Yksin seitsemällä merellä kertoo Tapio Lehtisen jännittävästä seikkailusta

Sain viime elokuussa toimia haastattelijana Tieteiden talolla järjestetyssä Tietokirja.fi-tapahtumassa. Vieraina oli kolme urheilusta kirjoittanutta tietokirjailijaa: Karo Hämäläinen, Tarja Virolainen ja Ari Pusa. Otsikkona keskustelulle oli Äärirajoilla – urheilua kirjoissa.

Se oli hyvin innostava ja inspiroiva keskusteluhetki. Lopuksi kysyin, millaisia uusia kirjahankkeita kolmikolla oli. Selkeimmän vastauksen antoi Helsingin Sanomien kokenut urheilutoimittaja Ari Pusa, joka silloin pallotteli ajatuksella, että Tapio Lehtisen yksinpurjehduksesta pitäisi kirjoittaa kirja.

On suorastaan hämmästyttävää, että nyt, vain vähän yli puoli vuotta myöhemmin, kirja on valmis. Uutuuskirja on nimeään ”Yksin seitsemällä merellä” myöten kuin jatkumo tuolle Tietokirja.fi-keskustelulle.

Kun koronavirus on erottanut perheet ja ystävät toisistaan, nyt on loistava tilaisuus lukea niitä kirjoja, joita ei ole vielä tullut luettua. Sen sijaan, että käyttäisimme energiamme maailman murheiden murehtimiseen, voimme lukemalla löytää uusia maailmoja.

Tämän kevään mielenkiintoisimpiin kirjauutuuksiin kuuluu Tapio Lehtisen ja Ari Pusan ”Yksin seitsemällä merellä”-kirja. Lehtinen sijoittui  viidenneksi maailmanympäripurjehduksessa, josta kirja kertoo. Purjeveneet lähtivät matkaan heinäkuussa 2018, ja Lehtinen tuli maaliin toukokuussa 2019.

Ari Pusa seurasi Helsingin Sanomien toimittajana tuota purjehdusta, ja käytti urheilutoimittajan kokemustaan kootessaan Lehtisen purjehdustarinan kansiin. 

Lukija joutuu heti alusta asti aikamoiseen ristiaallokkoon. On lähes hengästyttävä seurata sitä, ehtiikö Tapio Lehtinen edes purjehduskilpailunsa starttiin.

Purjehdushistoria ja aiemmat maailmanympäripurjehdukset vyöryvät lukijan yli aaltojen lailla kirjan alkusivuilla. Dramaattinen tunnelma kietoo lukijan otteeseensa, joka kestää koko kirjan ajan.

Kirjan suurimmat jännitteet syntyvät taistelussa Asteria-veneen pohjaan kiinnittyneitä barnakkeleita, hanhenkauloja, vastaan. Haikalojen ja kaskelottien kohtaamisetkin ovat kirjassa kevyempiä haasteita kuin ne pahuksen siimaeliöt, barnakkelit, jotka tarrautuivat Asterian pohjaan ennen Kap Hornia ja jarruttivat veneen vauhtia kohtalokkaasti.

Jokainen tietysti ymmärtää, että purjevenettä vahtaavat haikalat tai veneen ali sukeltelevat kaskelotit eivät nekään ole aivan harmittomia kavereita yksinpurjehtijan kannalta. Jännitettävää siis riittää.

Tapio Lehtinen on tuotantotalouden diplomi-insinööri, jonka lapsista Silja on purjehduksen olympiamitalisti ja Lauri on purjehduksen olympiaseiska. Kuitenkin lapset ovat tässä kirjassa, onnistuneesti, vain sivuosan esittäjiä. Tapio Lehtisen osallistuminen Golden Globe 2018 -yksinpurjehdukseen on yksiselitteinen pääteema.

Lukija heitetään kirjaan mukaan nostalgisella vivulla. Purjehduskilpailu, johon Tapio Lehtinen starttasi kesällä 2018, oli tavallaan muistopurjehdus 50 vuotta aikaisemmin järjestetylle yksinpurjehdukselle. Silloin vain yksi vene selviytyi vaativasta urakasta maaliin. Tuo purjehtija oli Sir Robin Knox-Johnston. On hyvin vaikuttavaa, että juuri hän on kirjoittanut Lehtisen ja Pusan kirjaan esipuheen.

Aikaisempien yksinpurjehdusten kertaaminen kirjan alussa luo merkityksellisen taustan kirjalle. Lukijan mieleen palautetaan Mikki Bernerin Fazer Finland, Ludde Ingvallin Union Bank of Finland, Hjallis Harkimon Belmont Finland II ja Markku Wiikerin Martela.

Tapion pikkuveli Eero on myös meritoitunut purjehtija. Hän oli mukana Wiikerin johtamalla traagisella purjehduksella, joka päättyi Kap Hornin kiertämisen jälkeen. Martela kääntyi ylösalaisin, ja miehistö joutui kiipeämään veneen pohjan päälle vellovassa meressä. Kaikki saatiin onneksi pelastettua.

Nyt lukija joutuu jännittämään, kun Tapio Lehtinen lähestyy yksin Kap Hornia. Unet jäävät vähiin, mutta Mount Everestin valloittamiseen verrattava Kap Hornin ohittaminen onnistuu kuin onnistuukin, vaikka ne pahuksen barnakkelit jarruttivatkin menoa.

Yksin seitsemällä merellä -kirjasta voi veikata myyntimenestystä. Siinä on aitoa suolaisen meren makua. Se johtuu ainakin jossain määrin siitä ratkaisusta, että kirjassa käytetty termistö on aitoa purjehdusslangia. Kustantamossa on varmasti mietitty, menevätkö termit, kuten plägä, reivi, riki ja ruffi, jo liiankin kauas keskivertolukijasta. Meitä maakrapuja varten kirjan lopussa on onneksi sanasto. 

Mielenkiintoista on tutustua kirjan lopussa olevaan kirjaluetteloon niistä teoksista, joita Tapio Lehtinen vajaan vuoden mittaisen seikkailunsa aikana luki. Paksuja teoksia.

Haluan vielä lopuksi mainita itseni yllättäneen paradoksaalisen jutun. Olen muutaman kerran saanut olla Belmont-veneen kyydissä, mutta se ei vielä tee maakravusta purjehtijaa. Purjehdus on minulle siis yhtä vieras asia kuin DX-kuuntelu. Mutta kun kirjassa kerrotaan radioamatöörien roolista Tapio Lehtisen matkalla, se tuo molemmat itselleni vieraat asiat jotenkin lähelle. Kyse on yhteyden saamisesta ihmiseen, joka on hyvin kaukana. Ja sehän on yksi tämän kevään isoista teemoista, yhteyden pitäminen eristyksessä oleviin ystäviin. 

Kuvaus siitä, kuinka radioamatöörit olivat Lehtisen purjehduksen tukena, oli kenties tämän uutuuskirjan jännittävintä ja parasta antia.

Tapio Lehtinen ja Ari Pusa: Yksin seitsemällä merellä. Docendo 2020 (sidottu, 240 sivua)

Kameralenkillä

Kävin eilen sunnuntaina kameralenkillä Keravan ehostuneessa Keinukalliossa. Kameran linssin läpi katsominen on hieno kokemus. Maailma saa raamit. Voisin jopa sanoa, että se on juuri nyt hyvin terapeuttista, kun koko maapalloa kiusaa arvoituksellinen koronaviruspandemia. Tunnustaa sitä tai ei, ihan varmasti jokaisen mielessä on epävarmuutta tämän poikkeuksellisen tilanteen johdosta.

Keinukallion portaat ovat hyvä kuntoilupaikka, kunhan
jokainen muistaa pitää etäisyyttä naapuriinsa. Älä mene
portaisiin, jos siellä on ruuhkaa!

Poikkeuksellista? No kyllä. Perjantain ja lauantain välisenä yönä (28.3.2020, klo 00.00) Uusimaa eristettiin. Tällaista toimenpidettä ei ole ennen tehty, jollei lasketa rajavyöhykkeiden eristämistä sota-aikoina. Onneksi Uusimaa eristettiin nyt. Pelottava koronavirus pitää saada hallintaan.

Nyt toimitaan onneksi toisin kuin esimerkiksi 300 vuotta sitten, kun rutto riehui Helsingissä. Silloin parempiosaiset pyrkivät eristämään itsensä köyhistä, sairaista ja nälkää näkevistä. Demokraattisessa yhteiskunnassa maantieteellinen eristäminen on paljon järkevämpi ja inhimillisempi ratkaisu. Nyt on huoli kaikkien suomalaisten terveydestä ja hyvinvoinnista.

Paleleva leskenlehti.

Kameralenkistäni piti kirjoittaa. Kameran kanssa ympäristöään tarkkailee aivan uusin silmin. En ole mikään suuri enkä edes pieni luontoasiantuntija, mutta koin riemullisen löytämisen tunteen, kun sain kuvattua leskenlehden. Löysin myös Keravan uuden beachvolleykentän ja Keinukallion portaiden huipulta Lappsetin erinomaiset kuntoilulaitteet.

Suomen Urheiluopistolla Vierumäellä yli 30-vuotisen hienon uran luonut Mairit Pellinen on innostanut minut tähän ”valokuvausliikuntaan” tai ”kameralenkkeilyyn”. Mairit on jo vuosia kuvannut luontoa ja saanut samalla hoidettua aerobisen liikunnan tarvettaan.

Keinukallion huipulta löytyy hyvä
kuntoilupiste. Pidä hanskat kädessä!

Keinukalliossa voi löytää monia
virikkeitä liikkumiseen.

Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa oli valokuvaamisesta innostunut uimaopettaja Ilkka Keskinen. Hän puhui meille opiskelijoille valokuvaamisen puolesta jo 1980-luvulla. Ilkka on kuvannut paljon myös omassa elementissään, vedessä ja veden alla.

Minun kohdallani kameraliikunta on todentunut nyt korona-aikana. Kun keskittyy siihen, että saa ruudulle haluamansa näkymän, unohtaa automaattisesti koronaviruksen ja työasiat. Suosittelen. Useimmilla on taskussaan puhelin, jossa on kamera. Se on ensimmäinen askel. Ja kyllä oikea kamera tarjoaa harrastajakuvaajalle sitten vielä varmemman tavan ottaa etäisyyttä korona-arkeen. Siihen ei tarvita ammattilaisen kalustoa. Itselläni on peruskamera Canon EOS M50.

Sukututkijoiden tapahtumassa

Olin hieman yllättynyt, kun Tiina Miettinen kutsui minut kertomaan kauppaneuvos Kalle Kaiharista Tampereen seudun sukututkimusseuran sukututkimuspäivään, joka järjestettiin eilen lauantaina (25.1.2020) Tampereen Sampolassa.

En tiennyt, mitä odottaa. Aulassa oli paljon näytteilleasettajia. Se on kyllä huono termi. Sanoisin, että siellä aulassa oli paljon sukututkijoita ja historian harrastajia. Tampereen seudun sukututkimusseuran puheenjohtajan Jorma Lappalaisen puheesta ymmärsin, että näitä päiviä on järjestetty jo monta kertaa. Ja suosio on ollut aina taattu. Niin nytkin.

Laukon kartano oli aikanaan Rafael Haarlan "kesämökki".

Voi olla, että olen jopa liiankin tunteellinen, kun kirjoitan teille rakkaat lukijat tästä tapahtumasta. Syy selviää tässä: Viime vuonna luin Liisa Lagerstamin kirjoittaman mainion historiateoksen Laukon kartanosta. Se on visuaalisestikin yksi hienoimmista kirjoista, joita olen nähnyt. Kuvituksen ansiosta se on melkein enemmän taideteos kuin historiateos. Ja nyt Lagerstam piti sukututkimuspäivän ensimmäisen esitelmän. Laukon tarina on merkittävä osa kansallista historiaamme. 

Nyt tiedän, minne yksi ensi kesän "tutkimusretkistäni" suuntautuu. Laukon kartano sivuilta löytyy lisää tietoa.

Sukututkimuspäivän aikana näin paljon hienoja kirjoja ja julkaisuja. Siellä oli myynnissä esimerkiksi Tampereen seudun sukututkimusseuran jäsenlehteä, jonka nimi on Orpana. Tämän vuoden ensimmäisessä numerossa yhdistyksen puheenjohtaja Jorma Lappalainen esittelee loogisella tavalla teoriaa, että Tampere olisi alkujaan saamelaisperäinen nimi. Luulen kyllä, että monet tamperelaiset kallistuvat mieluummin siihen vakiintuneempaan käsitykseen, että pohjalla olisi muinaisruotsin patoa kuvaava sana "damber".

