Mika Waltarin elokuvaura

Mika Waltarin ensimmäinen filmatisointi perustui julkaisemattomaan novelliin Sininen overall. Elokuvan Sininen varjo eli keskiyön murha valmistumisesta tulee tänä keväänä kuluneeksi 90 vuotta. Ensi-ilta järjestettiin 26.3.1933. Helsingissä elokuvaa esitettiin Kino-Palatsissa ja Pallaksessa. Samaan aikaan elokuva nähtiin myös Pietarsaaressa ja Turussa.

Luulen, että elokuvan pohjalla olevaa novellia ei ole koskaan julkaistu. Olisi kyllä mielenkiintoista tietää, millaisen juonen Waltari kehitteli. Elokuvakin on kadonnut.

Elokuvan ohjasi Valentin Vaalan ja pääosaa esitti Theodor Tugai eli Teuvo Tulio. Kyseessä oli kaksikon neljäs yhteinen elokuva ja ensimmäinen yhteinen ”100-prosenttinen” äänielokuva.

Äänimaailmasta vastasi turkulainen Lahyn-Filmi. 

Vaikka elokuva on kadonnut, siitä on Kansallisessa audiovisuaalisessa instituutissa onnistuttu kokoamaan reilun varttitunnin kooste. Säilyneistä filminäytteistä voi päätellä, että Waltarilla oli lahjakkuutta visuaalisen jännitystarinan kehittelyyn.

Yksi elokuvan näyttelijöistä oli aikanaan varsin tunnettu tanssinopettaja Inkeri Kare. Se oli Toini Inkeri Rantalainen Lindgrenin käyttämä taiteilijanimi. Hänen isänsä oli Pietarissa syntynyt Aleksanteri Rantalainen, joka toimi nuorempana Laatokka-lehden päätoimittajana ja Sortavalan lyseon venäjän kielen lehtorina. Sotavuosina Aleksanteri Rantalainen kuului Maasotakoulun opettajakuntaan.

Sinisessä varjossa vilahtelee kauniita talvisia maisemia Helsingistä, muun muassa Robert Stigellin dramaattinen patsas Haaksirikkoiset. Sen luona käyty keskustelu oli pahaenteinen, sillä elokuvan murha tapahtui melko pian sinänsä myönteisen keskustelun jälkeen.

Sinisen varjon elokuvajuliste painettiin Gutenbergin kirjapainossa, joka vilahtaa elokuvassa sekä kadun puolelta että sisältäkin. Gutenbergin kirjapaino ja kirjansitomo toimi osoitteessa Hämeentie 29. Ja Ravintola Paris, jossa murha ilmeisestikin tapahtuu, sijaitsi Rautatientorin laidalla osoitteessa Mikonkatu 19.

Mielenkiintoinen on myös välähdys Aleksanterinkadulta, jonka varrella sijainneen Lundqvistin liikepalatsin alakerrassa toiminut Colombian kahvila näkyy filmillä erinomaisesti. 

Elokuvajulisteen teki Pariisissakin opiskellut taidemaalari Aarne Nopsanen, jonka tunnetuin työ taitaa olla Suomalaiselle Klubille sotien jälkeen tehty Keskiviikkokerho-niminen maalaus. Siinä esiintyy 1950-luvun keskeisiä yhteiskunnallisia vaikuttajia. Sen taulun päärahoittajana toimi vuorineuvos Juuso Walden, joka siirsi alkuperäisen taulun Valkeakoskelle, koska se oli laitettu hänen mielestään liian vaatimattomaan paikkaan Suomalaisella Klubilla.

Lehtitiedoissa (esim. Uusi Suomi) kerrottiin, että novellin muokkasi elokuvakäsikirjoitukseksi kirjailija Yrjö Kivimies. Elonetissa on lisäksi mainittu, että vuonna 1936 kuollut Tauno ”Maileri” Tattari olisi osallistunut elokuvakäsikirjoituksen muokkaamiseen. Sama ”tieto” on Wikipediassa, jossa viitataan Sulo Kolkan Helsingin Sanomiin laatimaan muistokirjoitukseen. Mutta: Siinä ei mainita, että muutamien muiden elokuvakäsikirjoitusten kanssa askaroinut Tattari olisi ollut tekemässä Sinistä varjoa. Luulen, että Elonetissa ja Wikipediassa on virhe tässä kohtaa.

Tämän linkin kautta voi klikkailla elokuvan n. 16 minuutin tallenteen näkymään, jos on onnea matkassa.

 

Julkaisematon novelli Sininen overall, johon elokuva siis perustui, ei ollut mukana Sirkka Musikan kokoamassa Waltarin teosluettelossa, joka julkaistiin Mika Waltarin juhlakirjassa vuonna 1958. Niinpä Waltarin ensimmäisenä elokuvakäsikirjoituksena pidetään Suomi-Filmin jännityselokuvaa VMV 6 vuodelta 1935.

Sirkka Musikka on ollut johdonmukainen, sillä hän ei ole listannut myöskään esimerkiksi Waltarin menestysromaania Sinuhe egyptiläistä, josta tehtiin Hollywood-elokuva The Egyptian vuonna 1954.

 

Kiinnostuin näistä Waltarin elokuvista sen verran, että päätin kirjata tähän hänen elokuvansa sen mukaan, kuinka Matti Kassila luetteli ne vuonna 1982 Ritva Haavikon toimittamassa kirjassa Mika Waltari – mielikuvituksen jättiläinen. Teen listauksen lähinnä omasta mielenkiinnostani. Ja saattaahan tuo lista muitakin kiinnostaa. Kassila luetteli 33 valmista elokuvaa, jotka pohjautuivat Waltarin elokuva- tai näytelmäkäsikirjoituksiin sekä novelleihin ja romaaneihin. Viimeisin eli 34:s elokuva oli vasta tekeillä, kun Kassila kirjoitti. Esitän elokuvat Kassilan numeroinnin mukaisessa järjestyksessä. Kassilalla ei ollut valmistumisvuotta läheskään jokaisessa elokuvassa, joten olen täydentänyt puuttuvat vuodet listaukseen muista lähteistä:

1.     Sininen varjo eli keskiyön murha (1933).

2.     VMV 6 (1935).

3.     Kuriton sukupolvi (1937).

4.     Vieras mies tuli taloon (1938).

5.     Helmikuun manifesti (1939).

6.     Oi kallis Suomen maa (1940).

7.     Kulkurin valssi (1940).

8.     Onni pyörii (1942).

9.     Tyttö  astuu elämään (1943).

10.  Nuoria ihmisiä (1943).

11.  Nainen on valttia (1944).

12.  Tanssi yli hautojen (1950).

13.  Gabriel tule takaisin (1951).

14.  Omena putoaa (1952).

15.  Noita palaa elämään (1952).

16.  Neljä rakkautta (1951).

17.  Maailman kaunein tyttö (1953).

18.  Huhtikuu tulee (1953).

19.  Rakas lurjus (1955).

20.  Jokin ihmisessä (1956).

21.  Pikku-Ilona ja hänen karitsansa (1957).

22.  Kuriton sukupolvi, 2. versio (1957).

23.  Vieras mies tuli taloon, 2. versio (1957).

24.  Verta käsissämme (1958).

25.  Ingen morgondag (1958).

26.  Komisario Palmun erehdys (1960).

27.  Kaasua, komisario Palmu (1961).

28.  Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962).

29.  Myöhästynyt hääyö (1960).

30.  Miljoonavaillinki (1961).

31.  Jäinen saari (1964).

32.  Pariisilaissolmio (1965).

33.  Sinuhe (1954).

34.  Kuningas, jolla ei ollut sydäntä (1982).

 

Erikoinen kohtalo on Kaarina Maununtyttären tarinalla. Mika Waltari kirjoitti siitä ensin elokuvakäsikirjoituksen. Sen pohjalta julkaistiin romaani vuonna 1942. Romaani on käännetty 13 kielelle, mutta elokuva jäi tekemättä.

Tai kyllähän Kaarina Maununtyttärestäkin on tehty elokuva. Sen tekivät ruotsalaiset vuonna 1954 Alf Sjöbergin ja August Strindbergin käsikirjoituksen pohjalta.

Matti Kassila kertoi vuonna 1982, että hän oli saanut Olli Soinion kanssa käsikirjoitusapurahankin Kaarina Maununtyttärestä kertovaa elokuvaa varten, mutta sitä ei aivan pienellä rahalla saatu toteutettua. Suomalainen elokuvaversio ainoasta Suomeen haudatusta kuningattaresta on siis edelleen tekemistä vaille valmis. Uusia tekijöitä kaivattaisiin, sillä Soinio ja Kassila kuolivat parin viikon välein vuonna 2018.

P.S. Jos Mika Waltarin elokuvat kiinnostavat, niin kannattaa tutustua Kirsi Raitarannan artikkeliin Kino Reginassa. Siellä on myös linkit moniin Waltariin elokuviin!

 

 

Vuoden urheilijasta ja urheilun kriisistä

Urheilussa on menossa iso myllerrys. Kyse ei ole siitä, oliko Iivo Niskasen valinta neljännen kerran Vuoden urheilijaksi oikein vai väärin. Itse en olisi voinut ajatella muuta vaihtoehtoa vuoden urheilijaksi sen jälkeen, kun Iivo voitti Pekingin talviolympiakisoissa kolmen mitalin värisuoran. Eikä tämä näkemys kyseenalaista millään tavalla muiden suomalaisten huippujen upeita vuoden 2022 saavutuksia. Wilma Murto, Topi Raitanen, Lauri Markkanen, Mikko Rantanen, Valtteri Filppula, Kalle Rovanperä tai Kerttu Niskanen olisivat aivan hyvin voineet juhlia vuoden urheilijana, mutta Iivo oli minun arvostusmittareillani tällä kertaa vain parempi. 

 

Iivon yhteistyökumppani laittoi Gaalassa jakoon Iivo-tölkkejä.

Iivon asema suomalaisen urheilun kuninkaana on juuri nyt niin ainutlaatuinen, että häntä sponsoroiva globaalisti menestynyt energiajuomayhtiö oli teettänyt Iivo-brändillä energiajuomia, joita jaettiin Urheilugaalasta pois lähteville. Ainakin heti virallisen osuuden jälkeen poistuneet vieraat saivat kouraansa tölkin. Ehkä niitä riitti myös pikkutunneilla poistuneille. 

Se oli hieno oivallus Red Bullilta, sillä seuraavana päivänä oli vielä työpäivä. Urheiluväki lähti kotiin gaalasta tölkkikourin kuin vuoden urheilija ikään.

 

Pekka Kare 1931–2022.

Urheilugaalan alkuperäisenä tarkoituksena oli nostaa suomalaisen urheilun arvostusta ja lajien keskinäistä respectiä. Varsinkin In Memoriam -hetki, jossa muun muassa muistettiin Münchenin olympiajoukkueen ylijohtajana toimineen varatuomari Pekka Kareen ja monen muun urheiluvaikuttajan poismenoa, teki minuun suuren vaikutuksen.

Mutta tänäkin vuonna jouduin pettymään yleisestä keskustelun tasosta varsinkin sosiaalisessa mediassa. Toisten mielipiteitä ei kunnioiteta, ja sen sijaan, että keskusteluissa pyrittäisiin lisäämään respect-henkeä, liian monet pyrkivät vain mollaamaan toisin ajattelevia.

Urheiluväen keskustelun sävy huolestuttaa minua nyt erityisesti sen vuoksi, että urheilun rahoituksessa ollaan aivan uuden edessä. Urheilun rahoitus on siirtymässä valtion budjettiin ilman mitään korvamerkintöjä. Yleisen käsityksen mukaan urheilun valtiontuen määrä ei ole nykytasosta enää kasvamassa, oli inflaatio millainen hyvänsä. Nykyisenkin eurotason säilyttäminen vaatii koko ajan lisätyötä kuin kiihtyvällä juoksumatolla juoksisi.

Lisäksi Veikkaus on vihdoin kallistunut lisenssijärjestelmän kannalle. Rahapelimarkkinoita ollaan siis avaamassa, mutta on hyvin vaikea ennakoida, millainen kiinnostus ulkomaisilla peliyhtiöillä on sponsoroida suomalaista ruohonjuuritason liikuntaa ja urheilua. Ne urheilijat, joita tuossa alussa luettelin, ovat siinä onnellisessa asemassa, että heitä muuttuva tilanne ei huolestuta. Mutta noin miljoonan muun urheilun harrastajan kohdalla uusi tilanne herättää kysymyksiä. Tai ainakin pitäisi herättää.

