Kun Juuso laittoi Karjalassa pyörät pyörimään

Vuorineuvos Juuso Walden oli vauhdittamassa teollisuuden starttia Karjalassa 1941–1942. Kuva on Valkeakoskelta 1960-luvulta. Kuva: UPM:n arkisto.

Tuntuuko uutisia seuratessa siltä, että Suomi polkee jatkuvasti vastatuuleen? Kovaan vastatuuleen. Hitaasti ja raskaasti.

Joskus on poljettu toisellakin tahdilla. Sotien jälkeiset jälleenrakennusvuodet olivat vahva osoitus suomalaisten kyvystä tehdä asioita yhdessä ja reippaasti.

Usein unohdetaan, että Suomen historian nopein jälleenrakennus tapahtui kuitenkin jatkosodan alussa. Sitä mukaa, kun armeija sai vallattua alueita takaisin Neuvostoliitolta, olivat siviilit jo pyrkimässä takaisin entisille kotikonnuilleen. Karjalassa laitettiin muutamassa kuukaudessa pyörät pyörimään.

Waldhofin tehtaan koneet olivat kadonneet, kun suomalaiset valtasivat Käkisalmen takaisin 1941. SA-kuva.  

 

Juuso Waldenista oli tullut talvisodan jälkeen Yhtyneet Paperitehtaat Osakeyhtiön toimitusjohtaja, kun hänen isäänsä kenraaliluutnantti Rudolf Waldenia tarvittiin ministeritehtäviin. Yhtiön päätoimipaikka oli siihen aikaan Myllykoskella, mutta talvisodan aikana Rudolf Walden ei ollut edes käväissyt tehtaallaan valtiollisten kiireidensä vuoksi.

Jatkosodan alettua, elokuun alussa 1941, perustettiin Päämajan sotilashallinto-osastolle kauppa- ja teollisuustoimisto, jonka johtoon nimettiin Enso Gutzeitin Enson tehtaan entinen johtaja kapteeni Ilmari Tamminen ja hänen avukseen toimistoupseerit ekonomi Juuso Walden ja ekonomi Erkki Roiha. Pian toimistoon liittyi myös sotilasvirkailija Väinö Voipio, joka oli siihen aikaan Keskon lakimies.

Vuorineuvos Juuso Waldenin elämäkerrassa (Readme 2021) olen kertonut, että Imatralla toimineen toimiston tehtäviin kuului 1) arvioida takaisinvallatulla alueella olleiden liikenne- ja teollisuuslaitosten kunto ja niiden uudelleen käynnistäminen, 2) käsitellä kaikkien takaisinvallatulle alueelle uudelleen perustettavien liike- ja teollisuuslaitosten siirtymistä koskevat kysymykset, 3) valvoa takaisinvallatulta alueelta saadun teollisuustarkoituksiin soveltuneen sotasaalismateriaalin keräämistä, varastoimista ja jakamista, ja 4) ohjata saatavissa olleen voiman, työvoiman ja materiaalin jakamista eri teollisuuslaitosten kesken niiden kiireellisyys- ja tärkeysjärjestys huomioiden.

Syksyn kuluessa toimiston vastuita lisättiin sähkölaitosasioilla. Marraskuussa Tamminen siirtyi reserviin ja Juuso Waldenista tuli toimiston päällikkö.

Toimiston onnistumisen edellytyksenä oli avainhenkilöiden vahva näkemys teollisuuden toiminnasta. Sotilaallista itsevarmuutta uhkuneen Suomen yhteyteen liitetyllä vallatulla sotilashallintoalueella oli ollut ennen talvisotaa reilut 450 erilaista teollisuuslaitosta, jotka olivat työllistäneet suoraan 25 000–27 000 työntekijää.

Esimerkiksi sulattoja ja muita metallinjalostusteollisuuden laitoksia oli ollut 16, konepajateollisuuden laitoksia 55, kivi-, savi-, lasi- ja turveteollisuuden laitoksia 33, kemian teollisuuden laitoksia 13, nahka- ja kumiteollisuuden laitoksia 9, paperiteollisuuden laitoksia 30 ja puuteollisuuden laitoksia 111 kappaletta.

