Aamulenkki nro 295 Viipurin pamaukset

Knut Posse oli armottoman kova ruotsalainen soturi ja Hämeen linnan linnanisäntä, joka sai myöhemmin Viipurin linnanisännän tehtävät. Vuonna 1495 hän puolusti Viipuria Moskovan sotajoukkoja vastaan, kun marraskuun viimeisenä päivänä tapahtui jotakin yllättävää. Yksi linnan torneista räjähti selittämättömästä syystä. Jonkun selityksen mukaan kyseessä oli Knut Possen juoni, jolla venäläiset saatiin hämilleen ja pakosalle. Taivaalle tuli niihin aikoihin valoilmiö, joka muistutti Andreaksen vinoristiä. Näistä tapahtumista syntyi värikäs legenda Viipurin pamauksesta, jonka ansiosta Knut Posse sai pidettyä Viipurin linnan ruotsalaisessa komennossa.

Viipurista kehittyi merkittävä kaupan ja teollisuuden keskus, joka säteili edistystä ja kehitystä myös kaupungin ympäristöön. Kun Ruotsin ja Venäjän välinen itäraja siirtyi Kymijokeen saakka 1700-luvulla, Viipurin kaupungin rooli koko Viipurin läänin alueella korostui. Yhtenä esimerkkinä voi mainita Putikon sahan, jonka viipurilaiset liikemiehet perustivat 250 vuotta sitten. Näin kerrotaan.

Viipurissa perustettiin vuonna 1891 Teollisuuden- ja liikkeenharjoittajain seura Pamaus. Seppo Tamminen kirjoitti vuonna 2016 seuran 125-vuotishistorian. Seuran suuruuden luojana näyttäytyy Juho Lallukka, vaikka seuran alkuvaiheisiin vaikutti moni muu mies jopa häntä keskeisemmin. Esimerkiksi Matti Kurikka ja K. A. Brander olivat vahvoja vaikuttajia seuran syntyvaiheissa. Seuran ensimmäinen puheenjohtaja oli kultaseppä Wilhelm Porthan, ja alkuvaiheissa seuran suomalaishenkisessä piirissä vaikutti myös muun muassa runoilija, lehtimies ja opettaja J. H. Erkko. Merkittävä vaikuttaja oli myös nuorsuomalainen filosofian tohtori Julius Anshelm Lyly, seuran varapuheenjohtaja, joka oli Saksassa vuonna 1903, kun hän kuuli saamastaan maastakarkotuspäätöksestä. Viipuriin ei ollut paluuta. Sen jälkeen hän ei nähnyt enää mieltä jatkaa elämäänsä.

Yhtä kaikki kauppaneuvos Juho Lallukka oli Pamauksen vaiheisiin merkittävästi vaikuttanut liikemies, joka oli monessa muussakin mukana. Kansanvalistus oli yksi hänelle tärkeistä aiheista. Hän toimi muun muassa Etelä-Karjalan Nuorisoseuran esimiehenä. Jaakko Nummisen kirjoittaman laajan nuorisoseurahistoriasarjan mukaan Karjalan kannaksella nuorisoseurojen toiminta oli poikkeuksellisen vireää. Aktiivisuus heijastui myös urheiluun. Esimerkiksi Kelkkalan nuorisoseuran urheiluseura sai nimeksi Kisailijat. Seurasta kehittyi voimistelun suurseura.

Voimailu oli korkeassa kurssissa. Viipurin Voimailijat perustettiin vuonna 1916 ja sen piirissä erityisesti nyrkkeilyyn erikoistuneet pugilistit perustivat Viipurin Nyrkkeilijät vuonna 1929.

Viipurin pamaus nousi jälleen otsikoihin 1930-luvulla, kun kovanyrkkinen viipurilainen Sten Suvio iski vastustajiaan kanveesiin. Lehtimiehet kirjoittivat mielellään Viipurin pamauksesta kuvaillessaan Suvion otteita. Merkittävimmän voittonsa hän iski Berliinin olympiakehässä vuonna 1936.

Minulla oli eilen hieno tilaisuus kertoa Pamauksen kuukausikokouksessa viipurilaisesta urheiluelämästä. Palaan joihinkin aiheisiin tarkemmin toisella kerralla, mutta laitan tähän näkyviin muutaman Ari Huovisen ottaman valokuvan esityksestäni. 

Emil Väre ja Taavi Tamminen. Kuvat: Museovirasto.

Aamulenkki nro 294 Pururatojen arvoitus

 

Zatopekin pururatajuttu lähtee kysymyksellä, johon juttu
 ei anna aivan lopullista vastausta.

