8.1.2015

Suomalaisesta sananvapaudesta

Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Kaius Niemi kirjoittaa aamun Helsingin Sanomissa sananvapaudesta HS:n kakkossivulla Je suis Charlie -otsikon alla: "Sananvapauden puolustaminen Euroopassa on nyt tärkeämpää kuin koskaan. Sen puolesta tulisi puhua myös niiden poliittisten ja uskonnollisten johtajien, jotka ovat olleet Charlie Hebdo -lehden satiirin kohteita."

HS julkaisi vaikuttavan kakkossivun ja
käsitteli terrori-iskua vielä kolmella sisäsivulla.
Se on hyvä kannanotto tärkeässä, ajankohtaisessa asiassa. Olin ilahtunut myös siitä nopeudesta, jolla tasavallan presidentti Sauli Niinistö esitti surunvalittelunsa:

”Suomi tuomitsee terrorismin jyrkästi. Sanan- ja lehdistönvapaus ovat perustavanlaatuisia arvoja Euroopassa”, tasavallan presidentti sanoi.

Niinistö on puhunut aikaisemminkin sananvapaudesta. Ainakin Frankfurtin kirjamessujen puheessa oli vahva lataus sananvapausasiaa.

Hirveä terroriteko ranskalaisen lehden toimitukseen on aivan käsittämätön. Se loukkaa sananvapautta, yhtä eurooppalaisen yhteiskuntajärjestelmän tukipilaria. On todella hyvä, että tämä sananvapaus nousee nyt esille. Se ei varmasti ollut raukkamaisen iskun tekijöiden tavoite, mutta näin vain kävi.

Myös esimerkiksi Päätoimittajien yhdistyksen puheenjohtaja Arno Ahosniemi lausui tuoreeltaan oman arvionsa, että Pariisin isku ei horjuta sananvapautta. Myös Yleisradio tuomitsi Pariisin iskun. Toimitusjohtaja Lauri Kivinen totesi, että vapaa tiedonvälitys on demokratialle välttämätön.

Yksimielisesti lausunnoissa tuomittiin Pariisin isku. Ja sitten mietittiin, miten lähelle se isku tuli suomalaisia... onhan Bryssel monen suomalaistoimittajan koti tai tukikohta. Ja Pariisista on melko lyhyt matka Brysseliin...

Yleinen käsitys on, että suomalainen sananvapaus on tukevalla pohjalla. Sellaisia ihmisiä, jotka kyseenalaistaisivat suomalaista sananvapautta, ei juurikaan löydy.

Mutta tunnen kyllä yhden. Tohtori Heikki Kuutti kirjoittaa tuoreessa Journalismi ajassa -kirjassa otsikolla "Suomessako sananvapaus?". Tohtorin mukaan sananvapaus ei ole mikään annettu tekijä, itsestäänselvyys.

Eikä Kuutti ole yksin. Myös Julkisen sanan neuvosto on ottanut hiljattain kantaa suomalaisen sananvapauden rajoittamiseen.

Journalismi ajassa -kirjan toimittajana sanoisin, että eurooppalaisen sananvapauden puolestapuhujien kannattaa tutustua myös Heikki Kuutin artikkeliin.


Näin Vuoden urheilija valitaan

Vuoden urheilijan välinta lähestyy kovaa vauhtia. Joidenkin mielestä aika kuluu varmaan tuskallisen hitaasti. Mutta enää ei kannata liikaa jännittää, sillä urheilutoimittajat ovat jo äänestäneet Vuoden urheilijasta ja valmentajasta, ja tieto julkistetaan Urheilugaalassa ensi tiistaina.

Vuoden urheilija Tero Pitkämäki jakoi viime kesänä Turussa
Paavo Nurmi Gamesin yhteydessä  nimikirjoituksia.
Urheilutoimittajat ovat valinneet Vuoden urheilijan vuodesta 1947 lähtien. Ensimmäisellä kerralla valittiin yhdistetyn ja hiihdon edustaja Heikki Hasu ja pikaluistelija Lassi Parkkinen. Kesälajin edustajat ovat tulleet usemmin valituiksi, mutta melkein tasatahtia valinnat ovat jakautuneet kesä- ja talvilajeihin.

Jossain vaiheessa haluttiin taata naisurheilijoillekin näkyvyyttä, ja sen vuoksi äänestettiin myös Vuoden naisurheilijasta. Sitten se meni siihen, että naiset keräsivät sekä naisurheilijan ja Vuoden urheilijan palkinnot. Joten nykyisin äänestys koskee vain Vuoden urheilijaa, joka voi olla joko mies, nainen, tai pari. Tai joukkue.

Tein lyhyen SlideShare-esityksen aiemmista valinnoista. Joukkueurheilijat eivät yleensä sijoitu tässä äänestyksessä korkealle. Vain kaksi kertaa on jalkapalloilija, Jari Litmanen ja Sami Hyypiä, valittu Vuoden urheilijaksi. Molempien meriitit ovat olleet Euroopan kentiltä. Joukkuelajien urheilijoiden vaisu menestys selittyy osittain sillä, että joukkuelajien äänet jakautuvat joukkueiden pelaajien ja menestyneen maa- tai seurajoukkueen kesken. En jaksa uskoa, että Urheilutoimittajain Liitto hyväksyisi sellaista äänestyskuponkia, jossa olisi vain yhden lajin urheilijoita. Esimerkiksi jääkiekkoilijoita. Se katsottaisiin taktikoinniksi ja yhden lajin suosimiseksi.

