Painisankarit tasoittivat tietä itsenäisyyteen

Georg Lurichin patsas löytyy muun muassa
Tarton urheilumuseosta ja Tallinnan Kumusta.
Kuva: Iina Åman

Pidin Viron Urheiluhistoriallisen seuran 25-vuotisjuhlassa Tartossa (28.11.2014) esitelmän Urheilusankarit, mytologia ja kansallinen identiteetti. Tämä itsenäisyyspäivän tunnelmissa tehty blogikirjoitus pohjautuu esitelmääni.

Tarkastelen sadan vuoden takaista Suomen Urheilulehteä, Suomen varhaisen urheilujournalismin lippulaivaa. Suomen ja Viron kohtalona oli olla vielä vuonna 1914 osana Venäjän keisarikuntaa. Tuon ajan suurimpiin urheilusankareihin lukeutui virolainen painija ja painonnostaja Georg Lurich. Hän oli siis arvostettu sankari Suomenlahden molemmin puolin. Suomen Urheilulehti kirjoitti Lurichista noin vuosina runsaasti.

Kun lähdemme jäljittämään urheilusankaruutta päädymme hyvin nopeasti antiikin tarustoihin, "aikuisten satuihin".  Paini on yksi klassisimmista urheilulajeista. Herakles, tai Herkules, kuinka vaan, tunnetaan antiikin suurena sankarina, 12 urotyön tekijänä. Hänen tarinaansa sisältyy myös sankaruuden traaginen puoli, ja runsaasti erilaisia koettelemuksia.

Prinsessa Alkestisin pelastaminen oli yksi Herakleen vähäisemmistä sankariteoista. Prinsessa Alkestis oli naimisissa Admetosin kanssa. Kun Admetosin viimeinen hetki lähestyi. Alkestis otti miehensä paikan ja suostui kuolemaan vannottaen ikuista rakkautta.

Herakles lähti kuoleman valtakuntaan noutamaan Alkestista takaisin. Tätä kuvaa englantilainen Frederic Leighton maalauksessaan, jossa Alkestis makaa kuolinvuoteella, ja Herakles painii Thanatoksen kanssa. Samalla Herakles katsoo kuolemaa silmästä silmään!

Tartossa oli runsaasti yleisöä.
Kuva: Iina Åman

Painissa kiteytyy urheilu kaikkein puhtaimmillaan. Se on kuin inhimillistä päivän ja yön, elämän ja kuoleman loputonta kamppailua. Painissa voittaja on silmin nähden vahvempi, tai ovelampi, ja monesti tappio tulee tuskallisen hitaasti hivuttamalla. Ja katsojille tulee hyvin ymmärrettäväksi häviämisen häpeä.

Painin myyttinen, vuosituhantinen perintö tulee eläväksi joka kerta, kun olympiakisoissa painitaan kreikkalais-roomalaista painia.

  

Paini kiinnosti myös ranskalaista semiootikkoa Roland Barthesia, joka kirjoitti 1950-luvulla sirkuspainista: "Kehässä, ja vapaaehtoisesti täysin häväistyinä, painijat ovat jumalia, sillä muutaman hetken ajan he ovat avain luonnon ymmärtämiseen, ele, joka erottaa hyvän pahasta ja paljastaa kuvan lopultakin ymmärrettävästä oikeudenmukaisuudesta!"

Jos sirkuspaini paljastaa kuvan oikeudenmukaisuudesta, eikö silloin oikea kilpapaini kykene paljastamaan sen todellisen oikeudenmukaisuuden? Suomessa, ja Virossa, voimailu ja paini olivat arvostettuja lajeja. Mieleen johtuu ajatus, että paini tarjosi vähintäänkin oikeudenmukaisuuden illuusiota, joka tsaarin vallan alla olleilta alusmaiden kansalaisilta puuttui!

Suomi sai kolmesti (1906, 1908, 1912) osallistua olympiakisoihin ikään kuin itsenäisenä maana itsenäisten maiden joukossa. Suomen ensimmäinen olympiavoittaja oli painija Verner Weckman. Hän opiskeli Saksassa vuori-insinööriksi. Kielitaitoisena hän toimi tavallaan matkanjohtajana neljän suomalaisurheilijan matkustaessa junalla läpi Euroopan Ateenaan. Weckman oli voittanut maailmanmestaruuden edellisvuonna. Ateenassa 1906 hän voitti Suomen ensimmäisen ja Lontoossa 1908 Suomen ainoan olympiakullan.

Tukholman olympiakisat 1912 tarjosivat urheiluun vihkiytyneille suomalaisille lähes pyhään rinnastettavia kokemuksia. Lisäksi olympiakisat tarjosivat mahdollisuuden itsenäisyyden representaatioille. Tukholmassa Suomen joukkueeseen kuului peräti 37 painijaa ja Suomi oli paras painimaa. Kisojen merkillisimpiä tapauksia oli Martin Kleinin ja Alfred "Alppo" Asikaisen painiottelu, joka kesti 11 tuntia 40 minuuttia. Taivasalla, heinäkuun helteessä! Suomen joukkueen valmentaja kysyi jossakin vaiheessa Asikaiselta, että et suinkaan aio luovuttaa.  Vastaus oli humoristinen: "Painin vaikka jouluun asti!"

Hannes Kolehmainen oli Tukholman kisojen sensaatio, joka voitti kolme olympiakultaa. Tämä vahvisti sitä kansallisuuskehitystä, jossa suomalaisen musiikin, kuvataiteen, runouden ja kirjallisuuden alueilla oli jo 1800-luvulta alkaen rakennettu kansallista erityisyyttä. Urheilu tarjosi areenan, jolla oli mahdollista kiihottaa, ylläpitää ja luoda uudelleen itsenäisyyden illuusiota tai unelmaa.

Rituaalisessa mielessä urheilusta tuli alue, jossa todennettiin maailman "todellista tilaa", jossa suomalaisilla on paikka kansakuntana kansakuntien joukossa. Tässä rituaalisessa tilassa Suomi oli yksi maailman vahvimmista ja kestävimmistä kansakunnista.

Tarton urheilumuseossa voi testata voimiaan,
leikkimielellä. Kuva: Iina Åman

Kansainvälisessä urheilussa tapahtui isoja asioita 1914. Kansainvälinen olympiakomitea päätti Pariisin kokouksessaan, että Suomi ja Böömi eivät voi osallistua vuoden 1916 olympiakisoihin itsenäisillä joukkueilla. Suomalaisten tie Berliinin olympiakisoihin 1916 kulkisi vain Venäjän joukkueessa. Tämä oli suomalaisille aivan mahdoton ajatus.

Vuosi 1914 jäi viimeiseksi rauhan vuodeksi.  Määrätietoisia venäläistämistoimenpiteitä, "venäläistämisohjelmaa", oltiin viemässä käytäntöön.  Suomen kannalta voi jopa sanoa, että onneksi maailmansota syttyi. Suomeenkin julistettiin sotatila ja venäläistämisohjelma jäi sodan vuoksi toteuttamatta.

Aivan kuten Herakleella oli taruissa vastoinkäymisiä, myös virolaiset painisankarit kokivat kovia. Georg Lurich ja Alexander Aberg olivat ammattipainijoita, jotka tunnettiin hyvin myös Suomessa. He esiintyivät samassa seurueessa 1919 Etelä-Venäjällä pyrkien välttämään sotarintamia. Vuoden 1920 alussa he olivat Mustan meren rannalla Armavirissa ja sairastuivat lavantautiin. Lurich menehtyi tammikuun lopulla. Aberg toipui, mutta kuoli keuhkokuumeeseen kolme viikkoa Lurichin jälkeen.

Georg Hackenschmidt (1877-1968) oli kolmas hyvin tunnettu virolaispainija. Hän oli ensimmäinen raskaansarjan maailmanmestari, joka aloitti uransa ammattipainijana Tallinnassa ja asettui asumaan Englantiin. Hän jätti ison jäljen voimailuhistoriaan ollen yksi niistä tärkeistä esikuvista, joita suomalaisillakin urheilijoilla on ollut.

Teknisiä haasteita ja urheilun vaaroja

Pyydän anteeksi jos olen aiheuttanut hämmennystä lukijoilleni. Blogikirjoituksessani "Vaarallisimmat urheilulajit", jossa pyysin kertomaan, mikä on lukijan vaarallisimmaksi kokema urheilulaji, oli joku tekninen "bugi". En ymmärrä sitä, mutta yritän nyt laittaa lomakkeen uudelleen.

Kuvaan kuitenkin ensin ongelmaa, jos joku olisi törmännyt samanlaiseen kiusaan aikaisemmin. Tämä on siis Bloggerilla tehty blogi. Liitin siihen Google Formsilla tehdyn kyselylomakkeen (kaksi kysymystä, monivalintakysymys ja toinen arvottamiskysymys (asteikko 1-10). Tein itse kokeiluvastauksen. Näytti toimivan. Sain kolme muutakin vastausta (en tiedä keneltä). Sen jälkeen alkoivat ongelmat. En nimittäin päässyt itse enää vastauksiin, vaan siinä kohdassa, missä lomakkeen piti olla, oli nyt teksti, joka ilmoitti minulle "Olet jo vastannut tähän". (Olin määrittänyt, että kukin saa vastata vain kerran.) Samaan aikaan lomake katosi muiden silmistä! Tarkistin useammaltakin ystävältä, näkevätkö he blogissani lomakkeen ja voisivatko vastata. Tulos: Lomake ei ollut enää näkyvissä, vaan sen paikalla oli vain tyhjä tila.

Kokeilen siis vielä kerran Google Formsilla tehtävää kyselylomaketta. 

Vaaran kokemus on yksi urheilun viehätystä ja kiehtovuutta lisäävä tekijä. Uskoisin, että mitä vaarallisemmaksi laji yleisesti koetaan, sitä suurempia sankareita lajissa voi syntyä.

Painia ei varmaankaan yleisemmin pidetä vaarallisimpien lajien joukkoon kuuluvana lajina. Edelle kiilaavat arvaukseni mukaan esimerkiksi nyrkkeily ja moottoriurheilu.

Entäpä mäkihyppy? Suomen urheilun Hall of Fame -galleriaan kuuluva Tauno Luiro oli 1950-luvun alussa sensaatiomainen mäkimies hypättyään maailmanennätyksen 139 metriä. Nyt venytetään yli sata metriä pidempiä leiskauksia!

Ajattelin uteliaisuudesta selvittää vähän laajemmin, miten ihmiset kokevat urheilulajien vaarallisuuden. Olisi hienoa, jos viitsit vastata nimettömästi oheisiin kysymyksiin. Kirjoitan sitten Mäkiviikon aikana vastausten pohjalta lisää juttua vaarallisista urheilulajeista – enkä siis halua mitenkään erityisesti painottaa mäkihypyn vaarallisuutta tai johdatella vastauksia! 

Tässä pitäisi nyt näkyä Google Formsilla tehty uusi kysely:

Viro antaa mallia Suomelle

Osallistuin Tartossa Viron Urheiluhistoriallisen seuran 25-vuotisjuhlille. Viron Urheilumuseossa, joka on Postimuseon yhteydessä, oli paikalla noin 60 urheiluhistorian harrastajaa. Päivä herätti paljon ajatuksia virolaisten menestyksestä.