Ranskankielisissä maissa ilmestyvä Zatopek-urheilulehti kirjoitti uusimmassa numerossaan pururadoista ”Les pistes finlandaises”. Olin oululaisen urheilutoimittaja Matti Hannuksen ja Valkeakosken kaupungin markkinointipäällikön Petri Ahosen kanssa asiantuntijaryhmässä, joka auttoi toimittaja Alain Coltieria jutun teossa. 

Zatopek on neljä kertaa vuodessa ilmestyvä tilattava urheilulehti, jonka toimitus on Brysselissä. Lehteä luetaan Belgian lisäksi Ranskassa ja Luxemburgissa. Lehden 25.000 kappaleen painos menee lukijoille käytännössä tilausten perusteella.

Alain Coltier on minun ikäinen urheilutoimittaja, joka juoksi jo 15-vuotiaana 1000 metriä aikaan 2.38. Hänellä on hienoja muistoja muun muassa yhteisistä lenkeistä Melbournen olympiakisojen (1956) maratonjuoksun olympiavoittajan Alain Mimounin kanssa. Alainille, niin kuin niin monelle junioritähdelle, tuli kuitenkin erilaisia vaivoja. Matkustaminen, valokuvaus ja punk tulivat sitten vähitellen juoksemisen tilalle, joten juniorivuosien lupaukset jäivät lunastamatta.

Minä juoksin samana kesänä, jolloin Alain tempaisi tilastojen kärkiaikansa, 800 metriä 2.14, joten en olisi pärjännyt Alainille millään tavalla. Paransin seuraavana vuonna aikani 2.04:ään Keravan keskusurheilukentällä järjestetyissä suurissa kilpailuissa, joissa annettiin viimeisiä näyttöjä Prahan EM-kisoihin. Muistan vieläkin, miltä tuntui olla samaan aikaan pukukopissa sen ajan suurimpien tähtien kuten Ismo Toukosen kanssa. Hän antoi hyvän näytön kunnostaan, ja juoksi Prahassa EM-pronssille 3.000 metrin esteissä. 

Nykyään asun saman kentän laidalla – tosin kenttä on siirretty pois ydinkeskustasta ja kesäisin tilalla on vilvoittava kahluuallas.

Pururatajuttu on yksi Zatopekin kansijutuista.

Alain Coltierin kirjoittamassa jutussa pururatojen innovaatio kohdentuu, ilman lopullista keksijän nimeä, Valkeakoskelle, siihen yhteistyöhön, jota viimeinen patruuna Juuso Walden ja Kurkijoelta evakkoina Valkeakoskelle siirtyneet karjalaiset ja heidän joukossaan erityisesti hiihtokuningas Veikko Hakulinen 1950-luvun alussa tekivät. Mutta lopullista vastausta ongelmaan ei löytynyt, joten jutun otsikkona on kysymys ”Kuka keksi pururadat?”

Minusta on yllättävää, että ranskalaisella kielialueella puhutaan "suomalaisista maastopoluista". Pitäisiköhän meidän ottaa kunnolla kiinni tästä innovaatiosta ennen kuin ruotsalaiset ilmoittavat, että kyse onkin ”ruotsalaisista poluista”?

Hallitusohjelman Suomi liikkeelle -ohjelman hengessä voisi olla paikallaan selvittää pururatojen kunto, käyttöaste ja tarinat. Mahtaisiko opetus- ja kulttuuriministeriöllä olla kiinnostusta tällaiseen selvitystyöhön?

Zatopekin sisällysluettelossa pururatajuttu on
historiajuttuna alkaen sivulta 22.

 

Pariisin olympiakisojen 2024 lähestyessä voimme odottaa, että ranskalaisella kielialueella herää muutakin kiinnostusta suomalaisuutta kohtaan kuin pururadat, sillä Pariisin olympiakisat 1924 olivat Paavo Nurmen viiden olympiakultamitalin kisat. Tänä vuonna, jos koska, suomalaisuus on ”in” Pariisissa.

Miten se kiinnostus suomalaisuutta kohtaan voisi tulla esiin? Ainakin Alain Coltier on suuri Aki Kaurismäen elokuvien ystävä, joten siinä on ainakin yksi vinkki. Ja nyt kun meille on valittu ranskan kielen taitoinen tasavallan presidentti ensimmäisen kerran sitten Mannerheimin, ainakin minä seuraan mielenkiinnolla, mitä uutta länsirintamalta vuoden mittaan kuuluu.