritola, mutta muista ei ollut mitään vastusta ja Nurmi ohitti kaikki muut kierroksella.

Nurmi teki juoksussa kolme uutta ennätystä. Väliaika 1 3/4 maililla (2816 metriä) oli 7.55,6. Nurmi piti vahtia loppuun asti  ja saavutti 3000 metrin maalilinjan ajassa 8.26,8. Hän rullasi siitä vielä muutaman metrin ja teki myös kolmannen maailmanennätyksen ohittaessaan 1 7/8 mailia ajalla 8.29,0.

The Morning Heraldin toimittaja Joseph Gordon kuvaili Nurmea "ihmejuoksijaksi", "Wonder Athlete". Nurmen uutisten yhteydessä oli kuva intiaanipainijasta. Siinä oli varmaan toinen "ihmeurheilija". 

Chester Times -lehdessä käytetään samoin Wonder Athlete -kuvailua. Ja Nurmi on myös "Flying Finn".

Chester Times: 10 000 katsojaa
 oli kannustamassa Paavo Nurmea.

Jack Strumph oli Madison Square Gardenin ajanottajia, joka toimitti The Brooklyn Daily Eaglen toimittajalle Nurmen väliajat. Nurmen toinen neljännesmaili oli juoksun nopein, 65,4 sekuntia.

1/4 mailia	1.08,0	1,08,0
1/2 mailia	2.13,4	1.05,4
3/4 mailia	3.19,4	1.06,0
maili	4.27,4	1.08,0
1 1/8 mailia	5.36,6	1.09,2
1 1/2 mailia	6.46,0	1.10,0
1 3/4 mailia	7.55,6	1.09,6
1 7/8 mailia	8.29,0

Juoksun jälkeen Nurmella oli kiire, sillä hän lähti suoraan Madison Square Gardenista rautatieasemalle ja yöjunalla Chicagoon. Siellä odotti seuraava juoksu heti seuraavana iltana.

Ennätyslaskuri

Ennätys                               matka                                     aika

nro 4		1 3/4 mailia		7.55,6
nro 5		3000 m		8.26,8
nro 6		1 7/8 mailia		8.29,0

Seuraa Paavo Nurmen Amerikan-kiertuetta Aamulenkki-blogista!

Kaikkea sattuu on mielenkiintoinen tietokirja mustan joutsenen hengessä

Osallistuin Helsingin yliopistolla järjestetyille Tieteen päiville ja luin tällä viikolla julkaistun kirjan Kaikkea sattuu (Gaudeamus 2015). Siinä monet Tieteen päivien alustajista kirjoittavat sattuman merkityksestä. Ilari Hetemäen, Pauliina Raennon, Hannu Sariolan ja Tuomas Sepän toimittama kirja on erinomainen läpileikkaus suomalaisesta tieteestä ja sattumien merkityksestä paitsi tieteessä, myös laajemmin meidän elämässämme.

Kirjan teeman Sattuma – Slumppen voisi kiteyttää esimerkiksi Juhana Vartiaisen artikkelin "Miksi taloutta ei voi ennustaa mutta päätöksiä pitää tehdä" kautta. Vartiainen näkee nykyisestä pitkittyneestä lamasta huolimatta, tai siitä johtuen, keynesiläisellä ajattelulla julkisen vallan markkinataloutta ohjaavana toimijana olevan käyttövoimaa myös 2000-luvulla.

Finanssikriisi ja maailmantalouden taantuma ovat vuodesta 2008 lähtien jättäneet teoreettisen kuvan taloudesta hyvin arvaamattomaksi. On tajuttu, että rahoitusmarkkinat voivat olla kollektiivisen harhakäsityksen vallassa. Vartiainen siteeraa Nassim Nicholas Talebin teosta Musta joutsen (2007), jonka keskeinen sanoma on, että niin luonto kuin ihmisten maailmakin kehittyvät suurten muutosten kautta. Sen vuoksi rationaalisten odotusten teorioiden varaan luotu hallittujen normaalijakaumien yllätyksetön maailma on harhakuva.

Vartiainen vertaa kansantaloutta kissan ja hiiren juoksupeliin. "Kansantalous ei siis ole biljardipallojen liikkuva joukko eikä edes järkevän kissan ja hiiren juoksupeli – vaan ehkä sellainen kissan ja hiiren juoksupeli, jossa häkki voi yhtäkkiä muuttaa muotoaan ja kissa muuttua norsuksi."