Urheilumuseossa erityisen vaikutuksen teki sopivan humoristinen voimailuosasto, missä painija Georg Lurichin ja muiden virolaisten voimamiesten muistoa vaalitaan elävästi.

Kerroin omassa esityksessäni suomalaisista urheilusankareista ja urheiluelämästä vuonna 1914. Päivän aikana tuli luontevana vastaparina mieleen Viro vuonna 2014.

Tarton yliopisto jouluvaloissa.

Tuntuu siltä, että me olemme Suomessa kadottaneet jotakin, joka Virossa on edelleen elävänä läsnä.

Raul Rebane osaa imagonrakentamisen. 

Elämys ei vaadi miljoonien eurojen perusinvestointeja. Hienosti toteutetussa pienessä Postimuseossa voi esimerkiksi morsettamista kokeilemalla palata 1800-luvun tunnelmiin. 

Viestit kertovat inhimillisestä taidosta, rohkeudesta, uskosta ja yrittämisestä.

Viron lippu hulmuaa ja jouluvalot loistavat komeasti, kuten Tarton yliopiston päärakennuksessa. 

Aktiivinen osallistuminen kertoo aidosta yhteisöllisyydestä. Eletään yhdessä. Osallistutaan. Ei jäädä itsetyytyväisyyteen eikä etenkään tukehduta liialliseen itsekriittisyyteen.

Vaikka Suomessa monet perusteettomasti kuvittelevat, että Suomi on isoveli ja Viro perässä vedettävä pikkuveli, niin Tarton kauniita jouluvalaistuja katuja astellessa alkoi mieleen tulla aivan päinvastaisia ajatuksia.

Edward Decin ja Richard Ryanin itseohjautuvuusteorian mukaan sisäisen motivaation ja onnellisuuden lähteitä ovat:

1. vapaaehtoisuus
2. kyvykkyys ja 
3. yhteenkuuluvuus.

Postimuseo tekee historian eläväksi. 

Nämä ehdot näyttäisivät täyttyvän virolaisten urheiluhistorian harrastajien keskuudessa. On tärkeää muodostaa yhteenkuuluvaisuuden foorumeita ja antaa arvoa sille, johon on yhdessä ylletty.

Meidän oma kyynistynyt ilmapiirimme vesittää sitä, mitä  me olemme saaneet aikaan ja mikä olisi kallisarvoista etenkin meidän itsemme kannalta. Erehdymme pitämään väheksyntää ja ilkeilyä kansanhuvina. Me olemme Suomessa jollain tavalla onnistuneet hukkaamaan sen olennaisen taidon, miten voisimme antaa toinen toisillemme hyvää.

Viron urheilumuseossa järjestetyssä juhlaseminaarissa jaettiin vahvoja kokemuksia kunnioittavassa ilmapiirissä.

Urheiluhistorioitsija Enn Mainla täytti hiljattain 70 vuotta.

Viron urheiluhistoriallisen seuran puheenjohtaja Enn Mainla täytti muutama päivä sitten 70 vuotta, joten juhlaan oli runsaasti aihetta. Juhlaseminaarissa viestintäkonsultti Raul Rebane kertoi muun muassa kiekonheiton olympiavoittajan Gerd Kanterin imagonrakennuksesta. Olin itse urheilutoimittajana Osakassa  2007, kun Kanter voitti maailmanmestaruuden, ja Pekingissä 2008, kun Kanter voitti olympiakultaa. Kanterin tiimin toiminta on kaiken aikaa vaikuttanut erittäin ammattitaitoiselta.

Toinen minuun suuresti vaikuttanut esitys oli Postimees-lehden urheilutoimittajan Priit Pulleritsin innostava ja sytyttävä esitelmä työstään urheilutoimittajana.

Toivoisin, että meillä Suomessakin voitaisiin ottaa jalka pois jarrupolkimelta ja antaa enemmän arvoa sille kaikelle hyvällä, jota meillä on yllin kyllin ympärillämme.