lauantai 20. helmikuuta 2016

R.I.P. Umberto Eco (1932–2016)

Tämä päivä alkoi murheellisesti kirjoja keräämällä. Poimin hyllystä Umberto Econ romaanin Edellisen päivän saari. Siinä nahjusmainen päähenkilö Roberto de la Grive haaksirikkoutuu, mutta ei tee sitä oikeaoppisesti Robinson Crusoen tavoin autiolle saarelle, vaan autiolaivaan.

Yritän tietenkin löytää oikeita sanoja kirjoittaakseni arvostamastani semiootikosta ja kirjailijasta Umberto Ecosta, jonka kuolinviesti oli ensimmäinen asia, jonka tästä päivästä aamulla ymmärsin. Toivon sydämestäni, että signor Eco on osannut haaksirikkoutua oikealla tavalla, ja saa rauhan omalla autiosaarellaan, tai autiolaivallaan. Siellä jossakin.
 
Umberto Eco oli sellainen henkilö, jonka olisin halunnut tavata. Ainakin Suomen johtava semiootikko Eero Tarasti on mielestäni tavannut Econ. Muistaakseni näillä kahdella viisaalla miehellä oli jonkinasteinen teoreettinen oppiriita. Eco oli sitä mieltä, että semiotiikkaa ei voi soveltaa musiikkiin. Ja Tarasti taas on nimenomaan musiikkisemiootikko, jonka johtamassa Semiotiikan kesäkoulussa opiskelin parikymmentä vuotta sitten.

Umberto Eco oli Roland Barthesin kaltainen kirjallisuuden semiootikko. Eco rakensi teoksiinsa monenlaisia merkitysrakennelmia, mutta akateemisemmissa esseissään hän pyrki merkitysten purkamiseen. Econ läpimurtoteos oli Ruusun nimi (Il nome della rosa, 1980). 1300-luvun italialaisluostariin sijoittuvassa tarinassa ratkotaan kilvan murhia ja varjellaan puhdasoppisuutta.
William Baskerville on fransiskaanimunkki, joka on semioottisen päättelyn mestari. Hän yrittää opettaa myös oppipojalleen Adsonille järkeilyn ja omien havaintojen merkitystä.

Romaanin dramaattisena huipennuksena on luostarin ainutlaatuisen kirjaston tuhoutuminen tulipalossa. Niin paljon käsin kirjoitettuja kallisarvoisia teoksia muuttui helvetillisissä liekeissä tuhkaksi vain muutamassa sekunnissa! Romaania lukiessa voi vain kuvitella, mitä egyptiläiset ja makedonialaiset oppineet ajattelivat ja tunsivat seuratessaan voimattomina Aleksandrian kirjaston tulipaloa, tai mitä oli suomalaisten oppineiden mielessä, kun Turun akatemian kirjasto tuhoutui Turun palossa 1827.

Oma lukunsa oli tietenkin natsien kirjarovio Berliinissä keväällä 1933. Se oli konkreettinen ennusmerkki siitä pahuudesta, jota Saksan natsit edustivat, ja johon he itse itsensä omilla teoillaan hukuttivat

Mielestäni Sean Connery tekee Ruusun nimi -filmatisoinnin päähenkilönä hienoimman elokuvasuorituksensa. Pidän kuitenkin enemmän romaanista kuin elokuvasta, vaikka elokuvan nähtyäni tarinan visuaalinen muisti- ja mielikuva omassa päässäni on nimenomaan elokuvasta, ei romaanista.

Eco intoutui pohtimaan romaaneissaan ja teksteissään semiotiikkaa. Hän pohtii tarkoituksia, ja merkityksiä. Semiotiikka on merkkioppia, jossa tutkitaan merkitysten syntyä. Esimerkiksi otsikkoon kirjoittamani kolme kirjainta RIP ovat synonyymi ja symboli sille, että joku on kuollut, ja arvostamme tämän muistoa. Mutta kun kirjoitan muistokirjoitusta Umberto Ecolle, silloin RIP ei tule sanoista Rest in Peace. Vaan latinasta Requiescat in pace, levätköön rauhassa.

Enkä ole aivan varma Econ suhteesta kristinuskoon. On nimittäin hyvin mahdollista, että hänen kohdallaan RIP tarkoittaakin katolista rukousta, joka wikipedian mukaan kuuluu: ”Requiem aeternam dona ei, Domine, et lux perpetua luceat ei. Requiescat in pace. Amen.”

Mutta viestinnän muututtua 2010-luvulla nopeasti naputelluiksi 140 merkin pikaviesteiksi RIP taitaa olla enää vain hautakiven bittisymboli, ilman syvällisempiä merkityksiä. Sitä naputeltaessa siirretään ajatukset samalla jo seuraavaan tviittiin.

Semioottisessa tulkinnassa kyse on toisaalta niistä merkityksistä, joita kirjoittaja tekstiin lataa, ja joita puolestaan lukija lukee tekstistä ulos.

Olen suorittanut latinan peruskurssin, mutta en todellakaan osaa latinaa, enkä italiaa. Valitettavasti. Luulen, että Umberto Econ kirjat ovat menettäneet paljon, kun niitä on käännetty englanniksi ja suomeksi, koska hänen tarinansa ovat niin täynnä erilaisia merkitysrakenteita.

Ajatellaan vaikka Foucaultin heiluria, jossa lukijan mielikuvitusta ryöpytetään muun muassa vapaamuurareilla ja ruusuristiläisillä. Tarinassa kiinni pysyminen vaatii valtavasti lukeneisuutta.

Toisaalta Econ romaanit ovat juuri edellä mainitusta syystä raskaita. Baudolinon lukemista olen yrittänyt pariinkin kertaan. Mutta en ole jaksanut loppuun asti. Ajattelen, että vika on enemmän minussa kuin kirjassa, saatikka kirjoittajassa!

Umberto Econ novellikokoelmat ovat herkullisia pohdintoja erilaisista nykyajan ilmiöistä. Esimerkiksi kokoelmassa Travels in Hyperreality on essee nimeltä Sports Chatter. Siinä Eco kuvaa, kuinka nykyajan urheilukeskustelu on muuttanut luonnettaan. Kun ennen puhuttiin urheilusta, nyt puhutaan yhä enemmän urheilujournalismista, ja voisi lisätä, median ilmiöistä.

Tähän sopii yksi tässä ajassa oleva esimerkki: Jääkiekon ystävät toki tiesivät kesäkuussa, että Kimmo Timonen kruunasi Stanley Cupin voitolla pitkän jääkiekkouransa. Mutta Yhdysvaltain presidentin Barack Obaman huomioitua nimenomaan Timosen onnitellessaan Valkoisessa talossa Stanley Cupin voittajia huudetaan nyt kuorossa, kuinka vähän Timosta kotimaassa arvostetaan. Presidentti Barack Obaman ansiosta jääkiekkoilija Kimmo Timosen tuntee koko Suomi.

”Kime” tosiaan erehtyi valittelemaan, että Kuopion poikaa ei huomioitu Urheilugaalassa. Ehkä siinä oli savolaista huumoriakin. Juuri kukaan ei sen sijaan välitä, että hän yritti korjata lausuntoaan. Useimmat niistä kommentoijista, jotka ovat kuohuneet Timosen huonoa arvostusta, eivät ole koskaan nähneet hänen pelaavan kaukalossa, korkeintaan televisiossa!

Mediaa ja kulttuuria käsittelevät myös Umberto Econ esseet teoksessa Apocalypse postponed. Kirjojen ja kirjallisuuden ystävänä Eco pohti 1980-luvulla, mitä kirjoja annetaan niihin maihin, joissa kirjat ovat ylellisyyttä. Kuka siitä saa päättää? Hän pohtii myös, mitä kirjoista jää jäljelle, kun vuosikymmenet vierivät.

Uskon, ja toivon, että piemontelaisen Umberto Econ teokset kokevat tänä vuonna renessanssin. Mutta sama kohtalo niitäkin odottaa kuin muutakin kirjallisuutta. Aikanaan ne siirretään kirjastojen varastohyllyille ennen lopullista hävittämistä. Jos Eco on kirjoittanut pöytälaatikkoon oman muistokirjoituksensa, se saattaa hyvin päättyä: Sic transit gloria mundi, katoavaista on mainen kunnia.

Tai sitten hän palaa romaaniinsa Edellisen päivän saari, jonka viimeisillä sivuilla Roberto de la Grive katsoo valtameren äärettömyyttä:


”Ja korkeuksissa, hänen päänsä päällä, oli tähtikuvioita, joita hän ei ollut ennen nähnyt. Omalla pallonpuoliskollaan olevia hän oli lukenut sen mukaan, miten muut olivat ne valmiiksi hahmottaneet: tuolla Otavan symmetrinen monikulmio, täällä Kassiopeian täsmällinen kirjainmuoto. Mutta Daphnelta hän ei nähnyt valmiiksi määriteltyjä kuvioita, hän sai itse yhdistää minkä hyvänsä valopisteen mihin toiseen hyvänsä, muodostaa niistä käärmekuvioita, jättiläisiä, hiuskiehkuran, myrkyllisen hyönteisen pyrstön, ja sitten hajottaa kuviot ja kokeilla uusia.”

Ei kommentteja: