Kun Mika Waltari unohti Agathon Meurmanin

Kirjailija Mika Waltari kirjoitti vuonna 1937 ilmestyneeseen Helsingin Suomalaisen Normaalilyseon 50-vuotisjuhlajulkaisuun historiikkiosuuden. Laadukas teksti kertoo Waltarin kyvystä keskittyä suuriin linjoihin. Ratakadun Norssina tunnetun koulun syntyyn liittyy kielitaistelu, jonka kaikkiin yksityiskohtiin ja kiemuroihin Waltari ei sotkeudu. Hän mainitsee kunnallisneuvos Agathon Meurmanin käynnistämän suuren kansalaiskeräyksen, jonka ansiosta pääkaupunkiin saatiin perustettua suomenkielinen mallikoulu, Helsingin Suomalaisen Normaalilyseo. 

Mutta Waltari ei mainitse kuitenkaan Agathonia nimeltä keräyksen käynnistäjänä.

Agathon Meurman. Kuva: Museovirasto.

Historiatoimikuntaa johti Jalmari Finne, joka tunsi kyllä erinomaisesti Agathon Meurmanin ansiot. Agathonin poika Jalmari Meurman, kuten muutkin Agathonin pojat, kävivät Helsingin Suomalaista Alkeiskoulua, joka muuttui Normaalilyseoksi. Jalmari Meurman ja Jalmari Finne olivat puolestaan parhaita ystäviä keskenään. 

Juuri tänään on hyvä nostaa kunnallisneuvos Agathon Meurmania esiin, sillä hän syntyi tällä päivämäärällä 195 vuotta sitten. Agathon Meurman teki töitä suomenkielisten koulujen ja tasa-arvoisen yhteiskunnallisen kehityksen eteen. Hän kiinnitti huomiota muun muassa epäkohtiin lainajyvästöjen toiminnassa, ja hän piti raittiusasiaa niin tärkeänä, että häntä ei valittu vuoden 1863 valtiopäiville, vaikka Liuksialan kartano viiden manttaalin tilana olisi ilman muuta oikeuttanut hänelle paikan talonpoikaissäädyn edusmiehenä. Agathon piti itseään kuitenkin vielä sen verran kokemattomana, ettei hänellä ollut pyrkyä valtiopäivämieheksi. Toisaalta monet suurtilalliset tienasivat kotiviinanpoltolla hyvät rahat, joten raittiusmiehen näkemykset uhkasivat perinteisiä tapoja. Agathon oli puolestaan oivaltanut raittiuden merkityksen takapajuisen kansan sivistystason nostamisessa. 

Agathon valittiinkin vasta vuoden 1871 valtiopäiville. Sen jälkeen hän oli kolmen vuosikymmenen ajan suomenkielisen puolueen tukipilareita. Hänellä oli kirkas ajatuksenjuoksu, ja hän piti kiinni periaatteistaan. 

Suomen ja suomen kielen asiat olivat hänelle niin tärkeitä, että hän oli perustamassa ruotsinkielistä Finland-lehteä ja toimi sen päätoimittajanakin. Se oli ruotsinkielisille lukijoille suunnattu fennomaanien lehti. Käytännössä kaikki avainasemat suomalaisessa yhteiskunnassa olivat vielä silloin ruotsinkielisillä. Finland-lehti oli tietenkin jo syntyessään tuhoon tuomittu, mutta niinä muutamina vuosina, jolloin se ilmestyi, se teki tärkeää pellonmuokkaustyötä umpiruotsalaisen sivistyneistön keskuudessa. 

Tutustuin Meurman-suvun vaiheisiin kirjoittaessani tänä syksynä ilmestyneen kirjan ”Liuksialan kartano Kangasalla. Meurmanit 200 vuotta isäntinä ja suomalaisen yhteiskunnan rakentajina.” Otavan kirjapainossa Keuruulla painetun kirjan on onnistuneesti taittanut Eija Kuusela.

Voin nähdä sieluni silmin, kun tuo Norssin historiatoimikunta on 1930-luvulla kokoontunut. Finne oli suuri teatteripersoona. Hän on varmasti kertonut mielikuvitusta kutkuttavia tarinoita Meurmaneiden Liuksialasta Mika Waltarille, jonka äidinkielen opettajana Norssissa oli toiminut yksi Agathonin pojista, Werner Liuksiala. 

Siihen aikaan Mika Waltari oli vasta siirtymässä novelleista romaanikirjailijaksi. Olen varma, että Jalmari Finnen tarinat Liuksialan kartanon tunnetuimmasta asukkaasta kuningatar Kaarina Maununtyttärestä jättivät Mika Waltariin pysyvän jäljen. Tätä täytyisi joskus oikein kunnolla tutkia, mutta näkisin jonkinlaisen velvoittavan kohtalonyhteyden siinä, että Jalmari Finne kuoli vuonna 1938. Neljä vuotta myöhemmin ilmestyi Mika Waltarin tutkimuksiin, ehkä jopa osittain Jalmari Finnen tutkimuksiin, pohjautuva historiallinen romaani Kaarina Maununtytär. Mika Waltari löysi siinä oman vahvan alueensa, historiallisen romaanin. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi maailmankirjallisuuden suurteoksiin luettava Sinuhe egyptiläinen. 