Vartiainen toteaa, että suomalaisten osalta musta joutsen, "väestöjoutsen" oli helposti ennustettavissa, mutta päättäjät eivät varautuneet siihen riittävästi. "Jo parinkymmenen vuoden ajan on ollut nähtävissä, että julkistalous alkaa vuoden 2009 jälkeen heikentyä rakenteellisesti, tarjontatekijöiden heikkouden – työikäisen väestön alkavan vähenemisen – vuoksi."

Tavallaan taloudesta kirjoittaa myös Pekka Valtonen artikkelissa "Sattumalta löydetty maailma". Hän selvittää, kuinka sattumanvaraista oli esimerkiksi se, että Kolumbus purjehti juuri Kastilian (Espanjan) lipun alla uuteen maailmaan. Taloudellisen hyödyn tavoittelu ja poliittinen kilpailu yllyttivät Euroopan kuningashuoneita rahoittamaan retkikuntia löytöretkille.

Leif Åberg

Tieteen päivillä nautin myös Leif Åbergin esitelmästä, jonka hän oli otsikoinut Osmo A. Wiion mukaan "Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta". Jokainen viestintätilanne on monitulkintainen. Tämä koskee erityisesti kriisitilanteita. Tulevat uhkat koetaan epävarmuutena, mutta kriisien hallinnassa pyritään rakentamaan toimintamalleja menneeseen, eli kokemuksiin perustuen.

Kuuntelin myös Euroopan historian tuntijaa Laura Kolbea, joka pohdiskeli ehkä puolitosissaan, että lähetetäänkö Marsiin ensimmäisten siirtolaisten joukossa rikollisia aivan kuten aikanaan Amerikkaan ja Australiaan.

Kaikkea sattuu -kirjassa on Tapio Markkasen erinomainen artikkeli "Sattuman lyhyt askel avaruuteen". En tiennyt, että Turussa syntyneellä tähtitieteilijällä Anders Johan Lexellillä (1740–1784) oli osuutensa siinä, että Herschelin löytämä Uranus ymmärrettiin planeetaksi eikä komeetaksi, kuten Herschel itse ensin luuli.

Kävin Wikipediasta lukemassa, mitä Lexellistä kerrotaan: valmistui Turun akatemiasta 1760, Upsalassa matematiikan apulaisprofessoriksi 1763 ja professoriksi 1766, Pietarin tiedeakatemiaan 1768 ja Pietarin akatemian tähtitieteen professoriksi vuodesta 1771.  Turun yliopiston matematiikan professoriksi Lexell nimitettiin vuonna 1775, mutta hän pyysi ja sai luvan jäädä vielä kolmeksi vuodeksi Pietariin. Hän sai myöhemmin vielä kahdesti pidennettyä virkavapauttaan, aina vuodeksi kerrallaan. Vuonna 1780 hän oli palaamassa Turkuun, mutta Pietarin akatemia sai hänen mielensä muuttumaan tarjoamalla vuoden pituisen opintomatkan Saksaan, Ranskaan ja Englantiin. Vuonna 1783 hänestä tehtiin Pietarissa akateemikko.

Ilkka Niiniluoto kirjoittaa vapaasta tahdosta. Taustalla on kuva itämaiden
 kirjallisuuden professorista G.A. Wallinista, joka ei tullut valituksi
 Siperian-tutkimusmatkalle.

Vaikka nyt "löysin" Lexellin, haluan vielä palata uutuuskirjaan, missä filosofi Ilkka Niiniluoto kirjoittaa lyhyesti otsikolla "Tahdon vapaus". Hän kertoo Demokritoksesta, joka oli ensimmäinen tunnettu deterministi. Demokritoksen  mukaan kaikki tapahtuminen maailmassa perustuu aineellisten atomien alaspäin suuntautuvaan liikkeeseen. Epikuros lisäsi Demokritoksen ajatteluun, että hiukkaset saattavat ajoittain hieman "syrjähtää"  liikeradoiltaan.

Niiniluodon ajatuksia ja kirjan teemaa voisi täydentää pohtimalla 200 vuotta sitten eläneen Helsingin yliopiston itämaiden kirjallisuuden professorin Georg August Wallinin (1811–1852) matkoja Lähi-idässä. Ahvenanmaalla syntynyt Wallin kävi Turun katedraalikoulua, mutta luki yksityisesti ylioppilaaksi. Vuonna 1829 Wallin kirjautui Helsinkiin siirrettyyn yliopistoon, mutta hänet erotettiin viisi vuotta myöhemmin. Hän palasi pakkolomalta, valmistui ja pääsi yliopiston kirjaston ylimääräiseksi amanuenssiksi. Hän olisi halunnut lähteä tutkimusmatkalle Siperiaan, mutta valinta osui hänen opiskelukaveriinsa M.A. Castréniin. Wallinin matkat suuntautuivat sen vuoksi Egyptiin ja Arabiaan.

