torstai 11. helmikuuta 2016

Suomalais-Virolainen seura perustettiin 80 vuotta sitten

Helmikuun alussa vuonna 1936 kokoontui Hotelli Kämpiin arvovaltaisen ”pönäkkä” seurue perustamaan uutta yhdistystä, Suomalais-Virolaista Seuraa. Seuralle oli tarvetta, vaikka radikaali opiskelijanuoriso saattoi vaalia heimoaatetta AKS:n piirissä. Se toiminta ei kuitenkaan nauttinut Viron valtiojohdon luottamusta.

Nyt 2.2.1936 kokoontui siis joukko maltillisia estofiilejä. Oli Alli Paasikivi ja valtioneuvos J.K. Paasikivi, oli eduskunnan puhemies Kyösti Kallio, apulaisvaltiovarainministeri Tyko Reinikka… ja oli myös maalaisliittolainen Urho Kekkonen, joka oli osallistunut sääntöjen laatimiseen.

Kokous alkoi Martti Haavion puheella, jossa hän kertoi olleensa perustamassa vuonna 1921 Akateemista Heimoklubia. Viro oli hänelle siis tärkeä asia jo ainakin 15 vuoden ajalta.

Tästä Suomalais-Virolaisen seuran perustamisesta kerrotaan Pekka Liljan ja Kulle Raigin kymmenen vuotta sitten kirjoittamassa kirjassa Urho Kekkonen ja Viro (Minerva 2006).

Urho Kekkonen hiihtää Käärikun maisemissa. (Kuva: UKA)
Kyösti Kallio valittiin seuran ensimmäiseksi esimieheksi. Kun hänet seuraavana vuonna valittiin presidentiksi, oli Kekkosen vuoro ottaa yhdistys johdettavakseen seuraavan vuoden alusta. Kekkonen toimi tässä tehtävässä yhdistyksen lopettamiseen asti 1945.

Seuran sääntöjen mukaan tarkoitus oli yksinkertaisesti säilyttää ja lujittaa Suomen ja Viron kansojen välisiä hyviä ja luottamuksellisia suhteita. Tämänhenkinen lause päätyi, Kekkosen ja Aaro Pakaslahden myötävaikutuksella, myös presidentti Kallion virkaanastujaispuheeseen.

Seura toteutti tarkoitustaan järjestämällä juhlia ja kokouksia. Ensimmäisessä kokouksessa perustamisen jälkeen oli juhlapuhujana pääministeri T.M. Kivimäki.

Tekemättä suurta numeroa puheenjohtajuudestaan Kekkonen oli näkyvästi mukana kesän 1938 Viro-maaottelussa Tallinnassa. Samaan aikaan maailmalla alettiin miettiä, voiko sotaisa Japani tosiaan olla vuoden 1940 kesäolympiakisojen isäntämaa. Toimittaja kysyi Tallinnassa Suomen Urheiluliiton ja Suomen olympiakomitean puheenjohtajalta Urho Kekkoselta, voisiko Helsinki ottaa kisat järjestääkseen. ”Tuskin… …aikaa on kovin vähän”, vastasi Kekkonen varovaisen kieltävästi.

Mutta sen jälkeen tapahtumat saivat vauhtia. Kansainvälisen olympiakomitean virallinen tarjous saapui alkutunnustelujen jälkeen 18. heinäkuuta, ja seuravana päivänä Helsingin kaupunki teki kisojen järjestämisestä virallisen päätöksen.

Kekkonen toimi sotavuosina heimoaatteen hengessä. Hän jatkoi samalla linjalla presidenttinä ollessaan, vaikka se vaati Neuvostoliiton aikana Suomen tasavallan presidentiltä suurta harkintaa. Jo pelkän valtiovierailun järjestäminen Viroon oli monimutkaista. 

Vuonna 1964 toteutui lopulta ensimmäinen länsimaisen valtionpäämiehen vierailu Neuvosto-Viroon. Siitäkin kertoo tuo aiemmin mainitsemani professori Pekka Liljan ja Kulle Raigin kirja.

Kirjan tekijät ovat suomalaisvirolaisen kulttuurisillan rakentajia tässä ajassa. Olen istunut Viron kirjallisuuden suuren asiantuntijan Pekka Liljan kirjallisuusluennoilla Jyväskylän yliopistossa. Hän opetti muun muassa Mika Waltarin Sinuhea. Sain siitä kurssista -3. Menin kysymään Liljalta, mistä se miinus tuli. Hän mietti hetken, ja vastasi sitten: ”Aina voi parantaa!”

Eero Saarenheimo
Muun muassa Viron Suomen-instituutin johtajana työskennellyt Kulle Raig oli puolestaan itse silminnäkijänä seuraamassa tuota Kekkosen vuoden 1964 vierailua.

Myös toimittaja Eero Saarenheimo oli mukana tuolla historiallisella vierailulla, joka toteutettiin matalan profiilin epävirallisena vierailuna. Saarenheimo oli yksi harvoista suomalaistoimittajista, jotka saivat seurata presidentin vierailua Tarttoon asti. Kirjassaan Kansakunnan radio (2011)  Saarenheimo kertoo muun muassa tuon Viron-vierailun värikkäistä vaiheista.

Laajasti sivistynyt Saarenheimo toimi aikanaan Yleisradiossa ohjelmapäällikkönä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Norssista vuonna 1937. Itse kirjoitin samasta koulusta vuonna 1981. Tarvinneeko lisätä, että Ratakadulla ei ollut enää minun aikana samoja opettajia kuin Saarenheimon aikana.

Saarenheimo muistaa edelleen, kuinka virolaiskirjailija Friedebert Tuglas ihasteli muiden virolaisten tapaan presidentti Kekkosen vironkielistä puhetta Tartton yliopiston juhlasalissa: ”Teidän presidenttinne puhuu paremmin viroa kuin meidän presidenttimme.”

Urho Kekkonen (vas.) vaihtaa ajatuksia Friedebert Tuglasin kanssa.
Tiedeakatemian presidentti Johan Eichfeld on mukana keskustelussa.
(Kuva: UKA)
Lause kuvaa tuota aikaa osuvasti. Viron presidenttinä oli tuolloin vironvenäläinen Aleksei Müürisepp, jonka kotikielenä oli venäjä. Tuglasin lausahdus kertoo myös sen, miksi Urho Kekkosta pidetään Virossa edelleen merkittävimpänä Suomen presidenteistä.

Neuvosto-Virossa ei kaikki ollut tuohon aikaan ihan parhaalla tolalla, jos ajatellaan paikallisten elinoloja. Kekkonen oli erityisesti toivonut tapaavansa matkallaan Suomen ystävän Friedebert Tuglasin. Isäntien piti teettää kirjailijalle puku tätä tapaamista varten, että hänet saatettiin tuoda korkean vieraan silmiin. Tuglas oli nähnyt parempiakin aikoja. Samaan aikaan, kun Kekkosesta tuli Suomalais-Virolaisen seuran puheenjohtaja aiemmin kerrotulla tavalla, toimi Tuglas Viron kirjailijaliiton puheenjohtajana.

Kekkonen hiihti tällä vierailulla Käärikun maisemissa 17 kilometrin lenkin, ja sen päälle hän pääsi vielä saunomaan. Mikä nautinto! 

Pääsin tuohon samaan ”Kekkosen saunaan” kolmisen vuosikymmentä myöhemmin, vuonna 1996. Kekkosen vierailulla oli isäntien joukossa Olga Lauristin. Hänen tyttärensä Marju Lauristin oli  puolestaan järjestämässä sitä mediatutkimusseminaaria, jolle itse osallistuin.

Ei kommentteja: