Sata tarkkaa vuotta - Väinö Markkanen kansikuvapoikana

Olympiavoittaja Väinö Markkanen muistelee Suomen Ampumaurheiluliiton historiateoksessa ”Sata tarkkaa vuotta. Ampumaurheilu Suomessa” omia huippuvuosiaan ja nousuaan olympiavoittajaksi. Teos julkistettiin viime lauantaina Tuulensuun Palatsissa Tampereella. Suomen Ampumaurheiluliitto on kirjan kustantaja ja julkaisija. Kirjan kirjoittamista rahoitti myös Suomen Tietokirjailijat, sen ansiosta saatoin puolen vuoden ajan keskittyä vain tämän käsikirjoituksen viimeistelyyn.

Kirjassa on 384 hienosti taitettua sivua. Ulkoasusta vastaa Mikael Manninen. Kirjan kansi, jossa Pentti Linnosvuo ja Väinö Markkanen poseeraavat Tokion kultatunnelmissa vuonna 1964, on esimerkki Mikaelin osaamisesta. Kuvatoimittamisen tein yhdessä Risto Aarrekiven kanssa. Ilman Urheilumuseon Merja Vilenin apua kirjan kuvituksen kanssa oltaisiin saatettu joutua ongelmiin.

Historiatyölle perustettiin ohjausryhmä, jonka puheenjohtajaksi tuli Suomen Ampumaurheiluliiton liittovaltuuston puheenjohtaja Asko Terkola. Hänellä on taito johtaa juuri tällaista prosessia. Asko ymmärsi roolinsa niin, että minua ei kannata taluttaa, mutta askeleitani voi tukea, kuten hän teki tällä kolmen vuoden matkalla. Olen kiitollinen tästä hienosta tuesta.

Ohjausryhmään kuuluivat Askon ja Risto Aarrekiven lisäksi kunniapuheenjohtaja Alpo Vehanen, Kansainvälisen Ampumaurheiluliiton hallituksen jäsen Pekka Kuusisto, Ampumaurheiluliiton arkistot järjestänyt Timo Nyrhinen, ja loppuvaiheessa myös nykyinen toiminnanjohtaja Anne Lantee. Lisäksi Mikko Nordquist (1942–2018) osallistui aktiivisesti ohjaustyöhön aivan kuolemaansa saakka. Ohjausryhmän kokoontumiset olivat minulle hyödyllisiä ja antoisia.

Yksi tämän historiaprojektin mielenkiintoisimpia haastateltaviani oli olympiavoittaja Väinö Markkanen. Hän kuului Ylä-Vuoksen Ampujiin huippuvuosinaan. Viime keväänä 90 vuotta täyttänyt Väinö muisteli kaksi vuotta sitten tekemässäni haastattelussa Tokion vuoden 1964 kultamitalikilpailuaan.

Haastattelu tehtiin Markkasten kotona Lohjalla. Väinö oli tuolloin Irja-vaimonsa omaishoitaja, mutta viime syksynä Väinö jäi leskeksi. Yhteistä matkaa kertyi yli kuusi vuosikymmentä.

Sata tarkkaa vuotta -kirjassa on pitempi tarina Väinö Markkasen noususta olympiavoittajaksi, mutta oheiselta ääninauhalta voi (jos tekniikka suo) Väinön ääntä.

Suomalaisampuja on yltänyt neljä kertaa olympiavoittoon. Ensimmäinen olympiavoittaja oli Pentti Linnosvuo, joka voitti yhteensä kolme olympiamitalia. Niistä kaksi oli kultaisia (1956 ja 1964). Väinö Markkanen ampui toisena suomalaisampujana olympiakultaa Tokiossa 1964. Viimeinen kultamitalisti on Satu Mäkelä-Nummela. Hän on myös toistaiseksi viimeisin suomalainen kesälajien olympiavoittaja (2008). Tänä vuonna hän ampui Suomelle maapaikan Tokion olympiakisoihin.

https://soundcloud.com/kalle-virtapohja/vaino-markkanen-uransa-alusta-wav1

Väinö Markkanen esittelee kultamitali-
diplomiaan SAL:n kunniapuheenjohtaja
Alpo Vehaselle. Kuva: Matti Erkkilä

Hauska huomata, miten tällainen suuri projekti jättää jälkensä. Nyt kun kirjoitan Keravan Urheilijoiden 100-vuotishistoriaa, en voinut olla kiinnittämättä huomiota, että Keravan yhteiskoulussa Toivo Sariolan ja Niilo Tarvajärven koulutoverina oli myös Rolf Kling. Haavoittuminen ja invalidisoituminen estivät häneltä vauhdikkaammat urheiluharrastukset, mutta turkulaistuneesta Rolfista tuli 1950-luvulla Suomen parhaita liikkuvan maalin ampujia.

Suomen Ampumaurheiluliiton sivuilla oli tarinaa liiton 100-vuotisjuhlasta, jossa tämä historiateos julkistettiin. Lassi Palon juttu löytyy tämän linkin takaa.

P.S. (19.11.2019) Pari päivää sitten huomasin, että kirjan voi ostaa Prisman verkkokaupasta. Sinne pääsee tämän linkin kautta.

Kun Jaakko Estola johti Keravan Urheilijoiden yleisurheilua

Kävin viime sunnuntaina mukavan puhelinkeskustelun Jaakko Estolan kanssa. Keskustelun aikana käytiin läpi Keravan Urhelijoiden vaiheita mieleenjäävällä tavalla. Helsingissä eläkepäiviään viettävä Estola opiskeli Keravan kultaisella 1930-luvulla Keravan yhteiskoulussa muun muassa Olli Veijolan opissa ja kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1939. Kyllä, pitää paikkansa. Jaakko Estola syntyi 100 vuotta sitten joulukuussa 1918. 

Luontaisesti kimmoisana Jaakko Estola otti nimiinsä Keravan Urheilijoiden vauhdittomien hyppyjen ennätykset Viipurin Urhelilijoiden järjestämässä kilpailussa vuonna 1948. Korkeushypyssä syntyi tulos 141 ja kolmiloikassa 910. Pituushypyssä hän oli aiemmin samana talvena merkannut seuraennätyksen 305 itselleen. Ne ovat hyviä tavoitteita tämänkin päivän nuorille urheilijoille ja varsinkin jaostojen puheenjohtajille.

Tuohon aikaan Keravan Urheilijoissa lämmiteltiin vielä seuran vanhojen yleisurheilutähtien maineella. Kesällä 1948 olympiavoittaja Matti Järvinen, Keravan Urheilijoiden silloinen puheenjohtaja, nähtiin vielä urheilukilpailujen tiimellyksessä, ja 39-vuotiaan olympiasankarin keihäs lensi edelleen yli 61 metriä. Seuraavana vuonna järjestettiin kaksinkertaiselle olympiavoittajalle Volmari Iso-Hollolle hänen urheilu-uransa 30-vuotisjuhlakilpailut.

Jaakko Estola (takana vas.) Keravan Urheilijoiden johtokunnassa
vuonna 1948. Kuva on KeU:n 30-vuotishistoriikista sivulta 268.

Koska Jaakko Estola oli Olli Veijolan oppilaita Keravan yhteiskoulussa, hän altistui muiden poikien tavoin pesäpallo- ja suunnistuskuumeelle. Estola yleisurheili ja suunnisti Keravan Urheilijoissa ja pelasi pesäpalloa KooPeen riveissä.

Kun Keravan Urheilijoille piti tehdä rahaa, Estola järjesti yhdessä Erkki Heleniuksen kanssa tansseja Sipoon puolella. Silloin ei ollut vielä Keravan Urheilijoiden omaa tanssipaviljonkia, joka oli vähän myöhemmin 1950-luvulla seuran rahasampo. 

Ulkomainoksia tansseihin tehtiin lattialla Estolan kotona. Ja keravalainen nuoriso polki polkupyörillään Sipoon tansseihin. 

Jaakko Estola kehuu Erkki Heleniusta hyväksi urheilumieheksi ja etenkin mainioksi taustamieheksi. Hän sai Keravan Urheilijoiden ansiomerkin jo vuonna 1949. Sittemmin hän eteni Keravan Urheilijoiden puheenjohtajaksi 1953–1958 ja SVUL:n pitkäaikaiseksi palvelijaksi. Helenius toimi vuosien varrella myös muun muassa SVUL:n järjestöpäällikkönä, SVUL:n Nuorten toiminnanjohtajana ja Töölön Urheilutalon isännöitsijänä sekä lisäksi SVUL:n edustajana useissa järjestöissä, kuten varapuheenjohtajana Suomen Retkeilymajajärjestössä, Suomen Nuorisojärjestöjen Edustajistossa (1957–1964) sekä Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliitossa. Lisäksi hän oli SVUL:n Suurkisojen pääsihteeri vuonna 1966 ja kisakanslian päällikkö vuonna 1975. Vuonna 1978 Erkki Helenius sai talousneuvoksen arvonimen.

Entäpä Jaakko Estola itse? Hän oli Keravan Urheilijoiden johtokunnassa vuonna 1948, ja samalla hän johti seuran yleisurheilujaostoa. Se oli myrskyisää aikaa seurassa, sillä samoihin aikoihin Matti Järvinen syrjäytti Olli Veijolan SVUL:n Uudenmaan piirin puheenjohtajan paikalta. Jostakin syystä Keravan Urheilijoiden johtokunnan ryhmäkuvasta puuttuvat juuri Olli Veijola ja seuran paras suunnistaja Väinö Nurmimaa.

Jaakko Estola valmistui samana vuonna 1948 agronomiksi. Niihin aikoihin työelämä alkoi viedä hänen aikaansa urheilulta.

Jaakko Estola sai Keravan Urheilijoiden ansiomerkin vuonna 1954, vaikka hän oli muuttanut jo pari vuotta aikaisemmin Lohjalle, missä hänet pestattiin välittömästi Lohjan Urheilijoiden sihteeriksi. Kesällä 1952 järjestettiin Lohjalla seuraottelu. Yksi kahdeksasta lajista oli korkeushyppy, jonka Jaakko Estola yllätyksekseen voitti tuloksella 165. Voitto merkittiin hänen uudelle seuralleen Lohjan Urheilijoille, joka voittikin sillä kertaa Keravan Urheilijat murskaavasti sillä seurauksella, että Jaakko Eskolalla oli hyvin ristiriitaiset tunteet.

Estola oli sodassa tulenjohtajana. Jatkosodan hyökkäysvaihe oli edennyt jo Viipurin lähelle. Elokuun lopulla 1941 tapahtui mieleen painunut tapaaminen, joka oli samanaikaisesti iloinen ja ikävä. Jaakko Eskola nimittäin törmäsi yllättäen Unto Sariolaan, joka oli Jaakon lapsuuden kavereita. Unto oli saanut jostain nopean ilmoituksen veljensä Veikon kaatumisesta Lyykylässä ja sen vuoksi hän oli tullut etsimään vänrikkiveljensä ruumista. 

Jaakko Estola asui Sariolan sirkusperheen naapurustossa, ja kaikki veljekset olivat hänelle hyvin tuttuja. Tunteet heilahtelivat ystävän tapamisen riemusta toisen ystävän kaatumisen tuomaan murheeseen.

Jaakko Estolan oma sotapolku katkesi vuoden 1943 alkupuolella vihollisen tarkka-ampujan ammuttua häntä solisluun yläpuolelta kaulan juureen. Verta tuli valtavasti ja oikea keuhko täyttyi verestä. Sen seurauksena sisuskalut painuivat vasemmalle ja sydämen sykkeenkin saattoi mitata vasemmasta kainalosta. 

Jaakko Estola oli SVUL:n Tuen puheenjohtaja
vuosina 1968–1969. Kuva teoksesta
Suomen Urheilu, SVUL 1900-1980, sivu 253.

Urheilutoveruudesta Jaakko Estola kertoo hauskan tarinan. Keravan KooPeessa hän pelasi pesäpalloa yhdessä Heikki Luomanperän kanssa. Kun Jaakko sai työpaikan Turusta Lääke Osakeyhtiöstä, yritykseen tarvittiin myyntimies. Jaakko oli tullut urheilukentillä vakuuttuneeksi siitä, että Heikki Luomanperä olisi oikea mies tehtävään. Hänet pestattiin ja myöhemmin Luomanperä jatkoi vastaavissa tehtävissä myös Bernerillä. 100-vuotias Jaakko Estola kertoi minulle puhelimessa, että Luomanperä soittaa hänelle edelleen Kouvolasta melko usein. Monesti keskusteluissa nousee esille kiitollisuus hyvän työpaikan järjestymisestä. (Jaakko Estolan puhelinhaastattelu 24.8.2019)

Jaakko Estolan ja Erkki Heleniuksen polut kohtasivat yhteisten Keravan Urheilijoiden talkoovuosien jälkeen monet kerrat. Agronomi Estolasta tuli keskusosuusliike Hankkijan johtokunnan jäsen vuonna 1956 ja seuraavana vuonna Osuuskunta Rehu-Lannoitteen hallituksen puheenjohtaja. Hän toimi sittemmin muun muassa Yhteiskirjapaino Oy:n johtokunnan jäsenenä sekä Mainosyhtymä Oy:n ja Pellervo-seuran markkinatutkimuslaitoksen hallituksien jäsenenä.

Jaakko Estola tutustui sotainvalidien kuntoutuksissa lentopalloon, ja siitä tulikin hänelle vuosikymmenien harrastus. Tuntuma urheiluun säilyi myös sitä kautta, että hänestä tuli SVUL:n Tuen varapuheenjohtaja vuonna 1966 ja sittemmin puheenjohtaja (1968–1970).

Lopuksi:Keski-Uusimaassa oli toimittaja Rauno Ylösen tekemä juttu Keravan Urheilijoiden historiaprojektista. Se pitäisi löytyä tästä linkistä.

Lisäys 30.8.2019: Ryhmäkuvassa on nimetty eturivistä kolme henkilöä. Neljäs henkilö, joka istuu eturivissä oikealla, on kouluneuvos Olli Sampola, joka oli KeU:n 30-vuotishistoriikin kirjoittaja.

Lisäys 7.10.2023: Jaakko Estola eli 104-vuotiaaksi. Hänen muistokirjoituksensa julkaistiin tämän vuoden alussa Helsingin Sanomissa.

Lisäys 7.10.2023: Voit lukea Olli Veijolasta kirjoittamani postauksen täältä.

Ampumaurheilulla on satojen vuosien historia

Havahduin jonain keväisenä päivänä siihen, että ampumaurheilulla on aivan käsittämättömän pitkä historia. Päätin lähteä Ruotsiin lajin alkujuurille. Olaus Magnus kirjoitti jo vuonna 1555 pitkät pätkät ampumisesta teoksessaan Historia om de Nordiska folken. Tuohon aikaan, 1500-luvulla, Suomi oli luontevasti osa Ruotsia, joten ne ilmiöt, joista Olaus Magnus Roomassa ilmestyneessä latinankielisessä teoksessaan kirjoitti, olivat myös osa sen aikakauden suomalaisten elämää. Ainakin joidenkin suomalaisten. Olaus Magnukselle suomalaiset olivat Ruotsin kansoja siinä missä lappalaiset, götanmaalaiset ja svealaisetkin.

Olaus Magnuksen kuvaukset ruotsalaisista ja suomalaisista ovat käytännössä vuodelta 1523 tai sitäkin vanhempia, sillä hän lähti tuolloin 33-vuotiaana Ruotsista etelään eikä enää koskaan palannut.

Olaus Magnuksen kirjassa vuodelta 1555
on piirroskuva ampumakilpailuista.

Olaus Magnuksen kirjaa elävöittää muun muassa piirroskuva ampumakilpailuista. Kilpailijoilla oli varsijousia ja alkeellisia ruutipyssyjä. Maalitaulu oli pyöreä. Kuvassa näkyy myös tuohon aikaan etenkin Keski-Euroopan ampumakilpailuissa suosittu papukaija, joka nököttää kepin päässä. Papukaija-ammunnat saivat nimensä siitä, että maalitauluksi tehty lintu oli maalattu värikkäästi. Voittaja oli se, joka ampui papukaijan viimeisen osan alas. Tukholmassa tiedetään varmasti järjestetyn papukaija-ampujaiset pääsiäisenä (annandag pingst)  29.4.1489. Myös Linköpingissä, mistä Olaus Magnus oli kotoisin, on historiallisen nimistön perusteella harrastettu papukaija-ampujaisia.

Ampumaseuroja ja -kiltoja perustettiin varhain ainakin Saksan hansakaupungeissa ja Hollannissa. Sveitsi on ollut myös ampumatoiminnan organisoitumisen pioneeri satojen vuosien perinteellään.

Nordisk Familjeboks Sportlexikonin osassa 6 (Stockholm 1946) kerrotaan laajasti ampumaurheilusta. Sen mukaan ”moderni” ampumaurheilu tuli Ruotsiin Englannista 1800-luvun alkupuolella. Napoleonin sodat olivat luonnollisesti nostaneet ampumataidon arvostuksen korkealle.

Göteborgissa julkaistiin jo vuonna 1851 Skarpskytten-lehteä. Göteborgilaiset olivat jonkun verran aikaansa edellä. Lehden viimeisessä numerossa kritisoitiin hallitusta, joka veljeili venäläisten kanssa. Luulen, että Ruotsi ei ollut siihen aikaan niin liberaali, että viranomaiset olisivat hyväksyneet sellaista räävittömyyttä. Olen nyt vain nopeasti lukenut lehden numerot Kungliga Bibliotekin erikoislukusalissa. En ole perehtynyt lehden lopettamisen syihin, mutta luulen arvaukseni olevan kohtuullisen kohdillaan. 

Monet tietävät minua paremmin, että Kungliga Biblioteket sijaitsee Tukholmassa Humlegårdin puistossa, joka on 400 vuotta vanha puisto Tukholman ytimessä. Muistelen, että teimme Kouvolasta luokkaretken Tukholmaan ja meille olisi ainakin linja-auton ikkunasta näytetty tuo komea rakennus. Siitä on kulunut kuitenkin jo noin 35 vuotta, joten voin muistaa väärinkin. Nyt kävin aamukahdeksalta lyhyellä juoksulenkillä puistossa. Oli mukava havaita, että en ollut suinkaan ainoa lenkkeilijä. Tukholmalaiset elävät terveesti, päättelen.

Ruotsissa julkaistiin samaan aikaan Skarpsykken-lehteä,
kun Suomessa perustettiin ensimmäinen ampumaseura,
Suomen Metsästysyhdistys.

Göteborgilaisten lehti jäi siis hyvin lyhytaikaiseksi. Gevlessä innostuttiin julkaisemaan samannimistä lehteä kymmenisen vuotta myöhemmin. Skarpskytten-lehden koenumero ilmestyi Gevlessä vuonna 1862 ja sen jälkeen lehti ilmestyi vuoden 1863 alusta lähtien kolmen vuoden ajan. Lehdessä oli runsaasti kirjoituksia Suomen sodan 1808–1809ajoilta. Esimerkiksi von Döbelniä muisteltiin useammassakin numerossa.

Ruotsin ampumaurheilun virallinen historia tavataan laskea vuodesta 1860 lähtien. Ruotsissa kehittyi Skarpskytterörelsen, tarkk’ampujaliike, jolla oli vahvasti maanpuolustuksellisia tavoitteita. Edellä mainittu Gevlessä ilmestynyt Skarpskytten antaa hyvän esimerkin siitä, kuinka Euroopan kansallisvaltioiden kehittyminen ja sodat olivat vauhdittamassa ruotsalaisten ampumaharrastuksen kasvua.

Tämä gevleläinen ampujainlehti ilmestyi samoihin aikoihin kuin Suomessa perustettiin ensimmäinen ampumaurheilua ohjelmassaan pitänyt yhdistys, Suomen Metsästysyhdistys (vuonna 1865). 

Olaus Magnuksen viidennessätoista kirjassa kerrotaan
urheiluista ja leikeistä.

Yhtäältä voidaan sanoa, että ruotsalaisten ampumaharrastuksen kasvu leimautui kiinteästi maanpuolustuksellisiin tarpeisiin, kun taas Suomessa oli tarvetta kehittää kansalaisten ampumataitoa suurpetojen lisääntymisen vuoksi. Mutta tutustuminen Ruotsin ampumaharrastuksen alkuvaiheisiin vahvistaa käsitystäni, että myös SMY:n perustamiseen on kätkeytynyt isänmaallinen henki. Nouseva patriotismi oli tuon ajan tärkein -ismi. Suomessa ampumatoiminnan käynnistämiseen ei olisi saatu keisarin lupaa, jos sitä olisi perusteltu samalla tavalla maanpuolustuksen tarpeita korostaen.