Jouko Kokkonen

Tieteen päivien teema tuli hyvin esille myös Jouko Kokkosen esityksessä "Sattumat urheilun muutostekijöinä". Ajatelkaapa kahta erikoista "syrjähtämistä" suomalaisen urheilun historiassa vuosina 1980 ja 1997.

Juha Mieto ja Lake Placidin olympiakisojen sadasosatappio. Voi vain arvuutella, miten Mietaan elämä olisi muuttunut, jos tuo sadasosa olisi kääntynyt hänen edukseen. 

Ja sitten jalkapallon MM-karsintaottelu Suomi-Ukraina. Suomi johtaa jatkoajalla Antti Sumialan maalilla ja on matkalla jatkokarsintaan. Kulmapotku Ukrainalle. Ja sitten maailma pysähtyy: pallo menee kuin painajaisessa viiden suomalaispelaajan kautta omaan maaliin...

Mitä tähän enää voi sanoa. Kaikkea sattuu.

Painisankarit tasoittivat tietä itsenäisyyteen

Georg Lurichin patsas löytyy muun muassa
Tarton urheilumuseosta ja Tallinnan Kumusta.
Kuva: Iina Åman

Pidin Viron Urheiluhistoriallisen seuran 25-vuotisjuhlassa Tartossa (28.11.2014) esitelmän Urheilusankarit, mytologia ja kansallinen identiteetti. Tämä itsenäisyyspäivän tunnelmissa tehty blogikirjoitus pohjautuu esitelmääni.

Tarkastelen sadan vuoden takaista Suomen Urheilulehteä, Suomen varhaisen urheilujournalismin lippulaivaa. Suomen ja Viron kohtalona oli olla vielä vuonna 1914 osana Venäjän keisarikuntaa. Tuon ajan suurimpiin urheilusankareihin lukeutui virolainen painija ja painonnostaja Georg Lurich. Hän oli siis arvostettu sankari Suomenlahden molemmin puolin. Suomen Urheilulehti kirjoitti Lurichista noin vuosina runsaasti.

Kun lähdemme jäljittämään urheilusankaruutta päädymme hyvin nopeasti antiikin tarustoihin, "aikuisten satuihin".  Paini on yksi klassisimmista urheilulajeista. Herakles, tai Herkules, kuinka vaan, tunnetaan antiikin suurena sankarina, 12 urotyön tekijänä. Hänen tarinaansa sisältyy myös sankaruuden traaginen puoli, ja runsaasti erilaisia koettelemuksia.

Prinsessa Alkestisin pelastaminen oli yksi Herakleen vähäisemmistä sankariteoista. Prinsessa Alkestis oli naimisissa Admetosin kanssa. Kun Admetosin viimeinen hetki lähestyi. Alkestis otti miehensä paikan ja suostui kuolemaan vannottaen ikuista rakkautta.

Herakles lähti kuoleman valtakuntaan noutamaan Alkestista takaisin. Tätä kuvaa englantilainen Frederic Leighton maalauksessaan, jossa Alkestis makaa kuolinvuoteella, ja Herakles painii Thanatoksen kanssa. Samalla Herakles katsoo kuolemaa silmästä silmään!

Tartossa oli runsaasti yleisöä.
Kuva: Iina Åman

Painissa kiteytyy urheilu kaikkein puhtaimmillaan. Se on kuin inhimillistä päivän ja yön, elämän ja kuoleman loputonta kamppailua. Painissa voittaja on silmin nähden vahvempi, tai ovelampi, ja monesti tappio tulee tuskallisen hitaasti hivuttamalla. Ja katsojille tulee hyvin ymmärrettäväksi häviämisen häpeä.

Painin myyttinen, vuosituhantinen perintö tulee eläväksi joka kerta, kun olympiakisoissa painitaan kreikkalais-roomalaista painia.

  

Paini kiinnosti myös ranskalaista semiootikkoa Roland Barthesia, joka kirjoitti 1950-luvulla sirkuspainista: "Kehässä, ja vapaaehtoisesti täysin häväistyinä, painijat ovat jumalia, sillä muutaman hetken ajan he ovat avain luonnon ymmärtämiseen, ele, joka erottaa hyvän pahasta ja paljastaa kuvan lopultakin ymmärrettävästä oikeudenmukaisuudesta!"

Jos sirkuspaini paljastaa kuvan oikeudenmukaisuudesta, eikö silloin oikea kilpapaini kykene paljastamaan sen todellisen oikeudenmukaisuuden? Suomessa, ja Virossa, voimailu ja paini olivat arvostettuja lajeja. Mieleen johtuu ajatus, että paini tarjosi vähintäänkin oikeudenmukaisuuden illuusiota, joka tsaarin vallan alla olleilta alusmaiden kansalaisilta puuttui!

Suomi sai kolmesti (1906, 1908, 1912) osallistua olympiakisoihin ikään kuin itsenäisenä maana itsenäisten maiden joukossa. Suomen ensimmäinen olympiavoittaja oli painija Verner Weckman. Hän opiskeli Saksassa vuori-insinööriksi. Kielitaitoisena hän toimi tavallaan matkanjohtajana neljän suomalaisurheilijan matkustaessa junalla läpi Euroopan Ateenaan. Weckman oli voittanut maailmanmestaruuden edellisvuonna. Ateenassa 1906 hän voitti Suomen ensimmäisen ja Lontoossa 1908 Suomen ainoan olympiakullan.

Tukholman olympiakisat 1912 tarjosivat urheiluun vihkiytyneille suomalaisille lähes pyhään rinnastettavia kokemuksia. Lisäksi olympiakisat tarjosivat mahdollisuuden itsenäisyyden representaatioille. Tukholmassa Suomen joukkueeseen kuului peräti 37 painijaa ja Suomi oli paras painimaa. Kisojen merkillisimpiä tapauksia oli Martin Kleinin ja Alfred "Alppo" Asikaisen painiottelu, joka kesti 11 tuntia 40 minuuttia. Taivasalla, heinäkuun helteessä! Suomen joukkueen valmentaja kysyi jossakin vaiheessa Asikaiselta, että et suinkaan aio luovuttaa.  Vastaus oli humoristinen: "Painin vaikka jouluun asti!"

Hannes Kolehmainen oli Tukholman kisojen sensaatio, joka voitti kolme olympiakultaa. Tämä vahvisti sitä kansallisuuskehitystä, jossa suomalaisen musiikin, kuvataiteen, runouden ja kirjallisuuden alueilla oli jo 1800-luvulta alkaen rakennettu kansallista erityisyyttä. Urheilu tarjosi areenan, jolla oli mahdollista kiihottaa, ylläpitää ja luoda uudelleen itsenäisyyden illuusiota tai unelmaa.

Rituaalisessa mielessä urheilusta tuli alue, jossa todennettiin maailman "todellista tilaa", jossa suomalaisilla on paikka kansakuntana kansakuntien joukossa. Tässä rituaalisessa tilassa Suomi oli yksi maailman vahvimmista ja kestävimmistä kansakunnista.

Tarton urheilumuseossa voi testata voimiaan,
leikkimielellä. Kuva: Iina Åman

Kansainvälisessä urheilussa tapahtui isoja asioita 1914. Kansainvälinen olympiakomitea päätti Pariisin kokouksessaan, että Suomi ja Böömi eivät voi osallistua vuoden 1916 olympiakisoihin itsenäisillä joukkueilla. Suomalaisten tie Berliinin olympiakisoihin 1916 kulkisi vain Venäjän joukkueessa. Tämä oli suomalaisille aivan mahdoton ajatus.

Vuosi 1914 jäi viimeiseksi rauhan vuodeksi.  Määrätietoisia venäläistämistoimenpiteitä, "venäläistämisohjelmaa", oltiin viemässä käytäntöön.  Suomen kannalta voi jopa sanoa, että onneksi maailmansota syttyi. Suomeenkin julistettiin sotatila ja venäläistämisohjelma jäi sodan vuoksi toteuttamatta.

Aivan kuten Herakleella oli taruissa vastoinkäymisiä, myös virolaiset painisankarit kokivat kovia. Georg Lurich ja Alexander Aberg olivat ammattipainijoita, jotka tunnettiin hyvin myös Suomessa. He esiintyivät samassa seurueessa 1919 Etelä-Venäjällä pyrkien välttämään sotarintamia. Vuoden 1920 alussa he olivat Mustan meren rannalla Armavirissa ja sairastuivat lavantautiin. Lurich menehtyi tammikuun lopulla. Aberg toipui, mutta kuoli keuhkokuumeeseen kolme viikkoa Lurichin jälkeen.