 

SVUL:n vuosisata kertoo Suomen
 suurimman urheilujärjestön tarinan.

 

Suosittelen jokaista urheiluihmisenä itseään pitävää jantteria lukemaan ajatuksella joulun alla ilmestynyt tutkimusteos ”SVUL:n vuosisata”. Kehtaan sanoa, että se on lukemisen arvoinen kirja, vaikka itselläni olikin siinä prosessissa iso rooli.

Kirjassa piirtyy vahva kuva muun muassa urheilujärjestöjen vuonna 1940 perustaman Veikkauksen ja SVUL:n suhteista. Toistakymmentä vuotta Veikkaus jakoi voittonsa vain urheilulle. Urho Kekkosen pääministerikaudella aloitettiin urheilun osuuden supistaminen. Kehitys johti vuosien varrella siihen, että urheilun osuutta yritettiin pitää yli 50 prosentissa veikkausvoittovaroista, ja lopulta urheilun asemaa yritettiin ankkuroida asetuksen turvin 36,6 prosenttiin. Edunsaajia tuli vähitellen lisää, ja urheilu joutui antamaan vähittäin periksi.

Merkittävä muutos tapahtui vuonna 1975, jolloin valtio osti urheilujärjestöt ulos Veikkauksesta. Urheilu sai yllättäen paljon rahaa, jota yritettiin sijoittaa mahdollisimman järkevästi. SVUL:n sijoitustoiminta karkasi 1980-luvulla kuitenkin käsistä, eikä keskusjärjestö ollut varautunut millään tavalla 1990-luvun alussa iskeneeseen pankkikriisiin, jonka seurauksena SVUL:n lainojen korot hyppäsivät pilviin.

Voimistelu oli vahva laji varsinkin SVUL:n ensimmäisinä vuosikymmeninä. 

Kuvassa on Tukholmassa 1912 olympiahopeaa voittanut joukkue. 

Kuva: Satakunnan Museo.

 

Vanhassa SVUL:ssa oli paljon sellaisia piirteitä, joita kannattaisi siirtää tämän päivän urheilujärjestörakenteeseen. SVUL rakentui toisaalta seurojen ja vahvojen piirien kautta, toisaalta seurojen ja vahvojen lajiliittojen kautta. Kaksoiskierteinen rakenne teki organisaatiosta vahvan.

SVUL:n luoma valmentajakoulutusjärjestelmä, A-B-C, oli todella nerokas. Ohjaajaa ja valmentajaa vietiin eteenpäin porras kerrallaan.

Keskusjärjestönä SVUL jakoi omassa piirissään vuosittain saamansa veikkausvoittovarat oman näkemyksensä mukaan. Joissakin tapauksissa SVUL:n kassaa saatettiin pitää jopa pankkina.

 

 

Tänään tuli uutinen siitä, että Paralympiakomitea oli jättänyt valtionapuhakemuksensa vuorokauden myöhässä. Paralta jäi näin pari miljoonaa euroa saamatta. Tässä tilanteessa punnitaan koko suomalaisen urheilujärjestökentän solidaarisuus. Samalla parakriisi mittaa koko suomalaisen urheilujärjestökentän vahvuutta. Löytyykö urheilusta sellaista yhteishenkeä, jolla virheensä myöntänyttä Paralympiakomiteaa autettaisiin ahdingossa? Vai menetetäänkö tämä kriisi, joka voisi olla myös suuri mahdollisuus urheilulle, vain jossittelijoille ja besservissereille?

LOPUKSI:

Pekka Kareen muistelmakirjaa voi ostaa TAHDON museokaupasta. Kirjoitin kirjasta mm. tässä postauksessa.

Myös SVUL:n vuosisata -teos löytyy TAHDON museokaupasta. Kirjoitin joulukuussa 2022 ilmestyneen kirjan julkistamistilaisuudesta tässä postauksessa.