Immo Kuutsan värikäs tarina

Katselin tänään mielenkiintoisen tv-dokumentin ”Immon Enkelit”. Se keskittyi Lahden 1978 MM-hiihtojen naisten maailmanmestariviestijoukkueeseen, eli Taina Impiöön, Marja-Liisa Hämäläiseen, Hilkka Riihivuoreen ja Helena Takaloon.

Samanniminen luku löytyy Ari Pusan kirjoittamasta kirjasta ”Immo Kuutsan tarina. Valmentalegendan ura tähtien rinnalla”. Alkujaan nimen ”Immon enkelit” otti käyttöön Ilta-Sanomat. Nimi toimi 1970-luvulla, kun silloin kaikki tunsivat tv-sarjan Charlien enkelit.

Kirjassa käy ilmi, että päävalmentaja Immo Kuutsa oli uransa huipulla tuolloin 1978. Hänen valmennettavansa Helena Takalo voitti Lahdessa 4x5 km viestin lisäksi mestaruuden  kilometriltä ja pronssia 20 kilometriltä.

Tasavallan presidentti Urho Kekkonen luovutti vuoden lopulla Kultaisen kiekon vuoden parhaaksi urheilijaksi valitulle Helena Takalolle. Vuoden valmentajaksi valittu Immo Kuutsa sai myös presidentin onnittelut. Mutta Linnan itsenäisyyspäivän juhliin kutsuttiin vain Takalo.

Immo Kuutsa oli juuri sen kauden päävalmentaja, jolloin muovisuksi syrjäytti vallankumouksellisesti puusuksen. Kirjassa kerrotaan, kuinka itävaltalaiset olivat suorastaan tyrkyttäneet suomalaisille muovisuksia jo edellisvuoden puolella. Minusta on hämmästyttävää, kuinka tällaisessa hiihdon kaltaisessa kansallislajissa päävalmentaja pystyi jatkamaan tehtävässään, vaikka suomalaiset sujuttelivat vielä Falunissa 1974 puusuksilla.

Asia siis todetaan kirjassa. Mutta sitä olisi ehkä voinut käsitellä perusteellisemminkin.

Docendo-kustantamon toisessa uudessa hiihtokirjassa, Timo Siukosen kirjoittamassa ”Puusuksia Suomesta” on selkeä rajaus. Kirja keskittyy puusuksien kauteen. Siinä on kuitenkin mielenkiintoinen tieto liittyen presidentti Urho Kekkoseen. Kekkonen oli saanut kauppaneuvos Esko Järviseltä muovisukset. Hänen kiitoskirjeensä on päivätty 20.1.1975: ”Suureksi yllätyksekseni sain Laukaaseen Järvisen muovisukset. Olin ajatellut, että hiihtelen hautaan puusuksilla, mutta tunnustan kyllä avoimesti, että jo Laukaassa koettelin, miten muovisuksi käyttäytyy. Hyvin se sujui ja jos jossakin oli vika, se johtui allekirjoittaneesta hiihtäjästä. Tasapaino – pirulauta – on huono, kun ei ole saanut hiihdellä.”

Onkohan niin, että se murros puusuksesta muovisukseen oli niin kipeä, että sitä ei ole voitu 1970-luvulla käsitellä, eikä oikein vieläkään. Nähdäkseni kyse oli ennen kaikkea suomalaisen hiihtoteollisuuden virhearvionnista. Immo olisi kirjassa voinut kertoa enemmänkin siitä murroksesta. Oliko esimerkiksi Järvisellä liian vahva sopimusasema Suomen Hiihtoliiton kanssa, eikä tarvetta tuotekehittelyyn sen vuoksi syntynyt? Ehkä kilpailijoita, siis muita suksenvalmistajia, olisi pitänyt seurata valppaammin?

En etsi syyllisiä. Tuosta ”paradigman muutoksesta” pitäisi vain ottaa oppia.

Suomessa oli 1900-luvulla paljon tietoa puusuksien valmistamisesta. Ja paljon niitä valmistajia, kuten Siukosen kirjasta käy ilmi.

Yksi puusuksikauden ammattimiehistä oli Konrad Lehtinen Nousiaisista. Hän teki muun muassa sodan aikana suksia Suomen armeijan tarpeisiin. Tuntuu jotenkin hyvältä, että sain tavata hänet.

Pertti ”Pepsi” Paloheimo (1930-2017)

Presidentti Urho Kekkosen lähipiiriin kuulunut varatuomari Pertti "Pepsi" Paloheimo on kuollut. Arvostettu toimittajaveteraani Matti Pitko oli kirjoittanut Pepsistä kauniin muistokirjoituksen Aamulehteen.

Pertti Paloheimo 1930-2017.

Tapasin Paloheimon monta kertaa, milloin urheiluyhteyksissä, milloin kesäteatterissa. Viimeisen kerran kävin tapaamassa häntä Tampereen Viola-kodissa reilu vuosi sitten, 27. lokakuuta 2015. Halusin kuulla Pepsin kertovan presidentti Kekkosen hiihtoretkistä. Rollaattorilla liikkuneen Pepsin ajatus oli edelleen kirkas. Hän oli hiljattain lahjoittanut urheilukirjansa Tampereella perusteilla olleeseen urheilukirjastoon. Pepsi sanoi minulle, että ota yhteys Tampereen Pyrinnön Jarmo Hakaseen, hän ottaa varmasti sinunkin kirjojasi.

Näin teinkin. Ja olin siinä pienen hetken urani huipulla, sillä itse asiassa Jarmo Hakanen järjesti asian jotenkin niin, että Suomen Urheiluliiton toimitusjohtaja Jarmo Mäkelä kuljetti kirjani Helsingistä Tampereelle. 

Eipä ihan joka päivä ole mahdollista käyttää tuon tason kuriiria!

Mutta takaisin Paloheimoon. Hän toimi kuutisen vuotta Yleisradion johtajana 1970-luvun alussa ja vastasi muun muassa Itse asiassa kuultuna –sarjasta. Annan Pepsin itse kertoa:

”Yritimme saada Itse asiassa kuultuna -sarjaan turhaan Paavo Nurmen haastattelua. Ja toinen oli Kalle Kaihari, hänkään ei suostunut haastatteluun. Paavo Nurmi sanoi jatkuvasti ei, ei, kun pyysimme häneltä Yleisradioon haastattelua. Kutsuin hänet sitten ravintola Lehtovaaraan syömään pehmittääkseni häntä haastatteluun. Hän vastasi kieltävästi, en ota lahjusta!”

”Pyysin hänet sitten siihen vieressä olevaan Sibelius-puistoon kävelylle. Se sopi hänelle”, Pepsi muisteli, ja lisäsi: ”Paavolla oli antipatia toimittajia kohtaan.”

Pepsi oli hyvä kaveri muun  muassa Turun Sanomien toimituspäällikön Aki Tammiston kanssa.

”Aki kertoi paljon Paavo Nurmesta, he olivat molemmat aikamoisia persoonia. Ja Aki oli aidosti kiinnostunut Nurmesta.”

”Kaiharin vein kaksi kertaa syömään ravintola Hämeensiltaan Tampereella saadakseni häneltä suostumuksen Itse asiassa kuultuna –ohjelmaan. Ei suostunut.”

Paloheimolla oli harvinaisen läheinen suhde Kekkosen kanssa. Se perustui pitkälti kaveruuteen Kalle Kaiharin kanssa.

”Kaihari oli Kekkosen kanssa ”Bästa bror”, päivittäin tekemisissä”, Paloheimo selvitti.

Sitten Paloheimo alkoi kertoa Tampereen olympiahankkeesta, jota hän seurasi lähietäisyydeltä.

”Kaihari oli Tampereen 1970-luvun olympiahankkeessa kaupunginjohtaja Pekka Paavolan adjutanttina. Paavola veti, sitten siinä oli Kaihari, Leena Lindfors, Erkki Napoleon Lindfors ja urheilutoimittaja Usko Teromaa.”

”Vuonna 1972 menin olympiakomitean varapuheenjohtajana Sapporoon ja Pekka Paavola tuli sinne jotenkin mukaan tutustumaan kisajärjestelyihin.”

”Tampereen kisajärjestelyt menivät aika pitkälle. Kisoja suunniteltiin lähinnä Lamminpään ja Ylöjärven suunnalle. KOK ei kuitenkaan innostunut Tampereesta. Tämä on nyt vain mielipiteeni, mutta kansainvälinen urheiluliike ei innostunut Tampereesta”, sanoi Pepsi.

Menimme haastattelun jälkeen syömään Viola-kodin ruokalaan. Pepsi halusi tarjota. Kuinka ollakaan, vähän myöhemmin sinne tuli sattumalta myös entinen kaupunginjohtaja Pekka Paavola, jolla oli tapana käydä jossakin kerhossa siellä. Niinpä vanha sotaratsu Pepsin sisällä heräsi ja hän viittoili Paavolan syömään meidän kanssa samaan pöytään.

Paavola kertoi, että Tampereen olympiahankkeeseen 1976 pyydettiin ensin Lahtea mukaan, koska Lahdessa oli hyppyrimäet. Lahti ajatteli kuitenkin omia kisojaan tai jotain. Ei tullut kimppaan. Sen vuoksi Tampere liittoutui Kuopion kanssa.

”Kansainväliset urheilujohtajat eivät innostuneet Tampereesta. Ja Suomessa ei ole riittävän korkeita vuoria”, Paavola kiteytti, ja kertoi myös mielenkiintoisen linkin Kekkoseen.

”Kekkonen ei ollut avoimesti Tampereen olympiahankkeessa mukana. Mutta Kaihari oli. Ja Kaihari ei koskaan tehnyt mitään kysymättä ensin Päämiehen mielipidettä”, Paavola painotti.

  

Perässähiihtäjänä

Yleisradiosta Paloheimo siirtyi vakuutusyhtiö Auran toimitusjohtajaksi ja fuusion jälkeen Tapiola-Yhtiöihin.  Paloheimo oli keväällä 1981 isäntänä Kekkosen viimeiseksi jääneellä hiihtoretkellä, josta ei olisi tullut mitään ilman moottorikelkan apua. Tasavallan presidentti alkoi olla huonossa kunnossa, vaikka sitä ei julkisuuteen kerrottukaan.

”Olin isäntänä Kekkosen viimeisellä hiihtoretkellä, joka jäi sitten olemattomaksi, kun siellä ei enää hiihdetty”, Pepsi Paloheimo vahvisti.

”Mutta aikaisemmin Kekkonen oli aktiivinen hiihtäjä. Joka aamu hän lähti hiihtämään ja saattoi hiihtää 30–40 kilometriä. Rajamiehet voiteli sukset ja teki ladut. Minä hiihdin Kekkosen perässä. Vakiohiihtoporukkaan kuuluivat lääkäri Rikhard Sotamaa, maaherra Asko Oinas, ja sitten oli niitä rajakenraaleja. Kekkonen piti kenraaleista, koska he olivat erähenkisiä kavereita.”

Paloheimolla on selvä käsitys siitä, miksi Kekkonen hiihti: ”Kekkonen rakasti erä-elämää!"

Varatuomari Pepsi Paloheimo oli monessa mukana. Pispalan Tarmossa hän voitti TUL:n mestaruuden koripallossa. Sittemmin hänestä tuli Koripalloliiton puheenjohtaja ja olympiakomitean varapuheenjohtaja. Hän oli olympiajoukkueen johtajana 1976 ja 1980. Paloheimo toimi myös UKK-seuran hallituksessa ja tilintarkastajana. Kaiken kaikkiaan hän oli erityisesti urheiluvaikuttaja, jonka mielipiteet pääsivät esille muun muassa Keskisuomalaisen ja Turun Sanomien kolumneissa.

Urho Kekkonen oli Karhun miehiä

Tasavallan presidentti Urho Kekkonen hiihti Karhun tallissa. Tosin presidentillä oli elämänsä aikana kymmeniä eri suksipareja. Mutta viimeiset sukset, joihin Kekkonen luotti, oli Karhut.

Nopea vilkaisu kertoo, mitä suksia Urho Kekkonen on
käyttänyt. Kekkonen oli Karhun miehiä.

Kekkonen sai kokea sen suuren kulttuurimuutoksen, joka Suomessa nähtiin 1900-luvun aikana. Hän hiihti alkuun pitkillä, jopa 2,5-metrisillä puusuksilla. Sellaisia hänen on täytynyt käyttää esimerkiksi vapaussodan tiedusteluretkillään.

Kun pitkällä suksella oli maastossa omat rajoituksensa, suksen pituus alkoi lyhentyä. Ja sukset alkoivat kaventua, kun ei enää tarvinnut painaa umpihangessa. Lisäksi kapeampi suksi liukui latu-urassa paremmin.

Presidentti Kekkoselle suksi ei kuitenkaan ollut vain kulkupeli. Koska hänet tunnettiin intohimoiseksi hiihtäjäksi, hän sai suksia myös lahjaksi. Puolasta ja Neuvostoliitosta saamiaan suksia hän ei kuitenkaan käyttänyt. Varmaan yksi ajatus on ollut, että olisi epäkohteliasta mennä seisomaan saamansa lahjan päälle. Voi olla, että Kekkonen olisi jopa itsekin sanonut jotain tämän suuntaista. En nyt vain muista tarkasti lähdettä. Mutta toisaalta Kekkosella oli käytössään hyviä kotimaisia suksia, joten ulkomaisille lylyille ei ollut käyttöä.

Kotimaisista suksista Kekkonen on käyttänyt paljon myös Järvisen suksia. Järvinen oli mukana siinä kehityksessä, kun puusuksea alettiin pinnoittaa jonkinlaisella lasikuidulla. Siis ennen hiilikuitukautta.

Kannattaa muuten hankkia Timo Siukosen suksikirja, ”Puusuksia Suomesta”, jos haluat tarkempaa tietoa suomalaisista suksista.

Urho Kekkosella oli Kansallismuseon kokoelmien perusteella käytössään Karhujen, Järvisten lisäksi myös Peltosen, Lampisen ja Harjun suksia.

Valmistelen parhaillaan esitelmää Kekkosen hiihtämisestä. Pidän sen Jyväskylässä maaliskuun alussa. Ja kun sanotaan oikein juhlallisesti, niin esitelmä on kansainvälisessä Ski-Congressissa itsenäisyyden juhlavuonna maaliskuun alussa.

Olisipa hauska tietää, ovatko muut suksivalmistajat lahjoittaneet Kekkoselle suksia kuin tässä mainitut? Varmasti monilla olisi myös hauskoja tarinoita siitä, kun pääministerin tai presidentin hiihtoletka on osunut samoille laduille, tai Päämies seurueineen on tupsahtanut yllättäen samalle rakovalkealle. Tai keitä mahtoivat olla Pirkko ja Irja-Liisa, jotka ovat lahjoittaneet Kekkoselle ikivanhat puusukset merkinnällä ”Sympatia kohteina kehitysmaat ja kotimaa”?

Ja loppuun pieni vinkki, jos haluat esitellä vaikka ulkomaalaiselle vieraalle perisuomalaista kulttuuria: Suomessa on tietääkseni kaksi laajaa suksikokoelmaa. Toinen on Lahden hiihtomuseossa, ja toinen on Loimaalla.

25 ihmistä, jotka syntyivät vuonna 1917

Arto Teronen ja Jouko Vuolle ovat mainio työpari. Heidän radio-ohjelmiaan ihmiskohtaloista on mukava kuunnella radiosta, ja heidän kirjoittamiaan tarinoita ihmisistä on mukava lukea kirjoista. Uusin kirja ”Syntymälahjana Suomi. Itsenäisyyden lapsia” (Kirjapaja, 2016, 376 s.) kertoo 25 tarinaa vuonna 1917 syntyneistä ihmisistä. Kirja ilmestyi juuri sopivasti ennen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuotta.

Kirjaan on valittu kuusi yhteiskunnallista vaikuttajaa, yhdeksän taiteilijaa ja viihdyttäjää, kaksi urheilijaa, kuusi toimittajaa ja kirjailijaa ja kaksi sotasankaria. Nämä itsenäisyyden ajan lapset esitellään tutulla tyylillä, mennään vähän ihollekin, ja ihmisiä tarkastellaan monelta kantilta.

Artikkelit on kirjoitettu samalla Terosen ja Vuolteen omintakeisella tyylillä kuin aiemmatkin kirjat. Tarinoita on helppo lukea. Ja lukiessa tulee miettineeksi, miltä tämäkin kuulostaa radiosta kuultuna.

Terosen ja Vuolteen tavaramerkiksi on tullut hautakivien äärelle hiljentyminen. Tässä uudessa kirjassa yhteisenä tekijänä on syntymään liittyvä alkuparkaisu, jonka jokainen esiteltävä henkilö on päästänyt ilmoille samana vuonna. Riittääkö se yhdistämään näitä henkilöitä? Kuuluuko parkaisu?

Kirjan ehkä heikoin osa on alussa ikään kuin aiheeseen johdatteleva luku Vapauden huumasta epätoivoon. Se tuntuu vähän pikaliimalla siihen liimatulta. Myöhemmin esiteltävät mielenkiintoiset ihmiskohtalot eivät oikein saa tuosta johdantoluvusta ponnistuspohjaa.

Ehkä siinä alussa olisi voinut kertoa sellaisista vuonna 1917 syntyneiden ihmisten elämässä mukana olleista tärkeistä asioista, jotka ovat vaikuttaneet lähes jokaisen elämään. He olivat 15-vuotiaita, kun kieltolaki päättyi, 22-vuotiaita, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen, 35-vuotiaita, kun Helsingissä järjestettiin olympiakisat, 39-vuotiaita, kun Urho Kekkosesta tuli presidentti, 56-vuotiaita, kun Paavo Nurmi kuoli, 64-vuotiaita, kun Kekkonen luopui presidentin tehtävistä, 66-vuotiaita, kun Helsingissä järjestettiin ensimmäiset yleisurheilun MM-kisat, 72-vuotiaita, kun Berliinin muuri murtui, ja 78-vuotiaita, kun Suomi voitti ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden.

Tavallaan ymmärrän, että itsenäisyyden juhlavuoden kirjassa esitellään sotasankareitakin, mutta minä olisin jättänyt heidät tästä kokoelmasta pois ja ottanut tilalle vaikka kaksi urheilijaa lisää. Etenkin kun sota kuitenkin vaikutti kaikkien 1917 syntyneiden elämään jollakin tavoin. Ja lisäksi urheilijakohtaloiden kertojina Teronen ja Vuolle ovat parhaimmillaan. Ja ehkä minua häiritsee siinä kohdassa juuri tuo otsikko, sotasankareita. Ja toisaalta, henkilötarinat, Tapani Harmaja ja Einar Schadewitz, ovat kyllä kiinnostavia!

Juuri talvisodan ja jatkosodan vuosia olisi ehkä voinut käsitellä kokoavasti. Monille tuon sukupolven urheilijoista sotavuodet 1939-1944 tarkoittivat olympiaunelmien romuttumista, jos he yleensä selvisivät hengissä sodasta. Miten sota vaikutti vuonna 1917 syntyneiden ihmisten perheenperustamiseen, opiskeluihin, maailmankatsomukseen?

Tällaista kirjaa lukiessa tulee pohtineeksi sellaistakin, että miksi juuri nämä henkilöt esitellään. Miksi urheilijoista juuri Bebbe Storskrubb ja Lassi Parkkinen?  Miksi ei valittu korkeushyppääjä Nils Nickleniä, pikaluistelija Verné Lescheä tai estejuoksija Pentti Siltaloppia?

Ja sekin on mielenkiintoinen kysymys, mikä ihmisen elämässä on sellaista, että toiset haluavat siitä tietää. Mikä tekee toisen elämästä tasaisen harmaan, mutta toisen elämästä dramaattisen ja jännittävän? Ja edelleen, mihin kirjailijan katse osuu, siis mitä päätetään kertoa, ja mitä päätetään olla kertomatta? Mikä on totuus, ja mikä on puolitotuus? Ja siis, mikä tässä elämässä ylipäätään on tärkeää? – Täytyy olla hyvä kirja, kun herättää tällaisia ajatuksia!

Minun suosikkilukuni ja -henkilöni tässä kirjassa olivat juoksija Bebbe Storskrubb, Johanneksen kirkon urkuri Tauno Äikää ,ja lentäjä Tapani Harmaja, runoilija Saima Harmajan veli.