Paavo Nurmen säätiö 50 vuotta

Pidin viime viikolla neljä päivää lomaa. Oltiin Kemiönsaarella, uitiin, luettiin dekkaria ja niin, oikeastaan parhaiten niitä päiviä kuvaavat sanat ”oltiin lomalla”. Olen kirjoittanut pari-kolme vuotta putkeen ja liukunut aina uuteen projektiin vanhan valmistuessa. Nyt jätin tietsikan kotiin ja ”unohdin” kaikki projektini vähäksi aikaa. Teki muuten hyvää.

Sydäntutkimuksen kultainen syke.

Viimeksi olen saanut valmiiksi ja kansiin Paavo Nurmen Säätiön 50-vuotishistoriikin nimeltä ”Sydäntutkimuksen kultainen syke. Paavo Nurmen säätiön 50 vuotta”. Kirjan kannen suunnitteli nuori lahjakkuus Aleksi Mustonen. Hän on suorastaan visuaalinen taikuri. Kannessa on vahva viittaus Paavo Nurmeen, kun juoksuradat on taivutettu kahteen numeroon, 5 ja 0. Lisäksi se nolla on sydämen muotoinen, koska säätiö on erikoistunut sydän- ja verisuonisairauksien tutkimiseen.

Paavo Nurmi lahjoitti vuonna 1968 kaksi kivitaloa ja miljoona markkaa säätiölle. Ne olivat se alkupääoma, jota säätiö on vaalinut huolella. Säätiö on jakanut historiansa aikana jo 5 miljoonaa euroa sydän- ja verisuonitautien tutkimukseen. Norssista ylioppilaaksi kirjoittanut Vesa Manninen, mainitsen tämän koulun aina mielelläni, kuului ensimmäisiin stipendin saajiin. Nykyisin hän on säätiön hallituksen varapuheenjohtaja. Ja hänellä on kyllä niitä ansioita sen verran paljon, että tuo ylioppilaaksi kirjoittaminen tulee kenties vasta ansioluettelon kolmannella sivulla vastaan. Manninen on muun muassa johtanut Wihurin tutkimuslaitosta.

Säätiön hallituksessa vaikuttaa edelleen myös varatuomari Pekka Kare, joka oli aikanaan perustamassa Diakonissalaitoksen tiloissa säätiötä yhdessä Paavo Nurmen ja Diakonissalaitosta johtaneen Lauri Kalajan kanssa. Presidentti Urho Kekkosen henkilääkäri Pentti I. Halonen toi myös oman lääketieteellisen asiantuntemuksensa säätiöön heti alkumetreistä lähtien.

Paavo Nurmen säätiön hallituksen jäsen Pekka Kare (oik.)
kävi heinäkuun alussa säätiön asiamiehen Petri Mannisen
kanssa tarkistamassa Kalliossa olevan remontointikohteen.
Mauri Ratilainen oli mukana valokuvaajana.

Säätiön hallituksen puheenjohtajana toimii Mika Nurmi, Paavo Nurmen pojanpoika. Hän on ottanut isänsä Matti Nurmen kehittämän yritysryppään johtoonsa. Jos kuvailisin Mika Nurmen tapaa toimia yrittäjänä, sanoisin hänen rakentaneen monesta laatikosta rakentuneen tornin tai paremminkin muurin, ”Nurmen muurin”, jossa luotetut toimijat tekevät tulosta. Säätiön asioissa tärkeä toimija ja yhteistyökumppani, tietenkin hallitusjäsenten lisäksi, on säätiön asiamies Petri Manninen. Säätiö on kuitenkin vain yksi ”laatikko” monen laatikon kokonaisuudessa, tässä ”Nurmen muurissa”, ja sitä kokonaisuutta Mika Nurmi siis johtaa.

Säätiön historiikissa on Wihurin tutkimuslaitoksen Ateroskleroosilaboratoriota johtavan professori Petri Kovasen artikkeli säätiön lääketieteellisistä linjoista. Kovanen piti myös samanhenkisen kuulijoita inspiroineen puheen Turussa hotelli Marinassa järjestetyssä säätiön 50-vuotisjuhlatilaisuudessa kesäkuussa.

"Kallion katolla" - Paavo Nurmen säätiön remontoiman
talon ylimmistä kerroksista voi nähdä esimerkiksi
Kallion kirkon yllättävästä suunnasta.