Naisten golfissa on nähty sinivalkoinen invaasio vuonna 2016

Ursula Wikström on ensimmäisenä suomalaisena golfarina yltänyt urallaan naisten Euroopan kiertueen kokonaisansioissa yli 600 000 euron. Minea Blomqvist-Kakko, Ursulan taistelupari yli kymmenen vuoden ajalta, on kerännyt Euroopasta myös yli puoli miljoonaa palkintorahoina.

Ursula Wikström Kuva: Tristan Jones/LET

Näiden kahden leidin esimerkki on avannut tien seuraavalle sukupolvelle. Noora Tamminen, Oona Vartiainen, Linda Henriksson, Krista Bakker ja Elina Nummenpää ovat tulleet vahvasti kuvaan mukaan. Tällä kaudella Noora taitaa nousta jopa suomalaisten ykköspelaajaksi Ladies European Tourin rankingissa. Juuri tällä hetkellä hän on viisi lyöntiä Ursulan edellä, kun Qatarin kisaa on jäljellä vielä kaksi kierrosta.*  LET-rankingissa Noora on 34:s ja Ursula 35:s.

Tietenkin Dubain päätöskilpailu voi vielä kääntää tilanteen joulukuussa.

Naisten ammattilaisgolfissa ei ole koskaan aikaisemmin ollut tällaista tilannetta, että näin moni suomalainen pystyy hyvänä päivänä tunkeutumaan missä tahansa LET-kisassa 30 parhaan joukkoon, eli kunnon palkintorahoille. Toistaiseksi vähintään yksi suomalaispelaaja on ollut jo kahdeksassa turnauksessa tällä kaudella 20 parhaan joukossa! 

Mistä tämä vahva myötätuuli johtuu? Golfliiton monivuotinen ruotsalainen päävalmentaja Staffan Johansson, jonka pesti päättyi tähän vuoteen, on varmaan yksi henkilö, jota voi kiittää. Johansson toi mukanaan kokemusta ja näkemystä ammattimaisesta toiminnasta. Hänen vaikutuksensa ulottui tähän seuraavaan sukupolveen, vaikka amatöörien EM- ja MM-kisojen mitaleita tuotiin kyllä Mikael Mustosen johtamilla kisareissuilla.

Minua hämmästyttää, että ne mitalit eivät riittäneet nostamaan Mustosta seuraavaksi päävalmentajaksi. Mutta kai liiton johdossa ajateltiin, että Mustonen toimi vain Staffan Johanssonin luoman kehyksen sisällä. Mikä ei kuitenkaan poista Mustosen ratkaisevaa panosta.

Mutta toki Suomesta löytyy kovemmatkin näytöt esittänyt valmentaja. 

Olympiagolfarit Ursula Wikström ja Noora Tamminen ovat Petteri Nykyn henkilökohtaisia valmennettavia. Kun vielä muistetaan, että viimeistä vuottaan Florida State Universityn listoilla pelaava ja opiskeleva Matilda Castrén on hioutunut Nykyn koulussa, on Petteri Nykky ollut ehdottomasti kahden viime vuoden aikana vahvimmat näytöt antanut suomalainen golfvalmentaja.

Matilda Castrénin erinomaisuus on varmaan jäänyt kotimaassa huomaamatta. Hän on rikkonut oman koulunsa ennätyksiä ja voittanut yliopistourallaan jo kuusi kilpailua! Ensi vuoden mielenkiintoisin asia golfrintamalla onkin seurata mitä tapahtuu, kun Matilda, kaikella todennäköisyydellä, jättää amatöörikentät.

Matilda Castrén ei ole ainoa suomalainen, joka on menestynyt yliopistogolfissa. Emily Penttilä päätti kaupalliset opintonsa Tulanen yliopistossa New Orleansissa viime keväänä ja siirtyi kesällä ammattilaiseksi. Neljä yliopistovuotta muokkasivat hänestä huippugolfarin, joka pääsi jo kaksi vuotta sitten karsinnoista kuin vahingossa naisten US Openiin. Marras-joulukuun vaihteessa hän pelaa LPGA:n viimeisessä karsintaturnauksessa. Hänellä on kakkosvaiheen karsintatulosten perusteella kaikki mahdollisuudet mennä päätyyn asti ja pukea LPGA-mekko ylleen ensimmäisenä suomalaisena sitten Minni Blomqvistin!

* Noora Tamminen oli myös lopputuloksissa viisi lyöntiä Ursula Wikströmin edellä. Suomalaisten sijotukset Qatarissa: 
15) Noora Tamminen, 
34) Ursula Wikström ja Oona Vartiainen, 
62) Linda Henriksson. 