Pääsääntöisesti kevyen teollisuuden tuotantolaitoksia oli saatu pelastettua suhteessa enemmän kuin raskaan teollisuuden laitoksia. Syy on selvä. Pienemmät koneet yms. oli ollut kaikessa kiireessä helpompi ottaa mukaan.

Teollisuuden tuotantokykyä oli leikattu rajusti. Esimerkiksi Enson tehtaiden kartonkitehdas oli tuhoutunut ja muitakin tehtaita oli yritetty polttaa. Osa Kuitu Oy:n koneista oli viety pois. Rouhialan voimalaitokselta oli viety kaksi generaattoria turbiineineen. Itä-Suomen Raakasokeritehtaan rakennukset olivat kärsineet vain pintavaurioita, mutta koneet oli viety pois. Laatokan Puu Oy:n tiilinen tehdasrakennusryhmä oli räjäytetty ja palanut maan tasalle. Karjalan Peruna Oy:n rakennukset olivat talvisodan aikana kärsineet vaurioita, mutta toisaalta venäläiset olivat kunnostaneet niitä. Koneet he olivat vieneet mennessään. Samoin Karjalan Myllyn rakennukset olivat kunnossa, mutta koneet oli viety pois.

Laatokan-Karjalassa Värtsilän tehtaiden yksi Martin-uuni oli käyttökunnossa. Läskelän tehtaiden paperitahdas oli pahoin vaurioitunut. Leppäkosken paperitehdas oli tuhoutunut jo talvisodassa, mutta venäläiset olivat tuoneet sinne koneet. Joensuun saha oli täysin tuhoutunut. Waldhofin metsäteollisuusyrityksen tehtaiden koneistot oli viety. Pitkärannassa oli saha poltettu.

Kuitu Oy:n toiminta käynnistettiin uudelleen 1942. SA-kuva.

 

Jääskessä toimineen Kuitu Oy:n tarina oli mielenkiintoinen. Yhtiölle valmistui Jääsken Järvenkylään tehtaat vuonna 1938. Se valmisti raiontekokuitua eli viskoosia. Yhtiön jouduttua jättämään koneensa Moskovan rauhan rajan taakse ajateltiin kaiken olevan ohi ja yhtiö ehti jättää jo konkurssihakemuksensa. Yhtyneet Paperitehtaat Osakeyhtiön johtaja Rudolf Walden oli kuitenkin hereillä ja hän oli kummisetänä, kun Kuitu Oy:n seuraajaksi muodostettu Säteri Oy perusti uuden tuotantolaitoksen Valkeakoskelle.

Kun Suomen joukot valtasivat jatkosodan alussa Jääsken, alkuperäisen Kuitu Oy:n tehdaslaitokset kunnostettiin. Kuitu Oy toimi vanhalla nimellään vielä parisen vuotta 1942–1944.

Kun kohtuullinen määrä Karjalan evakkoja asettui sotien jälkeen Valkeakoskelle, paroni Wreden johtama Säteri tuntui heille luontevalta työpaikalta. Tästä kirjoitin muutaman hauskan tarinan varatuomari Pekka Kareen muistelmissa (2022).

Suorittamansa teollisuuslaitosten kartoituksen jälkeen syksyllä 1941 ja talvella 1942 Juuso Walden ja muut sotilashallintoviranomaiset kääntyivät teollisuuslaitosten entisten omistajien puoleen ja kehottivat heitä ryhtymään raivaus- ja korjaustoimiin. Yrittäjiä avustettiin muun muassa sähkövoiman saamisessa. 

Vuoden 1941 loppuun mennessä 72 teollisuuslaitosta oli aloittanut jo toimintansa ja korjauksia suoritettiin 64 teollisuuslaitoksessa. Katselmus oli tehty jo yli 200 teollisuuslaitoksessa. (Laatokka 10.2.1942)

Venäläiset sotavangit auttoivat kokoamaan Sortavalan Kirjapaino Oy:n laakapainokoneen, jolla painettiin Laatokka-lehteä. SA-kuva

 

Sortavalan Kirjapaino Oy, joka julkaisi Laatokka-nimistä sanomalehteä, oli siirtynyt talvisodan jälkeen Sortavalasta Joensuuhun ja jatkanut toimintaansa siellä. Lehden päätoimittajana jatkoi tässä Joensuun lyhyessä evakkovaiheessa Uki Nieminen.

Kun Sortavala vallattiin takaisin, lehden toimittaja seurasi suomalaisjoukkojen kannoilla kaupunkiin. Pian todettiin painokoneen tarttuneen vetäytyneiden venäläisten matkaan. Mutta uusi amerikkalaisvalmisteinen laakapainokone saatiin asennettua melko pian ja jo 10. helmikuuta 1942 lehden lukijoille saatettiin iloisesti ilmoittaa, että lehteä painettiin jälleen Sortavalassa. Venäläiset sotavangit auttoivat painokoneen asentamisessa ja puhdistivat koneesta viimeisiä ”matkatomuja”.

Siinä vaiheessa suurin ongelma oli puute lehden jakelijoista. Lehti kuitenkin vakuutti, että jakelijoita pyritään hankkimaan mahdollisimman pian lisää.

Ensimmäisen Sortavalassa painetun Laatokan etusivun uutisissa kerrottiin muun muassa presidentti Lauri Kristian Relanderin kuolleen alle 50-vuotiaana.

 

Päätoimittaja Uki Niemiselle Sortavalaan paluu oli varmasti juhlava kokemus. Lehden toimittaminen Sortavalassa, sen kotipaikkakunnalla, täytyi olla palkitsevaa. Nieminen toimi myös Suomen Yleisradion Sortavalan ohjelmalautakunnan jäsenä ja varakuuluttajana. Sortavalan Uimaseurassa hän toimi sihteerinä ja rahastonhoitajana ja olipa hän toiminut paikkakunnalla myös uimaopettajanakin.

Rintamalinja ei ollut kaukana, joten sen vuoksi vallatulla alueella sai olla aina varuillaan vihollisen mahdollisten hyökkäysten vuoksi. Ja muutenkin.

Jotenkin kohtuuttomalta tuntuvat ne tarinat, kun rintamalinjojen läheisyydessä tapahtui myös sotaan suoranaisesti kuulumattomia onnettomuuksia. Niin kuin marraskuussa 1942. Helsingin Sanomien uutinen ”Järkyttävä ylikäytäväonnettomuus Laatokan Karjalassa” kertoi 21.11.1942, kuinka Sortavalan kaupunginjohtaja Arvi Häyhä, Laatokan päätoimittaja Uki Nieminen ja sotilashallintoalueen päällikkö luutnantti Arthur Tenhunen sekä sotamies E. Kääriäinen olivat lähteneet aamulla Sortavalasta Salmiin asevelitalon vihkiäistilaisuuteen. Impilahden Ristiojalla auto tuli ylikäytävälle samaan aikaan matkustajajunan kanssa. Siinä syntynyt törmäys lennätti autoa 30 metriä. Auto muuttui rusinaksi ja taisi mennä kahteen osaan. Vain sotamies Kääriäinen selvisi onnettomuudesta hengissä, mutta hänkin loukkaantui pahoin.

Selvää syytä onnettomuudelle ei ollut. On mahdollista, että marraskuisena aamuna auton ikkunat olivat niin huurussa, että autossa olijat eivät vain nähneet junan tuloa.

Helsingin Sanomat kertoi järkyttävästä onnettomuudesta 21.11.1942.

 

 

Juuso Walden tiesi liiankin hyvin, että sotatilan vallitessa tapahtui onnettomuuksia. Hänen pikkuveljensä Rudolf Rudi Walden oli kuollut tapaturmaisesti matkustaessaan rintamalta lomalle syksyllä 1941.

Kesäkuussa 1944 Juuso Walden menetti toisenkin veljensä. Veljessarjan nuorin eli Lauri taisteli Siiranmäessä komppanianpäällikkönä. Hän kaatui taistelun tiimellyksessä, eikä hänen ruumistaan koskaan löydetty.

Juuso toimi lyhyen aikaa Karhumäessä Piikki-rykmentin eli JR25:n talousupseerina ja huoltopäällikön sijaisena keväällä 1942 sen jälkeen, kun sotilashallinto-osaston kauppa- ja teollisuustoimisto oli lopettanut oman toimintansa ja siirtänyt loput tehtävänsä siviiliviranomaisille maaliskuun alusta lukien.

Melko pian Juuso palasi kuitenkin Imatralle. Hän toimi noin puolen vuoden ajan sotilashallinto-osaston sotasaalistarkastajana. Joulukuussa 1942 hän siirtyi takaisin siihen tehtävään, johon hänet oli jatkosodan alussa määrätty eli hän siirtyi Kouvolaan Pohjois-Kymenlaakson suojeluskuntapiirin esikuntaan liikennetoimiston päälliköksi. Tässä tehtävässä hän oli kotiuttamiseensa asti syksyllä 1944.

Kouvolassa toimiminen oli Juusolle mielekästä, sillä hän saattoi samalla pitää silmällä Myllykosken tehtaan toimintaa.

Myllykoski oli jo ennen sotia kehittynyt Yhtyneet Paperitehtaat Osakeyhtiön pääpaikaksi, mutta Juuson toiminta sotavuosina Kouvolassa ja Imatralla vahvisti Myllykosken silloista asemaa yhtiön sisällä.

P.S. Lue ulkomaisten toimittajien syksyllä 1939 tekemästä vierailusta Antreaan täältä.

 

Vuoden 1983 MM-kisojen jälkeen kartalta kadonneita maita

Yleisurheilun ensimmäiset MM-kisat järjestettiin Helsingissä 1983.
Museovirasto: Volker von Bonin.

Yleisurheilun ensimmäisiin maailmanmestaruuskilpailuihin Helsingissä 1983 osallistui 154 maata tai joukkuetta ja 1335 urheilijaa. Kyse oli siihen asti Suomen kaikkien aikojen kansainvälisimmästä tapahtumasta, jonka synnyttämisessä päävastuun kantoivat Carl-Olaf Homén järjestelytoimikunnan puheenjohtajana ja Lauri Tarasti pääsihteerinä.

Suomi sai kisoissa kolme mitalia. Tiina Lillak heitti keihäässä kultaa, Arto Bryggare aitoi hopealle ja Martti Vainio heittäytyi 5000 metrillä pronssille. Kaiken kaikkiaan Suomen joukkueessa oli 53 urheilijaa.

Vanhoja kuvia katsellessa tulee väistämättä nostalginen olo. Yksi kisojen näkyvimmistä sponsoreista oli japanilainen TDK. Elettiin kasettien ja videokasettien kulta-aikaa. Kisojen osanottajalistoja tarkastellessa huomaa, kuinka valtavasti maailma on muuttunut 40 vuoden aikana. Mukana olleiden joukkueiden joukossa oli 12 maata, joita ei enää ole olemassa. Merkittävä muutos on kohdistunut siis lähes kymmeneen prosenttiin osallistujamaista.

Kartalta ovat kokonaan kadonneet Neuvostoliitto, Jugoslavia ja Tšekkoslovakia. Alankomaiden Antillit voidaan lukea myös tähän ryhmään. Se hajotettiin vuonna 2010. Saaret ovat edelleen osa Alankomaiden kuningaskuntaa, mutta urheilijat voivat halutessaan edustaa joko Arubaa tai Hollantia.

Jemenit ovat yhdistyneet yhdeksi, tosin sisäisesti hyvin riitaiseksi Jemeniksi, ja Saksat ovat yhdistyneet yhdeksi Saksaksi.

Lisäksi neljä osanottajamaata on vaihtanut nimeä. Ylä-Voltan nimi muuttui Burkina Fasoksi heti Helsingin kisoja seuranneena vuonna. Kamputsea on nykyään Kambodžan kuningaskunta, Länsi-Samoa on nykyään Samoa ja Zairesta tuli vuonna 1997 Kongon demokraattinen tasavalta. Sitä saatetaan kutsua myös Kinshasan Kongoksi maan pääkaupungin mukaan.

Merkittävin ja urheilua eniten muokannut muutos on ollut Neuvostoliiton hajoaminen. 1990-luvun alussa piirrettiin kartalle 15 uutta valtiota: Venäjä, Viro, Latvia, Liettua, Valko-Venäjä, Ukraina, Armenia, Azerbaidžan, Georgia, Kazakstan, Kirgisia, Moldova, Tadžikistan, Turkmenistan ja Uzbekistan.

Jugoslavian hajoaminen ei onnistunut ilman sotaa, kun taas Tšekkoslovakia jakautui Tšekiksi ja Slovakiaksi ilmeisesti ilman ensimmäistäkään veriuhria.

Kadonneilla mailla oli näkyvä rooli MM-kisojen mitalitaulukossa, sillä neljästä menestyneimmästä maasta kolme on kadonnut kartalta.

Yhdysvallat oli 24 mitalillaan kisojen menestynein maa, mutta Neuvostoliitto 23 mitalillaan ja Saksan demokraattinen tasavalta 22 mitalillaan olivat lähes yhtä menestyneitä. Neljänneksi eniten (9) mitaleita sai Tšekkoslovakia.

Helsingin MM-kisoissa oli mukana myös kaksi kansallista yleisurheiluliittoa, jotka siis siis edustivat omaa ”valtiotaan” tai ”maataan” poikkeuksellisissa olosuhteissa. Nämä poikkeukset olivat Kiinan Taipein Yleisurheiluliitto (TPE) ja Palestiinan Yleisurheiluliitto (PAL).

Kiinan Taipein eli Taiwanin kiista on ollut ratkaisematta vuodesta 1949 lähtien. Kiinan tasavalta eli Taiwan oli aikanaan perustamassa Yhdistyneitä kansakuntia, mutta se joutui luopumaan YK:n jäsenyydestä vuonna 1971 puhemies Maon johtaman Kiinan kansantasavallan hyväksi. Nykyään vain muutama YK:n jäsenmaa tunnustaa Taiwanin itsenäiseksi valtioksi, eivätkä kaikki saaren asukkaatkaan ole yksimielisiä siitä, haluaisivatko he saaren itsenäistyvän. Se nimittäin ärsyttäisi suunnattomasti manner-Kiinaa, joka katsoo, että saari kuuluu sen alueisiin.

Lähi-idässä tilanne on hyvin toisenlainen. Israelilaisten ja palestiinalaisten jännitteet juontavat kauas historiaan. Nykyisin Palestiinan valtion on tunnustanut jo lähes 140 YK:n jäsenvaltiota, mutta tältä listalta puuttuvat käytännössä kaikki länsimaat. Sen vuoksi Palestiina ei voinut valtiona osallistua myöskään Helsingin MM-kisoihin.

Kuvaavaa on, että monia muita maailman kriisipesäkkeitä on onnistuttu purkamaan 40 vuodessa, mutta Taiwanissa ja Palestiinassa tilanne on pysynyt vuosikymmenestä toiseen yhtä tulehtuneena. Se tarkoittaa sitä, että minun kanssani samanikäiset palestiinalaiset ja israelilaiset samoin kuin taiwanilaiset ja mannerkiinalaiset ovat eläneet koko työuransa sodan tai sodan uhan varjossa. Se on surullista. Yksi menetetty sukupolvi!

Kiinan ja Taiwanin urheilijat ovat olleet vain yhden kerran olympiakisoissa yhteisessä joukkueessa. Se tapahtui Lontoossa 1948. Sen jälkeen niiden edustajat eivät vuosikymmeniin mahtuneet samaan pöytään tai edes samaan huoneeseen.

Niinpä Helsingin MM-kisoissa tehtiin urheiluhistoriaa senkin osalta, että Kiinan kansantasavalta ja Kiinalaisen Taipein yleisurheiluliitto olivat edustettuina samoissa suurkisoissa. Joku voi vielä muistaa, että Kiinan Zhu Jianhua voitti korkeushypyssä MM-pronssia.

Isäni kuului Aulis Potinkaran johtamaan Helsingin MM-kisojen juhlavaliokuntaan. Harrin vastuulla oli joukkueiden avajaismarssin toteutus. 154 joukkuetta piti siis marssittaa Eläintarhan kentältä Olympiastadionille aikataulun mukaisesti. Kisojen juhlallisuuksien ohjauksesta vastasi näyttelijä-ohjaaja Risto Ahonen, kisamusiikista säveltäjä Jorma Panula, liikuntaesityksistä voimistelunopettaja Raija Riikkala ja Olympiastadionin koristamisesta vastasi professori Jukka Pellinen.

Kaikki järjestelyt menivät kaikin puolin hyvin. Ja kaiken kukkuraksi pääsihteeri Lauri Tarasti saattoi laskea talouspäällikkö Hannu Lehtisalon kanssa kisojen jälkeen tyytyväisenä, että kisoista jäi Suomen Urheiluliitolle voittoa 3,5 miljoonaa markkaa.