Georg Hackenschmidt (1877-1968) oli kolmas hyvin tunnettu virolaispainija. Hän oli ensimmäinen raskaansarjan maailmanmestari, joka aloitti uransa ammattipainijana Tallinnassa ja asettui asumaan Englantiin. Hän jätti ison jäljen voimailuhistoriaan ollen yksi niistä tärkeistä esikuvista, joita suomalaisillakin urheilijoilla on ollut.

Viro antaa mallia Suomelle

Osallistuin Tartossa Viron Urheiluhistoriallisen seuran 25-vuotisjuhlille. Viron Urheilumuseossa, joka on Postimuseon yhteydessä, oli paikalla noin 60 urheiluhistorian harrastajaa. Päivä herätti paljon ajatuksia virolaisten menestyksestä.

Urheilumuseossa erityisen vaikutuksen teki sopivan humoristinen voimailuosasto, missä painija Georg Lurichin ja muiden virolaisten voimamiesten muistoa vaalitaan elävästi.

Kerroin omassa esityksessäni suomalaisista urheilusankareista ja urheiluelämästä vuonna 1914. Päivän aikana tuli luontevana vastaparina mieleen Viro vuonna 2014.

Tarton yliopisto jouluvaloissa.

Tuntuu siltä, että me olemme Suomessa kadottaneet jotakin, joka Virossa on edelleen elävänä läsnä.

Raul Rebane osaa imagonrakentamisen. 

Elämys ei vaadi miljoonien eurojen perusinvestointeja. Hienosti toteutetussa pienessä Postimuseossa voi esimerkiksi morsettamista kokeilemalla palata 1800-luvun tunnelmiin. 

Viestit kertovat inhimillisestä taidosta, rohkeudesta, uskosta ja yrittämisestä.

Viron lippu hulmuaa ja jouluvalot loistavat komeasti, kuten Tarton yliopiston päärakennuksessa. 

Aktiivinen osallistuminen kertoo aidosta yhteisöllisyydestä. Eletään yhdessä. Osallistutaan. Ei jäädä itsetyytyväisyyteen eikä etenkään tukehduta liialliseen itsekriittisyyteen.

Vaikka Suomessa monet perusteettomasti kuvittelevat, että Suomi on isoveli ja Viro perässä vedettävä pikkuveli, niin Tarton kauniita jouluvalaistuja katuja astellessa alkoi mieleen tulla aivan päinvastaisia ajatuksia.

Edward Decin ja Richard Ryanin itseohjautuvuusteorian mukaan sisäisen motivaation ja onnellisuuden lähteitä ovat:

1. vapaaehtoisuus
2. kyvykkyys ja 
3. yhteenkuuluvuus.

Postimuseo tekee historian eläväksi. 

Nämä ehdot näyttäisivät täyttyvän virolaisten urheiluhistorian harrastajien keskuudessa. On tärkeää muodostaa yhteenkuuluvaisuuden foorumeita ja antaa arvoa sille, johon on yhdessä ylletty.

Meidän oma kyynistynyt ilmapiirimme vesittää sitä, mitä  me olemme saaneet aikaan ja mikä olisi kallisarvoista etenkin meidän itsemme kannalta. Erehdymme pitämään väheksyntää ja ilkeilyä kansanhuvina. Me olemme Suomessa jollain tavalla onnistuneet hukkaamaan sen olennaisen taidon, miten voisimme antaa toinen toisillemme hyvää.

Viron urheilumuseossa järjestetyssä juhlaseminaarissa jaettiin vahvoja kokemuksia kunnioittavassa ilmapiirissä.

Urheiluhistorioitsija Enn Mainla täytti hiljattain 70 vuotta.

Viron urheiluhistoriallisen seuran puheenjohtaja Enn Mainla täytti muutama päivä sitten 70 vuotta, joten juhlaan oli runsaasti aihetta. Juhlaseminaarissa viestintäkonsultti Raul Rebane kertoi muun muassa kiekonheiton olympiavoittajan Gerd Kanterin imagonrakennuksesta. Olin itse urheilutoimittajana Osakassa  2007, kun Kanter voitti maailmanmestaruuden, ja Pekingissä 2008, kun Kanter voitti olympiakultaa. Kanterin tiimin toiminta on kaiken aikaa vaikuttanut erittäin ammattitaitoiselta.

Toinen minuun suuresti vaikuttanut esitys oli Postimees-lehden urheilutoimittajan Priit Pulleritsin innostava ja sytyttävä esitelmä työstään urheilutoimittajana.

Toivoisin, että meillä Suomessakin voitaisiin ottaa jalka pois jarrupolkimelta ja antaa enemmän arvoa sille kaikelle hyvällä, jota meillä on yllin kyllin ympärillämme.