Paavo Nurmikin tuli vanhaksi

Suomen Tietokirjailijoiden toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Pietiäinen täyttää huomenna keskiviikkona 60 vuotta. Onnea vaan täältä tietokirjailijan sorvin äärestä! 

JPP on voinut tähän asti ”elvistellä” sillä, että hän edustaa keskimääräistä tietokirjailijaa ihan konkreettisesti, sillä tietokirjailija on keskimäärin 59-vuotias pääkaupunkiseudulla asuva korkeakoulutettu mies.

On tietenkin mahdollista, että muutkin tietokirjailijat vanhenevat. Siis muutkin kuin toiminnanjohtaja Pietiäinen. Silloin elvistely varmasti jatkuu.

Vanhenemisen huomaa monesta pienestä asiasta. Ensinnäkin vanhenemista käsittelevät tv-ohjelmat koskettavat eri tavalla kuin aikaisemmin. Siis muutama vuosi sitten niitä ei edes huomannut. Nykyään kyllä rekisteröin ne, ja vaihdan erittäin nopeasti kanavaa.

Pois se, että yrittäisin vaikuttaa ikäistäni nuoremmalta, vaikka iltalukemiseni onkin tällä hetkellä Tero Ikäheimosen ”Pirunkehto – suomalaisen black metallin tarina”. Kunnioitusta herättävä 500-sivuinen tiiliskivi, joka painaakin kuin synti. Sain sen pojiltani isänpäivälahjaksi. 

Viime aikoina olen osunut sellaisiin keskusteluihin, että ystävät ovat havainneet hidastumista. Luulen, että he eivät tarkoita minua vaan puhuvat itsestään. Eli niin kuin maapallo pyörisi nopeammin, ja siinä pyörivässä liikkeessä on vaikeampi pysyä. Edes paikallaan.

Yhtenä aamupäivänä jäin miettimään tätä muiden kokemaa hidastumista, ja tulin sellaiseen johtopäätökseen, että ihminen hidastuu jollakin erityisellä pii-, ksii, tai pyy-kertoimella, mutta tasaisesti. Kunnes ei enää hidastu. Sitten kutsutaan pappi. Tämän havainnon jälkeen olinkin jonkun aikaa todella reipas.

Minun piti itse asiassa kirjoittaa Paavo Nurmen vanhenemisesta. Hän kävi lenkillä loppuun saakka, vaikka kulku olikin viimeisinä vuosina verkkaista. Hoitaja ja keppi olivat mukana. Vauhti toki hidastui, mutta liike jatkui niin kauan kuin se oli Paavolle mahdollista.

Juoksijana Paavo saavutti parhaat tuloksensa 27-vuotiaana. Hän juoksi vielä kymmenen vuotta, mutta ei päässyt enää koskaan ennätystasolleen. Se on jotenkin traagista. Hänen kohdallaan hidastuminen alkoi siis jo 27-vuotiaana!

Kun Paavo täytti 70 vuotta, Turun Urheiluliiton delegaatio tuli Turusta Helsinkiin Paavoa onnittelemaan. Paavon kantapaikassa ravintola Savoyssa oli pienimuotoinen juhlatilaisuus, jonka yhteydessä Yrjö Salmela, Paavon ystävä jo Turun nuoruusvuosilta, kiinnitti sankarin ranteeseen Omega-merkkisen täysautomaattisen kultakellon. Onnitteluseurueeseen kuuluivat myös seuran puheenjohtaja Kaarlo Karvonen ja rahastonhoitaja Niilo Jokinen.

Paavo Nurmi antoi omalla esimerkillään hyvän mallin vanhenemiseen. Lenkkiä kannattaa tehdä aina, jos vaan yhtään pääsee liikkeelle.

Paavolle kävi sitten kuitenkin sillä tavalla kehnosti, että hän vilustui syksyllä 1973 jollakin näistä lenkeistään Sibeliuspuistossa. Se oli sitten menoa.

Luulin vielä keväällä, että olisin saanut Paavo Nurmen elämäkerran käsikirjoituksen valmiiksi lokakuun aikana. Mutta en ole päässyt vielä edes vanhuusvuosiin. Olen kai hidastunut.

25 ihmistä, jotka syntyivät vuonna 1917

Arto Teronen ja Jouko Vuolle ovat mainio työpari. Heidän radio-ohjelmiaan ihmiskohtaloista on mukava kuunnella radiosta, ja heidän kirjoittamiaan tarinoita ihmisistä on mukava lukea kirjoista. Uusin kirja ”Syntymälahjana Suomi. Itsenäisyyden lapsia” (Kirjapaja, 2016, 376 s.) kertoo 25 tarinaa vuonna 1917 syntyneistä ihmisistä. Kirja ilmestyi juuri sopivasti ennen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuotta.

Kirjaan on valittu kuusi yhteiskunnallista vaikuttajaa, yhdeksän taiteilijaa ja viihdyttäjää, kaksi urheilijaa, kuusi toimittajaa ja kirjailijaa ja kaksi sotasankaria. Nämä itsenäisyyden ajan lapset esitellään tutulla tyylillä, mennään vähän ihollekin, ja ihmisiä tarkastellaan monelta kantilta.

Artikkelit on kirjoitettu samalla Terosen ja Vuolteen omintakeisella tyylillä kuin aiemmatkin kirjat. Tarinoita on helppo lukea. Ja lukiessa tulee miettineeksi, miltä tämäkin kuulostaa radiosta kuultuna.

Terosen ja Vuolteen tavaramerkiksi on tullut hautakivien äärelle hiljentyminen. Tässä uudessa kirjassa yhteisenä tekijänä on syntymään liittyvä alkuparkaisu, jonka jokainen esiteltävä henkilö on päästänyt ilmoille samana vuonna. Riittääkö se yhdistämään näitä henkilöitä? Kuuluuko parkaisu?

Kirjan ehkä heikoin osa on alussa ikään kuin aiheeseen johdatteleva luku Vapauden huumasta epätoivoon. Se tuntuu vähän pikaliimalla siihen liimatulta. Myöhemmin esiteltävät mielenkiintoiset ihmiskohtalot eivät oikein saa tuosta johdantoluvusta ponnistuspohjaa.

Ehkä siinä alussa olisi voinut kertoa sellaisista vuonna 1917 syntyneiden ihmisten elämässä mukana olleista tärkeistä asioista, jotka ovat vaikuttaneet lähes jokaisen elämään. He olivat 15-vuotiaita, kun kieltolaki päättyi, 22-vuotiaita, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen, 35-vuotiaita, kun Helsingissä järjestettiin olympiakisat, 39-vuotiaita, kun Urho Kekkosesta tuli presidentti, 56-vuotiaita, kun Paavo Nurmi kuoli, 64-vuotiaita, kun Kekkonen luopui presidentin tehtävistä, 66-vuotiaita, kun Helsingissä järjestettiin ensimmäiset yleisurheilun MM-kisat, 72-vuotiaita, kun Berliinin muuri murtui, ja 78-vuotiaita, kun Suomi voitti ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden.

Tavallaan ymmärrän, että itsenäisyyden juhlavuoden kirjassa esitellään sotasankareitakin, mutta minä olisin jättänyt heidät tästä kokoelmasta pois ja ottanut tilalle vaikka kaksi urheilijaa lisää. Etenkin kun sota kuitenkin vaikutti kaikkien 1917 syntyneiden elämään jollakin tavoin. Ja lisäksi urheilijakohtaloiden kertojina Teronen ja Vuolle ovat parhaimmillaan. Ja ehkä minua häiritsee siinä kohdassa juuri tuo otsikko, sotasankareita. Ja toisaalta, henkilötarinat, Tapani Harmaja ja Einar Schadewitz, ovat kyllä kiinnostavia!

Juuri talvisodan ja jatkosodan vuosia olisi ehkä voinut käsitellä kokoavasti. Monille tuon sukupolven urheilijoista sotavuodet 1939-1944 tarkoittivat olympiaunelmien romuttumista, jos he yleensä selvisivät hengissä sodasta. Miten sota vaikutti vuonna 1917 syntyneiden ihmisten perheenperustamiseen, opiskeluihin, maailmankatsomukseen?

Tällaista kirjaa lukiessa tulee pohtineeksi sellaistakin, että miksi juuri nämä henkilöt esitellään. Miksi urheilijoista juuri Bebbe Storskrubb ja Lassi Parkkinen?  Miksi ei valittu korkeushyppääjä Nils Nickleniä, pikaluistelija Verné Lescheä tai estejuoksija Pentti Siltaloppia?

Ja sekin on mielenkiintoinen kysymys, mikä ihmisen elämässä on sellaista, että toiset haluavat siitä tietää. Mikä tekee toisen elämästä tasaisen harmaan, mutta toisen elämästä dramaattisen ja jännittävän? Ja edelleen, mihin kirjailijan katse osuu, siis mitä päätetään kertoa, ja mitä päätetään olla kertomatta? Mikä on totuus, ja mikä on puolitotuus? Ja siis, mikä tässä elämässä ylipäätään on tärkeää? – Täytyy olla hyvä kirja, kun herättää tällaisia ajatuksia!

Minun suosikkilukuni ja -henkilöni tässä kirjassa olivat juoksija Bebbe Storskrubb, Johanneksen kirkon urkuri Tauno Äikää ,ja lentäjä Tapani Harmaja, runoilija Saima Harmajan veli.