Päivän aikana keskustelin esimerkiksi karttoja tekevän Mikael Asikaisen kanssa. Hän on taustaltaan maantieteilijä, eli hän on saanut koulutuksen karttojen tekemiseen. Hänen käyntikorttinsa on hieman myyttinen ja mystinen: Orbigraphia, hand drawn maps and fictional geography. Koska se ei avaudu helposti, kävin Instagramissa katsomassa hänen karttojaan. Hienoja. Osa kartoista on ”oikeita” ja osa ”mielikuvituskarttoja”. Näissä kartoissa on sellainen voima, että mielikuvitus lähtee laukalle. 

”Oikeita” on sitaatissa, vaikka ne sitaatit voisi jättää poiskin. Mikael tekee karttoja sekä oikeista alueista, että mielikuvitusalueista. Mielikuvitusalue muuttuu ”oikeaksi”, kun siitä on tehty hieno, todistusvoimainen kartta.

Ennen kuin Tiina Miettinen esitti taannoin minulle tämän esitelmäkutsun, olin syksyllä tutustunut Kustaa Hiekan taidemuseon toimintaan internetissä. Kiinnostukseni johtui siitä, että Kustaa Hiekan perustama taidemuseo sijaitsee niillä kulmilla, jotka olivat kauppaneuvos Kalle Kaiharille hyvinkin tuttuja. Koska minun viime vuoteni meni Kalle Kaiharin nimiin, kun kirjoitin kirjan "Kaihari & Kekkonen", tämä ”Tampere” jäi minulle päälle. Vanhempani ovat niin perin juurin tamperelaisia, että edesmennyt äitini kävi jopa synnyttämässä minut Tampereen upouudessa keskussairaalassa vuonna 1962, vaikka kotimme oli tuolloin Kouvolassa. Itse olin monena kesänä Tammelan torilla myymässä karviaisia ja muita vaarin puutarhan tuotteita, vaikka asuimme isän työpaikan vuoksi muilla paikkakunnilla.

Toinen syy, miksi syksyllä tutustuin internetin kautta Hiekan taidemuseon  sivuihin, liittyy siihen, että siirsin loppuvuodesta kirjoitustyöhuoneeni Kauko Sorjosen säätiön taidekokoelmien uuteen ”kotiin” Jämsänkosken Pässinmäkeen. Tein internetissä monta tutkimusmatkaa vastaaviin kulttuurikohteisiin. Ajattelin, että täytyy sopivalla hetkellä olla yhteydessä Hiekan taidemuseon johtajaan Liisa Rintalaan. Ja eilen sain sitten kuunnella hänen esitelmänsä Kustaa Hiekasta juuri ennen omaa esitystäni! Jos on olemassa johdatusta, niin tällaista se varmaan on.

Tiina Miettinen ehdotti minulle esitykseni nimeksi ”Tuttu ja tuntematon Kalle Kaihari”. Vaikka olen aiemminkin kirjoittanut kirjoissani Kallesta, ja koko viime kevään ponnistelin kirjoittaakseni hänestä kattavan elämäkerran, paljon jäi vielä kertomatta. Kuulin eilen esimerkiksi ensimmäisen kerran sanonnan, ”tämä on kunnon ainetta eikä mitään Kaiharin litkua”.

Kuulin myös, että Kalle kävi mielellään Pispalassa Sirénin saunassa. Se oli siis yleinen sauna. Joskus Kalle teki autokauppias Sirénin kanssa yhteislenkin ennen saunaa.

Kallella oli Aunen kanssa viisi lasta. Perhe oli tärkeä, mutta välit vanhempaan poikaan Seppoon menivät niin huonoiksi, että Seppo toimitti kerran kiukuissaan Aamulehteen Kallen nimissä ilmoituksen, jossa kauppaneuvos Kaihari haki autonkuljettajaa: Vaatimuksena ekonomin tutkinto ja 4–5 vieraan kielen osaaminen! Aamulehdessä alettiin kummastella ilmoitusta ja yritettiin soittaa Kallelle varmistukseksi. Turhaan, kauppaneuvosta ei tavoitettu. Ilmoitus laitettiin lehteen. Seuraavana päivänä Kalle tuli kiukkuisena lehden konttoriin vaatimaan selitystä. ”Yritimme soittaa, mutta kukaan ei vastannut.” Kalle ei jäänyt sanattomaksi: ”Miksi ette soittaneet Tammeriin? Olin siellä Kekkosen kanssa!”