Vaarallisimmat urheilulajit

Kirjoitin Urheilutoimittajain Liiton blogissani erikoisesta tapauksesta, joka tapahtui sata vuotta sitten Venäjän mestaruuspaineissa. Elettiin vuotta 1913. Oulun ja Vaasan suunnalla vaikuttanut painija Viktor Salovaara otteli Venäjän lupaavinta painijaa G. Rudnevia vastaan. Salovaara pääsi taakse ja puristi venäläisen kohtalokkaaseen kokonelson-otteeseen.

Salovaara selätti vastustajansa, joka ei kunnolla enää päässyt maasta ylös. Sairaalassa venäläinen kuoli.

Tämä tapaus saattoi olla täydellinen vahinko. Mutta seuraavana vuonna suomalaisia painijoita ei kuitenkaan päästetty Venäjän mestaruuskisoihin. Ivar Böhlingille perusteltiin, että koska suomalaiset eivät olympiakisoissakaan urheile Venäjän joukkueessa, eipä sitten tarvitse osallistua Venäjän mestaruuskisoihinkaan.

Eli venäläistämispolitiikka tuli myös urheiluun ja oli ainakin julkilausuttu syy suomalaispainijoiden porttikieltoon. Mutta saattoi Salovaaran kovilla otteillakin olla oma osuutensa asiassa.

Vaaran kokemus on yksi urheilun viehätystä ja kiehtovuutta lisäävä tekijä. Uskoisin, että mitä vaarallisemmaksi laji yleisesti koetaan, sitä suurempia sankareita lajissa voi syntyä.

Painia ei varmaankaan yleisemmin pidetä vaarallisimpien lajien joukkoon kuuluvana lajina. Edelle kiilaavat arvaukseni mukaan esimerkiksi nyrkkeily ja moottoriurheilu.

Entäpä mäkihyppy? Suomen urheilun Hall of Fame -galleriaan kuuluva Tauno Luiro oli 1950-luvun alussa sensaatiomainen mäkimies hypättyään maailmanennätyksen 139 metriä. Nyt venytetään yli sata metriä pidempiä leiskauksia!

Olen saanut seurata Planican lentomäessä aivan hyppyrin nokan vieressä, kuinka miehet tulevat alas rännistä yli sata kilometriä tunnissa, ja ponnistavat hyppyrin nokalla eteenpäin liitääkseen yli 200 metriä ilmassa!

En ajattele olevani mikään erityinen jänishousu, mutta kyllä minulta jäisi ponnistus siinä kohtaa aika veteläksi!

Olen saanut istua myös rallin moninkertaisen Suomen mestarin ja Le Mansin 24 tunnin ajojen voittajan Simo Lampisen vieressä pelkääjän paikalla metsäisellä pikataipaleella. Joku voisi kirjoittaa sitaateissakin "pelkääjän paikalla". Minä en.

Ajattelin uteliaisuudesta selvittää vähän laajemmin, miten ihmiset kokevat urheilulajien vaarallisuuden. Olisi hienoa, jos viitsit vastata nimettömästi oheisiin kysymyksiin. Kirjoitan sitten Mäkiviikon aikana vastausten pohjalta lisää juttua vaarallisista urheilulajeista – enkä siis halua mitenkään erityisesti painottaa mäkihypyn vaarallisuutta tai johdatella vastauksia!

Viro antaa mallia Suomelle

Osallistuin Tartossa Viron Urheiluhistoriallisen seuran 25-vuotisjuhlille. Viron Urheilumuseossa, joka on Postimuseon yhteydessä, oli paikalla noin 60 urheiluhistorian harrastajaa. Päivä herätti paljon ajatuksia virolaisten menestyksestä.

Urheilumuseossa erityisen vaikutuksen teki sopivan humoristinen voimailuosasto, missä painija Georg Lurichin ja muiden virolaisten voimamiesten muistoa vaalitaan elävästi.

Kerroin omassa esityksessäni suomalaisista urheilusankareista ja urheiluelämästä vuonna 1914. Päivän aikana tuli luontevana vastaparina mieleen Viro vuonna 2014.

Tarton yliopisto jouluvaloissa.

Tuntuu siltä, että me olemme Suomessa kadottaneet jotakin, joka Virossa on edelleen elävänä läsnä.

Raul Rebane osaa imagonrakentamisen. 

Elämys ei vaadi miljoonien eurojen perusinvestointeja. Hienosti toteutetussa pienessä Postimuseossa voi esimerkiksi morsettamista kokeilemalla palata 1800-luvun tunnelmiin. 

Viestit kertovat inhimillisestä taidosta, rohkeudesta, uskosta ja yrittämisestä.

Viron lippu hulmuaa ja jouluvalot loistavat komeasti, kuten Tarton yliopiston päärakennuksessa. 

Aktiivinen osallistuminen kertoo aidosta yhteisöllisyydestä. Eletään yhdessä. Osallistutaan. Ei jäädä itsetyytyväisyyteen eikä etenkään tukehduta liialliseen itsekriittisyyteen.

Vaikka Suomessa monet perusteettomasti kuvittelevat, että Suomi on isoveli ja Viro perässä vedettävä pikkuveli, niin Tarton kauniita jouluvalaistuja katuja astellessa alkoi mieleen tulla aivan päinvastaisia ajatuksia.

Edward Decin ja Richard Ryanin itseohjautuvuusteorian mukaan sisäisen motivaation ja onnellisuuden lähteitä ovat:

1. vapaaehtoisuus
2. kyvykkyys ja 
3. yhteenkuuluvuus.

Postimuseo tekee historian eläväksi. 

Nämä ehdot näyttäisivät täyttyvän virolaisten urheiluhistorian harrastajien keskuudessa. On tärkeää muodostaa yhteenkuuluvaisuuden foorumeita ja antaa arvoa sille, johon on yhdessä ylletty.

Meidän oma kyynistynyt ilmapiirimme vesittää sitä, mitä  me olemme saaneet aikaan ja mikä olisi kallisarvoista etenkin meidän itsemme kannalta. Erehdymme pitämään väheksyntää ja ilkeilyä kansanhuvina. Me olemme Suomessa jollain tavalla onnistuneet hukkaamaan sen olennaisen taidon, miten voisimme antaa toinen toisillemme hyvää.

Viron urheilumuseossa järjestetyssä juhlaseminaarissa jaettiin vahvoja kokemuksia kunnioittavassa ilmapiirissä.

Urheiluhistorioitsija Enn Mainla täytti hiljattain 70 vuotta.

Viron urheiluhistoriallisen seuran puheenjohtaja Enn Mainla täytti muutama päivä sitten 70 vuotta, joten juhlaan oli runsaasti aihetta. Juhlaseminaarissa viestintäkonsultti Raul Rebane kertoi muun muassa kiekonheiton olympiavoittajan Gerd Kanterin imagonrakennuksesta. Olin itse urheilutoimittajana Osakassa  2007, kun Kanter voitti maailmanmestaruuden, ja Pekingissä 2008, kun Kanter voitti olympiakultaa. Kanterin tiimin toiminta on kaiken aikaa vaikuttanut erittäin ammattitaitoiselta.

Toinen minuun suuresti vaikuttanut esitys oli Postimees-lehden urheilutoimittajan Priit Pulleritsin innostava ja sytyttävä esitelmä työstään urheilutoimittajana.

Toivoisin, että meillä Suomessakin voitaisiin ottaa jalka pois jarrupolkimelta ja antaa enemmän arvoa sille kaikelle hyvällä, jota meillä on yllin kyllin ympärillämme.