Jos haluat hankkia Liuksialan Meurmanien omakustanteena ilmestyneen 304-sivuisen teoksen ”Liuksialan kartano Kangasalla. Meurmanit 200 vuotta isäntinä ja suomalaisen yhteiskunnan rakentajina”, sitä voi tiedustella Kangasalta Korpolan kellosepänliikkeestä: https://www.korpola.fi 

Kirjasta on otettu vain pieni painos, joten kannattaa toimia ripeästi, jos haluat hankkia sen itsellesi tai lahjaksi. 

Jos haluat lukea lisää tämän kirjan tekemisestä, löydät tästä linkin Liikearkistoyhdistyksen Faili-lehden (2/2021) artikkeliini, joka alkaa sivulta seitsemän: https://www.liikearkistoyhdistys.fi/wp-content/uploads/2021/05/Faili_2_2021.pdf 

Olen suuresti kiitollinen Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahastolle ja Jalmari Finnen säätiölle tämän kirjan kirjoittamiseen saamistani apurahoista.

Perässähiihtäjien jälkeen tulivat perässähyppääjät

Urho Kekkonen on tehnyt tänä syksynä paluun. Monilla tahoilla on muisteltu pitkäaikaista tasavallan presidenttiä, joka joutui luopumaan kruunustaan 40 vuotta sitten syksyllä 1981. Kruunusta? Kekkosen aikana valtion päämiehellä oli vielä sitä valtaa, joka aikanaan suunniteltiin kuningasta varten. 

Kuva: Helge Heinonen. Museovirasto.

Oheisen valokuvan tasavallan presidentti Urho Kekkosesta otti valokuvaaja Helge Heinonen Kultarannassa Apu-lehden haastattelussa. Toimittajana oli Kekkosen hovitoimittaja Maarit Tyrkkö. Heinäkuun alkupuolella 1981 tehty haastattelu jäi Kekkosen viimeiseksi.

Ennen valtakunnan politiikkaan siirtymistä Kekkonen haaveili olevansa diktaattori. 1930-luvun urheilujohtajana häntä verrattiinkin Mussoliiniin.

Tahko Pihkala aloitti laturetket sopivasti ennen kuin Kekkonen valittiin presidentiksi. Urkki teki hiihtämisestä niin suosittua, että hänen perässään suksineet seurueet kasvoivat ja  alkoivat muistuttaa kuninkaan laahusviittaa. Ne, jotka eivät saaneet kutsua näille retkille, alkoivat puhua perässähiihtäjistä. 

Helsingin Sanomien toimittaja Teppo Sillantaus otti tästä perässähiihtoajatuksesta ilon irti ja vei tänä syksynä poliitikot hyppimään Seurasaaren portaita tavoitteena hypätä paremmin kuin itse Kekkonen. Kekkonen hyppäsi Seurasaaren kuudennelle portaalle, mutta ei koskaan päässyt sinne ylimmälle portaalle hyväksytyissä olosuhteissa. Kaiteesta ei nimittäin saanut ottaa tukea. Näillä mausteilla syntyi Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen lokakuun numeroon herkullinen lukujuttu "Perässähyppääjät".

Juttu löytynee tämän linkin takaa, mutta lukeminen edellyttää lehden tilaamista: Perässähyppääjät.

Jutun ehkä paras anti oli se, että meillä on hyväkuntoisia poliitikkoja, niin miehiä kuin naisiakin. Kun seuraavan kerran vedän Seurasaaressa Kekkosen lenkkiä, täytyy muistaa mainita tämä Kuukausiliitteen juttu. 

Tänä vuonna olen kuitenkin perehtynyt Kekkoseen uudesta näkökulmasta. Olen lukenut hänen kirjallisen tuotantonsa parhaimmistoon kuuluvia jatkosodan aikana julkaistuja kolumneja. Eli kyseessä on tietysti nimimerkki Pekka Peitsen tuotanto. Pekka Peitsi kirjoitti yli sata kolumnia Suomen Kuvalehteen vuosina 1942–1944. Kirjoitin niistä artikkelin Tiedetoimittaja-lehteen. 

Voit lukea Tiedetoimittajan jutun täältä: Pekka Peitsen karmea kankkunen

Eikä yksi lehtijuttu riittänyt. Kävin lisäksi puhumassa Pekka Peitsestä Hämeenlinnan Historiallisen Seuran tilaisuudessa, joka järjestettiin Hämeen linnassa. Koronan jälkeen tuntui taivaalliselta päästä puhumaan oikeille ihmisille.

Ihmettelen suuresti, että Pekka Peitsen hyllyttäminen kesällä 1944 on jätetty mediahistoriassa hämärän peittoon. Suomettumisen aika, jolloin hankalia kysymyksiä ei saanut esittää, päättyi viimeistään Neuvostoliiton romahtaessa. Kuka hermostui niin paljon, että Pekka Peitseltä otettiin kynä pois?  En ole löytänyt siihen selvää vastausta. Se on yksi syy, miksi aihe kiinnostaa edelleen.