Vuoden urheilijaksi on valittu kolme kertaa useammin mies kuin nainen. Se johtuu valintojen pitkästä historiasta. Pikajuoksija Mona-Lisa Pursiainen oli ensimmäinen Vuoden urheilijaksi valittu naisurheilija vuonna 1973. Seuraavan vuonna Euroopan mestari Riitta Salin jatkoi kärjessä. Sittemin naiset ovat olleet lähes yhtä monta kertaa Vuoden urheilijana kuin miehet.

Se, että naiset eivät tulleet 1940-, 1950- ja 1960-luvuilla kertaakaan valituiksi Vuoden urheilijoiksi kertoo osittain sen ajan urheilutoimittajien arvomaailmasta. Mutta vielä enemmän se kertoo sen ajan naisurheilusta, ja vastaavasti viime vuosikymmenet todistavat vahvasta kehityksestä naisurheilussa. Naisurheilijoita oli takavuosikymmeninä selvästi vähemmän kuin miehiä, he menestyivät heikommin, ja heidän suhtautumisensa urheilemiseen oli ehkä amatöörimäisempi kuin miehillä. 1970-luvulle saakka valmentaja saattoi ajatella, että naisurheilija ei kestä kovaa harjoittelua. Olympiakisoissa naisten annettiin juosta maraton vasta 1984.

Keihäänheittäjä Tero Pitkämäki valittiin vuosi sitten Vuoden urheilijaksi MM-hopeansa turvin. Se oli Pitkämäelle jo toinen valinta. Pitkämäki on siis vallassa oleva Vuoden urheilija, kunnes seuraaja saadaan valittua, ja julkistettua.

Kirjoitin Vuoden urheilijan valinnasta aikaisemmin Urheilutoimittajain Liiton sivuille, jos haluat vilkaista.

Tässä ovat kaikki aikaisemmat Vuoden urheilijat:


1947 Mikko Hietanen, kestävyysjuoksu ja Lassi Parkkinen, pikaluistelu
1948 Heikki Hasu, hiihto ja yhdistetty
1949 Viljo Heino, kestävyysjuoksu
1950 Heikki Hasu, hiihto ja yhdistetty
1951 Veikko Karvonen, kestävyysjuoksu
1952 Veikko Hakulinen, hiihto
1953 Veikko Hakulinen, hiihto 
1954 Veikko Hakulinen, hiihto 
1955 Voitto Hellsten, pikajuoksu
1956 Antti Hyvärinen, mäkihyppy 
1957 Olavi Vuorisalo, kestävyysjuoksu 
1958 Vilho Ylönen, kivääriammunta
1959 Juhani Järvinen, pikaluistelu
1960 Veikko Hakulinen, hiihto 
1961 Kalevi Huuskonen, ampumahiihto 
1962 Pentti Nikula, seiväshyppy
1963 Pentti Eskola, pituushyppy
1964 Eero Mäntyranta, hiihto
1965 Jouko Launonen, pikaluistelu
1966 Eero Mäntyranta, hiihto 
1967 Eero Tapio, paini 
1968 Kaarlo Kangasniemi, painonnosto
1969 Kaarlo Kangasniemi, painonnosto
1970 Kalevi Oikarainen, hiihto 
1971 Juha Väätäinen, kestävyysjuoksu 
1972 Lasse Virén, kestävyysjuoksu
1973 Mona-Lisa Pursiainen, pikajuoksu 
1974 Riitta Salin, pikajuoksu 
1975 Heikki Ikola, ampumahiihto
1976 Lasse Virén, kestävyysjuoksu 
1977 Pertti Ukkola, paini 
1978 Helena Takalo, hiihto 
1979 Pertti Karppinen, soutu 
1980 Pertti Karppinen, soutu 
1981 Heikki Ikola, ampumahiihto
1982 Keke Rosberg, rata-autoilu 
1983 Tiina Lillak, keihäänheitto 
1984 Marja-Liisa Kirvesniemi, hiihto
1985 Matti Nykänen, mäkihyppy 
1986 Marjo Matikainen, hiihto
1987 Marjo Matikainen, hiihto 
1988 Matti Nykänen, mäkihyppy
1989 Marjo Matikainen, hiihto 
1990 Päivi Alafrantti, keihäänheitto 
1991 Kimmo Kinnunen, keihäänheitto 
1992 Toni Nieminen, mäkihyppy 
1993 Juha Kankkunen, ralliautoilu
1994 Jani Sievinen, uinti 
1995 Jari Litmanen, jalkapallo 
1996 Heli Rantanen, keihäänheitto 
1997 Mika Myllylä, hiihto 
1998 Mika Häkkinen, autourheilu
1999 Mika Myllylä, hiihto 
2000 Arsi Harju, kuulantyöntö 
2001 Sami Hyypiä, jalkapallo
2002 Samppa Lajunen, yhdistetty 
2003 Hanna-Maria Seppälä, uinti 
2004 Marko Yli-Hannuksela, paini 
2005 Janne Ahonen, mäkihyppy 
2006 Jukka Keskisalo, kestävyysjuoksu 
2007 Tero Pitkämäki, keihäänheitto
2008 Satu Mäkelä-Nummela, haulikkoammunta
2009 Aino-Kaisa Saarinen, hiihto
2010 Minna Kauppi, suunnistus 
2011 Kaisa Mäkäräinen, ampumahiihto
2012 Tuuli Petäjä-Sirén, purjehdus
2013 Tero Pitkämäki, keihäänheitto